Nyky -yhteiskunta rakentuu vahvasti "itsetunto" -sanan ympärille. Ja tätä kautta ihmisille myydään positiivisena ja optimistisena yritteliäisyyttä yritteliäisyyden vuoksi. Tämä optimismi on jotain jota kannatetaan kasvatuksessa, koulutuksessa ja mediassa. Tämän itsetuntonäkemyksen jakavat "äärimaterialistiset rahalla onnistumista mittaavat kapitalistit" että monet uskonnolliset piirit. Myös yllättävän suuri osa (ei toki kaikki) suvaitsevaisuuspuheesta perustuu "egonhivelyn periaatteelle", ja sitä voi löytää myös postmodernin filosofian harjoittajien puolelta, jossa kritiikki nähdään vain sitä kautta että se on valtapeliä ja lannistamista.
Hyvin harva muu asia on näin kaikenkattava. Voisi miltei sanoa että jos uskonto oli ennen se, joka ohjasi yhteiskuntaa, niin nykyään vallitsevana on individualismin ja onnellisuuden nimellä kaupiteltu egonkorostus, jossa ihaillaan jonkinlaista todellisuudesta riippumatonta ja liioiteltua kuvaa omasta osaamisesta, kyvyistä ja onnistimisista. Eli nyky-yhteiskunta odottaa ja suorastaan vaatii ihmisiltä jonkinlaista narsismia. ~ Henkenä on se, että kun vain jaksaa yrittää, niin sitten sitä ikään kuin pakotetusti onnistuu.
Tämänlaisen perusteluna ei kuitenkaan ole oikeastaan muuta kuin se, että onnellisuus ja onnistuminen liittyvät yhteen ; Epäonnistujat ovat useammin onnettomia ja onnistujat useammin iloisia. Tässä on kuitenkin laitettu korrelaatiot väärinpäin. (Vaikka karkea korrelaatiosääntö joka on hyväkin muistaa kertoo että korrelaatioissa ei ole suuntaa, on kuitenkin selvää että syy-yhteyksiä voidaan itse asiassa selvittää. Syy ja seuraus voidaan tutkimusten avulla laittaa järjestykseen joka ei ole todellakaan mielivaltainen.) Tilanne on pikemminkin se, että itsetunnolla on pimeitä puolia ; Ihmiset joilla on optimistinen näkemys omista kyvyistään joutuvat kohtaamaan ristiriidan odotusten ja todellisuuden välillä. Suuret odotukset tarkoittavat useampia ja suurempia epäonnistumisia. Tätä kautta itsetunto voikin kerätä ympärilleen suuttumusta ja aggressiota sekä katkeruutta.
1: Tämä koskettaa meitä kaikkia. Psykologiassa tunnetaan Lake Wobegon effect, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat olevansa keskivertoa parempia. Tätä kautta ihmiset usein irrottavat itsensä riskiryhmästä ja esimerkiksi ajattelevat että pseudotieteilijät tai kulttien jäsenet olisivat jotain keskivertoa tyhmempiä ihmisiä. Kuitenkin esimerkiksi pseudotieteissä maailmankuvaan sitoutuminen on tärkeämpi elementti kuin älyn puute. Ja kulttien voima on pikemminkin ryhmäpaineessa kuin siinä että hullut hakeutuisivat kultteihin. Se, mikä olisi hyvä tajuta on se, että asiat koskevat nimen omaan ns. "tavallisia ja älykkäitäkin ihmisiä". Niiden voimassa on varmasti paljon juuri siinä että moni ajattelee että kultit olisivat "jonkun toisen ongelma" joka ei koske juuri heitä.
Nassim Talebin "musta joutsen" muistuttaa että erikoislaatuinen onnistuminen sisältää usein riskinoton elementtejä. (Muutenhan kaikki tekisivät niitä jos ne olisivat helposti saavutettavissa.) Näin esimerkiksi kirjailijoista valtaosa kirjoittaa kirjan, mutta vain harva kirja menestyy. Menestyskirjoissa maine alkaa helposti kasautumaan ja niin muutama kirja kerää leijonanosan kaikkien kirjojen tuottamista rahoista. Kaikki kirjailijat joutuvat panostamaan kirjaan, eikä pelkästään hyvä kirja tai panostetusti kirjoitettu kirja tarkoita myytyä kirjaa. (Päin vastoin, joskus bestsellereiksi päätyy varsin heppoisiakin teoksia.) Pelin nimi onkin "upporikasta vai rutiköyhää".
Näin itseluottamusta ja jopa yliampuvaa egoa voidaan laittaa oikeaan kontekstiin. Ne auttavat jaksamaan "riskibisneksessä", mutta eivät takaa menestystä vaan ainoastaan mahdollistavat sen.
On selvää että jokainen huippu-urheilija on harjoitellut paljon. Ja ilman kannustinta ja itseluottamusta he olisivat harjoitelleet liian vähän ollakseen huippu-urheilijoita. Se, mikä monilta kuitenkin jää huomaamatta on se, että kaikki hirmuisesti treenanneet eivät ole päätyneet huippu-urheilijoiksi. Emme näe näitä epäonnistuneita juhlittavan eikä heidän panostaan nähdä koska he "eivät pääse edes telkkariin asti". He ovat silti realistinen riski ja siksi onkin suorastaan julmaa opettaa että yrittäminen olisi automaattinen onnistuminen ja että jos epäonnistuu, pitää vain yrittää enemmän. Tosiasia on, että riskipelissä onnistuminen vaatii sekä panostamista että tuuria. Joku voisi kutsua tätä kaavaksi jossa "Menestys on sitä kun sattuma kohtaa valmistautuneen mielen."
Olisikin hyvä muistaa että epäonnistuja jolla on hyvä itsetunto on parhaimmillaan kuin "Tenavien" Jaska Jokunen joka ei koskaan voita sitä pesäpallo -ottelua. Hän ei lannistu ja masennu. Jaska Jokusen takana onkin varmasti se, että hänellä on totuudellinen minäkuva, eli hän näkee omat taitonsa ja joukkueensa kyvyt suhteellisen realistisesti. Hän ei pety, ja hänen itseluottamuksensa ei joudu kyseenalaistetuksi. Hänen itsearvostuksensa on kuitenkin kunnossa.
Tästä päästään esimerkiksi Marko Hamilon kirjaan "Luonnollisesti hullu". Siinä hän kuvaa sitä, miten lannistuminen on ollut evolutiivisesti hyödyllistä. Se estää toteutumattomissa oleviin asioihin fiksoitumisen. Hän hakeutuu lopulta johonkin jota hän myös voi saavuttaa. Siksi lannistuminen onkin hänestä luonteva ihmisten tapa reagoida. Siksi menestyneet ihmiset ovat onnellisia. Eivät siksi että onnellisuus ja hyvä itsetunto johtaisi menestykseen, vaan koska menestyksestä saa positiivista palautetta joka johtaa hyvään itsetuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti