Uskontokeskustelussa korostuu usein se, että jokainen ihminen haluaa uskoa johonkin. Että uskonnollisuus on ihmisen sisällä todella syvällä. Tämä kannanotto on ns. "homo religiosus" -näkemys. Näkemys on jo lähtökohtaisesti varsin omituinen, koska siinä totuudesta itse asiassa yritetään tehdä käsiäänestyskysymys ; Ihan kuin uskonnon rationaalinen oikeutus tulisi siitä että moni uskoo siihen. Tämä voi olla perustelu korkeintaan sille että enemmistö ihmisistä ovat irrationaalisia pösilöitä. - Useimmille on jo lapsena opetettu retorisen kysymyksen voimin, että kaivoon ei pidä hypätä vaikka kaikki muutkin niin tekisivät.
Kuitenkin pelkästään tähän huomioon jääminen olisi tylsää. Sillä ajatusmallin taustalla on hyvin paljon kaikenlaista. Oikeastaan näkemys on niin monella tavalla pielessä, että siitä tulee malliesimerkki tiivistetyn argumenttivirheilyn taidosta.
Taide, tuo jopa ateistisissa kommunistimaissa harjoitettu
Homo religiosus -näkemys nimittäin nojaa kahteen pääkohtaan ; (1) Uskonto on nykyään yleistä ja (2) Uskonto on ollut yleistä myös historiassa, aina kivikautta myöten. Näin uskonnolle rakennetaan ikään kuin osa yleisinhimillisyyttä. Kuitenkin moni muu asia on vastaavanlainen, eikä siitäkään ole tehty mitään perusinhimillisyyden edellytystä ; Esimerkiksi yleisinhimillisiä piirteitä ovat korujen käyttö ja taiteiden teko. Kuitenkin jos joku ei halua tehdä taidetta tai pidä taiteenharrastamista (tekijänä tai kokijana) mielekkäänä, häntä ei pidetä mitenkään ei-inhimillisenä. Myöskään korujen käyttäminen ei ole etääntymistä perusinhimillisyydestä. Taiteilijat ovat kaunosieluja joita on ollut historiassa ja ihmiset noin yleensä pitävät taiteesta, mutta kaunosieluisuutta ei pidetä ihmisyyden synonyyminä.
Onkin hyvä huomata että peruslähtökohdista ei näiden kahden esimerkin valossa homo religiosus hyppäyttää uskonnon asemaan jota sille ei näillä perusteilla voida ollenkaan antaa. "Homo religiosus" -tyyppinen argumentaatio on johtanut siihen että uskonnottomuus nähdään kahden diskurssikentän kautta;
1: "Tuntemuksistaan valehtelevien Jumalavihaksi". tai muuksi vastaavaksi "pettymiseksi Jumalaan" Tällä mallilla kenties suvaitaan erilaisia taikauskoja. (Ollaan ristiriidassa "skeptikko -uskovaisen" kanssa.) Mutta ei kyllä olla mitään kivoja ja suvaitsevaisia esim. uskonnottomia kohtaan.
2: Asiaa lähestytään jonkun ihme vammaisdiskurssin kautta. "Sokea" tai "etääntynyt". Syyksi ajatellaan vieraantumista, pinnallista elämäntapaa tai muuta "elämäntaidon puutetta". Tässä uskonnottoman ei nähdä valehtelevan, vaan häntä pidetään ns. säälittävänä luuserina.
Molemmat näistä ovat selvästi asennemaailmaltaan uskonnottomia syrjiviä. Tämä on hyvä huomata, koska uskonnollisuuden suvaitsevaisuutta korostetaan usein uskonnolliseen perusihmiseen vedoten ; Esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" nojaa ajatuksee, että ihmisillä on synnynnäinen Jumalan antama moraalivaisto/moraaliaistu. Tätä kautta hän suvaitsee muita uskontoja, koska niissä on tavallaan kurkistusta yhteiseen totuuteen. Kenties vain vähän, mutta kuitenkin. Sen sijaan uskonnottomia kohtaan hän kokee selvästi syvää - ja hyvin julmaa - antipatiaa. Sillä uskonnottomuus näyttäytyy hänelle Jumalavihan konseptina. Siinä tapellaan moraaliaistia vastaan, kapinoidaan sitä hyvyysaistia vastaan joka uskonnottomalla on. Näin uskonnoton on paha ihminen, joka tietää "jollain tasolla syvällä sisimmässään" Jumalan olevan olemassa mutta kapinoi Hänen tahtoaan vastaan. On selvää että tämä kenties suvaitsee muita uskontoja, mutta vihaa sitäkin pontevammin uskonnottomuutta. (Tämä on Terry Pratchettin fantasiamaailmaansa kiekkomaailmaan laittamaa "suvaitsevaisuutta", jossa ihmiset, sekä musta- että valkoihoiset yhdistävät voimansa taistellakseen vihreäihoisia vastaan.)
Todellako enemmistö?
Isaac Singerin mukaan "uskonnoissa dogmit vievät mystiselle kokemukselle kuuluvan paikan. Jokaisen uskonnon perusta on mystiikka, mutta kannattajien lukumäärän kasvaessa toiset tekijät alkavat hallita sitä." Tämä on hyvin tärkeä huomattava asia. Ihmiset nimittäin katsovat sekä nykyaikaa ja etenkin historiaa helposti siten, että instituutioiden johtajat sekä eksoottiset ilmiöt saavat tavallista suuremman merkityksen. Näin keskiajalta tulee mieleen viisaita teologeja jotka olivat vahvasti kirkollisia. Kun samalla huomataan kirkon vaikutusvalta noina aikoina, tulee helposti tehtyä loikka jossa uskonnollisuus kattoi ihmisten sisäistä elämää jotenkin erityisen olennaisesti. Kuitenkin näyttää olevan niin, että uskonnollisista opeista etäällä oleminen ei ole mikään modernin maailman ilmiö. Pikemminkin on niin että nykyään on harvinaisen paljon tietoa ja sisäistystä uskonnoista. Menneisyyteen katsoessa uskonnollisuus on ollut vähintään epäeksaktimpaa, on tiedetty että on jokin mutta yksityiskohdat eivät ole olleet yleisesti hirvittävän tunnettuja. Ihminen joka sekoittaa instituutioiden vallankäytön ja ihmisten vakaumuksen, voi siksi päätyä ajattelemaan että homo religiosus olisi jokin ihmisenäolon normaalitila.
Nykyäänkin asia ei ole helpottunut, koska netissä asioista kirjoittelevat lähinnä ihmiset jotka välittävät keskusteltavasta asiasta. Näin ne ihmiset jotka eivät itse asiassa ole oikein kiinnostuneita koko jutusta jäävät syrjään. Heistä tulee "hukkuneiden rukouksia" Tästä tulee se, että cherry picking -päättelyvirheeseen ajautuu ikään kuin vahingossa, kun isosta kasasta irrallisia anekdootteja kasvaa näkemys kokonaisuudesta. Ja tietysti näkemys on väärässä koska otoskaan ei ole ollut satunnaistettu. (Internetkeskusteluja uskontoaiheesta seuratessa yllättää lähinnä se, miten prosentuaalisesti pieni määrä niihin osallistuu.)
Ja itse asiassa homo religiosus -ajattelua kannattavatkin tuntuvat ymmärtävän jossain määrin sen, että he eivät ole tässä kovin vahvalla pohjalla. Sillä vaikka siihen liittyykin vahvasti moraalin yleisinhimillisyys, on sen perusväri kuitenkin ehdottomaan ja objektiiviseen moraaliin nojautuminen. Siksi erimieliset ihmiset tai ihmisryhmät eivät suinkaan osoita että moraali olisi kulttuurisidonnaista, vaan että on ihmisiä jotka ovat hairahtuneita.
1: Tästä päästään esimerkiksi kotimaan lainsäädäntökeskusteluun jossa Päivi Räsänen kannattaa selvästi näkemystä jossa ihmisellä on Jumalan antama omatunto, ja siksi hän esimerkiksi "Mitä maksaa ihmishenki?" -keskustelukirjassa nojautuu siihen että ihminen joka ei ole kuullutkaan Jumalasta voidaan tuomita 10 käskyn rikkomisesta, koska omatunto on kuitenkin ihmisillä sisäsyntyinen. Samalla hän kuitenkin jyrkästi kiistää että aborttikysymys tai eutanasia olisivat jotain josta voitaisiin päättää käsiäänestyksellä.
Perusteema ; Paha uskonnoton.
Kaiken kaikkiaan tästä vääristymänäkemyksestä syntyykin se, että moraalin väitetään olevan yleisinhimillistä, mutta demokraattinen käsiäänestys päätäntä ei silti ratkaise siinä yhtään mitään. Näkemys on kummallisen jännitteinen - jos ei suorastaan ristiriitainen. Tämä jännite näyttääkin koskevan suurinta osaa homo religiosus -näkökantaa ; Siinä samanaikaisesti nähdään uskonnollinen totuus yhteiseksi, mutta toisaalta kantaaottava itse on selvästi oikeammassa kuin muut, koska hän on sattunut ottamaan auktoriteettisemman uskonnon, ja muut ovat ikäänkuin "puolisokeita". Tämä vähentää runsaasti suvaitsevaisuussävyä (sikäli mikäli sitä siinä aikaisemminkaan oli yhtään...)
Uskonnottomuus näytetään inhimillisyydestä etääntymisenä, kylmänä ja julmana. Ja näin mukaan voidaan jälleen napata Päivi Räsänen, jonka mielestä jos Jumalaa ei ole, ei etiikalla ole enää mitään perspektiiviä; "Ilman Jumalaa moraalilla ei ole kiintopistettä." Ja tämä sama on myös Lewisin "Mere Christianity" -kirjan näkemys. Näissä on kuitenkin se perusongelma, että niissä oletetaan dikotomisesti että teologisen ehdottoman Suunnittelija -absoluutin ainut olemassaoleva vaihtoehto on nihilismi. Tämän jälkeen he noudattavat loogisia kiemuroita ja päätyvät arvottomuuteen, jonka he ovat olettaneet jo peruslähtökohtina. Tätä kutsutaan kehäpäättelyksi ja sellaiseen sortuminen standardinomaisesti kertoo perustelujen puutteesta.
Tässä voi sanoa jotain siihen tapaan miten Myllykankaan vastasi Räsäsen arvotyhjiösyytöksiin samaisessa "Mitä maksaa ihmishenki?" -kirjassa tapaan että "Elämä näyttää tyhjyyden taustaa vasten järjettömältä, niinkuin kaikki kun sitä verrataan sellaiseen joka ei ole mitään. Mutta asia ei ole autettavissa sillä, että tyhjyys täytetään järjen ja mielikuvituksen luomuksilla." Kuitenkin jos hyväksytään järjenkäyttö, onkin helppoa huomata, miten Räsänen ja Lewiskin antavat nihilisteiksi syyttämilleen ihmisille arvomaailmaa ; He nostavat vastustajissaan esiin hedonismin ja individualismin jossa ihminen ottaa Jumalan paikan. Samoin he nostavat esiin moraalinäkemyksen jossa moraali sidotaan lajinmukaiseen käytökseen tai yhteiskuntaan. He eivät suinkaan käsittele näitä johdonmukaisesti, vaan väittävät että nämä eivät ole mahdollisia. Tämä on kuitenkin perustelun sijasta olettamista suoralta kädeltä. He sanovat vain että "väärät premissit".
Lisäksi he käyttävät näitä varsin epäkoherentisti. Esimerkiksi individualismin he väittävät johtavan ihmisarvon halveksuntaan. Päivi Räsänen mainitsee "Mitä maksaa ihmishenki?" että individualismi johtaa ihmisen elämän halveksuntaan "paradoksaalisesti". Kuitenkin individualismissa ihmisyyttä ylikorostetaan, ja asetetaan Jumalan tilalle. Tämän arroganssia korostava ei voi väittää että ihminen jotenkin nöyrtyisi ja alentaisi elämänsä arvottomaksi samanaikaisesti. Individualismista seuraava ihmisarvon hupeneminen onkin ristiriidassa individualismin peruskäsitteiden kanssa, joten filosofisesti katsoen se joka syyttää että individualismi johtaa ihmisarvon häviämiseen on argumentatiivisesti varsin huteralla pohjaööa. Se, että virheensä huomaa ja sitä kutsuu paradoksiksi ei muuta asiaa. Se on silti herjaava ja epäkunnioittava ad hominem -olkiukko vastustajaa kohtaan. Hedonismissa voidaan toki hyväksyä eutanasia, mutta tämä ei ole elämänhalveksuntaa vaan enemmänkin elämänlaadunarvostusta. Kysymys tällöin on enemmänkin siitä kenellä on valta päättää elämästä ja kuolemasta ; Ihmisellä itsellään vai Päivi Räsäsellä. Se, että haluaa kuolla koska kituu ei tarkoita että ei olisi arvostanut sitä elämäänsä ennen kitumista tai että siitä ei olisi saanut paljoa. (Kuten opettaa vaikkapa "Tuntematon potilas" -lauluhitti radiosta.)
Itse asiassa homo religiosus onkin etupäässä galveksuntaa uskonnottomuutta kohtaan. Siinä näennäiseti vedotaan suvaitsevaisuuteen, mutta tosiasiassa erottelua on tarvittu lähinnä jotta uskonnon erityismerkitystä korostettaisiin. Ja tätä korostusta tarvitaan vain jos on joku joka kyseenalaistaa. Näkemyksessä on "piilotettuna sisälle" automaattisesti vastutaja. Kun homo religiosusta kannattava ihminen siis esittää että "kaikilla on syvässä tarve uskoa" niin oikea ihmetys on siinä että näyttääkin siltä että koko näkemys on vain dogmi jolla uskovaisille on valehdeltu jotta he voisivat oikeuttaa omat uskonepäilyyn liittyvät kognitiiviset dissonanssinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti