Ilkka Koivisto kuvaa "elämänmittaisessa luontoretkessä" luonnossakävelylle olennaista luonnetta. Hän kertoo että ihmiset jotka ovat nuorina tottuneet pelkkään asfaltilla kävelyyn, ovat vaikeuksissa aikuisena jos heidän täytyy vasta silloin opetella epätasaisella maastolla kävely. Oppiminen ei aikuisena suju samaan malliin kuin lapsena.Toinen kävelyyn voimakkaasti liittyvä asia on hyvien kenkien korostaminen. Windsorista hyvät kengät ovat hyvin tärkeä asia; Ihmisen jalat ovat kehittyneet vuosimiljoonien aikana kävelyyn ja hän kannattaa poikkeuksellisesti sellaisia kenkiä jotka eivät ole läpipehmustetut, vaan sellaiset että niiden läpi saadaan jotain tietoa maastosta sekä siitä missä asennossa jalat ovat suhteessa siihen.
Kolmanneksi voidaan tietysti ottaa Terry Pratchettin kiekkomaailmassa seikkaileva vartija Samuel Vimes. Hän tuntee kadut. Ei siis vain osaa osotteita ja näe taloja joiden yhdistelmistä syntyy kortteleita, vaan tuntee ne jaloissaan. Hän tuntee kiveyksestä paikan jossa seisoo ja näin hän voisi kulkea kaupungilla silmät ummessa täysin turvallisesti - siis ellei hän olisi erikoistunut Ankh-Morporkin varsin väkivaltaiseen kaupunkiin jossa hän ei yleensä liiku niillä turvallisimmilla alueilla.
Näiden yhdistelmäksi voitaneen sanoa omat Suomenlinnan reissuni. Olen lapsena tottunut kävelemään melko paljon sekä asfaltilla että luonnossa. Ja olen nauttinut etenkin epätasaisen maaston tuomista piirteistä. Asfaltti on itse asiassa yleensä ottaen tuntunut jopa tylsältä ; Jos elämässä jalat tuntevat vain asfaltin, ne eivät oikein ole tunteneet mitään. Voidaankin sanoa että asfaltilla kävely on kätevää jos pitää ehtiä töihin, mutta että vaikka pidänkin kävelemisestä en voisi kuvitellakaan nauttivani pelkällä asfaltilla kävelemisestä. Sellaiselle reissulle en lähtisi. Yhtenä syynä on tietysti miljööero. Mutta toisena on se, että maasto tuntuu erilaiselta tallata. (Ja kuten ihmiset tietävät, minä olen tarkka siitä mitä ja ketä tallaan, koska nautin vain tietynlaisten tallaamisesta tietyllä tavalla tallattuna.)
Olen kuitenkin vasta melko lyhyen aikaa sitten alkanut käyttämään kenkiä joissa on vain vähän pohjaa. Olen yleensä käyttänyt napakkaa kenkää joka estää kengän linttaan painumisen. - Jostain syystä kävelen niin että vasemman kengän sisäreuna on kovemmalla rasituksella kuin ulkoreuna. Huonot kengät menevät tätä kautta pian pilalle ja kävelen ikäänkuin "hyvin vinosti".
Nyttemmin minulla on ollut hyvin kevyet kengät. Sellaiset mokkanahkaiset joista Sörnäisten asemalla oleva spurgu huomautteli että minun pitäisi hankkia kunnon lantsarit. (Syytä lausumisen tapahtumiseen en tiedä, mutta päivä oli 28.9.2011.) Niiden pukeminen jalkaan on hieman hankalaa koska rakenne on napakka (kun pakko on). Sen jälkeen ne sopivat kuitenkin harvinaisen hyvin.
Koska nämä kengät eivät sovellu mihinkään kallioninjailuun - siihen minulla on eri kengät. Tai oikeastaa ne vanhat yleiskenkäni - onkin suomenlinnan mukulakivimaasto ollut loistava löytö. Tämänlainen maasto kertoo jokaisella askeleella ; On mukavaa tuntea kengänpohjan läpi, että jalan alla on se 3 (tai jopa 5) kiveä. Ja että joskus yksi niistä on löysällä. Tai kiven raoissa ruohoa.
Estetiikka ei ole pelkästään silmille tai korville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti