Kun ihminen kohtaa katastrofaalisen tapahtuman, se helposti "tragedioidaan". Esimerkiksi Auvisen ja Breivikin tekoja kutsutaan usein nimittämällä niitä "kauheaksi/kammottavaksi tragediaksi". Tämä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tragediat on perinteisesti käsitetty hyvin voimakkaasti ohjatuiksi asioiksi. Niissä on vahva, jopa deterministisen väistämätön, tuho. Ytimessä on jonkinlainen hamartia joka kulminoituu tuhoutumiseen. Tragedia on ymmärrettävä ja selkeä.
Kuitenkin näitä tapahtumia kuvataan nimen omaan järjettömiksi ja joksikin jota ei voi ymmärtää. Tämä kertonee siitä että termi on irronnut "akateemisesta yhteydestä" ja sitä käytetään hyvin arkisesti. Mutta tosiasiassa "tekojen järjettömyys ja käsittämättömyyskin" on jokin joka ei vastaa ihmisten tapaa suhtautua näihin tekoihin.
Ihmiset nimittäin haluavat aina etsiä syitä ja ymmärtää tekijää. Tämä tarkoittaa sitä että he rakentavat jonkinlaisen tarinan siitä mistä syistä tekijä on tehnyt tekonsa. Motiivien kaluamista suorastaan odotetaan. Näinollen ihmisten "käsittämättömyys" ei tarkoitakaan ymmärtämättömyyttä vaan enemmänkin sitä että tekoja ei voi hyväksyä eettisellä tasolla vaikka niiden syyt tietäisikin.
Näin tragedioinnille saadaan tilaa.
Yksi erikoisin ja yleisin tarina näyttää olevan jonkinlainen tarina kontrolloimattomasta vihasta. Ongelmia yritetään siksi hoitaa pistämällä ihmisiä kontrolloimaan itseään selittämällä erilaisin syin, että vihaaminen ei kannata. Näin olisikin luontevaa nähdä syy sille miten vihapuhe on nyt noussut vahvasti esille ; Se nähdään vaarallisena ja pelottavana koska sen katsotaan edustavan tätä riskikäyttäytymistä, vihan hallitsemattomuutta.
Kuitenkin tässä yleensä unohdetaan miettiä sitä, miksi vihaa syntyy. Ongelmana tässä on se, että kontrolli ei välttämättä ollenkaan ratkaise ongelmaa. On mahdollista rakentaa tilanne, jossa ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Kontrolliin laitto, vapauden karsinta, vastustus. Ne herättävät ihmisessä kostonhimoa. Tämä on sinänsä ongelmallista koska esimerkiksi kouluampumisten kohdalla on oikeutettua puhua liioitellusta paniikista ; Ja tässä tilanteessa koulukiusatut joutuivat kovasti hankalaan välikäteen. Ensin heitä kiusasivat lapset, ja tämän jälkeen yhteisö yhteiskuntaa myöten piti heitä riskinä, ja kohteli heitä ikään kuin aikapommeina. Tämä ei varmasti vähentänyt heidän vihantunteitaan vaan lisäsi niitä. Ongelmaa kenties pahennettiin yrittämällä parantaa sitä.
Vihassa olisi hyvä katsoa mikä on vihan syy. Siksi jos koulukiusatut olisivatkin oikeasti riskiryhmä kouluampumisille, ei oikein tilanne ole tiukentaa otetta heihin. Olisi syytä katsoa mistä tämä viha kumpuaa ja mennä tämän jälkeen läimimään ongelmia (a) koulukiusaajille jotka toimillaan synnyttävät kiusattuja ja rakentavat kiusattujen toivottomuuden ja kaunantunteet ja (b) passiivisille sivustaseuraaville sääliöille jotka tietävät ongelman mutta eivät silti tee sille mitään, paitsi ehkä itkevät kotona miten siellä kiusaamispiirin ulkopuolella on "niinq ahistavaa olla."
Jostain syystä tämä asia ei kuitenkaan näyttänyt tulevan kenenkään mieleen. -Kenties siksi että on kivempi syyttää jotain muuta kuin ottaa peiliä kauniiseen käteen. On kivaa pelätä jotain halveksittavaa. Koulukiusaamistakaan ei ole niin ahistavaa seurata kun ajattelee että kiusattu on kenties vaikka potentiaalinen kouluampuja. - Profiilista katsotaan korkeintaan tekijä, eikä sitä mitkä elementit vaikuttavat tekijänkaltaisten syntyyn. Siksi ei kontrolloida ongelma-alueita, vaan kontrolloidaan ihmisiä. Ja näin ongelmaa ei todennäköisesti ratkaista aan pahennetaan.
Vaihtoehtona on tietysti se, että kaikki nämä psykologisoinnit kertovat enemmän ihmisestä itsestään kuin ihmiskunnasta. Kenties tragediointia pitäisi välttää. Uskottavia tarinoita on helpompi keksiä kuin todistaa. Tämä tilanne johtaa siihen että moni kehittää narraatioita tilanteeseen, projisoi siihen omia pelkojaan ja saa tästä leimakirveen jolla voi sitten tehdä paljon pahaa ympäristössään. Fyysisen väkivallan pelko nostaa tällöin jonkun "uhaksi koetun ryhmän", joka on mahdollisesti vain jo valmiiksi kyseisten ihmisen omien ennakkoluulojen kohde eikä oikea uhka. Ja tähän tahoon kohdistetaan aktuaalista henkistä väkivaltaa.
Siksi olisikin kenties parempi että "tragedioinnin" sijaan asioita pidettäisiin katastrofeina, kauheina ja käsittämättöminä. Ainakin siihen asti kunnes on kunnon tuloksia joiden pohjalta tehdyt teot todella vähentävät niitä asioita joita sen halutaan vähentävän. Tuntuukin että monesti tehdään vain siksi että tehtäisiin jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti