Vastaus oli kuitenkin kiinnostava lähinnä vain siksi että se näyttää varsin mallikelpoisesti sen, miten uskontokeskustelua sävyttää nykyään pseudodiplomatia, mukasuvaitsevaisuus. Sellainen jossa uskontokriittiset mielipiteet kielletään ja uskonnon asiallinen tosiasiapohjainenkin kritiikki kielletään, ja kriitikko esitetään automaattisesti vaarallisena natsina. Ja että tätä käydään varsin epäkonsistenteilla keinoilla ja kuvitteellisin eifaktuaalisin pelotteluleimakuvin väritetyin salaliittoteorioin.
On hyvä aloittaa siitä miten kirjoittajan mielestä yksilön virheet on asetettava suhteessa yhteisöön. "Pieni huomio käyttämästänne retoriikasta: haastattelemanne henkilön sanottiin paenneen vanhoillislestadiolaisuutta, jota kuvattiin väkivaltaiseksi yhteisöksi. Yksityiselämässään haastateltava oli paennut väkivaltaista miestään." Tämä kuvaa sitä perinteistä tapaa jolla ideologiat pesevät vastuunsa. Jos yhteisön jäsen tekee hyvää ansioksi katsotaan yhteisö. Jos yksilö tekee pahaa, hän ei edusta koko ryhmää. Tämänlainen on PR -puhetta. Kirjoittaja kuitenkin laajentaa kritiikkikieltoa selvästi myös ideologioihin sillä hän sanoo "Yhteisöt eivät ole elollisia, suojeltavia olentoja, mutta ne koostuvat ihmisistä, jotka ovat. Tuollainen julkinen nimittely ja diagnosointi on paitsi loukkaavaa, myös hälyttävää, mielestäni sellainen on vaarallista."
Kirjoittaja jatkaa että lestadiolaisten kritiikki lehdissä on vaarallista. Hän käyttää tässä apuna kafka-analogiaa, jossa Kafka -kirjassa Kafkan nuoruutta käsittelevässä osiossa oli kuvattu sitä miten juutalaisiin liitettiin erilaisia salaliittoteorioita. Tästä seurasi sitten seuraava : "Juutalaisia alkoi ympäröidä epäilyksen varjo, joka hämärsi sen, mitä ennen ja mitä nykyäänkin pidetään kirkkaana totuutena ihmisyydestä. Logiikka on se, että juutalaisten ihmisarvoaan saatettiin halventaa, koska he olivat "syyllisiä"." Kirjoittaja viittaa myöhemmin vastineessaan vertaukseen ja kuvaa sen olevan uutisoinnin kannalta relevanttia. Lopputulos on vaatimaton ja ystävällinen "Soisin mielelläni, että itseään valistuneina pitävät tahot eivät lähtisi tahoillaan tukemaan joidenkin ihmisten henkistä ja fyysistä turvallisuutta uhkaavan ilmapiirin lietsomista."
On sanomattakin selvää että kokonaisuus on melko outo.
Onkin hauskaa huomata miten puolustuksessa hypätään yhteisötasolta yksilötasolle aina tilanteen mukaan. Tämänlainen "yksilö-yhteisö" -ambivalenssi on sen verran epäkoherenttia että se vie perustelusta kaiken siinä potentiaalisesti olevan eheyden ja rakentaa siitä jotain jonka tarkoituksena on näemmä lähinnä puolustautua epätoivoisesti keinolla millä hyvänsä. Ja tässä on onnistuttu varsin huonosti koska kokonaisuus on niin epäkoherentti. Joten tältä osin lestadiolaisilla ei näyttäisi menevän kovin hyvin. Tekstiä lukiessa tulikin samastumispiste tavalliseen lestadiolaiseen joka mahdollisesti tämänlaisen tekstin lukiessaan lausuu mielessään lähinnä seuraavat sanat. "Lakkaa auttamasta!"
On nimittäin totta että yhteisö koostuu yksilöistä ja jäsenistä. Jolloin yksilöihin viittaaminen on relevanttia. Muuten mihinkään ideologiaan tai instituutioon ei koskaan missään voitaisi kohdistaa mitään kritiikkiä.
1: Tämä seuraa tietysti sitä vanhaa logiikkaa jossa Jumala ja Kirkko ovat eri asioita ja pappien ja instituution teot ovat jotain johon voi pettyä, mutta tämä on pettymystä ihmisiin mutta ei Jumalaan. Ongelmana tässä vain onkin juuri se, että lestadiolaisuus ei ole Jumala vaan se yhteisö. Joka koostuu niistä ihmisistä.
Tässä tapauksessa uutisen kohdalla olisikin olennaista kritisoida tilannetta. Eli osoittaa että voiman artikkelin väitteet olisivat ns. bullshittiä. Eli väkivaltaa ei ole tapahtunut. Tätä ei tehty. Ja tämä on olennaista, kun ottaa huomioon että vastine on itse asiassa melkomoisen pitkä.
Kun journalisti kaivaa esiin yhteisön jossa yhteisö katsoo pahuutta sivusta ja ajaa uhrin pois yhteisöstä, ei auta jos kerrotaan että teko on yhden tekemä ja että mikään yhteisö ei ole "lukossa" siihen tapaan kuin se olisi "vankila, jossa ovet ovat lukossa ja avain takavarikoituna". Kukaan ei kyseenalaistanut sitä että väkivaltaa ei harjoittaisi yksilö, eikä väitetty että yhteisön kaikki jäsenet olisivat väkivaltaisia tai että lestadiolaisista ei voitaisi lähteä pois. Lähteminen vain vaatii perheen hylkäämistä, joka on sen verran rankkaa että mitään sen kummempia lukkoja ei välttämättä tarvita.
Hupaisinta - itse en voi olla käkättämättä huomiolle ääneen - on tietysti huomata että vaikka kirjoittaja kuvaakin näkemystään esimerkiksi "Kafka-esimerkiksi" hän itse asiassa rakentaa varsin standardimuotoisen natsikortin. Rakenne on nimen omaan se, ja ilmeisesti joku oikeasti kuvittelee että Kafkalla tehty pohjustus muuttaisi näkemyksen joksikin muuksi kuin natsikortiksi. Natsikortti peittää sen että väite onitse asiassa se, että kritiikinlausuma sinällään olisi sama asia kuin vainoaminen ja sen lietsominen.Yleisyyskään ei vielä ole mikään argumentti, koska joskus tilanne on sellainen että. En ole esimerkiksi löytänyt kovinkaan suurta määrää asiallista journalismia joka olisi ylistänyt vaikkapa punaisten khmerejen hirmutekojen toimintaa. Jotkut aiheet nyt vain ovat sellaisia että asiallinen journalismi moittii sitä ja kehuja tulee lähinnä propagandistisilta tukijatahoilta. Jos ideologia päätyy tämänlaiseen tilanteeseen, kannattaa kenties miettiä että kannattaisiko muuttaa yhteisöä vähemmän väkivaltaa lietsovaksi.
Ja viimeistään siinä vaiheessa kun henkilö varoittelee väkivaltaisisuuksien suojelusta ja salaliittojen rakentamisesta rakentamalla salaliitotteoriaa siitä että journalisti on esittänyt yhden ihmisen kokoisen casen institutionaalisoitua väkivaltaa. Aitoa tapausta ja sen tietoontuomista vastaan puolustaudutaan kuvitteellisella vainosalaliittoteorialla jossa tätä väkivallantekijää ja kritiikin kohdetta tulisi suojella joltain todistamattomissa olevalta potentiaaliselta väkivallalta. Rakennetaan uhkakuva jota ei voida oikein mitenkään konkretisoida. Prosessi on surkuhupaisa.
Siksi olisikin hyvä huomata mikä on se olennainen asia. Se on se salaliittoteorian ja aktuaalisen journalismin ero. Pahanteko on voitava jollain lailla sitoa konkreettiseen. Kaikki kriitiikit eivät synnytä vainoja. Osa kritiikeistä vaikuttaa yhteiskunnallisesti positiivisesti, kuten esimerkiksi Amnesty tekee paljastamalla erilaisia piiloteltuja väärintekoja. On hyvä huomata kritiikin ero ; Esimerkiksi minä pidän tätä mielessäni toistuvasti, koska kritisoin uskontoja hyvin usein. Kriitiikki ei kuitenkaan ole sitä että vihjaisin että uskovaisten yhteisö haluaisi heittää minut keskitysleirille - Vaikka yksilönä kuvani uskovaisten väkivallattomuduesta ja haluttomuudeesta tarttua kidutusvälineisiin ovatkin varsin railakkaat. En voi kuitenkaan heittää näitä epäluuloisia subjektiivisuuksiani oikein mihinkään koska ne rakentuvat lähinnä "omaan paranoidisuuteeni".
Toki, rehellisyyden nimissä, en toki usko että lestadiolaiset olisviat mitenkään erityisen väkivaltainen ryhmittymä. Kritiikin ulkopuolella he eivät ole eivätkä saa olla. On nimittäin selvää että yleisesti ottaen kaikkea uskonnollista toimintaa suomessa ympäröi suojakupla joka tekee niistä merkitystään suurempia ja joiden sisäistä pahaa sensuroidaan ulospäin. Toisin sanoen erityisen väkivaltainen uskonnollisen ryhmittymän ei nykyään tarvitse ollakaan ollakseen huolestuttava toimija.
Piilopahutta tapahtuu ainakin seuraavista syistä
1: Pahuutta ei pidetä pahuutena vaan hyvyytenä, kuten esimerkiksi (omakohtaisesti olen kokenut) helluntailaisten lastenleireillä voi olla valvotusrukoilusessioita myöhäiseen yöhön. Ja että niissä on "pinnallinen lupa lähteä esirukouksen kautta pois", mutta lähteminen on halveksittavaa uskonelämän heikkoutta. Aivopesun termien kautta tämä näyttää siltä että ryhmäpaineella ihmiset altistetaan valvottamiselle jonka vaikutus on tunnetusti ihmisen normaalin ajattelevan minuuden rikkominen. Pyhän Hengen saaminen jota näillä leireillä tapahtuu lapsille sekä näyttää ja kuulostaa psykoottiselta kohtaukselta, mikä ei tässä valossa ihmetytä. Sitä kuitenkin pidetään kunniakkaana ja hyvän uskonelämän merkkinä eikä sitä siksi nähdä väkivaltana vaan enemmänkin opettavaisena yhdessäolona. (Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan muuta sisältöä. Nimilappu ei muuta myrkkyä mansikkahilloksi.)
2: pahaa pidetään pahana mutta sitä ei uskalleta tunnustaa koska siitä tulisi huonoa PR:ää jolloin asiat hoidetaan mielellään sisäisesti. Asiaa ei siis hyväksytä ja sille jopa tehdään jotain, mutta esivallan vastuuseen ei mennä. Tällöin riskinä on se, että yhteisö alkaa joko lynkkaamaan pahantekijöitä itse tai sitten uhrit jäävät ilman kunnon oikeuksia kun poliisille asian vieminen olisi uskonyhteisön uhan alle asettamista.
3: Pahaa tehdään mutta suurin osa ihmisistä on sääliöitä jotka vain katsovat sivusta tekemättä mitään. Tämä on psykologisesti normaalia. Jo yksin tieto muista, katsojavaikutuksen kautta, voi vaikuttaa siihen että asiaan puuttumisen kynnys kasvaa kohtuuttomasti. Kun sen voisi tehdä joku muukin.
Siksi uskonnolliset yhteisöt ovatkin yleensä itse asiassa suojeltuja. Lestadiolaisten erityissuhde valtionkirkkoomme on näkyvä esimerkki siitä miten voimakasta suojelua ryhmä itse asiassa saa. Siksi kaikesta uutisoinnista tuleva kohkaaminen yllättää. - Hikipediassa on ihmetyttänytkin se, miten lestadiolaisuus -artikkeli aikaansai kohtuutonta metakkaa. Lestadiolaiset osaavatkin käyttää herkkänahkaisuutta loistavasti yleisenä vallankäyttövälineenä jossa kaikki kritiikki pyritään sensuroimaan. Oveluuspointsit heille siitä että he osaavat havaita yhteiskunnallisen manipuloinnin herkät paikat ja toimivat strategiat. Valitettavasti tämän soveltaminen on sitten pois niistä hyvyyspointseista, joita esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen tukemisesta kiinni jääneen yhteisön kannattaisi erityisesti vaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti