On nimittäin hyvin huomattavaa, että en suhtaudu ihmisten omakohtaisiin anekdootteihin yleensä kovinkaan arvostavasti. Mutta kuitenkin viittaan asioihin oman elämäni kautta. Tässä tuntuisi olevan jotain josta kirjoittaminen voisi olla hyvinkin arvokasta. Ja kaikista viisainta on tehdä se viittaamalla Nietzscheen, jonka mielestä itsereflektio vaatii hajaantunutta minää. Kyky irtautua jostain osasta ja arvioida tätä vaatii sitä että osaa sisäistää myös jotain hyvin erilaista.
1: Tässä hajaannus ei toki yllä yhtä pitkälle kuin Nietzschen omassa tilanteessa. Kerron hänestä nimittäin tarinan ; Hän kuvasi kerran (kirjeessä, postitettu 5.1. 1889) eräälle ystävälleen (Jacob Burrickhardt) itseään varsin sekapäisesti - kenties siksi että se oli hänen mielenterveyden tilansa siinä vaiheessa - että hän olisi mieluiten baslilainen filosofi eikä Jumala. Mutta että hän ei voinut viedä itsekkyyttään niin pitkälle että olisi jättänyt luomistyön silleen. Samassa kirjeessä hän kuvaa myös sitä, että hänen vaatimattomuuttaan loukkaa sekin että hän on jokainen ihminen historiankirjassa. Toki Nietzsche ei unohtanut kertoa että hänet on tuomittu kuluttamaan lähin iäisyys viljelemällä huonoja vitsejä!
Tarinattomuutta ja tarinallisuutta tuntuukin minulla vaivaavan sama kuin taannoista televisiosarjaa nimeltä "Ihmemies MacGyver". Siinähän, kaiken muun ihanteellisuuden lisäksi, on merkittävää huomata, miten vähän MacGyver kertoo itsestään ja menneisyydestään tarinoita. Sarjan varrella hän kuitenkin kokee varsin kovia ja jännittäviä asioita, ja hänen menneisyydestäänkin löytyy kaikenlaista. Hän ei kuitenkaan jää rypemään näihin, ja tarinoiden kertomisen sijasta hän elää elämää eteenpäin. Tätä tarinankertomattomuutta pidettiin yhtenä siistinä piirteenä, ja se että "Mac" oli kiinnostuneempi kuulemaan muiden ihmisten tarinoita kuin kertomaan omiaan oli maailmanmiehen merkki. Normaalin ihmisen on helppoa sortua marisemaan menneisyydestään ja toistamaan niitä samoja juttuja, tarinassa itselle valitaan helposti uhrin osa, ja tämä osa ylläpitää tarinaa orjuudesta. Ja tätä kautta sorto ei välttämättä koskaan lopu. "Mac" katkaisi murjotusketjun. Kenties tavalliset ihmiset tekevät tätä siksi niin, että heillä ei ole televisiosarjaa joka kertoisi tarinan heidän puolestaan. Kenties siksi että he eivät ole televisiosta tuttuja sankareita vaan ihmisiä. Ihmemies kuitenkin viittaisi että olen epäonnistunut koska kerron paljon - suorastaan järkyttävän paljon - itsestäni. Etenkin kun MacGyver on mielestäni televisiosarjojen historian asenneiltaan parhaimmista sankareista - ellei peräti paras!
Kuitenkin pelkän sisäisen rikkonaisuuden ja tekopyhyyden lisäksi taustalle voidaan laittaa "lieventäviä asianhaaroja". Anekdoottimuotoiset tarinat voidaan hyväksyä ja toiset hylätä. Sillä anekdootit ovat itse asiassa hieman kuten Jeesuksen vertaukset ; Ne selittävät jotain siitä miten maailma on ; Näin "minä minää" -hokeva anekdootti on siis vertaus jota ei viittaa olevansa fiktiota ja sen kertoja esittää sen minämuodossa. Tässä on muistettava että vertaukset voivat olla joko mallintavia vertauskuvia tai näkökulmien vertauskuvia. Jeesuksen vertaukset olivat usein näkökulmien vertauskuvia, eli ne yrittävät pikemminkin tuottaa oikeanlaisen asennemaailman. Se ei sisällä varsinaisia "tosiasiaväitteitä", toisin kuin mallintavat vertauskuvat joissa kiinnostaa se, miten tosiasiasidottuja ne ovat ; Usein anekdootteja käytetäänkin varsin huolimattomasti tavalla jossa esitetään näkökulmien vertauskuva, jota sitten käytetään kuin se olisi mallintava vertauskuva.
Siksi esimerkiksi uskonnollisissa anekdooteissa kuvataan tapahtuma, josta kuvataan lähinnä asiantila josta kerrotaan oma asennetila. Ja sitten tästä asennetilasta tehdään ikäänkuin fakta. Tästä hyvän tarinan saa Feynmanilta. Hän kuvaa kelloa joka pysähtyi dramaattisesti vaimon kuoleman hetkellä. Sitä, miten se tuntuu monista jotenkin asiaankuuluvalta ja kosmiselta viittaukselta. Tälle näkökulmien vertauksen tasolle Feynman ei kuitenkaan jää, sillä hänen tiedemiesmielensä on kovin voimakas. Hän katsoo tilannetta mallintavana vertauskuvana ja löytääkin useita syitä kellon pysähtymiseen. Sehän oli ollut risa kello, ja pysähdellyt ennenkin! Hän ei ota yhteensattumista pakotettua merkitystä ennen kuin taustakin on todennettu. Eräässä mielessä Feynmanille ei riittänyt vain puolikas tarina, siksi hän jatkoi helpolta ja ihmiselle intuitivisesta "tarinanluentatavasta" siihen työläämpään.
Feynmankaan ei siis vastustanut tarinoita, vaan sitä miten niitä tarinoita käytetään.
Itse tosin korostan tarinankertomisen merkitystä myös toisella kautta. Se tarjoaa, paitsi teorioiden oppimista yksinkertaistavia esimerkkejä, oikoteitä näkökulmiin ja muita vastaavia. Se on myös portti omaan sisäiseen etiikkaan ; MacIntyren mukaanhan ihmisen etiikka näyttäytyy siten että missä tarinassa hän haluaa olla osallisena. Tässä tarinassa on tietysti olennaista myös se, että ihminen ikään kuin asettaa itsensä esille itse. Näin hän näyttää niitä asioita niistä kulmista kuin haluaa. Näin anekdootteilu ei eroa juuri ollenkaan niistä netin "herutuskuvista" joita epätoivoiset teinit ottavat itsestään peilin edessä ; Kaikki ne poseeraavat samalla tavalla, ja kaikki yrittävät saada muut huomaamaan itsensä. Mutta valitettavasti kaikki muut ovat keksineet samat asennot ja kuvaustavat ja temput. Ja tietävät että heruttajat ovat epätoivoisia luusereita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti