Liian terve Jeesukseksi

Alan olemaan riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, joten en enää tarvitse sitä. Ja tämä ei ole vitsi. Monissa mielenterveydellisissä ongelmissa on sivutuotteena joko se että ei tiedosteta omaa tilaa tai sitten sille ei jaksa tehdä mitään. Depressiivisyys on jälkimmäistä. (Sitä on jopa niin että monesti ja monissa asioissa depressiivisten näkemys asioidentilasta on tilastotieteelisesti osuvampi kuin terveillä ihmisillä.)

Viimeiset puoli vuotta on itse asiassa mennyt aika kivasti, eikä ole mikään fluke. ; Kohdallani ei enää tulisi sellaista tuettua terapiaa, vaan joutuisin ns. maksamaan itse vähän kuin ne psykoterapiaa harrastelevat kuplassa elävät pikkurikkaat jotka hiovat mielensä yksityiskohtia ja joilla on varaa maksaa tämänlaisesta.

Olin itse asiassa motivoitunut käymään terapiassa kun satuin hieman alkoholipäissäni ärähtämään ihmiselle. Vierailin sellaisessa peruskiukustumisessa joka oli itselleni pitkään arkea. (Masennus voi ilmetä ärtyisyytenä. Tämänlaista masennusta voi olla vaikeampi tunnistaa.) Tämä oli mielestäni hyvä tapa, ottaen huomioon että lähtötilanteessa se oli enemmän itsetuhoista. Vitutan useampia ihmisiä, mutta he eivät sentään kuole. (Tai kuolevat, mutta eivät vitutukseen. Jos vitutukseen voisi kuolla olisin ollut jo kauan haudassa.)

Omalla kohdalla aika on varmasti tehnyt oman osansa. Toisaalta koen että tärkein muutos on koskenut aika metaisia tilanteita. Minulla on ylipäätään ollut taipumuksia tiettyihin dissosiatiivisiin piirteisiin. (Joka on yleistä "jos on käynyt kaikenlaista".) Nämä ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi kun olin Kiteellä teurastuskurssilla ei teurastaminen tuntunut miltään. Mutta sen sijaan se että se ei tuntunut miltään tuntui ikävältä.

Minulla on ollut vihaisuuteen liittyen tiettyä kaunaisuutta. Tai sitä että en edes tiedä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa vaikka yrittäisinkin. Kysymys on osittain periaatepäätöksestä mutta vain osittain. Takana on kenties osaltaan the actor-observer biasia, eli koen omat virheeni sattumina, ympäristön tuotoksina tai vahinkoina kun taas muiden teot ovat vahvemmin onnistumisen ja tavoittellisuuden seurauksia. Mutta vain osittain. Osittain kysymys on siitä että ei minulla yksinkertaisesti ole ruuveja tähän. (Tarkotitaako "annan anteeksi" muutakin kuin sitä että "tahdon kotiin"? Ei.)

Nykymaailmassa hyvälle uhrille kuitenkin annetaan tiettyjä velvoitteita. Ja hyvyyden nimissä pitäisi antaa anteeksi ellei olisi jotain perusteita uskoa että anteeksipyytäjällä on ketunhäntä kainalossa ja paluu vanhoihin tapoihin on odotettavissa. Lisäksi armon merkitystä etiikan ja yksilön hyvinvoinnin kohdalla korostetaan. Sanotaan jopa että armeliaisuus kenties päästäisi irti näistä kokemuksista. Eli kaunan vuoksi en pääsisi irti vaan olisin tätä kautta tavallaan myös todennäköisesti tuomittu siihen masennukseenkin.

En ole taipunut tähän koska en kykene edes sisäistämään mitään ajatusta jostain armeliaisuudesta. Ja tämä kyvyttömyys on tietenkin tuonut niitä metatason tunteita jotka itse siinä asiassa eivät ole. ; Minulle asiat ovat nyt helppoja koska minun ei tarvitse pelätä minä päivänä sekoan. Ei tarvitse hautoa. Sen kun koen kaunaa ja vihaa vapaasti. Voin tappaa heidät sinä päivänä kun aidosti haluan heidät julmasti päiviltä. Siihen päivään asti voin miettiä muita asioita, ja paradoksaalisesti tämä "lupa tappaa" on tarkoittanut sitä että mietin muita asioita kuin kaunaa ja listimisfantasioita.

Sarkasmiton sarkasmi?

Vietin aikaa linnanmäellä. Siellä joku iski minua vahingossa sormille. Hän pyysi anteeksi ja ilmoitin lähinnä, että "ei mitään, ne olivat vaan sormet, en minä niillä mitään olisi tehnytkään". Ja jotenkin tämä meni läpi onnistuneesti. Tämä on hyvin erikoinen tilanne. ; Vastasin anteeksipyyntöön periaatteessa sarkastisella tavalla, mutta vastaanottaja kuitenkin otti tämän kuin se olisi anteeksianto.

Ylläoleva automaattireagointi on yksi "viehättävistä" piirteistäni. Olen usein sarkastinen, enkä reagoi anteeksipyyntöihin kuten normaali ihminen. Ja usein se synnyttääkin erinäköisiä vaikeuksia. Tässä tapauksessa tilanteesta teki erikoisen se, että periaatteessa vaikka tilannetta vääntäisi mihin suuntaan, anteeksipyytäjän odottaisi reagoivan siihen negatiivisesti.

On hyvin vaikeaa ottaa tuollaista vakavasti. Vaaditaan varsin erikoinen ihminen vähättelemään omien sormiensa merkitystä. On toki ilmeisesti olemassa itseään vähättelevän japanilaisen stereotyyppi joka pyytää anteeksi jos joku astuu hänen varpailleen. Mutta tosielämässä sellaista ei odota löytävänsä Helsingistä.

Lausunto onkin helppo nähdä sarkasmina. Tämä tekee siitä peittelemätöntä ja häpeämätöntä. Mukana on toki sellainen hieman pehmentävä sävy että vammat eivät ilmeisesti oikeasti ole kovin vakavia, koska silloin vammoihin suhtauduttaisiin vähemmän sarkastisesti ja enemmän aitona ongelmana.

Aryan tappolista ja oikeudenmukaisuus

Arya Stark on "Game of Thronesin" niitä hahmoja jotka ovat eräänlaisia kostajahahmoja. Hän selvästi myös nauttii kostamisesta. Ihmiset ovat myös jokseenkin sympateettisia häntä kohtaan, ellei enemmänkin.

Arya näyttää toimivan murhanhimoisesti, kostamalla pahat teot hyvin vastaavilla teoilla kuin "almost instant karma". Siinä missä moni muu sarjan hahmo "ylikostaa" Aryan teot ovat selvästi alleviivatun samanlaisia kuin teot joita hänen surmaamansa ihmiset ovat tehneet muille. Lisäksi hän selvästi nauttii teoistaan. Aryan kostoissa on myös vahvasti se sävy, että hänen uhriensa on tiedettävä miksi heidät tapetaan. Ei siis riitä että he kohtaavat väkivaltaa ja kuolevat. Ei riitä että he ovat tehneet aiemmin itse samanlaista väkivaltaa. Heidän on tiedettävä että tämä väkivalta liittyy heidän aiempiin tekoihinsa.

Aryan elämäntapa nähdän jollain tavalla oikeudenmukaisena. Toisaalta hän on selvästi asenteessaan ei-kristillinen. Nykyaikana voidaan korostaa anteeksiannon merkitystä. Tai jopa kuvata sitä, miten anteeksianto vähentää anteeksiantajan omia stressitasoja. ; Erilaiset self-help -oppaat usein korostavatkin anteeksiannon merkitystä.

Armottomuuteen on tietenkin monia syitä. Yksi voi olla se, että ei halua päästää väärintekijöitä kuin pälkähästä. Armo ja anteeksianto ei pidä sisällään kompensaatiota. Kompensaatio taas nähdään hyvin usein oleeliseksi osaksi oikeudenmukaisuutta. Tässä mielessä esimerkiksi kristinuskon armokäsitys eroaa hyvinkin paljon esimerkiksi buddhalaisesta karmasta. Kristityillä Helvettiin eivät joudu kaikki jotka tekojensa puolesta ansaitsevat sen. Sen sijaan sinne joutuvat ne jotka eivät saa Jumalan armoa. Anteeksianto onkin jossain määrin mielivaltaa, sitä että ei anneta pahan kärsiä rangaistustaan jonka tämä ansaitsee. Tämä on Aryalle vierasta.

On kuitenkin kenties kiinnostavampaa lähestyä ilmiötä Aristoteleen kautta.

Mielestäni Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on tässä kohden mielenkiintoinen. Sillä sitä kautta saadaan kuvattua sitä miten Aryan toiminta on sekä kuvaus Aristoteleen oikeudenmukaisuudesta. Että hän toisaalta demonstroi sitä, miksi hänen etiikkansa on paikoin epätarkkaa siinä mielessä että vaikka periaatteet tiedostaa, on joskus vaikeaa nähdä mikä on käytännössä Aristoteelisesti oikeaoppinen oikeudenmukainen teko.
1: Lisäksi näkökulma on mielestäni relevantimpi kuin kristinuskon. Ja se liittyy vahvasti omiin ... sanotaanki henkilökohtaisiin piirteisiini ... joita kuvaa se, että ei anneta armon käydä oikeudesta oikein ikinä missään. Kristinusko tuomitsee tämän dogmaattisesti ja suoraan. Aristoteles on monisärmäisempi ja tulkinnanvaraisempi ja antaa siksi tilaa erilaisille pohdinnoille ja mielipiteille. Asia joka on noin muotoiltuna kiva. Joskin se tarkoittaa samalla suunnilleen sitä että Aristoteles on asian kohdalla vaikeasti jos ollenkaan sovellettavissa antamaan vastauksia.

Aristoteles käsittelee oikeudenmukaisuutta monimielisesti ;
1: Laajasti oikeudenmukaisuus on lainkuuliaisuutta ja epäoikeudenmukaisuus on ei-lainmukaisuutta. Tässä mielessä oikeudenmukaisuus on koko hyveellisyys ja epäoikeudenmukaisuus koko paheellisuus. Oikeudenmukaisuuteen liittyy hyve, joka on hyvin kokonaisvaltainen. Tässä lainmukaisuus liittyy Aristoteleen teleologiseen ajatteluun. Lainkuuliaisuutta ei lähestytä sitä kautta voiko inhimillinen laki erehtyä. Sen sijaan lakia lähestytään sen ideaalitilasta käsin. Teleologiset lait koskevat Aristoteleen maailmassa kaikkia maailman asioita. Ja ne tuottavat hyveellisyyttä ja tarjoavat onnellisuutta.
2: Suppeasti oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi sitä että ei jaa asioita reilusti tai ahnehtii yli oman osansa. Oikeudenmukainen ihminen haluaa tällöin jakaa kullekin - ei välttämättä saman verran - vaan jokaisen oman ansion mukaan. Näin ollen esimerkiksi tuloero ei ole epäoikeudenmukaista mutta epäreilu kahmiminen yli oman ansion voi johtaa epäreiluun tuloeroon. Kun tapahtuu epäreiluutta, täytyy Aristoteleen mukaan asiaa kompensoida niin että yli oman osansa saaneelta otetaan pois ja annetaan sille jolta tämä on ollut pois. Prosessiin tarvitaan reilu tuomari jolla on käsitys siitä mikä on tasapuolista. Suppeassa mielessä oikeudenmukaisuus on yksittäinen hyve ja epäoikeudenmukaisuus yksittäinen pahe. Oikeudenmukaisuuteen liittyy tällöin hyveellisyys joka on enemmänkin luonteenpiirre. Oikeudenmukaisuus on kuitenkin jossain määrin "hyveiden hyve".
+: Nämä kaksi osiota ovat tärkeitä siinä mielessä että ne eivät välttämättä ole sama asia. Aristoteleen filosofiassa ne ovat kuitenkin varsin selkeästi yhteennivoutuvia. Oikeudenmukaisuus on hänelle sosiaalinen hyve. Kysymys on siitä että oikeudenmukaista on se mistä hyveellinen ihminen nauttii. Aristoteleen näkemys on tässä mielessä esimerkiksi omaan makuuni melkoisen optimistinen siinä mielessä, että ihmisen halut ja perusolemus nähdään ensisijassa hyveellisenä. Oikeudenmukaisuus on tämän määrittelyn kautta ristiriidattomasti sellaista että yksilön hyve tuottaa etua ja hyötyä sosiaalisesti yhteisölle. Ja yksilö saa iloa prosessista.

Kun tätä kautta lähestytään Arya Starkia voidaan nähdä että hänellä kostot ovat sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia. Hänen listalleen päässeet ovat usein tehneet pahaa hänen läheisilleen tai ystävilleen. Eivät Aryalle itselleen. Tämä on itse asiassa kenties selvin, joskin vaikeasti huomattava, näkökulma Aryan kostolistalle. Listalla ei ole ihmisiä jotka ovat loukanneet Aryan kunniaa. Tai jotain vastaavaa mitä usein liitetään klassiseen kostajahahmoon. Arya on tässä mielessä astetta lähempänä ulkopuolista karmaa kuin jotain jonka kosto on suoraan Aryan omaan persoonaan sidottua. Selvästi Aryan kosto on jotain josta hän sekä nauttii että joka on sosiaalinen hyve.

Mutta mikä on Aryan rooli.

Aristoteles puhuu tähän liittyen myös vapaaehtoisesta ja tahdonvastaisesta kanssakäymisestä. Moni voi nähdä että Arya on varsin tavoitteellinen. Hän myös selvästi nauttii kostamisestaan. Monelle voisi tulla julmista surmateoista paha mieli tai tunnontuskia, mutta Arya ei tämänlaisia tunteita koe. Itse prosessi tuntuu selvästi hyvältä ja tätä seuraa ei-katumuksen vaihe.

Tämä on niitä puolia joiden mukaan monesta kostaminen ei ole hyvä asia. Kostaminen voidaan nähdä itsekkäänä hedonistisena aktiona jota kuvaa joko se, että ihminen antautuu vihantunteelleen ja kenties myös paatuneisuus jossa hyvyydentunteet ja katumus kuolettuvat. Arya demonstroi selvästi miksi ja miten näin voidaan nähdä. Väkivalta ja surmaaminen salamurhin ovat kauhea asia ja se että näitä ei ymmärrä pahuutena on jotain jonka äärellä tekee mieli kaivaa esiin psykologian sanakirjoja ja puhua traumatisoitumiseen liittyvistä epäterveist mielistä.

Aristoteleen kohdalla teleologia on siitä jännittävä että hän ei pidä tunteita tai nauttimista sinällään pahana. Itse asiassa kun teleologia on perimmäistä hyvyyttä ja lainkuuliaisuutta, oletuksena on että terve ihminen nauttii hyvien tekojen tekemisestä. Joskin Aristoteleen mukaan hyve on siitä jännittävä että hyveellinen ihminen nauttii hyveellisten tekojen tekemisestä mutta ei tee näitä tekoja näiden tunteiden vuoksi. Aryan kohdalla on tietenkin kaksi ongelmaa. On katsottava että (1) Tekeekö hän tekonsa vain siksi että hän nauttii niistä vai tekisikö hän niitä muutenkin (2) Ja kun hän nauttii niistä niin johtuuko tämä siitä että hän on hyveellinen ihminen vai onko tämä päinvastoin demonstraatio siitä että hän ei ole hyveellinen ihminen.

Tässä kohden perustelut helposti muuttuvat kehäiseksi.
1: Jos näkee koston Aryan tyyliin kompensationarisina aktioina joissa Arya on oikeudenmukainen tuomari, kostaminen on hyvyyttä ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä että Arya nauttii velvollisuuksistaan. Hänen henkilökohtaiset lahjakkuutensa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet ja näin hän on äärimmäisen hyveellinen.
2: Jos näkee Aryan hedonistina jonka näkemys hyveellisyydestä on vääristynyt ja Arya on menettänyt kontaktinsa teleologiseen minäänsä ja hukannut aidon minänsä niin että hän on vain rooli, hän edustaa pahuutta. Jopa äärimmäistä pahuutta.

Entä jos Arya on paha?

Olisi helppoa jättää käsittely tähän. On mahdollista ottaa käyttöön täydentäviä osia "Nikomakhoksen etiikasta". Aristoteles nimittäin lähestyy hyvää ja pahaa, paitsi suhteessa onnellisuuteen ja nautintoon, niin myös heikkoluonteisuuteen ja eläimellisyyteen.

Karkeasti ottaen Aristoteleelle nautinto on kärsimyksen vastakohta. Nautinto liittyy onnellisuuteen. Ja onnellisuus taas on liitoksissa teleologian määräysten tottelemiseen eli hyveellisyyteen. (Aristoteleen maailma on tässä mielessä optimistinen, jopa häiritsevän optimistinen, on kenties omituista lähestyä "Game of Thronesin" maailmaa kuin se olisi paras mahdollinen maailma...)

Nautinto ei kuitenkaan ole identtinen onnellisuuden kanssa. Luonnonmukainen toiminta on teleologista käytöstä joka lisää onnellisuutta ja vahvistaa luonnomukaisen toiminnan jatkamista. Jotkin nautinnot voivat kuitenkin häiritä tätä prosessia. Ja tästä em. epäidenttisyys johtuu.

Aristoteles luokitteleekin nautinnot kolmeen osaan;
1: Hyvät ja jalot itsessään valitsemisen arvoiset nautinnot jotka eivät ole välttämättömyyksiä. Nämä ovat älyllisiä hyveitä. Nämä jalot nautinnot ovat parhaita hyveitä.
2: Välttämättömät ruumiilliset nautinnot. Rikkaus, kunnia, hyöty ja jopa kulinaristiset nautinnot ovat nautinnollisia ja niihin voi liittyä aivan asiallista hyveellisyyttä. Näiden kohdalla on erityisen selvästi muistettava kohtuus. Kultaisen keskitien mukaan kohtuullisuus on erityisen merkittävä. Näissä hyveissä vikoja ovat siis sekä hillittömyys että tarkoitushakuinen liika asketismi.
3: Asiat jotka ovat nautinnollisia koska ihmisellä on joko vääristynyt sairaalloinen poikkeama, huonot tottumukset tai jopa luontaisen huonouden vuoksi.

Kostaminen voisi olla
1: Jalo aktio. Arya selvästi on monesti melkoisen pitkäjänteinen. Nimilistaa toistetaan pitkiä ajanjaksoja ilman että kukaan kuolee. Toisaalta hän tuntuu toimivan melko spontaanisti ja pikaisesti, jopa epä-älyllisesti. On selvää että murhaaminen ei ole hänelle välttämättömyys vaan valinta. Näin ollen on teoriassa mahdollista että kostaminen olisi hyve. Hän vain joutuu odottamaan tilaisuutta ja hän käyttää ne hyväkseen. Arya valitsee tekonsa ja selvästi harjoittelee pitkäjänteisesti eikä pitkien harkinta-aikojensa välissä armahda uherjaan. Näin ollen järkähtämättömyys viittaa siihen että tekoa voi teoriassa pitää hyvänä. Katumattomuus ei olisikaan pahe vaan jokin joka demonstroi että Arya on onnellinen toteuttaessaan telostaan. Hän ei myös selvästi ylikompensoi rangaistuksiaan, eli hänet voidaan nähdä tasapuolisena. Ihminen surmataan hyvin samanlaisella tavalla jolla hän itse on surmannut toisia. Tämä viittaa siihen että takana on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden ideoita joita Arya punnitsee ja joiden kohdalla hän on ikään kuin tuomari. Vaikka tilanteet ovat usein pikaisia ja niiden takana on yllättävä ja pikainen kohtaaminen rangaistun kanssa, se ei muuta sitä että Arya on voinut miettiä rangaistuksia ja niiden toteuttamisia etukäteen pitkästikin. Aryan tuomariutta korostaa sekin että Aryan tappamat ihmiset tietävät tekonsa ja niiden kontekstin sille mitä heille itselleen tapahtuu.
2: Jos kostaminen on välttämätön ruumiillinen nautinto, olisi syytä miettiä onko Arya vahvaluonteinen, kohtuullinen ja kestävä. Vai onko hän paheellinen, heikkoluonteinen tai eläimellinen.
     2.1: Koska Aryan toiminta on varsin brutaalia voidaan hänen toimintansa nähdä eläimellisenä. Kaikki eläimellisyys ei ole suoraa pahuutta vaan lähinnä outoa tai eriskummallista. Eläimellisyyden vastakohta ei ole pahuus vaan jumalallisuus. Raaka Arya ei siis olisi jumalinen, ei vaikka opiskelisi assassiinitemppelissä. Näin ollen Arya ei kenties olisi paha ja häntä voitaisiin moittia lähinnä siitä että hän ei käyttäydy erinomaisesti. Erinomainen käytös kun vaatisi eläimellisen luonnon yläpuolelle nousemista. Arya ei olisi paha ja häntä voisi moittia siitä että hän ei ole sankari tai jumala.
    2.2: Toisaalta kosto voidaan nähdä heikkoluonteisuutena. Tällöin korostuisi tilanteen spontaanius. Aryaa motivoisi enemmän välitön tyydytyksen halu. Lujaluonteinen voisi pidättäytyä pahasta. Aristoteleen mielestä heikkoluonteiset teot ovat pahoja. Siinä annetaan periksi heikkoudelle ja välitön tyydytys korvaa pitkäjänteisemmän oikeudenmukaisen onnellisuuden. Heikkoluonteinen ihminen ei näe miksi hänen pitäisi välttää paheellista käytöstä tai välttää spontaanin nautinnon tavoittelua. Tässä kohden Aristoteles olisi kuitenkin hitusen armollinen. Heikkoluonteisista teoista puuttuu ennakkoharkinta ja tahallisuus. Siksi tästä asenteesta voidaan myös parantua, käytöstä voidaan ohjata.
3: Kunnollinen pahuus on kohtuuttomuutta ja paheellisuutta joka on sekä kroonista että parantumatonta. Arya vaikuttaa sekä paatuneelta että pitkävihaiselta. Teot voidaan nähdä edustamaan äärimmäistä pahuutta.

Loppuyhteenveto

Aristoteleen hyveellisyys on siitä haasteellinen, että se pakottaa palaamaan persoonaan. Esimerkiksi Aryan hyveellisyys on arvioitava nimenomaan Aryan persoonan ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa olla päätymättä jonkinlaiseen ad hominem -argumentointiin jossa perustelut ovat varsin kehäisiä tai presuppositionistisia ; Ensin on näkemys mikä on oikein ja sitten perustelut sovitetaan tähän.

Tämä viittaa siihen että käytännön tasolla filosofiaa sovellettaessa Aristoteleen oikeudenmukaisuus vilisee hienoja ja ymmärrettäviä periaatteita jotka vaikuttavat hienostuneilta ja hyveellisiltä ja kauniilta. Mutta joiden kautta on hyvin vaikeaa sanoa mikä teko on todella hyvä ja mikä ei. Termejen takana on jotain sisältöä. Osa yhteyksistä ovat varsin määritelmällisiä. Mutta vaikka tämän ohittaisikin, tuntuu että määritelmistä puuttuu soveltamiseen tarvittavaa sisältöä. Tulkinnanvaraisuutta on niin paljon että on hyvin vaikeaa sanoa onko joku ihminen Aristoteleen mallissa oikeudenmukainen vai ei..

Laulu Ilionista

Jos ihmisiltä kysytään "Iliaksesta", he puhuvat yllättävän paljon "Odysseiasta". Tämä on toki ymmärrettävää koska molemmat ovat Homeroksen teoksia ja jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Väärinymmärryksen takana on varmasti hyvä syy siinäkin että "Ilias" on pääasiassa Troijan sodasta. Kun taas "Odysseian" teemana on Odysseuksen kotimatka.

Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.

Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.

Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.

Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.

Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.

Ateistit, uskovaiset ja negatiivinen assosiaatio

Viime päivinä monet lehdet, esimerkiksi "Helsingin Sanomat", ovat viitanneet tutkimukseen jonka mukaan "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita itsekkäämpiä". Yle uutisoi samasta tutkimuksesta "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita ilkeämpiä". Ja mikä miellyttävintä, myös itse kyseinen tutkimus on myös luettavissa internetissä. (Se tosin vaatii ajattelua joka on monille aivan liikaa.) Tutkimuksen otsikko toki sanoo hauskemmin että "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Viesti on sama. Uskonnollisuus assosioidaan usein hyvyyteen. Esitetään että uskontoa tarvitaan pitämään ihmistä kurissa.

Tämä ei ollut minulle kovin yllättävä tieto.

Osa voisi selittää, että tämänlainen johtuu siitä että ateisteilla ei ole muuta keinoa armoon ja anteeksiantoon kuin se, että saavat teon uhrilta anteeksi. Uskovaiset voivat aina pyytää ei-uhrilta anteeksi ja riemuilla sen jälkeen ties missä "Mahdollisuus Muutokseen" -julkaisuissa siitä että monen ihmisen murhaaminen ei ole kovin kauhea asia kun on saanut asian anteeksi Jeesukselta.

En ole kovin vakuuttunut, että tämänlainen ideologian kautta katsominen kuvaa ja selittää ihmisten toimintaa kovin hyvin. Se, minkä kognitiivisessa uskontotieteessä oppii käytännössä välittömästi on se, että lähes kaikissa asioissa ihmisten toimet eroavat "teologisesti korrektista" tasosta. Eräistä syistä nykyinen ihmisten selittäminen vaan tavataan tehdä "ideologia edellä", tavalla jossa ihminen muuntuu jonkinlaiseksi rationaaliseksi kalkyyliksi joka yrittää maksimoida toimintaansa koherenteilla periaatteilla. Idea kattaa niin taloustieteen homo economicuksen hyviä diilejä tavoittelevan ostosten tekijän kuin uskovaisten selitykset siitä että uskonnollinen vakaumus johtaa ihmisten hyvään käytökseen ja selittää yhteiskuntarakenteet. (Nyrkkisääntönä itselläni on, että nämä selitysmallit ovat enemmän tai enemmän puutteellisia. Elleivät peräti täysin virheellisiä.) Näillä saa kerrottua kivoja asioita helpoksi typistäviä kertomuksia jotka ovat ilmeisen tunteisiinvetoavia ja ymmärrettäviä. Sääli, että maailma on kompleksi eikä enimmäkseen noudata edes draaman kaarta.

Tieto ei ollut yllättävä, koska olin yllättynyt jo aiemmin

Tähän liittyen oma ensi hetken "arvaukseni" perustuu aivan muuhun. Vähän aikaa sitten julkaistiin merkittävä metatutkimus. Siinä katsottiin läpi tutkimuksia joissa oli katsottu voidaanko ihmisiä ohjata kohti eettistä käyttäytymistä antamalla heille uskonnollisia vihjeitä. Tulos oli yllättävä. Mediassa on nimittäin näytetty säännöllisesti tutkimuksia joissa näytetään että uskonnollisten termejen viljely lisäisi eettistä käytöstä ihmisillä - itse asiassa myös ateisteilla. Metatutkimus näytti, että tässä on kuitenkin ollut enemmän julkaisuvalikoinnista. Lehdet, ja myös tieteelliset julkaisut, antavat enemmän näkyvyyttä positiivisille korrelaatioille kuin "nollahypoteesin toteutumiselle". Ja tästä on seurannut julkaisuharha (publication bias) ; Positiiviset tulokset näkyvät lehdissä kun taas korrelaation puute jää huomaamatta. Siksi vasta kun joku tekee tämänlaisen suuren tutkimuksen, paljastuu kokonaiskuva ; Ihmisiä ei voikaan ohjata toimimaan eettisemmin antamalla heille uskonnollisia vihjeitä.

Ja tämä on aivan sikaihmeellinen tulos. Kun katsotaan sosiaalipsykologiaa, vaikkapa Ap Dijksterhuisin tutkimuksia, tiedetään että ihmisiä voi ankkuroida, ohjailla kontekstilla (priming). Luomalla mielikuvia vanhoista ihmisistä, ihmiset esimerkiksi muuttuvat vähäksi aikaa hitaammiksi koska vanhuksiin liitetään mielikuva hitaudesta. (Tämä toimii myös identiteetin kautta ; Jos on aasialainen ja nainen, ryhmät saadaan pärjäämään keskimääräistä paremmin tai huonommin matematiikassa ihan vain sillä että annetaanko ennen testitilannetta vinkkejä jotka liittyvät aasialaisuuteen vai naiseuteen. Sillä yleisissä mielikuvissa aasialaiset ovat hyviä matematiikassa, ja naiset eivät.) Koska uskonnollisuuteen liitetään usein ajatus siitä että uskovaisuus on hyvyyttä, on itse asiassa täysin loogista odottaa sitä julkaisuharhan näyttämää tulosta. Olin itse, suoraan sanoen, yllättynyt. Kunnes tiedostin että tosiasiassa suurimmassa osassa uskontoja on negatiivinen ihmiskuva. Ihminen on ennen kaikkea syntinen. Uskonto liitetään eettisyyteen mutta uskonnon ihmiskuva on negatiivinen. Ihmiset uskovat olevansa pahoja, joten he tosiasiassa tulevat ankkuroiduksi siihen että he itse ovat huonoja. Siksi yhteys ei ole vain se, että uskonnolliset ankkuroinnit eivät vaikuta. Vaan kyseessä on negatiivinen korrelaatio jossa uskovaiset toimivat huonommin.

Negatiivisen minäkuvan maailmasta

Jos otetaan erityisen monien kristittyjen mieleen oleva sosiologi Max Weber, hän näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Hän halusi selittää kapitalismin, sen miksi elämme sellaisessa. (Esitän alla karkeistuksen hänen ideastaan. Sen ydinmehuna on poleeminen "ymmärrettävyys" enkä siksi viilaa pilkkuja. Pääidea, etenkin se mitä tässä blogauksessa tarvitsen, on kuitenkin läsnä. Ja siksi päädyin referoimaan-oikomaan. Ei tarvitse kirjoittaa pitkästi jos tässä kontekstissa tarvittavan saa ilman oleellisia virheitä lyhyemmin.) Hän näki kuinka teollistuminen mullisti maailman. Uusi eliitti hylkäsi aristokratian. Weber ei siis kuvannut rakennetta jolla maailma toimii aina. Hän kuvasi murrosta. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Nämä olivat hierarkisessa suhteessa toisiinsa.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena - hänen aikakautenaan - oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Näkemys on kuvaava, mutta sitä voidaan tavallaan käyttää arvottavasti. Tai ainakin sitä käytetään arvottavasti. Tästä syntyy yksi tapa oikeuttaa kristillisen perinteen erityisarvo jota ateistien olisi pakko kunnioittaa niin että kaikki jolla on kristillinen tausta on kristillisyyden omaisuutta ikään kuin tekijänoikeuden kautta. Se on hieman asenteellista ja ilkeää. (Mikä onkin kai odotettavissa kuten tuo alun tutkimis vihjasi.) Mutta pidän luokituksesta ja arvottamisesta jonkin verran itsekin. Siinä mielessä että jos barbaarisuutta mitataan ideologian harjoittaman väkivallan ja alistamisen kautta, niin sen banaalisuutta mitataan siten että hierarkian alussa olevat ovat alkeellisten mielten juttua kun taas ylemmälle noustessa nousee myös jonkinlainen aito sivistys.

Weber hylkäsi ajatuksen että teollistuminen johtuisi rahasta ja teknologiasta. Sen sijaan hän ajatteli että teknologia johtuu ideologiasta, asenteesta jolla maailmaan suhtaudutaan. Siksi Weberiin viitaten onkin tavallista rakentaa teorioita joissa länsimaalaiset ovat lähetystyöllään pelastaneet Afrikan maita ikään kuin "viime tipassa". Ja luodaan käsityksiä joissa rahallinen apu ja teknologian vieminen ei tule muuttamaan mitään. Karkeasti ottaen kyse on siitä että ihmiset yliarvostavat infrastruktuuria kun tärkein kysymys on enemmän se että mitä juuri tänä päivänä sattuu tulemaan televisiosta. Weberin mukaan hätäapu ei auta koska kohdemaan ihmiset eivät ole riittävän ahdistuneita tai luottavat ihmeisiin tieteen sijasta.
1: Mikä onkin isoissa määrin aivan järkevä ajatus. Ei ole järkeä viedä vain teknologiaa ja rahaa, kun samalla pitää opettaa asenne esimerkiksi tieteelliseen ajatteluun. Teknologia, raha ja ruoka -apu ovat ensiapuun rinnastettava asia. Ne toimivat laastarina, mutta jos halutaan todella lopettaa nälkä ei kannata viedä aina vaan kalaa vaan opettaa ihmiset kalastamaan.

Weberin mukaan uskonnolliset ajatukset olivat kaikista keskeisimpiä. Kapitalismin selitti kristinusko, erityisesti protestantismi ja aivan erityisesti kalvinismi. (Vaikka "protestanttinen työetiikka" onkin jostain syystä kuvattu maassamme "luterilaisena työetiikkana". Mikä vihjaa siitä että aika hiton moni ihminen ei ole ymmärtänyt Weberin pääteesiä.)
1: Weberin mukaan katolisuus ei voinut tuottaa kapitalismia. Sillä katolisilla oli rippikäytäntö. Kun teot saa pyyhittyä täysin, ei synny riittävää ahdistusta. Protestantit sen sijaan elävät vahvemmin syyllisyydessä. Protestanteille papit eivät voi säännöllisin väliajoin pyyhkiä syntikuormaa pois. Protestanteille vain Jumala antaa syntejä anteeksi ja hän antaa kannanottonsa vasta tuomiopäivänä. Siksi protestantille koko hänen elämänsä on taistelua ja itsen todistamista kaikkinäkevälle mutta hiljaiselle palautetta antamattomalle Jumalalle.
2: Protestantismissa työllä on erityinen rooli. Jos katolisuudessa vain papit nähdään pyhiksi, on protestantismissa mahdollista toteuttaa Jumalan tahtoa lääkärinä, poliisina, jopa verotarkastajana. Näin ollen työ voi olla keino osoittaa kelpoisuutta. Työstä tulee näin keskeinen ahdistusta vähentävä voima. Tämä näkyy jopa siinä että protestanteilla on vähemmän juhlapyhiä kuin katolisilla.
3: Protestantismissa on etäännytty perheestä. Katolisilla perhe on tärkeä konsepti. Tässä on tilaa nepotismille ja ei-ansioilla pärjäämiseen. Protestantit sen sijaan voivat ottaa työyhteisön keskiöön. Perheen hylkääminen tässä mielessä ajaa protestantteja enemmän kohti koko yhteiskuntaa. Sosiaalisuus ei koske enää lähipiiriä joka sidotaan yhteen verisukulaisuudella, vaan jossa egoistiset itsekkäät motiivit samanmielisten kanssa voivat synnyttää oman yhteisön. Ja jossa nähdään että tällä pienperheellä on jotenkin ansaittava asema yhteiskunnassa jotta yksilö saisi Jumalan silmissä arvon. Näin ollen kaikkia tulisi kohdella arvostuksella, ja oma paikka omassa yhteisössä olisi ansaittava enemmänkin saavutuksilla.
4: Etääntyminen ihmeistä. Uskonsuuntaukset joissa rukous ja ihmeet ratkovat ongelmia, voisivat ajaa ihmisiä rukoilemaan työn tekemisen sijasta. Protestantit luottavat enemmän siihen että Jumala auttaa heitä jotka auttavat itseään. Koska Jumalan sijaan asiat pitää ratkaista työllä, protestantti on ahkera, lähestyy työtä rehellisesti ja hakee selitystä mekaanisista syy-seuraussuhteista joita hän voi hallita monen vuoden tutustumisella. Joka johtaa teknologisiin innovaatioihin ja tieteelliseen ajatteluun. Weberillä on "protestant work ethicsin" lisäksi toinen termi "disenchantment of the world" jota ei oikein tykätä mainostaa tässä yhteydessä yhtä kovasti. (Tosin tuolta yllä voidaan huomata huvittava seikka jossa moni karismaattinen uskovainen lietsoo Weberin tyylisessä hengessä ajatusta siitä että yhteiskuntamme on hieno ja kristinuskon ansiota. Mutta kun heidän omia ihmepoppakertomuksiaan ja auktoriteettejaan katsoo, on selvää että he ovat traditionaalisen autoritaarisuuden pauloissa. Eli jos kristinusko on tehnyt kapitalismin ja byrokraattien teollisen tiedeyhteiskunnan, niin se ei ole ainakaan tämä kristinuskon suuntaus.)

On selvää että Weberin kuva maailmasta on hyvin samantapainen kuin homo economicuksessa. Eli ihmisen maailmankuva ohjelmoisi hänet maksimoimaan omaa selviytymistään. Tässä mielessä se on taatusti jokseenkin puutteellista. Tärkeää on kuitenkin huomata että ankkuroiminen on todellista. Ja taustalla on negatiivinen ihmiskuva joka voidaan ankkuroida.

Tämä näkemys on minusta oleellinen ja sen takaa voidaan huomata että vaikka usein Weber asetetaan antiteesiin Karl Marxin kanssa, täyttä irtisanomista ei ehkä kannata näiden kahden välille tehdä. Erottelu tehdään usein siksi että Marxin mukaan tuotantovälineiden omistus on erityisen keskeistä. Ja Marx näki että ihmiset sietävät kapitalismia vain koska heillä on uskonto ja Weber näki astetta vahvemmin. Ei niin että kristinusko ei ole vain ja ainoastaan ooppiumia joka ylläpitää kapitalismia vaatimalla ihmisiltä sen sietämistä. Vaan jonain jossa kristinusko on nimenomaan luonut kapitalismin. Ideologia on Weberille jotain joka kuvaa yhteiskuntaa että luo yhteiskunnan. Näin ollen tietyn ajan kulttuuri on synnyttänyt kalvinismin ajatuksia. Ja kun kalvinistinen ajatus sitten toteutetaan täydessä mitassa yhteiskunnassa, syntyy kapitalismi. Kapitalismi on siis se yhteiskunta joka on "kalvinismin kuva". Kuitenkin kommunistit että Weber korostivat "propagandan merkitystä". Siinä mielessä että ihmiset ovat helposti vain kohteita joihin kohdistetaan jotain, kuten televisio-ohjelmia.

Tätä kautta voidaan nähdä että negatiivinen minäkuva on paitsi läsnä, niin jotain jota on arvostettu. Ja tämä negatiivinen minäkuva on luultavasti syynä siihen että ihmisiä ei voi ankkuroida hyviksi uskonnollisilla kielikuvilla. Yhteiskunnan pysyvyys, ei ihmisten hyvyys ja onnellisuus, ovatkin uskonnon ydinmehuja. Korrelaatio sanoo suoraan että jos uskonto oikeuttusi sillä että se ohjaa ihmisiä olemaan hyviä, niin uskonnosta pitäisi luopua. Mutta toisaalta valta usein liimaa itsensä valtaan jatkossakin ja uskonto voi olla oleellinen osa tätä pysyvyyttä.
1: Joka taas on sitä "kulttuurin jatkuvuutta" monille. Tälläisessä yhteiskunnan jatkuvuuteen perustuvassa rakenteessa yksilöt voidaan tallata abstraktin idean tieltä. Joka näkyy hieman siinä aiemmassa mainitsemassani hyväntekeväisyysargumentaatiossa. Moni ei pidä laastarinannosta koska heistä ideologia on keskeisempi kuin "vääräoppisten ja hölmöjen" ihmisten auttaminen jonka takana ei ole vaatimusta ja odotuksia...

Mutta tätä täytyy tietenkin palauttaa.

Weberin näkemys on mielestäni osatotuus. Joten joudun hieman edistämään asiaa omiin suuntiini. Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Ne korostavat että on todellinen valinta. Ja tämä suhtautumistapa taas rakentaa laajempaa identiteettiä. Joka taas ohjaa ihmisiä. (Ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, ainakin suurelta osaltaan.) Ihmiset eivät tee vain jotain joka on suosittua. Yhteys vaatii sen että irrottaudutaan jostain jota ei olla. Tämä liittyy vahvasti ns. toiseuteen ja sen kohtaamiseen.

Pidän tätä tarpeellisena koska näen että aika iso osa ateisteistakin on jumittunut jonkinlaiseen Weberiläiseen asenteeseen. Jos kommunistiset ateistit heittivät asioita joissa uskonto on huumetta - jonkinlainen red herring joka vie huomion oleellisesta epäoleelliseen ja joka passivoi kestämään oleellisen asian synnyttämät ongelmat - on ateisteilla nykyisin vahva ajatus siitä että ideologia todella muovaa maailmaa. Ja siksi modernin maailman ongelmat eivät ole vain jotain jota uskonto paikkaa vaan jotain joita uskonto itsessään aikaansaa.

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Connollyn yhteydessä ääri-ideologiat määritellään tässä yhteydessä fundamentalismiksi. (Tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Ja fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism").

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. (Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä.) Tämä johtaa usein tilanteisiin joissa ihmisyyden ulkopuolelle määrittyneistä ei joko välitetä (apostaatikoita vastaan ei edes taistella, heiksi tulemista vihataan eniten) tai sitten heitä vastaan jopa taistellaan (vaikka 9/11 -terroristipomituksin). Lopputulos on usein sitä että apu pitää "jotenkin ansaita" tai vastaavaa. ; Näin ollen pääideaali voi olla ylevä (vaikka maailman sivistäminen, utooppiseksi omelettimaailmaksi jota ei valitettavasti voi tehdä rikkomatta munia monelta pakanalta).

Toiseutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä.
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-Eksklusiiviseen humanismiin perustuva ajatus jossa vastustetaan sortamista, ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuudelle. Tässä pragmaattisuudesta on luovuttu. Ihmisiä pidetään optimistisen hyvinä, joten ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan ideologioilla. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus - jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä - ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Kännissä läpällä (naisten raiskautumisesta ja siitä miten Hännikäisen otsakyrpä on oikeuden miekka)

Timo Hännikäinen on facebookissa selittänyt touhujaan. (Joista kirjoitin itse juuri aikaisemmin.) "Joo. Eilisyönä muiden mentyä nukkumaan etsin facebookista minua solvanneiden ihmisten & järjestöjen sivuja ja kirjoitin sinne mm. toiveita kyseisten henkilöiden pikaisesta itsemurhasta ja kaikkea täysin painokelvotonta. Ilmeisesti joku kevään paskamyrskyn mittaan kertynyt v***tus saavutti saturaatiopisteen. En puolustele toimintaani enkä toisaalta esitä anteeksipyyntöjäkään. Kunhan totean tapahtuneen. Häpeän lähinnä sitä, että olen alentunut kaikenlaisten hölmöjen tasolle. Toivotan ystäville hyvää ja vihollisille pahaa juhannusta, vastaisuudessa olen coolimpi ja harjoitan ankarampaa itsehillintää. Totean vielä, että seuraavan parin viikon aikana minua on turha pyytää baariin, koska työskentelen uuden kirjan parissa. Kunhan rupeama on ohi, vedän kyllä isot lärvit mutta silloin ehkä ette halua sattua tielleni. Terveiset sateiselta Padasjoelta."

Kannanotto on kiinnostava. Sillä Hännikäinen ei kadu. Hän esittää kyllä hieman sen suuntaista melkein. Mutta ei. Asenteen voi tiivistää hänen omiin sanoihinsa "Morkkis tulee kyllä, mutta minä määrään päivän." Hän sanoo myös "aamenen" seuraavaan "Kännijutut ovat kännijuttuja, ja rankempi huumori asia sinänsä. Rehellisesti sanoen en ole sitä mieltä, että Timon pitäisi pyytää anteeksi keneltäkään. Toki jos siltä tuntuu jossakin tapauksessa, niin siitä vain. Muutoin se on vähän sellaista ammattiloukkaantujien myötäilyä. Kannattaa toki vähentää näiden tyyppien herkuttelumahdollisuuksia, ne tarttuvat kaikkeen."

Hän korostaa enemmän strategian huonoutta ja selittää miksi asia on tapahtunut kuin pahoittelee tai pyytää anteeksi. Hän korostaa asiaa lähinnä tu quoque (sinänsä aivan tosiasiallam kuten itse suurelti koostamani hikipedia -artikkeli demonstroi): "Mitä tulee juhannusyönä sosiaalisessa mediassa kirjoittamiini linjaltaan misogynistisiin ja törkeisiin kommentteihin (jotka olivat Jalosen verbaalisen oksennuksen varsinainen aihe), eivät ne oikeastaan olleet sen pahempia kuin liberaalien kulttuuri-ihmisten keskuudessa moitteettomassa maineessa olevan Panu "Raiskaajan siitin on oikeuden miekka" Höglundin monet avautumiset." Tätä erikoista ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden teemaa korostaa myös "Niin kuin jo aiemmin totesin, en puolustele sanomisiani. Mutta jos olet yhtään perehtynyt siihen törkyyn, jota henkilöstäni on sosiaalisen median puolella kirjoitettu jo pitemmän aikaa, on vähän kohtuutonta sanoa että "sä saat haukkua muita mutta muut ei sua"." On sisäisen koherenssin kannalta täysin hyväksyttävää jos kaltaiseni avoimesti julma kusipää sanoo jotain tämänlaista. Mutta kun tätä tekee ihminen joka kannattaa ja jopa edustaa "kunnian" kaltaisia konsepteja, on tilanne enemmän kuin huvittava. Tai oikeastaan vähemmän.

Moraalifilosofiaan.

Minä en toki ole tässä missään nimessä uhrina. Enkä ole "suvaitsevaistoakaan". Ja tämän lisäksi olen niitä paskamaisia ihmisiä jotka eivät edes elä mitään armon ja anteeksiannon käsitteitä. Minulle ihminen jonka luotettavuus pettää ja joka ei kontrolloi itseään on nimenomaan tätä. Epäluotettava ihminen. Liability problem. Joku joka menettää meriittejään kaikessa mitä tekee. Ja sanon tämän puoliammattilaistrollina. Kantani itseni kautta tähän asiaan on hyvin Groucho Marxin tyylinen : En luota järjestöihin jotka hyväksyvät minut jäsenikseen. Sama koskee mr. Himo Kännikäistä.

Mutta voinen lähestyä ongelmaa toisella tavalla. Moraalifilosofiassa ja juridiikassa asiaa on lähestytty kuivasti. Voin tätä kautta ottaa esille sellaisia konsepteja joita en tunnusta, hyväksy tai elä omassa elämässäni. Näkökulma on toivon mukaan hedelmällinen ihmisille jotka ovat tai haluavat olla perinteisellä tavalla eettisiä. Tai ainakin eettisempiä kuin minä. Ja joille lieventävä asianhaara kulkee armon ja anteeksiannon edellä.

Otan avukseni toisen vertauksen, enemmän kuin hieman epäkohteliaan.

Viime päivinä on keskusteltu toisestakin asiasta jossa humalatila ja syyttömyys ovat olleet vahvoina. On nimittäin keskusteltu humalassa olevien naisten raiskaamisesta. (Joka on relevanttia siltäkin osalta että Hännikäinen itse asiasa kävi kännissä läpällä vittuilemassa entisille raiskauksen uhreille.) Tähän arvokeskusteluun liittyy myös Jenny Rostainin kuvaus omasta nuoruudestaan. Hän kertoi humalakokemuksestaan "Heräsin myöhemmin säikähdykseen keskeltä sammuneen untani. Mies oli minun päälläni - ja hän kirjaimellisesti oli juuri ottamassa minut väkisin, saamassa orgasmin. Hän makasi väkisin tiedottoman teinitytön kehoni, jonka kokemukset seksistä tuossa vaiheessa olivat kovin rajalliset. Minä en ollut antanut lupaa miehelle. En ollut pyytänyt häntä makaamaan minua, kun olisin sammuneena. Ja siltikin hän teki niin."

Samoin esille on noussut se, että raiskauksesta syyttäminen on naisten keino käyttää valtaa. Esimerkiksi miehiä voidaan syyttää raiskauksesta jota ei ole tapahtunut. Tai keksiä että suostumusta ei olekaan annettu.
1: Minun on ollut hieman erikoista katsoa tätä tilannetta koska olen huomannut että aika monet oikeistokonservatiivit jotka muuten vaativat kovempia ja raaempia tuomioita ovat tässä tilanteessa olleet hyssyttelemässä ja vähättelemässä. Toki tämä on yhtä omituista kuin se, että vasemmistolaisefeministit ovat noin yleensä enemmän eheyttämässä rikollisia kuin tuomitsemassa heitä ja ovat siksi lempeiden ja lyhyempien tuomioiden kannalla. Mutta silti heidän raiskaajien kohteluteksteissään vilisee säännöllisen epäsäännöllisesti kastrointifantasioita. Tässä ällistyksessä on jotain samaa, mutta erilaista, mutta samanlaista...

Tässä "tiettyjen ihmisryhmien" henkenä on ollut se, että humalassa humalatila muodostui tuomiota päätettäessä jollain tavoin "lieventäväksi asianhaaraksi" sen suhteen, että häneltä ei raiskaustunnusmerkistön täyttymiseksi vaadittu sanallista tai fyysistä kieltäytymistä aktista. Ja sitten toisaalta on vihjattu että kenties tekijän humalatila voi pienentää raiskauksen tuomittavuutta koska seksi on niin "eläimellinen" ja vaistonvarainen asia, että humalatilan aiheuttama inhimillisen järjen ja logiikan pako antaa sijaa geneettisperäiselle luonnolliselle atavistiselle käyttäytymiselle. Tämä luonnollisesti vertautuu siihen että Hännikäinen humalassa muuttui vihansa ja ärtymyksensä vuoksi eläimelliseksi raivokoneeksi. Ja että tämän vuoksi "olisi ikävää jos sananvapautta kavennettaisiin humalatilan vuoksi".
1: Mikä on omituista kun on korostettu että Hännikäisen ympärillä mekastaminen on turhaa. Kritiikki on sanomista. Toki tämänlainen "deleetionistit sananvapauden puolesta" -henkinen ajatus on yleistä. Tässä oma kantani on se, että kritiikki ja mollaaminen on sananvapautta. Valitettavasti kenties maailmassa todella on liikaa sananvapautta. Kenties ihmisiä savustetaan liialla sananvapaudella ja sananvapautta käytetään väärin. On silloin normaalia sensuroida ja harrastaa poliittista korrektiutta jotta ei esimerkiksi ajeta ihmisiä itsemurhaan sanomisilla. Tällöin asia tietenkin pitää sanoa tätä kautta. Eikä selittää että asia ei olisi sananvapautta. Hännikäinen kuvaa kriitikoidensa kuvauksella "ennalta-arvattavaa ja tyhjänpäiväistä kohua". Joten hänen faniensakin on soveliasta kulkea tätä tietä eikä puolustaa sananvapautta.

Onko se lieventävä asianhaara?

Raiskauksen kohdalla kysymys on tavallaan helpompi. Siinä "consent is the difference between sex and rape." Eli kysymys on halukkuudesta.

Tässä tiedottomuus voi olla jopa rikoksen pahennus. Sillä raiskaus ei ole pahoinpitely. Voidaan ajatella että jos tehdään väkivaltainen raiskaus, niin tehdään raiskaus ja pahoinpitely. Näin teoista voidaan tuomita klimppinä jossa on eri osasia. Tiedottoman raiskaaminen taas sitten olisi entistäkin vahvemmin raiskaus, sillä tajuton ei voi antaa suostumusta, ei implisiittisesti eikä eksplisiittisesti. Hän ei puhu eikä ilmeile tilanteeseen sopivasti. Joten tajuttomuus voi tässä mielessä olla raiskausta vahvistava elementti. Ja sellaiseen turvautuva raiskari on kuopassa ja kaivaa sitä syvemmälle.

Raiskauksen kohdalla voidaan nähdä että humalatilaa voidaan käyttää hyväksi monella eri tavalla.
1: Voidaan esimerkiksi nähdä että suostumus voi olla "juridista tai faktuaalista". Ensimmäinen (imputed consent) koskee sitä että onko teko lain edessä kiellettyä. Ja toinen (actual consent) sitten sitä "koetaanko se noin yleisesti olevan väärin". Sitä mitä juristit sanovat ja mitä papit sanovat. Mitä uhrin juristi sanoo ja mitä uhri itse kokee.
2: Toisaalta voidaan nähdä että suostumus luokitellaan henkilöiden sisäiseen kokemukseen (attitudinal consent) ja miltä se on toisesta näyttänyt (ekspressive consent)

Tätä konseptia on tietenkin vaikeaa soveltaa nettikeskusteluun. (Se on oleellista lähinnä siltä kannalta että sidoin tähän yhteyteen kommentaaria siitä viikon toisesta muotiaiheesta josta riideltiin ties missä sosiaalisessa mediassa.) Siinä henki on toinen. Ei ikään kuin voida pyytää lupaa puhua koska jo tämä pyyntö on puhumista. Tässä mielessä sananvapaus on hankalampi tapaus. Epäanalogia on huomattava. ; Tämä huomioiden raiskaus muuttuu käteväksi vertaukseksi. Sillä tästä erosta huolimatta niissä on jotain samaa.

Näiden luokitelmien avulla voidaan toisaalta nähdä että humalapanemista voidaan virittää monella tavalla. Esimerkiksi jos ihminen itse juo itsensä humalaan voidaan huomata että hän on itse tietoisesti juonut viinaa. Ja näin ollen hän olisi teoistaan enemmän vastuussa kuin sellainen joka ei tiedosta että hänelle on juotettu alkoholia tai myrkkyä. Harva nainen ymmärtää että hän antaa luvan raiskaamiselle sammumalla. Useampi mies tiedostaa että hänestä saattaa tulla humalassa eläin. Ja jos tämä on tiedossa  - kuten on ihmisellä joka tietää että saattaa kirjan valmistumisen jälkeen olla humalassa sellainen että ihmisten ei kannata tulla - niin tämän ihmisen itsensä on tiedettävä tämä ja vastuu seurauksista on siksi hänellä. Hän on tiennyt tai hänen on pitänyt tietää että humala tekee hänestä sellaisen. Jos on impulsiivinen ja sen tietää, niin sitten siitä seuraa asioita. (Joko tunnustaa olevansa anteeksiannon tuolla puolen oleva arvoton ja paska ihminen tai ei juo. In sense of coherency I really do not care which one.)
1: Jatkuvasti humalassa töihin tuleva mies joka tekee tyypillisiä humalavirheitä ei ole minkään lieventävän asianhaaran alla. Humala selittää hänen virheensä. Mutta ei voida irrottaa "vastuuntuntoista miestä joka ei tee virheitä selvin päin" kun äijä kuitenin toistuvasti on humalassa töissä. Se, että ihminen tietää tulevansa humalaan viinasta ja tietää että humalatila alentaa työn laatua johtaa siihen että toistuvasti kännissä töihin tuleva ansaitsee palkanalennuksia tai jopa potkut. Eikä tätä työn rajoittamista humalatilan vuoksi voida pitää minään jossa ei anneta armoa vaikka olisi ymmärrettäviä syistä ja lieventäviä asianhaaroja.

Raiskautuu, ajautuu.

Tätä taustaa nähden ihmettelen sitä miten se, että joku nainen huijaa ja saa miehen näyttämään raiskaajalta olisi jotenkin argumentti millekään. En ole törmännyt pahoinpitelyyn liittyvissä argumenteissa siihen että asia olisi jotenkin lievempi siksi että "joku voi hakata naamaan pöytään ja syyttää huoneessaolijaa pahoinpitelystä niin" ... Varmasti voi, mutta so not?!

Humalassa ja suostumisessa on toki asteita ja niistä voisi halutessaan tehdä jotain mutkikasta, tilannekohtaista. Tämänlainen tilannetarkkuus ja kyky soveltaa erilaisiin tilanteisiin kuitenkin tuntuu näissä puolustuksissa puuttuvan. Sekä Hännikäinen että nämä raiskauksien vähättelijät sekoittavat kausaaliselityksen oikeutukseen. ; Kun selittää miksi joku vaikka hakkaa tai on sadistinen raiskaaja, osa todella uskoo että riipivät tarinat surkeasta lapsuudesta ovat oikeutus. Ne ovat itse asiassa selitys. Ja kenties tämä osoittaa että nämä ihmiset eivät mahda mitään itselleen ja ovat täten muita vaikeammin muutettavissa. Joka taas on argumentti sitoa heidät vaikka ehdottomammin vankilaan kuin sakkoihin. Ja vankilaan pidemmäksi ajaksi kuin muita, koska siellä he eivät pääse taipumuksiaan toteuttamaan. Ja näin voidaan tehdä juuri sen vuoksi että tämä annettu selitys on tosi. (Eikä vaikka vain jokin valamiehistöä lepyttämään keksitty epätosi tarina ja petkuhuiputusta.)

Jos pitää "miehiä huijataan raiskaajiksi" -lausunto tai "kännissä ja läpällä" -lausunnot laittaa, ei tuskin olla etsimässä analyysiä ja kontekstia vaan vähätellä koko ongelmaa. Ja tämä vähättely on nähdäkseni vakava. Sillä aina kun tekijää, kuten raiskaajaa tai väärintekevää "oikean ideologian kannattajaa", puolustetaan kategorisesti, se kertoo että ilmapiirissä tämä rikostyyppi joko hyväksytään tai sen olemassaoloa ei tunnusteta eikä ongelmiin siksi haluta puuttua. Ja tämä tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole enää vain tämä yksittäinen teko. Vaan se, että tämä viiteryhmä laajemmin puolustaa tämänlaisia tekoja tai suhtautuu niihin vähättelevästi ja myötämielisesti.
1: Hikipediassa tämä ero tunnetaan vandaalien kohdalla siten että on "vandaaleja" ja "vandaalismielisiä". Esimerkiksi itse en ole "vandaali" mutta jossain määrin olen "vandaalismielinen" ja olin esimerkiksi Peelon jonkinasteinen fanittaja. Vandaalismielisyys helpottaa vandaaleiden toimintaa. Ja jopa kannustaa heitä toimimaan. Tämä varmasti lisää vandalisoimisprosentteja ja sitä että vandaaleihin ei puututa silloin kun sitä tapahtuu.

Kun tämä vähättelyn trendi kerran on ilmoilla niin mitä keksivät sanasepot seuraavaksi raiskausteemaan? Milloin kuulemme otsikoita "nuori nainen raiskautui"? Mitä tämänlaisia vähättelyjä esitteleville ihmisille oikein kuuluu? Ovatko he lapsena hakkautuneet monta kertaa? Ovatko he pudottautuneet vihaisen vanhempansa sylistä lattialle pää edellä useinkin?

Tässä mielessä Hännikäisenkin kannattaa kenties miettiä miksi hän säännöllisesti ajautuu erilaisiin tilanteisiin joissa hänen impulsiivisuutensa korostuu? Ei sellainen törkeily ainakaan kunniallisen ihmisen toimintamalleihin kuulu. Ja jos siitä puuttuu sankaruus, kyseessä on pikkumainen ja antisankarillinen teko. Ja kuten Hännikäinen itse sanoo "kunnia" -kirjassaan, kunniassa oleellista on juuri se että sen voi menettää. Hän voi sitten miettiä onko raiskatuille heittämänsä jutut jälkikäteistä asennettaan myöten sankaruutta vai siisselimäistä pelkuruutta. Sitten hän voi miettiä että onko häntä moittivat sittenkin vain möliseviä punaviherkuplalalsia vai kenties onko mukana ihan oikeasti joitakuita sellaisia joille se paljon kaivattu "Kunnia" painaa enemmän kuin se että onko halveksittavan käyttäytymisen kohde vasemmistolaisfeministi vai oikeistokonservatiivimies.

Jos tu quoqueen - ja muuhun oman käytöksen vertaamiseen vastapuolen soveltamien temppujen kanssa - pitää turvautua samalla kun moittii näitä muita ihmisiä ... niin kannattaa ihan oikeasti miettiä mitä tämä logiikan kautta käytännössä suoraan sanoo itsestä. Jos korostaa että omat temput ovat analogisia vastapuolen törkypaskiaisten kanssa, kannattaa muistaa että se on tunnustus siitä että on itsekin törkypaskiainen. Ja jos on sellainen että ei kykene kontrolloimaan impulsiivisuuttaan - tai useinkin ajautuu tiloihin joissa syntyy kohua sen vuoksi että esimerkiksi humalatilansa vuoksi ei kykene kontrolloimaan impulsiivisyuuttaan - niin sitten tämä on entistä vahvemmin omaa käytöstä kuvaava piirre.

Hännikäinen on paska ihminen. (Lisäksi hän on paska ihminen joka ostaa koristeellisia veitsiä ja natsikitchiä ja muuta maskuliinisuuden pintasilausta. Hän ilmeisesti sekoittaa miehisyyden imitoinnin aitoon miehisyyteen. Mikä toisaalta on mitä ilmeisimmin se mitä ylipäätään on olla Timo Hännikäinen aina ja kaikkialla.) Hän on kova hakkaamaan heikkoja ihmisiä humalassa. (Tai ainakin rehentelemään tällä.) Mutta mustaa vyötä hänellä ei ole. Eikä muutakaan kompetenssia hakata ihmisiä jotka kykenevät puolustamaan itseään. Hän on antisankari. Se, että häntä puolustetaan on häpeäksi koko hänen fanipohjalleen. Hänen vaimonsa kannattaisi panna tästä entisestä selibaatista vihdoin esiin se mies joka hän ei ilmiselvästi ole. On ikävää nähdä miten Hännikäinen on vuosien varrella muuttunut rassukasta raukkamaiseksi.
1: Sillä raukkamaista on seksuaalista väkivaltaa kokeneille heittää juttuja ja sitten korostaa teksteissä että kohdisti kiukkua ikään kuin vahvemmin vain feministeille. Ja sitten selittää että ei ole morkkista asiasta vaan että vikana on vain typeryys strategisella tasolla. Mielestäni strategiointi tämänlaisessa on samaa kuin selittäisi että on pahoillaan siitä että kännissä vihapäissään hakanneet ovat kyenneet kävelemään koska rampoja hakkaamalla toiminnasta tulisi itselle vähemmän vaikeuksia.

Kerettiläinen ratkaisu pahan ongelmaan

"Micheletto: "I punish this world for not being as I want.""
("The Borgias")

Kun menee kirkkoon, on tavallista että siellä kuvataan kärsivä Jeesus ristillä. Tätä harvemmin siellä näkyy Jeesuksen taivaaseenastumista. Ja vähiten Jeesusta maallisena toimijana arkisessa tämänpuoleisessa elämässä. Mitä tämä kertoo meille kristillisistä asenteista?

Normaali elämä ei varmasti viehätäkään. Se on itse asiassa melkoisen tylsää. Me elämme siinä jo ja tätä emme halua. Siksi Jeesus pitää nähdä erikoisissa tilanteissa. Ristinkuolema näyttää meille voitetun, päihitetyn ja murjotun Jeesuksen. Sellaisen joka muistuttaa että pitäessään elämää lahjana kristitty on kiitollinen jostain varsin lyhytaikaisesta, hauraasta ja tylsyyksien, banaaliuksien ja tuskien täyttämä. Jeesus on ristillä helpommin samastuttava kuin paratiisiin nousevana ja yli-inhimillisenä.

Ja mitä tämä samastuttavuus kertookaan maailmasta. Ristillä oleva Jeesus näyttää kärsineensä maailmasta kanssamme. Eikö tämä toisaalta tunnukin reilulta. Hän tuli ihmiseksi joten minkään inhimillisen ei tulisi olla hänelle vierasta. Eikö jokainen ihminen jonkun koettelemuksen aikana ole syyttänyt jos ei Jumalaa niin jotain. Ja tämän jonkin olisi todellakin syytä saada rangaistuksensa.

Ja kenties asia todellakin on niin. Kenties Jumalamme ei olekaan ollut kaikkihyvä koska hän on tehnyt Syntiä. Entä jos Jeesuksen lunastusuhri todellakin tehtiin meidän syntiemme vuoksi. Mutta että nämäkin synnit ja mahdollisuudet niiden tekoon ovat perimmiltään peräisin Jumalalta. Ihmisinä elämme pahassa ja teemme pahaa. Ja Jumala on uhrannut itsensä saadakseen anteeksi omat virheensä. Ja tämän jälkeen hän olisi, paitsi kulkenut kengissämme, myös saanut anteeksi ja olisi syntisyydestään huolimatta kaikkihyvä.

On tässä ainakin enemmän järkeä kuin siinä että kaikkivaltias omenavarkausrikoksen uhri on armelias uhraamalla oman poikansa, rikoksen uhrin pojan, rikoksentekijöiden sijaan. Ja ennen tätä rankaisee myös rikoksentekijän sukua ja jälkikasvua jotka eivät ole tätä rikosta itse tehneet...

"Cesare Borgia: "Micheletto, where have you been?"
Micheletto: Talking with God.
Cesare Borgia: And what did he say?
Micheletto: Nothing."
("The Borgias")

Päällikkö Chutzpahpah on puhunut

Keskisuomalaisessa otettiin esille kristillistä rakkaudellista maailmankuvaa. Kuten tietysti pian monessa muussakin lehdessä. Asiaa seurasi käänteitä joiden etenemistä saattoi seurata vaikka koko pitkän päivän. Juhani Starczewski otti kantaa Eero Heinäluoman puolison kuolemaan. Tarjonta on sitä mitä vain voi odottaa kun kristillisdemokraatti ottaa lähtökohdakseen sen että "ollaanpa kerrankin ihan realisteja". Kuoleman syy oli se, että Heinäluoma oli antanut positiivisia kannanottoja Kari Mäkiselle joka taas oli esittänyt tukea homoseksuaaleille avioliittokysymyksessä.

Jos aiheena on se, että joku uskoo Jumalaan joka kostaa Kari Mäkisen synnit Eero Heinäluoman tukilausunnon kautta sivulliselle vaimolle, puhutaan niin monen mutkan tapaa tapahtuvista rankaisuista että ihmetyttää. Ja siksi on syytä lähestyä asiaa kultaisen säännön kautta. Starczewski on itse muistuttanut keskustelussa että "Neuvoisin olemaan antamatta väärää todistusta minusta. Kannattaa muistaa, että useampi kunnian- ja törkeä kunnianloukkaus on jo asianajajallani prosessissa. 9.Käsky: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi."" Siksi käsittelen häntä rehellisesti ja faktuaalisesti kertoen mietteeni tästä ihmisestä ja hänen eettisyydestään.

Lausunto tuntuu sellaiselta että voisi uskoa että se on vääristelyä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun uskovaisia väärinymmärretään. Siksi on syytä tiedostaa että Starczewski jopa varmistaa kun asiaa erikseen tarkistuskysytään että "Raamatun vastainen toiminta ei varmasti ole ollut heille (Mäkiselle ja Heinäluomalle) siunaukseksi. Kaikella on syy-seuraussuhteensa, ja eihän se siunaus ole, jos puoliso sairastuu ja kuolee." ... "En ole lääkäri, eikä minulla ole muutenkaan valtuuksia arvioida, mikä oli puolison terveydentila ennen kuin Heinäluoma antoi MTV:lle myönteisen homolausunnon. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, kaikella on syy-seuraussuhteensa ja niin voi olla tässäkin tapauksessa. Kirjoituksessani toin vain esiin sen, mitä Raamattu sanoo homoudesta ja johtajien toiminnasta sekä esikuvana olemisesta." ... "Uskon, että Jumala noteeraa tekemisemme ja sanomisemme ennemmin tai myöhemmin. Uskovien vastuulla on kertoa tämä heille, jotka eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Kun minä Jeesukseen ja Hänen sanaansa uskovana kerron asian Raamatun näkökulmasta, niin vastuu siirtyy myös toiselle osapuolelle." Tästä kolmeen kertaan myöntämisestä voi tietenkin seurata vain yksi asia.

Se, että asiat ovat väärin ymmärrettyjä. "Ensinnäkin vilpitön osanottoni Vaimonne poismenon johdosta. Toiseksi pahoitteluni siitä, että sanomalehti Keskisuomalaisen nettikeskustelussa, joka käsitteli suru-uutista, jossa esitin osanottoni, keskustelu pahoitteluni jälkeen ei ollut korrektia uutiseen ja tilanteeseen liittyen. Herra, opeta meitä tahtoosi tyytymään silloinkin, kun se kipeimmin koskee." Se mitä asiasta voidaan diskurssianalyyttisesti tai retorisesti sanoa, on se että teksti syyttää keskustelua, ja oma osuus tässä keskustelussa ja kommentoinnissa häivytetään olemattomiin. On kuin hän pahoittelisi sitä että muut ihmiset ovat puhuneet noloja ja epämiellyttäviä asioita paitsi hän itse. Kaavamainen nonpoligy jota kuitenkin käytettäneen osoituksena siitä että kristityt pyytävät anteeksi.

Mikään ei tietenkään yllätä. Sillä herralla on varsin mielenkiintoinen tausta. Hän hyökkää mutta on uhri. Hän haluaa sanoa mielipiteensä mutta on enemmän kuin innokas sensuroimaan niitä joilla on hänestä väärä mielipide. Starczewski on niitä ihmisiä jotka kirjoittavat ahkerasti paikallislehtien mielipidepalstoille. Joku saattaa muistaa hänet mediakohinaa saadusta tempauksesta joka koski Jyväskylän Lutakkoon rakennettuun hotelliin laitettavia Raamattuja. Hän on toki luomassa myös Israel-marsseja. Ja kiinnostunut muun muassa mikrosiruasiasta.

Miehen sekaisuusasteen voi mitoittaa käyttämällä mittarina terveen ihmisen sijasta jotain melkoisen sekapäistä.
1: Kristillisdemokraattien ensiviesti asiaan oli se, että Asmo "pride-provokaatio" Maanselkä on luokitellut tapahtuneen "Puoluejohto irtisanoutuu näistä mielipiteistä, eihän niissä ollut mitään tolkkua." Kun jokin on liian tolkutonta Maanselälle, minä otan asian jo vakavasti. Sillä Maanselällä on syvä kokemusasiantuntevuus aihepiirissä.
2: Starczewski näyttääkin kuuluvan siihen joukkoon joka on liian sekopäistä pysyäkseen kristillisdemokraateissa. Mikä tarkoittaa sitä että hän kuuluu samaan luokkaan Jouko Pihon kanssa. Tosin sillä erolla että Jouko Piho on paranoijastaan huolimatta humaani veikko jonka asennetta monessa paikoin ihailen. Starczewski on vähän kuin Pihoon olisi jotenkin iskenyt psykopatia ja tämän lisäksi sukunimen kautta olisi tarttunut chutzpah (חֻצְפָּה).
     1.1: Chutzpah on hyvin omituinen juutalainen konsepti. Se edustaa röyhkeää rohkeutta jota pidetään jotenkin erikoisesti tavoiteltavana ja hyveellisenä. Malliesimerkiksi asenteen noudattamisesta kuvataan usein murhaajaa joka ensin tappaa vanhempansa ja tämän jälkeen vaatii itselleen armeliaampaa tuomiota vedoten siihen että hän on orpo.

On suoraan sanoen ymmärrettävää jos tämä mies itse olisi Jumalan kosto synneistämme. Eihän se nyt siunauskaan ole että tuollainen vittupää on eduskunnassa päättämässä yhtään mistään. Tämänlainen tilanne on mielenkiintoinen. Sillä perinteisesti kristitty on Jeesuksen seuraaja. Ja hänen pitäisi heijastaa Jeesuksen ominaisuuksia. Hänen pitää kysyä itseltään että mitä Jeesus tekisi samassa tilanteessa. Jos Starczewskiä pitää siis pitää jotenkin onnistuneena kristittynä niin on huomattava hänen näkyvimmät attribuuttinsa : (a) jossa huonot käytöstavat yltävät moukkamaisuuteen (b) moraalinen toiminta on kaikille melko ilmiselvästi ilkeyttä ja (c) käsitykset maailman syyseuraussuhteista ovat pelastusteologisuudessaan sekopäisen tyhmiä voidaan tulkita että pahiten raivossaan kuolaavat ja muutenkin pimahtaneimmat ateistit ovat oikeassa. Tietty määrä pahuutta, tyhmyyttä ja moukkamaisuutta onnistuu vain kiihkouskovaisuudella. Itse toki uskon että he ovat väärässä. Eli Starczewski on huono kristitty ja vielä huonompi ihminen. (Empiirinen kokemus vihjaa että kristityillä on muita löyhemmät standardit, se on varmaan sitä Jumalan armoa etenkin itselle. Starczewskillä on vielä oleellisesti löyhemmät standardit, joihin on sitten vaikeaa liittää mitään armon tematiikkaa.)

En kuitenkaan ole pettynyt siihen että hänellä on uskonnonvapaus ja sananvapaus tuoda ilmi mielipiteensä. Olivatpa ne miten moukkamaisia ja miten epäsopivaan aikaan lauottuja tahansa. Ja itse asiassa Starczewskiä, kuten kenties minuakin, kuvaa se että juuri mikään ei ole tehokkaampi paljastamaan herran järjellis-esteettis-eettisiä ulottuvuuksia kuin se että päästää hänet muutamaksi sekunniksi ääneen. Lausunto loukkaa ja provosoi. Se on vähän kuin eitarkoitettua satiiria. Ei siitä pidä ampua, vaan sen sijaan sille pitää antaa julkisuutta jotta mahdollisimman moni pääsee sanomaan tähän mielipiteeseen omansa päälle. (Kuten olen tässä tehnyt. Tavalla joka ei toki yllä Starczewskin harjaantuneen moukkamaisuuden tasolle vaikka yritykseni olikin kohtuullinen.) Ja kun kaikki tekevät tätä, niin kaikilla on sananvapaus. ~ Ja kenties toteutuu edes hetken se että Jumalan hyvyys lankeaa päällemme. Se ilmenee siunauksin. Siunaukset näkyvät esimerkiksi sellaisissa kauniissa ja eteerisissä hetkissä jolloin Starczewksi on yllättynyt ja surullinen. Sellaisina sitä miltei kokee olevansa kosketuksissa transsendenttiin hyvyyteen. Tätä kokemusta makustellessa voi samalla kasvaa terveeseen uskontojen ymmärtämiseen. Jotain tämänlaista ne uskovaiset varmasti kokevat kun puhuvat karmasta tai Helvetin oikeutetuista ikirangaistuksista.

Kirkon virallinen kanta vs. Kari Mäkinen edustaa

Kari Mäkinen sai runsaasti julkisuutta - niin myönteistä kuin kielteistäkin - lausunnostaan jossa hän pyysi anteeksi homoseksuaaleilta. Tämä on tietysti armelias tunnustus.

Tässä keskustelussa nousi tavalliseen tapaan esiin myös kirkon virallinen kanta. Viestinä oli sekin, että paitsi että homoseksuaaleilta pyydetään anteeksi niin myös että kirkkoa syytetään väärin. Että kirkko on moniarvoinen. Ja ennen kaikkea että Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Sanottiin että "Kirkon virallinen kanta on vähintään neutraali, eikä sama kuin Räsäsen ja kumppaneiden." Tämänlaisissa lausumissa unohtuu se, että "Kirkon virallinen kanta" on jotain jonka muodostaa kirkkohallitus. Kirkkohallitus joka on tällä hetkellä enemmistökonservatiivinen. Ja kirkkohallituksen ääni ja tätä kautta kirkon virallinen kanta näkyy mm. ns. "homolakiin" tai "tasa-arvoiseen avioliittolakiin" liittyvässä lausunnossa joka tuoreesti edestämme annettiin lakivaliokunnalle. Se taas on kielteinen. "Mikäli samaa sukupuolta olevien parisuhteet halutaan - asenteellisesti ja käytännössä - rinnastaa avioliittoon, tällöin ei enää ole kysymys vain epäkohtien korjaamisesta, vaan syvemmästä ja kauaskantoisesta arvoratkaisusta." ... "Kirkkohallituksen mielestä ei ole ongelmatonta, jos valtio erityistoimin tukee yhtä vähemmistöryhmää - tässä tapauksessa seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa vähemmistöä. Perinteisestä yksiavioisesta, heteroseksuaalisesta perhemallista poikkeavia seksuaalisuuden toteuttamismuotoja on myös monia muita. Yleisin ja tunnetuin näistä lienee nykyisinkin eräissä kulttuureissa vaikuttava moniavioisuus." Argumenttirakenne ja sisältö on siis sama kuin Oinosella, ainoastaan slippery slopea ei ole vedetty eläimiin vaan on valittu hieman kohteliaampi vaihtoehto.

Sen sijaan kirkon kaikkien jäsenien enemmistön kanta on varmasti toinen. Samoin pappien parissa tehty mielipidemittaus saattaisi olla toinen. Mutta tärkeää on tiedostaa että kirkkohallitus on kirkon virallinen kanta. Päivi Räsänen ei edusta virallista valtaa mutta hänen mielipiteensä mukailee vahvasti tätä virallista kantaa. Kari Mäkinen sen sijaan ... lähinnä edustaa.

Tässä mielessä voidaankin nostaa esiin se, miten usein puhutaan "virallisesta totuudesta". Sanapari on jännittävä koska kun sitä käytetään vihjataan kahteen asiaan (a) on olemassa epävirallinen totuus ja (b) vihjataan että tämä epävirallinen totuus olisi laadukkaampi ja parempi kuin se meille kerrottu totuus. Tämä toimii loistavana avauksena tilanteeseen:
1: On olemassa kirkon jäsenten kanta, joka on homoille yllättävänkin myönteinen. Kirkko on tältä tasoltaan moniääninen. Ihmisillä on monia mielipiteitä mutta he ovat silti jäseniä ja osallistuvat keskusteluun. Tällöin voidaan periaatteessa puhua "kansankirkon" ihanteesta.
2: On olemassa instituution ja vallan rakenne joka ohjaa toimintoja. Se taas on hyvin tietynlainen ja se ei välttämättä juurikaan mukaile mitään. Moniäänisyydelle tässä ei ole varaa. Homojen siunaaminen on tarkkaa puuhaa. Heteroiden kanssa muuten identtinen häärituaali jossa dokumenttiin raksitaan "rekisteröity parisuhde" -kohtaan ei ole mahdollinen. Moniäänisyydelle ei ole tilaa tällä valta-rituaalitasolla. Voidaan puhua valtionkirkosta, joka johtaa kansalaisten mielipiteiden yli julkista rituaalikuvastoa ja "on läsnä legitimoimassa sekä itseään että vallitsevaa valtaa" esimerkiksi näyttävissä suurelle osalle kansaa näytettävissä juhlatilaisuuksissa joissa esiintyvät myös maallisen vallan suurimmat nimet.

Itse näkisin että ilman rituaalitason muuttamista Kari Mäkisen anteeksipyyntö on ontto. Anteeksipyyntö ei ole teonkorvike, jokin joka korjaa asian vaikka mitään aktiota ei tapahtuisikaan. Anteeksipyyntö johon ei kuulu väärintekojen loppuminen on tyhjä. Se on sitä moniäänistä surinaa jossa ollaan moniäänisiä ilman että muutetaan toimintaa. Ja tämä on nähdäkseni väärin, kun konservatiivinen vastapuoli kyllä sitten tekee parhaansa jotta moniäänisestä surinasta kuljettaisiin kohti Puhdistettua Uskoa, oikeistettua oppia. Sitä tilaa jossa myös kansankirkko muistuttaisi valtionkirkkoa. Kansankirkossa kuuluvat taas haluaisivat että kirkko todella, paitsi antaisi heidän olla jotain mieltä, niin myös ns. kuuntelisi ja ottaisi heidät huomioon. Eli mentäisiin tilanteeseen jossa "valtionkirkkotaso" olisi se jota korjattaisiin "kansankirkon" mukaiseksi. Ja uskon, että vaikka kirkon tulevaisuuden suunnittelu on hankalaa, niin se on selvää että mitä kauemmas "valtionkirkko" virallisine kantoineen eroaa "kansankirkon" "oikeista kannoista", niin sitä useampi pyrähtää ulos kirkosta.

Kredibiliteetin rakentamisesta ; Kompetenssilla, ja välillä sitten ei.

Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä jotka "melko lailla pyörivät maineella". Tämän vuoksi epäonnistuminen on, paitsi isku perfektionismia ja laatua vastaan, usein myös sosiaalisesti noloa. ; Epäonnistuminen tuottaa häpeää ja vähentää arvostusta ja luotettavuutta. Asiaa voi pahentaa lähinnä tuomalla asiaa julki, ja esimerkiksi lehdistö joka riepottelee jotakuta julkkista demonstroi miten asian tietoon tuleminen helposti pahentaa tilannetta.

Paitsi, että usein nimenomaan näin ei käy. Silloin kun kysymys ei ole julkisuuden henkilöstä, ja joskus jopa silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö, asioiden ilmitulo haittaa luotettavuutta lähinnä jos sitä on yritetty pitää salaisuutena. Modernina aikana ihmisillä on hieman erikoinen suhtautuminen sosiaalipornoon ; Yritä kertoa jotain ja moni kokee sen tylsänä tuputtamisena ja oman tavallisuuden korostamisena joka voidaan ohittaa. Mutta jos yrität pitää jotain salassa, se on luonnollisesti hirvittävän kiinnostavaa strategista tietoa.

Itselläni on ollut raivostuttava tapa jopa rypeä omissa virheissäni ja ihmiset pitävät tätä "jonkinlaisena rehellisyytenä". Ja tässä sitä käsitellään samoin kuin yritysmaailman läpinäkyvyyttä (transparency). Ja tässä tilanteessa avoimuus lisää luotettavuuttasi. Kun kerrot virheistä, kredibiliteettisi jopa kasvaa. Ja ennen kaikkea se tarjoaa hyvin kestävää luottamusta.

Ja olennaista on että kun kredibiliteetti kasvaa jo virheistä kertoessa, niin jos sitten myöhemmin tekee virheitä siihen suhtaudutaan jopa enemmän siten että asiasta olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Kenties siis käy jopa niin että jos asioita yrittäisi peitellä, niin ihmiset katsoisivat että mitäköhän se tällä kertaa peittelee. Jopa onnistumisissa olisi tällöin epäilyksen häivä.) Eli luotettavuus, ja nimenomaan virhekestävä luotettavuus syntyy vuotamalla tietoja jotka lakkaavat joka tapauksessa kiinnostamasta ihmisiä heti kun se on avointa tietoa.

Ja virheenkestoa tarvitaan, ainakin niin kauan kun ollaan kokeilemassa erilaisia asioita, yrittämässä kehittää, korjata tai muuttaa olemassaolevaa. Tai jos yrittää innovoida jotain uutta. Tai jos on ihminen. Käytännössä luottamusta voi hankkia pelkällä vakaalla kompetenssilla, mutta tosiasiassa kätevintä, ainakin minunlaiselle ihmiselle, on nimenomaan korostaa sitä että tosiasiassa sitä voi selvitä varsin mitättömin vahingoin lähes virheestä kuin virheestä. (Tai törkeästä retoriikasta, joka ei minusta ole useinkaan virhe.)

Sitä on jopa sanottu että ihminen saa asioita anteeksi muutamalla strategialla. (1) Olemalla rehellinen ja läpinäkyvä, (2) pyytämällä anteeksi ja olemalla itse armelias, joustava ja hyveellinen muille (3) tarjoamalla kompensaatiota toisen menestyksestä. (+) Ja koska persoonani on armoton, enkä kehtaa pyytää anteeksi kun itselleni asia on lähes mahdottomuus, ja koska en ole kovin varakas voidakseni tarjota mitään kunnollista korvausta vahingoistani, on selvää että minun on ikään kuin välttämättömyydenkin pakottamana oltava sitten rehellinen ja läpinäkyvä.

Tämä johtunee siitä, että avoimuus liitetään itsekritiikkikykyyn. Ja kenties sen vuoksi meidän on helppoa sortua SIWOTI -syndroomaan, jossa naureskellaan tyhmille ihmisille. (Ja tästä on jopa eiskeptikoille sopivia versioita.) Nämä ovat äärimmäisen usein nimenomaan avoimia ja rehellisiä, ja jopa periaatteessa hyveellisiä ihmisiä, mutta itsekritiikin puute tekee heistä jotenkin jotain jolle on oikein - tai ainakin hauskaa - naureskella sellaisella tavalla jossa kredibiliteetti nimenomaan romahtaa.

Ketä saa kiusata? (Saako #pipopään pipon heittää puuhun?)

En katsonut "A -talkin" kannabisiltaa. (Se olisi ollut sama kuin Päivi Räsäsen kutsuminen omaan tietoisuuteen. Ja hänen kohdallaan tilanne on se, että jos hän eroaa kirkosta, niin minä liityn siihen!) Se kuitenkin herätti kohinan, joka ei oikeastaan koske suoraan kannabista. Se toki kenties hieman koskee mielikuvia joita kannabiksen käyttöön kuuluu. Jari Sarasvuon osallistuminen #pipopää -keskusteluun on kirvoittanut vihaista keskustelua. Tätä julkisen elämän ytimessä tehtyä keskustelua käytiin tweettaamalla, eli lyhyyttä korostavalla epäviestinnällä jota pidetään hienona koska se banalisoi aiheen kuin aiheen, estää syvällisen analyysin ja on modernia teknologiaa, sekä modernia että teknologiaa.

Jari Sarasvuo kommentoi legendaarisesti "#Pipopää avas pelin. Maali saman tien. "Mmmmhh..ööö..mihin mun pitäisi kommentoida?" Selvä. #a2ilta." Kun kommentoitu paljastui myöhemmin MS -tautiseksi joka käyttää kannabista lääkereseptillä, eikä siis ole kyseisen päihteen viihdekäyttäjä, Sarasvuo pyysi anteeksi. Hän jopa kertoi heränneensä yöllä häpeään.

Keskustelu on sittemmin siirtynyt siihen että moni näkee että Sarasvuo on hyvää tarkoittava ihminen joka teki virheen. Ja että Sarasvuon moittiminen on samaa kuin hänen harjoittamansa kritiikki. Että moitteen takana on se, että ei pidetä Sarasvuosta ihmisenä, eikä hänen saavutuksistaan ja tekemisistään. Tässä on varmasti jotain perää. Rehellisesti sanoen Sarasvuo vaikuttaa ohjelmansa mukaan hyvyyteen pyrkivältä ihmiseltä. Hän on oppinut painottamaan asioita, jotka vaikuttavat lempeämmiltä kuin hänen aiempi filosofiansa. (Mikä ei toki tarkoita välttämättä samaa kuin vanhojen virheiden korjaaminen.)
1: On toki selvää että sävyssä on ero. On eri asia kritisoida sopimattomasti käyttäytynyttä. Sarasvuon käytös oli moukkamaista ja anteeksipyyntö on tässä kontekstissa lähinnä tunnustus. Pipopäinen Lustig taas ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen moitetta, olipahan saapunut kertomaan omaa kantaansa siinä määrin missä siihen kykeni.

Kuitenkin koko kalabaliikissa on oleellinen sävy joka pitäisi ymmärtää. Mitä tarkoittaa se, että jotain saa sanoa ihmisestä mutta joka muuttuu vääräksi jos tämä on vammainen tai sairas? Se tarkoittaa sitä että Sarasvuo ei pahastu kiusaamista vaan sitä että sairasta ihmistä on kiusattu. Ja itse asiassa iso osa keltaisen lehdistön mekastukseen mukaan mennytkin on pahastunut lähinnä siksi että tässä on kiusattu heikkoa. Tavallista hamputtelijaa saisi monistakin samassa tilanteessa käsitellä naureskellen. Kysymys ei siis ole siitä että erehdys olisi kiusaamisessa vaan siinä että kiusatun identiteetti ja olemus oli kontekstoitu väärin.

Se, että sairaus tai vammaisuus muuttaa reagointia tarkoittaa sitä, että mukaan lipsahtaa kaksi implisiittistä kannanottoa joita ei oikeastaan voi välttää. (a) Terveitä ilmeisesti on sitten ihan asiallista kiusata. Jos sairasu on argumentti, terveys on oikeutus. (b) Vammaiset ja sairaat asetetaan erikoisasemaan jossa korostetaan että heillä olisi tavanomaista heikompi kyky tavalliseen ja tasaveroiseen elämään sosiaalisestikin. (+) Molemmat ovat melko surullisia ; Joko terveitä saa kiusata ja/tai vammaiset ovat säälidiskurssissa olevia vähempiä ihmisiä myös sosiaalisesti.

Ja tämä huomio on tärkeä. Sillä mitä tämä tarkoittaa? Sitä että olipa Jari Sarasvuo miten hyvää tarkoittava ihminen tahansa, hänellä on se ongelma että hän käyttäytyy täsmälleen kuten koulukiusaajat. Koulukiusaajathan tunnetusti eivät kiusaa vammaisia. He kiusaavat rillipöllöjä. Minulla meni jonkin aikaa sen tajuamiseen, miksi minua hakattiin nuorempana melko säännöllisesti. Syynä oli se, että en ollut nainen enkä vammainen joten hakkaamisesta ei tullut häpeää. Mutta näytin juuri sellaiselta, että ihminen tiesi että riisitikusta ei ole vaaraksi. Hakkaamalla saa siis varman voiton ja tähän liittyvän kyseenalaisen statuksen. Sarasvuo ei siis reagoinneillaan paljasta muuta kuin sen, että hän paljastaa täysin ketä hänestä on asiallista kiusata.

Rasisteja ja kiusaajia on aivan asiallista kutsua rasisteiksi ja kiusaajiksi. Siksi Sarasvuon kutsuminen ihmisperseeksi kuuluukin hyväksyttävään käytökseen, kenties jopa velvollisuuksiin. Moukkia kutsutaan moukiksi. Tämä on kiusatun puolelle menemistä. Se näyttää että kiusaajaa vastaan noustaan jos hän kiusaa, ja että joku puolustaa ja välittää kiusattua. Se, jos kiusaaja ei pidä tämänlaisesta johtanee siihen että hänen on parasta lopettaa kiusaaminen. (Joka ei koskaan missään ikinä tee hänestä entistä kiusaajaa, vaan korkeintaan väliaikaisesti ja toistaiseksi latentin kiusaajan.) ; Kun Sarasvuo kohtelee muita noin ajattelemattomasti ja menee lauman mukana julkisessa koulukiusaamishengessä lyömään toista, pitäisi hänen tietää että tässä on mukana myös asiantuntemus. Siitä voidaan tehdä osuvia päätelmiä ihmisen perusluonteesta. Ja tämän arvion voi tehdä ääneen. Vaikka twiitterissä. Ja arviot Sarasvuosta tehdään luultavasti suuremmalla taustatiedon määrällä kuin mitä Sarasvuo itse arvioi Lustigia.
1: On toki sinänsä hankalaa että jos kutsuu jotakuta vaikkapa psykopaatiksi, että joutuu helposti hankalaan välikäteen koska (a) joko esittää väärän todistuksen lähimmäisestään ja tästä voi saada juridisiakin sanktioita (b) esittää oikean todistuksen lähimmäisestään, jolloin saattaa rikkoa potilasturvaa ja salassapitovelvollisuuksia ja pitää kenties selittää mistä on tietonsa saanut joka voi avata tien siihen että epäillään muista laittomuuksista.

Toki ei ole ollenkaan laitonta olla ihmisperse. (Siksi esimerkiksi minä en ole lukkojen takana.) Ja suoraan sanoen Sarasvuota moititaan samalla sananvapaudella jolla hän itse moitti Lustigia. Olisi omituista väittää että Sarasvuon moittiminen olisi hänen vaientamiseensa tähtäävää ennakkosensuuria, koska kritiikkihän on juuri sitä sananvapautta. Onkin kysyttävää että mitä meidän tulisi tehdä?
1: Joku voisi jopa sanoa että Sarasvuo ei ole vammainen ja häntä kritisoidaan. Argumentti joka monista teki Sarasvuon syylliseksi ei siis ole läsnä. Siinä mielessä ihminen joka pilkkaa Sarasvuota voi olla hyvinkin koherentti. En pidä tätä asiallisena, koska siinä jouduttaisiin tunnustamaan että joitakuita olisi sittenkin ihan oikein kiusata.

Oma nyrkkisääntöni on, että toimi sellaisen maksiimin mukaan jossa oletat että jokainen ihminen käyttäytyy niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan ja käyttäydyt sitten tämän periaatteen mukaan reaktiivisesti. (Joka vaatii sen hyväksymisen että on itsekin ihmishirviö. Tässä hirviö siivoaa muita hirviöitä ja tämä on ainut hänen olemassaolonsa eettinen oikeutus, sen ulkopuolella hänellä ei ole sijaa.) Joku hyvä ihminen voisi korostaa armoa ja armeliaisuutta. Siihen asti Sarasvuo eläneekin tilanteessa jossa hänen on tiedostettava että anteeksipyyntö ei ole anteeksisaanti. Pyyntö on pyyntö ja antaminen on uhrin asia. Jos itse olisin Sarasvuo, pyytäisin Lustigin ohjelmaani ja hoitaisin asian siinä. Se on toisiksi sankarillisin herrasmiehen teko johon ihminen kykenee maanpäällisessä elämässä. (Kuolemaan asti käydyn kaksintaistelun jälkeen.) Se olisi myös luultavasti kaikista sivistynein ja suositeltavin tapa. Se olisi luultavasti itsekasvun paikka monelle, ja aiheeksi voisi ottaa vaikka sen, missä määrin ensimmäisen kiven heittäkööt se jolla on paras heittokäsi. Ja koskevatko samat säännöt Sarasvuota ja Lustigia. Ja koskeeko kiusaaminen kaikkiin.