Eilen olin salilla hyvissä ajoin ennen miekkailutreenejä. Kerkesin harjoittelemaan aikaisin tulleen kaverin kanssa isohkoa rypästä erilaisia tekniikoita tikarilla. Opettajamme katseli puuhastelujamme. Jossain vaiheessa häntä ilmeisesti alkoi ärsyttämään tapamme tehdä niitä. Sillä tunnin aiheeksi tuli tekniikoiden vaikutustavat.
Perushenkenä oli se, että kivulla hallitseminen ei itse asiassa ole kovin toimivaa ; Sillä saa kuriin ihmisiä jotka eivät ole kunnolla sitoutuneet toimintaan. Sen sijaan jos jollakulla on pahat mielessä, kipu lähinnä suututtaa ja ärsyttää. Siksi esimerkiksi monia lukkoja tehdessä onkin joitain lähestymistapoja, jotka pakottavat ihmisen tottelemaan lähinnä sillä että ihminen haluaa välttää kipua. Sen sijaan pienet muutokset johtavat siihen että voima kohdistuu suoraan luihin ja mekaaniseen rakenteeseen. Silloin ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella.
1: Ilmiö on itse asiassa tuttu vartijapiireissä, tosin sitä ei nimetä ja analysoida samantapaisella tarkkuudella kuin miekkailukoulussa. Jokainen siellä tuntee tarinoita siitä miten normaalin ärhentelijän saa jollain sormilukolla poistumaan. Sen sijaan narkomaanit tai muut raivopäät saattavat katoa sormensa jos heille yrittää tehdä jotain. Ja tämä sormen murtuminen ei suinkaan pysäytä heitä - vaan päin vastoin he oikein innostuvat tämänlaisesta! Nämä tekniikat eivät siis hallitsekaan ruumista vaan kivun kautta mieltä ja vasta mielen kautta ruumista. Tässä on liian monta kohtaa johon voi tulla stoppi, jotta kiputekniikat olisivat jotain yleistuhoja. Narkomaanitkin kuitenkin tottelevat maan vetovoimaa ja muita fysiikan lakeja, joten heille voi tehdä struktuuriin kohdistuvia tekniikoita samaan tapaan kuin tavallisiinkin ihmisiin.
Hän demonstroi asiaa minulla - kenties siksi että minulla on normaaliolosuhteissa varsin matala kipukynnys. Hän sai minut kipupohjaisella lähestymitavalla itse asiassa lähinnä yrittämään kaikenlaisia vapautumistemppuja ; Tilanteesta haluaa pois ja silloin sitä yrittää tehdä jotain. Tämä demonstroi sitä, miten kipupohjainen lähestyminen ei horjuta ja pakota tiettyyn ja yhteen toimintatapaan, eikä se estä kipua kokevan toimintaa (jos se ei toimi minulle, se ei toimi kenellekään). Sama lähestymistapa pienin korjauksin, ja kipua ei ollut juurikaan, mutta käsivarteni oli tuettu vipu, joka kohdisti voimaa kyynärspäähäni ja tätä kautta hartioihini ja sitten olinkin maassa.
Tärkein opetus tässä on tietysti se, että monissa tekniikoissa kivuontuotanto itse asiassa on jollain tavalla mukana. Mutta se menee silloin niin, että toisen toiminta estetään ja otetaan hallintaan horjutuksilla - ja vasta tämän jälkeen syntyy mahdollisesti kipua. Se ei siis mene niin että toiselle aiheutetaan kipua jotta tämä saataisiin tilanteeseen jossa hänen ruumiinsa ja menemisensä ja tekemisensä saadaan rajoitettua. Näissä tilanteissa kipu on vain lisäbonusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti