"Jos olet antanut periksi ylpeydelle, niin olet hävinnyt jo ennalta, mutta jos tartut ylpeyttä niskavilloista ja ratsastat sillä kuin orhilla, niin olet voinut voittaa jo etukäteen."
(Terry Pratchett, "Keskiyö ylläni", sivu 425)
Ylpeydestä on kristillisessä perinteessä tehty lähinnä synti, tarkemmin kuolemansynti. Näin siinä nähdään lähinnä negatiivisia ominaisuuksia. Ylimielisyys ja iso ego nähdään ihmisessä olevina vakavina puutteina. - Kuitenkin yleensä ihmiset hyväksyvät ylpeyttä jos se on asiantuntijuusylpeyttä. Kristillinenkin kulttuuri kannustaa iloitsemaan onnistumisistaan. Näin esimerkiksi suutari joka auttaa yhteisöään tekemällä laadukkaita kenkiä saa olla iloinen onnistumisestaan. Tätä ammattiylpeyttä ei pidetä samantapaisena ylpeytenä kuin ns. kompetenssitonta ylpeyttä.
Aristoteelisella ajattelulla onkin ollut suhteellisen suuri osa länsimaisessa kristillisessä maailmassa ; Aristoteleen telos, ihmisen tarkoitus ja tavoite, oli olennainen onnellisuuden elementti. Näin asiantuntijasta tulee ammattiylpeyden kautta onnellinen koska hänen henkilökohtaiset kiinnostuksenkohteensa sopivat yhteen yhteiskunnan tarpeiden kanssa.
Sublimaatiopohjainen ajatus, jossa ihmisen ikävät piirteet voivat kannustaa häntä tekemään jotain hyvin on hyvin tärkeä. Sillä monesti taito vaatii harjoittelua. Näin ammattiylpeys ikään kuin vaatii harjoittelemaan paremmaksi, nöyryytyksenpelkokin on vahva kannustin. Näin tavallisesti vain ikävänä nähdystä piirteestä löytyy hyviäkin puolia. Ihmiset hyväksyvätkin sen että ammattilainen on tyytyväinen tuloksistaan ja ammattitaidostaan. Siksi hei eivät sitä yleensä kutsukaan sitä "ylpeydeksi" "vaan tyytyväisyydeksi" - vaikka ammattiylpeydestä nimen omaan onkin kysymys,
Tässä on toki poikkeuksia.
Esimerkiksi Terry Pratchettin kirjassa "Keskiyö ylläni" on kuvattuna melko realistinen skenaario. Hänen kirjoissaan "noidat auttavat". Heitä kutsutaan auttamaan siinä vaiheessa kun ihmisellä on hätä. Kun he tulevat auttamaan, tätä seuraa lyhyt ja henkilökohtainen kiitollisuus mutta tästä seuraa pitkään jatkuva yleinen "miksi luulet olevasi parempi ihminen" -asennoituminen. Pratchett pistää noidan ajattelemaan sitä, että hän on parempi vain asioissa. Ja että noitana olemisen taito on "vain taito" samaan tapaan kuin vaikkapa juustonteko. Hyvä juustontekijä saa kokea ammattiylpeyttä, mutta tästä ei vedetä kovin helposti laajempaa ajatust siitä että he kokisivat olevansa parempia ihmisiä.
Hyvät työt eivät jää rankaisematta tosielämässäkäään. Ja nykyään postmoderni maailma on tehnyt filosofeille suunnilleen saman minkä Pratchettin kiekkomaassa sijaitsevan liitumaan asukkaat ovat tehneet noidille. Liian monissa piireissä muotia oleva postmoderni kuljettaa mukanaan relativismia, joka itse asiassa kieltää hyvin tehdyn filosofian arvon ; Syntyy vain erilaisia asioita, ei parempia tai huonompia asioita. Filosofia ja laadukkuus on irrotettu toisistaan. Näin filosofin ammattiylpeyteen ei teoriapohjassa anneta edes mahdollisuutta.
Kuitenkin tämä ammattiylpeys on sitten korvattu sillä ylpeydellä jolle on annettu periksi ; Postmodernista filosofiasta on tullut omien intressien ajamisasioita. Tämä ei ihmetytä, sillä jos perustelun ja logiikan ja muun vastaavan merkitys laadulle ohitetaan ja kaikesta tulee vain valtapeliä, on selvää että syntyy helposti ajattelua mallia "jos nuo muutkin, miksi en minäkin?"
Koska otan irtiottoa tuohon ja pidän filosofiaa paitsi tärkeänä, myös jonain jota voi opiskella esimerkiksi lukemalla, näin voitaisiin rajata jonkinlainen nyrkkisääntö jossa laadukas filosofia on sitä, että liikkuu osaamisalueillaan. Viisaus on sitä että osaa tarvittaessa käyttää laatua laaduttomuutta vastaan. Tässä onnistuminen oikeuttaa ammattiylpeydelle, eikä se ole pelkkää egoilua. Moni sen sijaan liikkuu vain alueilla joita pitää tärkeänä, ilman että he ovat hankkineet kompetenssia liikkua kyseisillä alueilla, jolloin kyseessä on pelkkä egoilu. Toki hyvä filosofikin arvostaa aiheita joihin erikoistuu, koska muutoin hän joutuu tekemään asioita joita pitää irrelevantteina ja turhina. Mutta innostus aiheesta on vain voimavara harjoitteluun, ei oikeutus itsessään. Innostus ilman osaamista on pelkkää räpeltämistä. Kunnioitus ja filosofinen ammattiylpeys on ansaittava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti