Suvaitsevaisuus -termissä on hyvin mukava ja positiivinen sävy. Sitä ajatellaan helposti, että tässä puolustetaan ja kannustetaan erilaisia asioita. Eli ei oltaisi olemassa vain vastustuslistoina ja kieltoina, vaan ajettaisiin ja tuettaisiin erilaisia asioita. Tämänlainen on tietysti positiivista ja toimii hyvänä vastapainona esimerkiksi vihapuheelle, jossa vastustaminen on keskiössä.Näin, jos ajatellaan vaikka konservatiivisia perhearvoja, se näyttäytyy lähinnä kieltoina. Ei tiedetä mitä perhearvot ovat, mutta tiedetään että perhearvoissa vastustetaan aborttia, homoseksuaalisuutta ja kannibalismia. Näin konservatiivien "perhearvot" ovat hieman kuten apofaattisen teologian Jumalakuva - Siitä ei esitetä positiivisia kannanottoja, vaan esitetään vain mitä se ei ole. Tämänlainen kuva onkin retoriselta tasoltaan suljettu kriittisyyteen ja vastustamiseen. Tälle vastapainoksi ajatellaan jotain hippiliikkeen puheenparsia mukailevaa. Sitä että suvaitaan kaikkia maailmankuvia ja kaikkia mielipiteitä. Ja siinä taitaa olla se suvaitsevaisuuden yleiskuva.
Kuitenkin tässä on varjopuoli. Jukka Hankamäki kuvaa tätä siten, että tosiasiassa positiivisuuspuheenkin takana on kokemus siitä että tämä puolustettu asia on uhattuna. Viholliskuva on silloinkin läsnä. Voidaankin sanoa että suvaitsevaisuus käytännössä tarkoittaakin muuta kuin relativistista kaiken sietämistä. Sen sijaan kysymys on suvaitsemattomuuden vastustamisesta. Jos kannatat monikulttuurisuutta, vastustat monokulttuurisuutta. Tätä kautta voidaan perhearvoistakin löytää retorisen tason takaa muuta. Esimerkiksi homoseksuaalisen perheen vastustaminen tarkoittaa heteronormatiivista perhekuvaa, jota halutaan puolustaa. Abortin vastustaminen tarkoittaa sitä että kannatetaan että kaikki lapset syntyvät ja elävät, olivatpa sitten vanhemmilleen eitoivottuja tai vammaisia tai mahdollisesti äidin tappavia. Positiivinen ja negatiivinen eivät tämän jälkeen olekaan niin yksiselitteisiä.
Sietämissuvaitsemsiessakin voidaan nähdä toinen puoli. Sellainen, jossa ei ole mitään omia ajattuja asioita.
Tätä Hankamäki kuvaa "miellyttävän ja palvelualttiin liberalismin yksisuuntaiseksi filosofiaksi" ; Sen luonne on passiivinen ja selkääntaputteleva. Tätä kautta se on miellyttävä ja konfliktiton elämäntapa yksilölle. Yhteisötasolla tästä passiivisuudesta seuraa kaikki se jota Nietzshen nihilismiin liittämät uhkakuvat pelottelevat ; Se ei laita millekään hanttiin. Siinä ollaan avuliaita ja tuetaan kaikkea joka nyt on. Tästä on seurauksena maailmankuva jossa ytimessä on muutosvastarinta ; Se tukee nykyistä järjestelmää koska se hyväksyy kaiken mitä siinä on, eikä vastusta mitään tai yritä muuttaa mitään. Tässä vallassaolo ja sen ylläpitäminen muuttuu oikeudenmukaisuudeksi. Rajoitteet ja kritiikki kieltämällä tuetaan vallitsevaa järjestelmää. Tilanne on vähän kuin siinä sanonnassa jossa "jos maassa ei ole armeijaa, siinä on jonkun toisen maan armeija". Yksilötason relativismi johtaa ulkoistettuun arvomaailmaan. Yhteisötasolla arvomaailmasta ei tule nihilististä yhteiskuntaa, vaan sen arvot on vain kohdistettu ajamaan sen hetken tilan pysymistä.
Tätä kautta kirkon sisällä oleva jako, jossa on fundamentalisteja ja liberaaleja onkin varsin erikoinen. Siellä ei ole suvaitsevaisuutta joka ajaisi mitään, tai joka nousisi siitä että olisi jokin asia jota mikään voisi uhata. Siinä missä maahanmuuton kannattamisen kohdalla suvaitsevaisuus on monokulttuurisuuden uhkaa vastaan taisteluna, kirkon suvaitsevaisuuslinja edustaa sitä passiivista suvaitsevaisuutta.
Siellähän vanhoillinen linja on avoimesti puolustanut näkemyksiään. Liberaali puoli taas on suvainnut kaikkia. Näin esimerkiksi naispappeuskysymys on junnannut vuosikausia ja jakaa yhä mielipiteitä. Koska fundamentalistit ovat vastustaneet naispappeutta ja liberaali linja on kannattanut sitä että naispapeista saa olla mitä mieltä vaan, on tilanne pysynyt muuttumattomana ellei jokin todella radikaali ulkoinen pakote muuta itse valtapelitilannetta. Konservatiivi puoli on näin rakentunut aktiiviseksi vanhoillisuudeksi ja Liberaali puoli on muuttunut muutosvastarinnaksi. Näin liberaalit ovat enemmänkin "bufferzone" konservatiiveille kuin niiden vastavoima.
Tosin tässäkohden saattaa olla muutoksia tulossa. Ulkoiset painotteet kun ovat olleet viime aikoina näkyvästi esillä. Tämän luulisi olevan tietysti minun kaltaiselle "kirkon ulkopuoliselle" turha asia. Puhun yhteisöstä jossa en ole kirjoilla. Kuitenkin (a) maksan yhteisöveroa ja tätä kautta minulla on suorastaan velvollisuus käsitellä kirkkoa ns. poliittisena ilmiönä ja instituutiona ja (b) olen kirkolle kuitenkin "potentiaalinen jäsen". Minulla ei ole valtavaa perusasennevammaa laitosta kohtaan, vaan ainoastaan sitä vastaan miten sen sisällä toimitaan. Minulla lienee lupa esittää muidenkin tietoon kantani siitä millä ehdoin olen valmis palaamaan kirkkoon. Olen jopa käsittänyt että valtionkirkkomme poliittisesti korrektit sloganit kannustavat tähän. Hehän kertovat olevansa kiinnostuneita ja kuuntelevansa.
Kuuntelemisessa isoimpana vaikeutena taas näyttää olevan se, että olen liberaali (tai oikeastaan en, tarkalleen ottaen minulla on runsaasti liberaaleihin liittyviä mielipiteitä, mutta en kokonaisuutena täytä liberaaliuden maailmankuvaa), joten kirkolliset ihmiset olettavat että koen että kovin kritiikin ydin olisi konservatiiveissa ja vanhoillisissa. He muistuttavat että kirkossa on paljon liberaaleja. Kuitenkin ilmaisen konservatiivien kohdalla lähinnä erimielisyyteni, ja tyydyn muistuttamaan että minusta heillä ja kirkolla on "oikeus syrjiä ketä haluaa", kunhan muistavat että tässä minullakin on "oikeus kritisoida heitä" ja olla tukematta heidän toimintaansa. Kritiikin terä osoittaakin ensi sijassa nimen omaan niihin kirkon liberaaleihin rintamiin. Ne ovat se, joka kirkossa on eniten pielessä. Kirkon "leppoisto" ei aja suvaitsevaisuutta, vaan passiivisesti tukee vallitsevaa systeemiä johon muutosta haetaan. Kirkon liberaalit leikkivät "mukavan tunnetason saavina" suvaitsevaa mutta pelaavat kirkon konservatiivin linjan pussiin koska eivät ryhdy vastarintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti