Ja kuten "Mark's Daily Apple" muistuttaa ja demonstroi, itsepuolustuslajejen kannattajat muistuttavatkin että itsepuolustuslajit kuuluvat kulttuuriin ja jopa ihmisyyteen. Psykologisestikin itsepuolustuksessa nähdään hyötyjä, koska kysymys ei ole vihasta vaan vihanhallinnasta. ; Onkin hupaisaa mietiskellä sitä miten Rooman Colosseumia pidetään kunnioitettavana historiallisena monumenttina vaikka siellä tapettiin paljon ihmisiä hurmeisissa karkeloissa jotka tarjottiin "viihteenä jossa juridinen oikeuskin toteutuu". Mutta pankrationin rekonstruointia ei pidetä samalla tavalla arvokkaana tutkimuskohteena.
Kuitenkin itsepuolustuksessa on mukana se, mikä hallinnassa ja tiedossa yleensäkin ottaen on. Se nostaa kykyjä ja sitten sitä voi tehdä jotain jota ne joilta hallinta ja tieto puuttuvat eivät voi. Tässä mielessä itsepuolustuskyky tarjoaa aina jonkinlaista valtaa. Siinä kohden hyveellisyyden miettiminen onkin olennaista.
Tällä hyveellisyyden pohtimisella on euroopassakin pitkä historia. Toki kun mietimme itsepuolustuksellisia hyveitä, mieleen tulee "joku Zen -ninja itämailta". Kuitenkin "Journal of Western Martial Art"issa ollut artikkeli kuvaa hyvin sitä, miten euroopassa hyveellisyysteoriat näyttelivät suurtakin osaa esimerkiksi Fiore dei Liberin tuotannossa.
Artikkelissa ytimessä on MacIntyren "After Virtue", jossa eurooppalaisen hyveellisyyden teoriaa katsotaan kahden erilaisen näkemyksen kilpailuna. Tässä vastakkain olivat:
1: Aristoteelinen hyvekäsitys, jossa ytimessä on ajatus siitä että hyveellisyys on sitä että noudattaa tarkoitustaan (telos), ja jossa kylkiäisenä on esimerkiksi onnellisuus ; Telostaan noudattava ihminen oli hyveellinen ja tästä seuraa se, että hyvää tekevä on myös onnellinen. Eettisyydessä tärkeällä sijalla on siksi dikaiosunê, käsitys jossa yritetään olla rikkomatta luonnonjärjestystä ja oman elämänsä tarkoitusta vastaan. Tässä käytännöllisyys on yleisenä.
2: Vastakkaisessa näkemyksessä korostetaan hyvettä abstrakteina periaatteina, moraalilakeina. Käytännöllisyyden ja onnellisuuskeskeisyyden sijasta painotus on filosofisissa määritelmissä ja rationaalisessa asioiden pyörittelyssä. Tämä näkemys etäännyttää itsensä instrumentalismista ; Hyvettä ei nähdä välinearvona johonkin haluttavaan "jossa halutaan olla mukana". Samalla kiistetään että hyveellisyys johtaisi automaattisesti onnellisuuteen. Hyvettä pidetään itseisarvona.
Aristoteelinen näkemys oli pitkään tappiolla. Mutta kuitenkin Nietzschen aikana oli eräänlainen taitekohta, siihen aikaan vanha moraalin lähestyminen objektiivisen moraalin ja sen normien kautta menetti suosiotaan ja Aristoteelinen näkemys nousi taas suosituksi. Tämä on mielenkiintoista, koska artikkeli näyttää että kamppailumanuaaleissa hyveestä näkyy nimen omaan Aristoteelinen muoto.
Esimerkiksi Fioren eräs peruselementti (joka tiivistyy nimen omaan hyvään ja onnistuneeseen miekkailuun) audatia, on rohkeuden hyve, johon itse asiassa tiivistyy se tosiasia, että miekkailussa asenne ja mielentila vaikuttavat onnistumiseen runsaasti. Tämä on yleistä itsepuolustuslajien puolella. Tätä kautta epäröinti, olipa se sitten pelkoa tai sitä että kyseenalaistaa tekojensa moraalisen hyväksyttävyyden, johtavat epäonnistumisiin. Näin on ymmärrettävää että hyveellisyys tulee mukaan rinkiin - käytännöllisenä elementtinä!
Ja koska asenne on jotain jota käytetään koko ajan, on audatia siksi helpoiten se käsite, joka elää eniten miekkailuharjoitusten ulkopuolellakin. Näin ei ihmetytä että "Journal of Western Martial Art" lainaa Fiore Dei Liberin kertoneen "Audatia et virtus talis consistit in arte." - Eli vaikka manuaali kertookin että peruselementtien on oltava nimen omaan tasapainossa, eli yhtä elementtiä ei ylikorosteta toisten kustannuksella - eli rohkeuden ei anneta esimerkiksi murtaa harkintaamme koska se johtaisi vaikkapa taistoon heittäytymiseen ilman että on suojattuna ja että on katsottu että toiseen myös saadaan jotai aikaiseksi - se kuitenkin kuvaa miten nimen omaan audatia on se hyve, joka värittää eniten elämätapaa, ja tätä kautta "taitoa/taidetta" ja ansaitsee siksi erityismaininnan.
Audatia on myös mielenkiintoinen valinta, koska sanan konnotaatiot ovat sellaisia että ne eivät välttämättä tuo mieleen mielikuvien kliinisen oloisia ritarihyveitä ; Sanan käyttötavat korostavat sellaista reippautta jossa on nähtävissä myös poliittisen epäkorrektiuden elementtejä -ja hieman iloisuuttakin (onhan onnellisuus Aristoteleelle olennainen).
Onkin yllättävää ja eriskummaista ajatella, että arvomaailmaltaan näiden keskiaikaisten taistelijoiden manuaalien hyvekäsitys ovat olleet aikaansa nähden moderneja ja aikaansa edellä. Ja ovat tätä paljon enemmän, kuin mitä sitä lukiessa kenties tulee ajatelleeksi. Sillä kaksintaistelut kuolemaan juridis-näytöksellisissä kaksintaisteluissa tuntuvat joltain jotka kuuluvat hyvin vanhoille ajoille. - Kunnes muistaa, että Aristoteleskin vaikutti ikivanhoina aikoina, jolloin pankration oli viihdettä.
Nykyisin olemme onneksi eettisempiä. Meillä on terveempi viihde, kuten eirikollisten viihdyttäjien BB ja tervehenkinen SAW. Ne takaavat sen, että tulevaisuudessa, kun "futuristiset nörtit" alkavat penkomaan menneisyyttä ja rekonstruoimaan sitä, heillä onkin eettisesti vähemmän kyseenalaiset oltavat kuin nykyajan historiallisen miekkailun rekonstruoijilla.
Kuva on mukaelma Fioren kirjassa olevasta audatiaa symbolisoivasta leijonasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti