Apostolit kyytiin

Älä syytä kirkkoa jos kamera on vino!

Kotimaan blogissa otettiin esiin kristityn tunnelmia Lontoosta. Erityisesti esiin otettiin "Spire House". "Muutama askel hotellilta Notting Hill Gatelle päin on asuinkerrostalo nimeltä Spire House. Erikoiseksi sen tekee se, että se on muutettu kirkosta asuintaloksi. Toisen maailmansodan jäljiltä kirkko jäi heikkoon kuntoon niin, että lopulta alkuperäisen kirkkolaivan tilalle 1970-luvulla rakennettiin asuintalo ja jäljelle jäänyt kirkon torni kunnostettiin sisältä asunnoiksi sekin. Vain ulkokuori jäi." Olen nähnyt kyseisen talon. En vain tiennyt sen kaksoisfunktiosta. Yhtenä syynä oli luultavasti se, että en juurikaan pysähdellyt kahviloissa. Kuljin Lontoota apostolinkyydillä yli 40 kilometriä päivässä. Kävely pysäyttää mutta kilometrimäärä asettaa kuitenkin rajansa siitä mitä kaikkea tietoa ympäristöstä saa irti.

Reissu oli kuitenkin kenties tarpeen sitä kautta että voi noudattaa kliseetä "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle". Kaiken sitä peilaa tuntemansa ja tottumansa kautta. Voit viedä suomalaisen pois Suomesta, mutta et saa poistettua suomalaisesta viinaa. ~ Lontoossa, kuten ei Suomessakaan, minua ei häirinnyt kirkkorakennusten olemassaolo. Niitä oli siellä kohtuullisen paljon. Toki myötämielisyyteni on enemmän historiallista kuin hengellistä -ja estetiikantajuni on sen verran kieroutunut, että en ota sitä esille tässä. (Koska jos tähän sanoo hyvää tai pahaa, siitä tulee vain ongelmia ja murhetta kaikille.)

Kirkon otto asuinrakennukseksi on tavallaan moninkertainen symboli monelle asialle. Tärkein niistä lienee se, että olen itse asiassa tietyistä näkökulmista lähempänä Jeesusta ja Martti Lutheria kuin mainettani ... vittupäisen änkyränä uskonnonvihaajana ja antiteistinä. (Joka olenkin.)

Konkreettisimmillaan tämä paljastaa esille yllättävän piirteen. Itse koin, että Lontoossa oli "just hyvä" uskonnollinen ilmapiiri. Pappeja näkyi. Moni heistä oli virkapuvussa katukuvassa asti, joka oli jollain tavalla hienoa verrattuna siihen että Suomessa papit ovat konkreettisesti samanlaisia kuin ihmisen ja apinan välimuodot kreationisti Duane Gishille. "Juuri kuin sinä ja minä." Lappujulistajiakin oli, mutta melko vähän ja he olivat asiallisia. Kenties tämä ei kuitenkaan kerro siitä, että ihanteeni olisi jokin anglikaaninen kristillisyys. Vaan siitä, että kenties minun hengellinen utopiani on sekulaari lähes uskonnoton valtio. Kristinuskolla menee melko heikosti. "Kotimaassa" otettiin esille se, että kristinusko on ikään kuin "sukupolven päässä katoamisesta". Suomessakin laskua on odotettavissa yllättävän kovasti, koska kirkosta eroaminen ei ole pelkkä tilasto. Siinä vaikuttaa myös ikä. Kun nuoret ovat yhä vähemmän ja vähemmän kristittyjä ja yhä harvempi lapsi kastetaan iskee aktiivisen ja passiivisen jäsenistön puolelle katoa joka konkretisoituu nopeammin kuin pelkästä tilastoluvusta ja väkiluvusta voisi päätellä. Sillä keskimäärin vanhat kuolevat useammin kuin nuoret eivät. Ja eläkkeelle siirtymisen mukana kirkon tuloihin iskee lovi jo ennen tätä. Briteissä pastorit ovat huolissan ja jopa tappiomentaliteetissa.

Missä lampaat laiduntaa, siellä miehet ei saa ratsastaa.

Joku voisi luulla, että tämä olisi minulle suuri ilon ja riemun paikka. Olen kuitenkin miltei poikkeuksetta "sanavalintojani hipimpi". Komppaan enemmän "Kollektiivinen uskonto on tavalliselle ihmiselle hyödytön" -tekstin tapaisia kannanottoja, joissa vastustetaan osallistuttamista joka oikeutetaan yhteisöllisyydellä ja homo religiosus -ihmiskuvalla. Jos riettauden ja rienaamisen riisuu pois sanavalinnoistani jää jäljelle jotain sen tapaista kuin  "Uskonnon harjoittaminen kuuluu ihmisyyteen, arvelee teologian lisensiaatti Pertti Sistonen  (HS mielipide 11.8.2013). Perustelematon väite loukkaa todellisuutta ja vaatii täsmennystä koska uskonto todellisuudessa koskee vain joitakin ja väite, ehkä tarkoittamatta, rajaa suuren osan ihmiskunnasta lajinsa ulkopuolelle. Uskonto tarkoittaa kollektiivista, laitostettua uskoa, joka yksilön tarpeisiin on hyödytön. Elämä on ihmisen henkilökohtainen todellisuus jota ei harjoiteta, sitä eletään."Ja yllättävän vähän sanomani tiivistyy siksi joka ensin tulee mieleen. Eli johonkin sen tapaiseen kuin "Olet vain turhan tyhmä ja vähä-älyinen idiootti. En pidä Skepsistä sen suurempana ajatuksen riemuvoittona, mutta voitko vittu mennä hoitoon saatanan hullu, kun olet noin tyhmä?"

Siksi en iloitse kenenkään tuhoutumisesta. Olen tässä mielessä vähän kuin Jeesus joka ei selvästi ollut kumoamassa juutalaisuutta, poistamassa siitä kirjaintakaan. Tai kenties vielä vahvemmin Martti Luther - muutenkin kuin hänen varsin banaalin kielenkäyttönsä vuoksi - joka halusi tehdä uskonpuhdistuksen eikä luoda uutta kirkkokuntaa. ; Toki minut erottaa Jeesuksesta se, että minulla ei ole Jumalaa. (Ja jos käskette minua painumaan Helvettiin, niin esitätte vaikeita vaatimuksia koska reitti Helvettiin on minulle mysteeri, enkä voi toteuttaa pyyntöänne.) Ja Lutherista minut erottaa se, että minulla ei ole uskoninstituutiota.

Minua ei häiritse uskonto - kenties sen takia että perusluonteeltani halaan kaikkea typerehtimistäkin ja ylilyövät tempaukset ovat jotain jota minun on ikään kuin jo perusluonteeni takia siedettävä myös muissa vähintään samalla tasolla kuin he sietävät sitä minussa. Minua haittaa se, että kirkko tulee syliin kuin vieras ja turhan seurallinen koira, joka nuolee sinua naamaan kielellään joka on saattanut juuri viisi minuuttia sitten olla WC -pöntössä. (Paitsi että en ole hygieniapakkomielteinen vaan sotku. Ja tuollainen koira ei haittaa minua juurikaan. Mutta ymmärsitte varmasti pointin tästä huolimatta.)

Toinen - kenties hullun tai humalikon - näkökulma "Spire Houseen"

Jos Spire Housea katsoo viistosti, voi huomata, että kenties ongelmana onkin se, että arki ja pyhä erotetaan siten että uskontoa harjoitetaan ja elämää eletään. Sen sijaan pitäisi kenties enemmänkin elää uskoaan ja harjoitella elämää. (Siinä riittääkin tekemistä.) Silloin oikea tapa ei kenties ole rakentaa erillistä sinänsä kaunista mutta myös kliinistä tilaa joka sanitoidaan elämästä ja elämästä. Jossa tarjotaan ikään kuin oikeaoppista tunnelmaa sellaisena tiivisteenä, että ihminen joka haistaa tätä tiivistettä vieraantuu, hihittelee tai alkaa haukottelemaan vahvemmin kuin minun pahimpien puujalkavitsien äärellä.

Minun mielestäni maailmaan mahtuu hulluja juttuja ja höpsöjä hanuja. Myös institutionaalisoituneita hanuveljeskuntia. Kirkkokritiikin voisi tavallaan heijastaa hikipedian kautta. (Olen kuitenkin osa sitä skeneä, en tosin kovin sosiaalisena tai ahkerana tätä nykyä.) Siinä on reaktiona vähän sama kuin se, kun minulta kysyttiin motiiveja hikipediointiin. Että miksi kukaan selvästi sivistynyt - ehkä kuitenkin tarkoitti "lukenut" - ihminen tekisi jotain niin tyhmä, josta ei tienaa ja jossa on hyödyttömyydestään huolimatta potentiaalinen mahdollisuus lähinnä vaikeuksiin poliisin ja työpaikansaamisen kanssa. Kysymys oli peräti siitä että miksi nautin ja tykkään siitä. Ei siihen voi sanoa muuta kuin "Tykkään? Onkohan sinulla nyt ihan oikea kysymys tähän aiheeseen? Entä jos pidän sitä viheliäisenä osana joka on tehtävä marttyyrinomaisesti siksi että sananvapaus? Sanoinko "sananvapaus"? Tarkoitin sillä sitä, että idiootit saavat humalassa harrastaa sekoilua, että asennevammaääliöt saavat uuden kanavan koulukiusaamiseen. Koska pidän ehdottoman tärkeänä, että kulttuurimme saa ison kasan ripulivitsejä ja huumoriksi surkeasti naamioitua asenteellisen sarkastista rasismia!" Samoin kirkon kohdalla voidaan sanoa, että ytimessäni on uskonnonvapaus, uskonrauha ja oma rauha. Joita ei pidä sekoittaa niiden kanssa synonyymiksi usein sotkettuun sekularismiin. - Sanoinko uskonnonvapaus? Tarkoitin [lisää loppu mallin mukaan itse].

Mortonin demoni (pseudotiede=vilpitön mieli ; denialismi=mieletön vilppi)

On tavallista että ihmisillä on mielikuva siitä että tiedemiehet ovat neutraaleja, ja että he ovat erityisen harkitsevia. Että kun kokemus karttuu, niin pää painuu. Egoilu ja voimakas asian ajaminen nähdään amatööreille. "Epiphenom" -blogissa muistutetaan kuitenkin siihen mitä tiedetään ; Koulutus itse asiassa lisää varmuudentunnetta, ja tämä vaikuttaa esimerkiksi uskonnollisissa käsityksissä ; "graduates are much more passionate about their beliefs - either religious or non-religious. Non-graduates are more likely to be in the fuzzy middle - nominally religious but not really devout." Tässä on hyvä huomata, että intuitiivinen käsitys olettaa tiedemiesten harjoittavan CUDOS -normia, mutta jokainen argumentaatiota käynyt tietää että vaivannäkö ja uhraukset ja työnteko vaativat vahvempaa käytöstä ja tiedemaailmakin tuntee kyynärspäiden ja perslihasten ja periksiantamattomuuden voiman ja siksi PLACE -normi kuvaakin paremmin tiedemiehiä.

John Wilkins viittasi tuoreeseen tutkimukseen joka käsitteli filosofeja heidän vakaumuksensa mukaan. Tässä havaittiin että ammattimaiset filosofit ovat hekin hyvin vahvasti sitoutuneita. "It seems that when one is already committed strongly to (has a high degree of confidence in, or subjective probability assigned to) some prior belief, any argument that challenges this conclusion will be deprecated, even if the argument is strong and the premises agreed upon. So theists call those who dispute arguments for God cognitively deficient and atheist return the favour in reverse" Wilkins korostaa että tässä on usein taustalla se, että vastapuoli selitetään heikoksi. Vakaumuksen on johduttava tyhmyydestä tai moraalittomuudesta ; "This is in general what I think of as the "my opponent is not fully human" strategy: if you just can't see that what I believe is true, there must be something wrong with you. You are irrational, or have some spiritual, psychological or moral lack. This is what Christians so often state outright that unbelievers are unable to experience the full range of human emotions and moral actions, and the atheists (less often) declare that Christians are child-abusers and ignorant unreasoning fools."

Filosofien kohdalla ytimessä on se, miten suhtaudutaan siihen ovatko argumentit vahvoja. Tämä on erityisen tärkeä huomata, koska monet tieteenfilosofiaan painottuneemmat filosofit ja tieteellistä ajattelua kannattavat ajattelevat filosofian arvostusta totuusarvon mukaan. Kuitenkin monissa filosofisissa ajatteluissa ollaan empiristien sijasta rationalisteja. Silloin katsotaan että onko argumentti vahva vai heikko. Jos premisseistä seuraa johtopäätös, on argumentti vahva jopa sellaisessa tapauksessa jossa se olisi ilmiselvästi väärä ja epätosi. "An argument is strong if, given that the premises are true, the conclusion is made very probably true or correct. Of course a philosopher can think that a strong argument is nevertheless incorrect or that its premises are false." Wilkinsin mukaan jopa argumentti joka osoittaisi että maailmaa ei olisi olemassa olisi sellainen että filosofi voisi arvostaa sitä siksi että siinä on jotain joka miltei toimi. Siksi olisi ymmärrettävää jos filosofeilla olisi yhtenäiset näkemykset siitä ovatko argumentit vahvoja vai eivät. Ja että totuusarvot olisivat ratkaisevammassa asemassa. Kuitenkin asenteet vaikuttavat myös siihen nähdäänkö argumentit vahvoina vai eivät.

Toki monet ovat sellaisia kuin minä ; "vahva" ilman "totuusarvoa" on asioiden ratkomisen kannalta epäkiinnostavaa. Pelkkä vahva argumentti on tässä vai yhdenlainen tapa olla väärässä "sillai ovelasti".

Ero on olennainen esimerkiksi kreationismin kannalta. Koska toiset kreationistit ovat sellaisia kuin Spetner joiden teoriat pyrkivät lähinnä tekemään vahvoja (mutta ei välttämättä tosia) argumentteja. Timo Tiainen on ottanut talteen Spetnerin yleisasenteen. Spetneristä "kreationismin puitteissa ei voida luoda tieteellistä teoriaa. Hän vertaa kreationismia lähinnä teologiaan. Kreationismilla ei Spetnerin mukaan ole paikkaa tieteellisessä keskustelussa." Joku voisi nähdä että tämä tekee Spetneristä tylsän, mutta toisaalta tämän jälkeen kritiikki voidaan kohdentaa siihen onko argumentti vahva vai halutaanko vain että se olisi sellainen. Toiset kreationistit taas korostavat että se on nimenomaan tiedettä. Kreationismia tutkinut Michael Plavcan on esittänyt "The Invisible Bible" -teoksessaan jaottelun jossa kreationismi on luokiteltavissa kahteen luokkaan. "Most creationists are simply people who choose to believe that God created the world-either as described in Scripture or through evolution. Creation scientists, by contrast, strive to use legitimate scientific means both to disprove evolutionary theory and to prove the creation account as described in Scripture." Eli monet korostavat että kreationismi on filosofiaa, jonka argumentit ovat vahvoja. Kun taas toiset korostavat että kreationismi on myös tieteellistä ja totuudenmukaista.

Tämä on hyvä muistutus siitä että asenne on kaikilla. Siksi onkin kenties soveliasta viitata Lewisiin. En ole hänen kanssaan kovin monessa asiassa samaa mieltä, mutta hän esitti että psykologista selitystä mielipiteeseen tarvitaan oikeastaan vasta kun perusteita ei ole. Eli silloin kun ollaan selkeästi väärässä. Tässä pseudotieteet ovat turvallinen esimerkkialue. Ja menenkin tätä kautta käsittelemään kreationismia. Se on erehtynyt, joten sen suhde oman maailmankuvan suojelumielikuviin, assimilaatioon, on selvä. Kun näkemys on epätiedettä, on hyvä keskittyä siihen miksi epätosia näkemyksiä kannatetaan.

Tällä on tietysti linkkejä esimerkiksi siihen kysymykseen ovatko ihmiset "tarkoituksellisia ja tavoitteellisia huijareita" vai "vain maailmankuvansa sumentamia". Timo Tiainen on tältä osin tarkastellut esimerkiksi Duane Gishiä. Hän on selvästi epäkoherentti, mutta on vaikeaa sanoa onko hän vilpitön vai tarkoituksellinen valehtelija. Tiainen nostaa esiin sen, että Gish vaihtaa monia näkemyksiään lennosta. Milloin kreationismi on tiedettä ja milloin ehdottomasti luomistiedettä riippuu kovasti tilanteesta. Hän ei myöskään reagoi saamaansa kritiikkiin, eli ota niitä huomioon. Hän on itse asiassa hyvin huono korjaamaan teoksiaan ja jättämään niissä tekemiään jo kritisoituja virheitä pois. Gish on ärsyttävä ja epätieteellinen mutta häntä on hyvä tulkita "maailmankuvansa sumentamana" koska hän puhuu lähinnä sen kautta minkä hän toivoo olevan totta ja ignoroi kaiken mikä on hänen uskonsa kanssa erimielinen. Koska Gish luottaa että uskonto on erehtymätön kun taas data voi olla riittämätöntä. "Gish on oivallinen esimerkki joko tietoisesta harkitusta harhaanjohtamisesta, tiedostamattomattomasta epärehellisyydestä tai sitten näyte siitä, mitä Mortonin demoni (omalle uskolle vastakkaisen datan mielestä blokkaava psyykkinen mekanismi) saa ihmisessä aikaan: jos tunnetut tosiasiat ovat vastoin omaa dogmaattista uskoa, sen pahempi tosiasioille."

Jossain on kuitenkin olemassa raja, jonka jälkeen on mahdollisempaa että toinen on vain manipuloiva, kuin että hän ei vain ymmärtäisi. Tämänlaisia pahantahtoisuusajatuksia syntyy esimerkiksi silloin kun tarkastellaan kahta ylisuurta kohua jotka ovat aivan tuoreesti pyörineet Richard Dawkinsin ympärillä; John Pieret on tiedottanut näistä molemmista.
1: Dawkins unohti "Lajien sinun syntysi" pitkän nimen eräässä haastattelussaan. Tämänlainen unohtelu on toki normaalia ja esimerkiksi jos kristityiltä kysytään sokkona että hänen pitäisi luetella 10 käskyä, niistä muistettaisiin yllättävän harva. Syynä on se, että aktiivisessa muistissa on yllättävän vähän muistiknoppiasioita. Asiantuntija osaa ja ymärtää asioita. Kuitenkin moni näkee että knoppitiedon osaaminen on samaa kuin tietäjyys ja tästä on syntynyt liikehdintää jossa Dawkinsin erehdystä pidetään valtavana häpeänä. "Argumentum ad Title" -pilkkanimen saanut asennoituminen on jotakuinkin sellainen että "Koska Dawkins unohti Lajien Synnyn harvemmin käytetystä kokonimestä osan, evoluutio on epätosi."
2: Dawkinsin suvun menneisyydessä on ollut orjanomistajia. Tätä pidetään jotenkin pahentavana, asiasta muistutetaan että rikokset ihmisyyttä vastaan eivät vanhene. Tätä nostetaan esiin, vaikka Richard Dawkins ei ole itse pitänyt orjia ja vaikka esimerkiksi valtaosa USA:laisista valkoihoisista etenkin tietyillä alueilla hyvinkin ollut sekä orjanomistajia että hyötyneet tästä. Toki tässä asiassa on perinne. Jostain syystä instituutioiden katsotaan olevan velvoitettuja pyytämään anteeksi tekoja joiden uhria ja tekijöitä ei ole elossa. Dawkinsin kohdalla tästä nostetaan yllättävän voimakasta ääntä.
-> On selvää että vaikka Jerry Coynen kannanotto Dawkinsin kohtaamiin hyökkäyksiin on aikamoista "winetystä", on hän kuitenkin oikeassa siinä että "People will use any excuse to attack Dawkins". Kun reagointien vahvuus ja ennen kaikkea väitökset siitä miten laajasti näiden vaikutukset pitäisi tulkita eivät ole missään mittakaavassa esitettyihin asioihin ja virheisiin, on selvää että ylilyöminen on vahvasti esillä.

Näissä taustalla on selvemmin jokin joka ei näytä enää rationalisoinneilta, vaan taustalla on strateginen ikonoklasmi ; Dawkins nähdään jostain syystä "evoluutioteorian ja ateismin profeettana". Tämä asenne näkyy tietysti esimerkiksi Wellsin toiminnassa. "Icons of evolution" on tyypillinen teos, jossa muka molempien puolien kuuntelemista ja kunnioittamista ajava ID-liike kannattaa sitä että tarkoituksella etsitään erimielisten "ikoneja" ja pyritään murskaamaan niitä samalla kun vaaditaan kunnioitusta ja rapsutusta niille omille käsityksille koska kaikki muu olisi vainoa. Koska näiden argumentit eivät ole hyviä, on selvää että tarvitaan psykologista näkökulmaa. Ja kun esimerkiksi Wells on kannattanut soluttautumisstrategiaa jossa ensin leikitään tieteentekoa tohtorintutkintoon asti ja vasta sen jälkeen aletaan kertomaan ID -tavaraa, on selvää että esityksissä ei enää katsota mitä uskotaan vaan mikä on strategisesti järkevää. "Wedge -strateginen ajattelu" onkin siksi osoitus siitä että kyseessä ei enää ole viaton maailmankuvallisiin silmälappuihin perustuva yleisinhimillinen erehtyminen, vaan tahallinen toiminta. Ei ole kovin järkevää uskoa että nämä selvästi strategiseen ajatteluun nojaavat ihmiset olisivat Mortonin demonin vallassa ja levittäisivät taikauskoista toiveajattelua vain koska eivät kykene siitä irrottautumaan.

On järkevää sanoa että he nimenomaan eivät ole Mortonin demonin vallassa. Ja se on oikeastaan se mikä heissä on pahinta. Se nimittäin tekee heistä demagogeja, kansankiihottajia. Esimerkiksi ikonoklasmiin keskittyminen on tässä järkevää koska sillä pyritään maksimaaliseen suututtamiseen ja ärsyttämiseen. Samoin nimitykset kuten esimerkiksi ihmisen kutsuminen "militantiksi" ainoastaan vakaumuksensa vuoksi. Siinä missä Gish pitää itseään ylempänä ja evolutionisteja puoli-ihmisinä, ja pitää tärkeimpänä voittamista eli kreationismin puolustamista, näillä ihmisillä keskiössä on denialismipohjainen kritiikki, jonka ydin on vastustajan totaalisessa murskaamisessa. Ja strategioiden valitseminen muuttuu tässä kohden relevantimmaksi kuin toiveajattelujen seuraaminen.

Mistä tulee tutkimusta?

"Science reveals where religion conceals. Where religion purports to explain, it actually resorts to tautology. To assert that "God did it" is no more than an admission of ignorance dressed deceitfully as an explanation."
(Peter Atkins)

Tiedon klassinen määritelmä on ollut "hyvin perusteltu uskomus". Filosofiassa on perinteisesti oltu "nojatuolifilosofeja", eli on uskottu järkeilyyn, logiikkaan ja matematiikkaan joiden on uskottu tuovan totuuksia esiin. Toisaalta tämä on osoittautunut monesti hyödyttömäksi: Esimerkiksi kun menemme lääkäriin, siellä täytyy tehdä kokeita jotta sairaus selviäisi. Tai sitten päättely sairaudesta tehdään oireiden perusteella ja tätä oireryhmää ei ole päätetty matemaattisesti, vaan kokeellisella tutkimuksella.

Tieteessä korostetaan empiiristä perustaa. Se rakentuu kahdelle olennaiselle osaselle (Yksityiskohdista on sitten vääntöä enemmän, mutta nämä ovat olennaisia):
1: Luotettaviin työmenetelmiin ja näiden tuottaman datan tulkintaan. Tarvitaan havaintoja sekä se, mitä ne tarkoittavat. (~a posteriorinen tieto)
2: Jokin määritelty logiikka jota tämä noudattaa. (~a priorinen tieto)

Tämä itse asiassa rajoittaa tieteen tekemistä aika tavalla - eli vaikka tieteen määritelmästä kiistellään, se että jokin idearyhmä on tieteellinen vaatii itse asiassa erittäin tietynlaista toimintaa - ja onkin hyväksyttävä että on monia kysymyksiä, joihin ei tällä hetkellä tiedetä vastausta eikä välttämättä koskaan voidakaan vastata. Kysymysten mielenkiintoisuuskaan ei vielä ratkaise sitä, että sen piirissä voitaisiin tehdä tiedettä. Koskaan. Tietenkin kysymyksiin voidaan vastata myös epätieteellisesti, ja jos jokin kysymys on tieteen ulottumattomissa, meidän täytyy joko jättää vastaus antamatta, tai antaa sille epätieteellinen vastaus. Nämä epätieteelliset vastaukset voivat tietysti olla jopa vahingossa oikeinkin.

Jos aiheesta tehdään teoria, se lähtee yleensä aluksi intuitiivisesta tiedosta, josta jalostetaan parempia, niistä tehdään teoreettisia hypoteeseja. Tämä tarkoitetaan sitä että tehdään joku päättelyjoukko joistain lähtöoletuksista, joille hankitaan tiedemaailman kannatus. Tämän jälkeen tehdään koeasetelmia joilla hypoteesin paikkaansapitävyyttä tutkitaan. Usein on vaikeaa tietää ovatko tutkimumenetelmät valideja. Kuitenkin tieteellisessä tutkimuksessa olennaista on se, että tämä tieto voidaan jollain lailla koetella. Tätä voidaan kuvata kinalla maan muodosta:
1: Alussa meillä on arkitieto ja arkihavainnot. On oikeastaan naurettavan helppoa osoittaa että maa on litteä. Sehän näyttää siltä, ja kappaleetkin putoavat aina alas päin. Itse asiassa tämä on niin vakuuttavaa, että lasten käsityksiä tieteestä kartoitettaessa on huomattu että pienimmät lapset käsittävät sen, että maa on pyöreä siten, että maa on ikään kuin kolikko, jonka "kruuna" tai "klaavapuolella" sitten elämme.
2: Pyöreä maa on vaikeampi todistaa. Normaalisti tämä voidaan tehdä falsifioivalla menetelmällä: Jos matkustamme suoraan eteenpäin, joko putoamme reunan yli (litteä maa), tai sitten kierrämme ympäri siten että palaamme lähtökohtaamme (pyöreä maa). Tai sitten voimme mittailla varjoja eri paikoissa ja huomata että niiden välillä on eroja. Tämä onnistuu vain koska litteyden ja pyöreyden ideat ovat melko selviä. Niillä on tietyt matemaattiset ominaisuudet, looginen rakenne.

Turhat teoriat taas ovat sellaisia, jotka ovat (1) liian vaikeita, eli sellaisia että emme voisi millään järkevällä tavalla koetella niitä nykyteknologialla, se vaatisi esimerkiksi aikakonetta. (2) Niillä voi lisäksi olla epäselvät seuraukset, eli ei voida ennustaa mitä havaintoja sen seurauksena tapahtuisi ylipäätään (3) tuntemattomien tekijöiden määrä on valtava, jolloin teoria on liian mutkikas testattavaksi tai (4) sen käsitteet ovat epäselviä, eli niillä ei itse asiassa ole määriteltyä analyyttistä sisältöä. Käytännössä tämän osoittaminen on vaikeaa: Kritisoijaa voitaisiin aina haukkua argument from personal incredulityyn viitaten, eli sanomalla että kritisoija ei vain itse keksi käsitteelle sisältöä tai kokeita tai vastaavia. Kuhnin paradigmakäsitystä soveltaen voidaan kuitenkin uskottavasti sanoa, että "epäkiinnostavan tai ainakin debatin piiristä häviävän tutkimusalan tutkijat" eivät joko yksinkertaisesti tuota koeasetelmia joilla sen keskeisiä konsepteja testataan, eivät pääse yksimielisyyteen asioista, eivätkä saa aikaan mitään yhteneväisyyttä esimerkiksi siitä, mitä havaintoalueita heidän teoriansa ylipäätään käsittelee, ja mitä se ei käsittele.

Yleensä teoriaa ei testata aivan eksaktisti, vaan ainoastaan mahdollisimman eksaktisti. Sen sijaan tehdään joku idealisoitu malli, jolla tilannetta kuvataan matemaattisesti. Toki monet eivät pidä matemaattisesta mallinnuksesta, mutta toisaalta, jos siinä onnistutaan, ja tulokset ovat täsmällisiä, ei ole mitään syytä vastustaa sitä: Sen antamat tulokset ovat tällöin yksiselitteisempiä, vähemmän mielipiteistä riippuvia, tarkempia ja vähemmän hämärrettävissä retoriikalla.

Tieteessä kiinnostaa laajojen kokonaisuuksien selittäminen. Siinä missä yksilöitä kiinnostaa jokin yksittäistapaus, kuten jokin naksahdus, tai se miksi jokin tietty luonnon yksityiskohta on syntynyt, tiede etsii laajempia asiakokonaisuuksia ja leimaa poikkeukset anomalioiksi ja unohtaa ne. Tämä näkyy selvästi anomalioiden hyväksymisenä: Mikään teoria ei voi selittää kaikkia havaintoja. Koska maailmassa on useita lakeja, jotka toimivat samanaikaisesti, ja joista kaikkia ei vielä välttämättä edes tunneta, joudutaan usein olettamaan että jonkin ilmiön takana on sama ilmiö. Jos esimerkiksi kuulemme naksahduksia, yksi voisi periaatteessa johtua aivojen verenkierron häiriöstä, toinen kattopalkin venymisestä ja kolmas voisi olla eläimen äännähdys. Yksityiskohdilla tässä on merkitystä, mutta kun tarkastellaan laajempia kokonaisuuksia, on tärkeää tarkastella naksahdusten sarjaa: Jos meillä on aivosairaus, ääni voi olla hallusinaatio, jos usein johtuu talosta, talo voi olla hajoamassa ja on syytä tilata timpuri, tai sitten pihapiiriin on muuttanut vaikka harvinainen laji, jolle voidaan rakentaa suojelualue. Viimeisessä vaiheessa ei välttämättä kannata kiinnittää huomiota siihen jos yksi naksahdus johtuikin väliaikaisesta väsymyksestä tai kattopalkin harmittomasta äänestä.

Lisäksi monille teorioille on näennäisen helppo keksiä vastaesimerkkejä: Esimerkiksi gravitaatiota voidaan kritisoida laittamalla magnetisoitu hyrrä leijumaan magneetin päälle, tai tiputtamalla höyhen ja punnus samaan aikaan ja huomata että ne eivät tulekaan samaan aikaan maahan, tai tiputtamalla heliumpallo ja huomata että se nousee ylös. Näitä vastaavia esimerkkejä voidaan keksiä lähes loputtomasti - itse asiassa tälläisten näennäisten ongelmien listaus strategiana on saanut jopa nimen Gish gallop. Sillä viitataan Duane Gishiin, jonka ideana oli se että kun hän ryhtyi "keskusteluun", hän alkoi kyselemään vastauksia yksityiskohtiin tai esitti näennäisiä ongelmakohtia sellaiseen tahtiin että toinen ei ehtinyt edes vastaamaan niihin kaikkiin, saati sitten esittämään vastakysymyksiä. Näin hän sai aikaan valheellisen luulon siitä että evoluutioteoriassa olisi aukkoja joihin ei ole vastauksia ja että se olisi siksi väärässä.

Itse asiassa tieteessä usein hylätään näennäisiä vastatodisteita. Itse asiassa koska emme tiedä mitkä ovat näennäisiä ja mitkä eivät, joudumme arvaamaan. Tästä päädytään Duhemin-Quinen teesiin, jossa muutokset tiedeverkkoon ratkaisevat. Jos jokin teoria on osana monessa tieteenalassa, se on todennäköisesti tosi ja sitä kritisoivat anomaliat ovat todennäköisesti vain näennäisiä vastatodisteita. Kuitenkin teorioissa pitää aina olla mahdollisuus kritiikkiin, joka näkyy usein falsifiointikriteerin vaatimuksena: Täytyy olla jotain jolla teoriaa voisi ajaa nurkkaan. Tämä tarkoittaa sitä että jos näennäisiä vastatodisteita kertyy riittävästi, ne tekevät teoriasta tutkimusmentelmänä toimimattoman: On otettu erilaisia apuoletuksia, jotka ovat heikentäneet teorian luonnetta. Tosin jos näennäiset vastatodisteet ovat todella näennäisiä, käy niin että ne peittyvät. Tällöin ne ovat häiriömuuttujia, jotka ovat niin harvinaisia että ne eivät pitkässäkään aikavälissä tuota ongelmia. Eli vaikka saisimme aivoperäisen naksahduksen kerran päivässä, jos havainnot siitä uudesta eläinlajista pihalla ovat selkeät, ei naksahdusanomaliat joita ei voi selittää eläimen aikaansaannoksiksi tuota ongelmia uskomukselle että pihassamme on eläin jonka ääni on naksahtava. Tieteen rajat ovatkin aika liukuvat. (Mikä on monelle yllätys.)

Tässäkin tärkeintä on kriittisyys. Yleensä typeriäkään juttuja heittävän toimintakompetenssia ei poisteta. Tämä on aivan eri asia kuin se, että kaikki kävisi. Tieteessä kenenkään ei ole pakko hyväksyä mitään ja hän saa kritisoida haluamaansa kohdetta - kunhan tekee tämän kunnolla. Tieteessä mitä tahansa pitää voida esittää, mutta tästä seuraa myös lupa kritisoida: Tieteen valtavirran vastustama henkilö ei voi hoitaa asiaa kunnianloukkaussyytteellä uhkaamalla. Tiede on oma tuomioistuimensa, itse asiassa jopa siinä määrin että jos avaruudesta tulisi huipputeknisiä avaruusolentoja, hekään eivät voisi vain sanoa että tieteemme on väärässä. Heidän olisi ensin vakuutettava tiedemaailma, he eivät voisi vain sanella tieteen sisältöä.

Toisaalta pelkkä vääryyskään ei aina riitä: Esimerkiksi terapia joka tutkimusten mukaan auttaa potilaita on kätevä ja arvostettava, vaikka sen käsitys ihmisestä ja tämän psyykestä olisi "päin prinkkalaa". Kuitenkin on syytä huomata, että jos jokin asia selitetään pehmeän humanistisesti, eli tavalla jossa näkemys, tunne, tulkinta ja muut vastaavat lievennykset sallitaan, se ei vielä tarkoita että aihepiiriä ei saisi tutkia myös empiirisesti. Itse asiassa, jos empiria osoittaa humanistisen näkemyksen tai tulkinnan vääräksi, se tarkoittaa sitä ettätämä näkemys on uskottavasti väärä ja se olisi syytä hylätä. Tosin tässäkin on ongelmia sen kohdalla, että pitäisikö se tutkitusti parantava terapia kieltää vain sen takia että sen taustateoria on osoitettu vääräksi. Tästä päästäänkin siihen, mitä tutkimusta ja toimintaa ylipäätään voidaan tehdä.

Monet, esimerkiksi Feyerabend on ollut sitä mieltä, että "kaikki on jo keksitty". Tässä on taustalla ajatus siitä, että tutkimus on ikään kuin rajatussa tilassa, ja aina kun jotain löydetään, käy niin että valtava määrä tutkimusvaihtoehtoja karsiutuu ja uuden keksiminen on yhä vaikeampaa. Jokainen ajatus siis veisi siihen että tiedon tarkentuminen koskisi yhä pienempiä yksityiskohtia ja että näiden kartoittaminen olisi yhä kalliimpaa. Toinen näkökanta taas on "hakkuuaukeanäkemys", jossa tiedolla ajatellaan kurkotettavan. Eli mitä enemmän on tietoa, sitä suurempi hakuuaukea on, ja sitä enemmän on sellaisia puita, joita voidaan kaataa hakkuuaukeaman reunoilta. Luultavasti totuus on jostain tuosta välistä.

Siitä, mitä tutkitaan, ja mitä kannattaa tutkia, käsittelee kaksi näkemystä, jotka ovat joissain oloissa keskenään ristiriitaisia:
1: Tutkitaan sitä, mitä on helppoa ja halpaa tutkia. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Gordon Kane perustelee supersymmetrian tutkimista kirjassaan "supersymmetria" katulamppuvertauksella: Jos hävitämme avaimemme pimeässä, meidän kannattaa etsiä avaimia ensin katulamppujen läheltä. Ei sen takia että ne avaimet jotenkin tietäisivät pudota valoon, vaan sen takia että jos avaimet ovat siellä, ne on helppoa löytää. Hänen näkemyksensä on sinänsä perusteltu, että jos jokin paradigma on hyvä, se tarjoaa hyvän ja tehokkaan työkalun tiedon löytämiseen ja havaintojen ennustamiseen. Huono teoria taas ei tuota helposti tutkimusta.
2: Tutkitaan sitä, minkä tutkiminen kannattaa yhteiskuntaa, sotilaita tai ihmisiä. Tässä korostetaan esimerkiksi sitä, että syöpätutkimus on tärkeää vaikka olisi kuinka kallista saada uutta tietoa. Tutkimuksen tuottama utiliteetti ratkaisee. Jos tähän soveltaisi katulamppuvertausta, se tarkoittaa sitä, että jos avainten löytyminen on todella tärkeää, ei henkilö aloitakaan katulamppujen läheltä etsimällä, vaan aloittaa haravoimaan kalliilla metallinpaljastimilla ja isolla joukolla koko aluetta täikammalla ja ottaa huomioon sen, että suurin osa löydöistä voi olla ruostuneita nauloja, polkupyöriä, vääriä avaimia, peltitölkkejä ja muita vastaavia.

Tästä kahtiajaosta on tietenkin seurauksia : Esimerkiksi tähtitiede on sellainen ala, että on vaikeaa keksiä miten sen tutkimus olisi arkielämän tasolla kätevää, sitä perustellaan eri tavoin kuin syöpätutkimusta, koska on vaikea keksiä mitä uusia sovelluksia se toisi, miten parantaisi elämää, mitä taloudellista etua joku mustien aukkojen tutkimus voisi tuoda. Toisaalta sitten "Armageddon" elokuvan tapaan sen piiristä saattaakin löytyä juuri se tieto, joka pelastaa kaikki. Sama koskee tietysti jotain muurahaistutkimustakin. Voisi olla vaikeaa keksiä, miksi tähän tulisi satsata syöpähoitoja enemmän. Tästä päästään itse asiassa suoraan tutkimuksetiikkaan; Koska budjetit ovat rajallisia, ei tiede voi olla mitenkään arvovapaata. Joitain tutkimusohjelmia korostetaan ja toisia jätetään vähemmälle. Tiede on ollut avain sekä ydinpommiin, että syövän sädetyshoitoon. Se on tuottanut onnettomuutta ja onnea. Näin sen takia että joku on nähnyt tiedon sen arvoiseksi. Tähän liittyy tietenkin myös se, että jotkut tutkimukset nähdään epäeettisinä. Esimerkiksi jos sikojen stressaantumiseen liittyvää hännänpurentaa haluaisi tutkia - mikä vaatisi sitä että sikoja stressattaisiin eri tavoilla jotta ne kontrolliolosuhteissa alkaisivat purentaleikin - ei sikoja saa kiusata ellei saa erikoislupaa, jossa pitää vedota mm. siihen että ongelma on yleinen, siitä ei ole tutkimuksia, tutkimuksen saa kuitenkin tehtyä suhteellisen helposti, eikä tuskaa aiheuteta ylimäärin.

Tämän kaiken seurauksena on se, että tiede ei tarjoa koskaan lopullista tietoa, se ei suinkaan edes selitä kaikkia yksittäishavaintoja, se rakentuu todistamattomien oletusten varaan sekä ei vielä ole edes arvovapaata. Mutta se ei tarkoita sitä että se ei voisi pyrkiä tähän. Se pyrkii siihen, jolloin kaikkia mainittuja on mahdollisimman vähän. On silti turha luulla, että metafyysistä taakkaa ei olisi mukana. Tiede on siis vaatii uskoa ja koska se on järjestäytynyt ei ole ihan väärin puhua tiedeuskosta. Mutta se kuitenkin vaatii uskoa vähemmän kuin muut uskonnot.

Epäilys on tuotteemme ~ Kun maailma ei riitä.

"This isn't another new fashion / or a new wave plastic trend / everybody's searching for something / but in the mean time let's all just pretend / I've got this feeling / and I don't know what it is / this room is overcrowded, man, / and I need air to breath / Big Bang, Big Crunch / you know there's no free lunch / kneel down and pray / here comes your judgment day / big crunch / you know / it's going to be quite a show / what goes around always comes around, yeah."
(Bad Religion, "Big Bang")

Kulttuurissamme on liikkeellä erinomaisen laaja ja monipuolinen ilmiö. Se muistuttaa kovasti filosofista kamppailua analyyttisen ja mannermaisen filosofian kanssa. Hermeneutiikan ja positivismin perinteet ovat siirtyneet myös maallikkokentille, tosin vasta muodonmuutoksen kautta. Ja tässä muutoksessa se on lakannut olemasta argumenttiperäistä ja sen sijaan se on muuttunut valtapeliksi. Toki moni uskoo että valtapeli on tieteen kehityksessä vaikuttavana elementtinä. Mutta vain harva postmodernistikaan uskoo että se on pelkästään sitä. Kyseessä on tietysti valtava Pseudoskeptismi vs. Denialismi -kiista, joka ei vello niinkään tiedemaailmassa, kuin poliittisessa ja kulttuurillisessa piirissä. Ja ne kaikki haluavat aikasi ja huomiosi. Ja vaikka pseudoskeptikot ja denialistit haluavat molemmat vastustavat toisiaan kiivaasti, se, mitä he eniten näyttävät inhoavan, on se että joku ei suostu astumaan jompaan kumpaan leiriin. On pakko olla puolesta tai vastaan.

Tämä blogaus käsittelee näitä ainoastaan kulttuurillisina ilmiöinä, ottamatta kantaa siihen kumpi puoli on "ontologisesti oikeassa". (Sillä toinen kuitenkin on, koska heillä ovat vastakkaiset näkemykset monissa olemassaoloa ja jonkin käsityksen oikeudellisuutta käsittelevissä kysymyksissä.) Pääasiassa on se, että olipa kuka tahansa oikeassa, hän ei ole sitä perustellusti. On tärkeää huomata konteksti ja olla tästä yleistämättä maailmankatsomusta niihin tahoihin, jotka aidosti yrittävät etsiä tai ovat jo löytäneet evidenssiä näiden näkemysten taakse. Tosin on hyvä huomata, että näissä näkemyksissä on sosiaaliset piirit, ja tämän jälkeen olisi syytä katsoa, onko niissä itse asiassa mitään muuta: Eli Suomeksi: Onko heillä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä usein julkaisuja ja onko heillä aktiivinen tutkimusohjelma. Jos on, näkemys on tiedettä, jos ei muuten niin siksi että se on nykytieteen paradigma, jota tutkitaa nykytieteen menetelmin. Yhtä tärkeää on myös huomata, että vaikka näkemys itse olisi kuinka hyvä, perusteltu tai tieteellinen, sen ympärillä pyörii erilaisia tahoja, jotka ovat kaikkea muuta kuin sitä. Olennaista onkin katsoa, missä tasossa nämä tahot ovat. Jos sen "huippunimien" johdosta löytyy tätä sosiaalista piiriä, eikä sen ulkopuolella ole lainkaan sen tutkimusta, on syytä miettiä.

Pseudoskeptismi

Pseudoskeptismi on Marcello Truzzin määrittelemä käsite, jolla tarkoitetaan epäilemistä, joka ottaa ennemmin negatiivisen kuin agnostisen kannan, ja perustuvat epäuskoon enemmän kuin epäilyyn, ovat pseudoskeptikoita. Pseudoskeptikot esittävät useimmiten vastaväitteitä jotka perustuvat ennemmin omaan uskottavuuteen kuin empiiriseen todistusaineistoon. Keskustelussa he yleisesti keskittyvät vastapuolen nimittelyyn. Pseudoskeptikot edustavat yleensä näennäisesti jotain tieteen valtaparadigmaa, mutta vain harvoin tietävät oikeastaan mitään sen sisällöstä. Ja kaiken lisäksi he esittävät tätä puutteellista, vääristynyttä tai jopa väärää näkemystään ikään kuin se näkemys todella olisi tieteen käsitys asiasta. Tyypillinen pseudoskeptikon piirre on se, että mikään todistusaineisto ei saisi häntä muuttamaan mieltään. Tämä johtuu siitä että hänellä on maailmankatsomus, jota hän ensisijaisesti puolustaa. Tiede on vain tekosyy siihen että hän saa tähän oikeutuksen itselleen ja jotta hän voisi muuttaa muiden ihmisten mielipiteet samaan näkemykseen.

Pseudoskeptismin tärkein piirre on kuitenkin se, että se ei varsinaisesti kehity. Se ei myöskään varsinaisesti esitä todisteita jonkun teorian puolesta. Nämä tyytyvät vain kritisoimaan jotain näkemystä jonka nämä katsovat olevan epätiedettä. He myös esittävät asiasta vain kritiikkiä, eivätkä usein edes tiedä kritisoimansa näkemyksen sisältöä. Perusteluissa korostuvat usein tieteentekijät auktoriteetteina, joiden kannatus voidaan rinnastaa asenteeseen pappeja kohtaan. (Tämä asenne ei kerro näistä tutkijoista, mutta niiden seuraajista sitäkin enemmän.)

Kuitenkin on huomattava, että pseudoskeptisyys ei tarkoita sitä että hylkäisi todistustaakan. Usein pseudotieteilijät esittävät että heidän kritisoijansa on pseudoskeptikko heti jos hän ei ole valmis koettelemaan ja testaamaan heidän asiaansa eikä ole valmis hyväksymään sen lopputuloksia. Tämä taas on virhe, joka johtuu tieteellisen metodin väärinymmärryksestä. Esimerkiksi jos haluamme todistaa ajatuksenlukukyvyn, se että joku sanoo että ajatuksenlukukykyä eikä halua tutkia koko ilmiötä ei ole ei vielä tarkoita että hän olisi pseudoskeptikko. Jos joku esittää että jokin väite on pätevä, joutuu todistustaakan mukaan osoittamaan että näin todella on.

Denialismi

Denialismi on termi, jota in käytetty kuvaamaan valtioiden, yritysten, tiettyjen sosiaalisten ryhmittymien tai yksilöiden kannanottoja, jotka keskittyvät kritisoimaan tieteellisiä teorioita. Kannanotoillaan he pyrkivät levittämään sanomaa, torjumaan yritystoimintansa taloudellisia esteitä, vaikuttamaan politiikkaan. Tämä tehdään kiistämällä tieteen teoriat. Denialismille tyypillisintä on olla esittämättä mitään selvää vastateoriaa, joten tieteellisesti niistä ei tarvitsisi välittää. Mutta niiden jättäminen rauhaan olisi vielä pahempi virhe, koska kyseessä ei ollut tiede "in first place". Ongelmalliseksi kritiikin kuitenkin tekee se, että niitä tietenkin käsitellään sosiaalisina ryhmittyminä, jolloin tutkimukseen astuvat mukaan ryhmien sisäiset tavoitteet ja vakaumukset. Tyypillisesti denialistit itse väittävät tätä "ad hominem" -tyyliseksi herjaamiseksi, jossa keskustelu siirretään itse asiasta syrjään. Kuitenkaan tämä ei ole herjaamista, jos niitä tutkitaan sosiaalisena ilmiönä sosiaalisen ryhmittymien tutkimisen tavoin. Näitä tuloksia ei toki voi yhdistää niiden tieteellisiin väitteisiin. Mutta denialistien ensimmäinen tehtävä olisikin selvittää, onko niillä jotain aktiviteettia tämän sosiaalisen kontekstin ulkopuolella : Nyrkkisääntönä voi sanoa että ne ovat ainakin suurimmalta osin pelkästään kulttuurillisia ilmiöitä. Jos ryhmä saa maailmanlaajuista kuuluisuutta ja kykenee tuottamaan tutkimuksia saman verran kuin keskiverto "grad student", on helppoa huomata että kyseessä on ilmiö mallia "paljon porua, vähän villoja". Denialismia esiintyy runsaslukuisesti:
1: Revisionismi eli holokaustin kiisto, joiden kanta on se, että Hitlerin keskitysleirit ovat joko kokonaan valetta tai liioiteltuja.
2: AIDS -denialismi, joiden mukaan HI -virus ei aiheuta AIDSia.
3: Ilmastonmuutoksen vastustajat, jossa esitetään että ilmastonmuutosta ei joko ole tai se ei ole ihmisten aiheuttama tai että ihmisten vaikutuksia siihen on liioiteltu.
4: Evoluutionkiisto, jossa esitetään että evoluutio ei ole tieteellinen ilmiö, joka voi olla kreationismia, luomisoppia, jossa esitetään tarkkoja väitteitä, jotka käsittelevät esimerkiksi maan ikää tai Jumalan luonnetta, Intelligent Designiä, jossa Jumalan luonteeseen ei oteta kantaa, tai evoluutiokritiikkiä, jossa ei oteta kantaa oikein mihinkään.
5: Rokotteiden vastaisuus, jossa väitetään että rokotteet ovat vaarallisia, tappavat lapsia, aikaansaavat sairauksia tai aiheuttavat autismia.

Eräs varhaisimmista denialismin muodoista oli tupakkatehtaiden suorittama epäilyksen levittäminen. Tässä oli tietysti takana USA:n korvauspolitiikka: Jos tupakkateollisuuden johtajat olisivat tienneet että heidän tuotteensa on vaarallinen, he olisivat joutuneet maksamaan korvauksia. Siispä ytimeen ei noussut se, onko tupakka vaarallista, vaan onko se kiistatonta. Aatteen pohjalta syntyi kuuluisa tupakkateollisuuden lobbarin eräälle senaattorille esittämä lausahdus "Doubt is our product". Eli "epäilys on tuotteemme". Tietenkään tupakan vaarallisuuden tieteellisyydellä ei ole mitään tämän kanssa tekemistä, mutta kyseessä olikin kulttuurillinen ilmiö, joka oli ymmärrettävä nimen omaan sosiaalisessa kontekstissa. Eikä kukaan ollut yllättynyt, kun tupakka osoittautui vaaralliseksi vaikka tupakkateollisuus tuottikin tutkimuksia joissa tupakka ei ollut vaarallista. Kun seurasi rahan jälkiä, jäljet alkoivat pelottamaan.

Samantapaisia asioita on yhdistetty ilmastonmuutoksen vastustamiseen, jossa Exxon ja muut vastaavat öljy -yhtiöt ja tahot, joiden taloudelliseen tulokseen Kioton sopimus kiistatta tuo ikävän loven, maksavat tutkimusta joka kritisoi ilmastonmuutosta. Tulokset ovat erikoisia: Esimerkiksi tässä ilmastoskeptikoiden käsittelemä data on analysoitu siten, että trendi katoaa. Ongelmana on tietysti se, että se on ainut datankäsittelytapa, jossa se katoaa ja syynä tähän on tiedetyt ja tunnetut vaikutukset, El Ninó ja La Ninã ja muut ilmiöt, jotka heillä olivat tiedossa jo ennen datan analysoimista. Sosiaalisessa kontekstissa tämä sopii tietysti ryhmän tavoitteisiin, eikä ole ihme että data on analysoitu julkaisuun juuri siten miten se on.. Asiaan sopii myös Frank Luntzin vuonna 2001 kirjoittama muistio. Aiheena oli se miten republikaanit - oikeistopoliittinen siipi, joka kannattaa mm. yksityisautoilua ja teollisuutta ja jolle öljy näyttelee tärkeää osaa - voisivat kontrolloida kieltä joka käsittelee ilmastonmuutosta: "Voters believe that there is no consensus about global warming within the scientific community. Should the public come to believe the scientific issues are settled, their views about global warming will change accordingly. Therefore, you need to continue to make the lack of scientific certainty a primary issue in the debate, and defer to scientists and other experts in the field" Näistä lausunnoista käy selvästi, että vaikka ilmastonmuutoskritiikki olisi osittain tieteellistä, siihen liittyy selvästi sidosryhmiä joita ei kiinnosta tiede vaan raha tai aate. Samoin tietysti Intelligent Designissä ; Sen suurin taho, jonka alle käytännössä kaikki aiheeseen liittyvä debatti on liittynyt, Discovery Institute, tuotti Wedge -dokumentin, johon se liitti pitkäaikaistavoitteensa. Se alkaa sanoilla: "The proposition that human beings are created in the image of God is one of the bedrock principles on which Western civilization was built. Its influence can be detected in most, if not all, of the West's greatest achievements, including representative democracy, human rights, free enterprise, and progress in the arts and sciences." Loppuosassa käsitellään muun muassa sitä, kuinka yhteiskunta puhdistetaan "materialismista", jolla ei tarkoiteta niitä asioita joita oikeistopolitiikka ajaa, vaan ateismia. "To replace materialistic explanations with the theistic understanding that nature and human beings are created by God". Tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen instituutti - vaikka sanojen tasolla kiistääkin olevansa liitoksissa kristinuskoon - on pohjimmaisilta tavoitteiltaan nimen omaan aatteellinen laitos. Asiaan kuuluvasti on huomautettava, että kun dokumentti ensin vuosi julkisuuteen, sitä väitettiin valehteluksi. Wedgen levittäjiä kutsuttiin salaliittoteoreetikoiksi jota veti "Darwinian paranoid". Tätä nimittelyä kohtasi luultavasti eniten asiaa sosiaalipoliittisesta lähtökohdasta tutkinut Barbara Forrest. Myöhemmin he kuitenkin tunnustivat että se oli varastettu heidän toimistostaan. Myös rokotteiden vastustajissa taustalla väikkyy poliittinen tahto vaikuttaa siihen että rokotteet kiellettäisiin täysin - pohjalla on New -Agemaista ideologiaa siitä kuinka länsimainen lääketiede sotkee "luonnollisen tasapainon". Tämä kaikki tietysti kiistetään julkisuudessa, vaikka omat julkaisut muualle osoittavat toista. Heillä on siis "julkinen totuus" ja "sisäpiirin totuus". Toki tämä kaikki ei osoita, että ilmastonmuutos, holokaustin kieltäminen, tupakkateollisuuden lobbaus, AIDS -viruksen kiistäminen tai Intelligent Design olisivat pelkkää politiikkaa ja ideologiaa. Tämä vain osoittaa sen, että ne ovat ainakin sitä. (Siksi pseudoskeptikoiden hyökkäykset näitä tahoja vastaan ovat omalla tavallaan oikeaan kohteeseen suunnattuja. Sillä tieteestä ei alun perinkään ollut kyse. Mutta toisaalta myös väärät näkemykset ovat ymmärrettäviä koska pseudoskeptikot levittävät niitä.)

Denialismeissa on sellaisia piirteitä, jotka suuresti erottavat ne muista epätieteellisinä pidetyistä näkemyksistä ; Esimerkiksi siinä, missä tarotkorttien lukeminen tai reikiparannus pysyvät käytännössä muuttumattomana, nämä mukautuvat koko ajan olosuhteisiin ja uusiin argumentteihin. Tosin siinä, missä trendinä on tieteessä eksaktimpaan suuntaan meneminen, eli uusien paradigmojen selitysarvon kasvaminen suhteessa seuraavaan, denialismin trendinä on epämääräistyminen. Eikä minkä tahansa lainen epämääräistyminen, vaan sellainen, jossa aate ikään kuin jakautuu moneen osaan, jossa uusi on laimeampi kuin edellinen. Tästä mainiona esimerkkinä on rokotevastustus, jossa ensin syytettiin niiden pieniä elohopeamääriä vaarallisuudesta - ilman että asiasta oli tutkimusaineistoa tukemassa väitettä - ja kun vaarallisuus ei tutkimuksissa löytynyt, nyt syytetään kaikkia mahdollisia erilaisia yhdistelmiä. Nytkään ei ole todisteita, mutta väitteet ovat entistä vaikeammin testattavia ja epämääräisempiä. Samoin ilmastonmuutoksen vastustajissa on tapahtunut jakautuminen, kun osa on myöntänyt että ilmastonmuutos tapahtuu. Se vain ei enää ole autojen ja ihmisten syytä vaan johtuu pelkästään luonnollisista prosesseista joihin ihmisellä ei voi olla mitään valtaa. Samoin kreationismista lientyminen ensin Intelligent Designiksi ja tästä pelkäksi evoluutiokriittisyydeksi on kenties tunnetuin ja näkyvin liennytys. Olennaista näissä jakautumisissa on kuitenkin se, että vanhat näkemykset silti pysyvät rinnalla, eivätkä uudet koskaan vahingossakaan kritisoi näitä. Ja itse asiassa näyttää siltä että jos jokin antaa tukea näille liennytetyille, myös radikaalimman puolen tahot mielellään kopioivat tulokset ikään kuin itselleen sopiviksi.

Arkitason denialisti taas esiintyy yleensä "kriittisenä" tarkkailijana. On melkoisen tavallista törmätä sellaiseen strategiaan, että henkilö väittää että hän ei tiedä asiata mitään, ja tämän jälkeen listaa paljon materiaalia joka esittelee vain tätä kriittistä puolta. Tämä kertoo toki siitä, että vaikka henkilö kenties puhuu totta tietämisestään, hän kuitenkin vakaasti uskoo toiseen näkemykseen. Näiden kanssa keskusteleminen taas on aika erikoista, koska jos et keskustele heidän kanssaan, vaikenet asiasta etkä uskalla osallistua debattiin, ja jos osallistut, latistat keskustelua. Sitäpaitsi eihän asoiden esittäjä sanonut muuta kuin että "tuota kohtaa ei ole vielä vastattu, se on siis auki, ja voin jatkaa epävarmuuttani". Kun vastaukset taast tulevat, vastauksena on usein uusi litanja vastaavia tai sitten siihen viittaaminen että henkilö nyt vain esitti mitä joku muu oli sanonut, aivan kuin sillä ei tämän jälkeen olisi mitään merkitystä. Arkitason denialistin puheissa korostuu myös vainoamisaspekti. Hänen erikosia näkemyksiään ei ole tieteessä, koska tiedemaailma on väärien henkilöiden hallinnassa. (Joka minusta nojaa "arkipsykologiaan", eli siihen että voi eläytyä muiden ihmisten kokemuksiin. Usein tämä tarkoittaa sitä että henkilö ajattelee miten hän itse kokee tai toimii jossain tilanteessa ja yleistää tästä.) Yleinen ilmiö on myös se, että jos esimerkiksi rokotevastustajien vanhoja, jo vääriksi osoittautuneita väitteitä nostaa esiin, he sanovat että ne ovat vanhoja käsityksiä. Toki on kenties niin, että "joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään", mutta tässä tapauksessa ne ainakin näyttävät että sidosryhmillä ei koskaan ole ollut todisteita kannalleen, vaan he ovat aina esittäneet testaamattomia väitteitä. Toisin sanoen, he hutkivat ja tutkiminen jää toisille, mikä ei tarkoita enempää eikä vähempää kuin sitä, että he vaativat ainoastaan toiselta puolelta todisteita. Heille riittää pelkkä epäilys ja "mahdollisuus", vastapuolen on todistettava itsensä aukottomasti. Ja kun tämä tehdään, onkin aika siirtyä uusiin, hieman epämääräisempiin, epäilyihin. Sillä on muistettava että Totuus ei ole se tuote, jota taustalla myydään, vaan epäilys. Siksi rokotevastustajat eivät tavoittele lainkaan todistettuja riskejä suhteessa etuihin, vaan herkuttelevat sen sijaan todistamattomilla katastrofeilla ja - jos sattuvat oikein laadukkaalle ja perustelunhaluiselle tuulelle - hyödyt unohtavilla riskianalyyseillä.

On kuitenkin tärkeää huomata, että pelkkä tieteen paradigmojen kritisointi ei tee denialistia. Ydinajatus siitä että jokin liike tunnistetaan denialistiseksi ei siis tapahdu sillä, että katsotaan onko se tieteen nykyparadigman vastainen. Se katsotaan sillä, miten se toimii. Paradigmojen vaihdokset saavat toki joskus - mutta eivät aina - julkisuutta, mutta näissä tapauksissa teorian menestys kulkee tiedemaailmasta maallikoille päin, eli ensin se saa suosiota tiedemaailmassa ja vasta sen jälkeen sitä opetetaan ja levitetään muille. Jos näkemys tekee tutkimuksia ja saa ne julkaistua vertaisarvioiduissa lehdissä, sellaisissa joita ei ole perustettu "vain heidän itsensä piirissä vain heitä itseään varten" - eli joiden luonne saa muidenkin tiedemaailmalaisten hyväksynnän - pitämiä, se on tiedettä. Sen sijaan jos järjestöllä on varaa kirjoittaa lukuisia maallikoille suunnattuja kirjoja aiheesta ja varaa tehdä Ben Steinin tapaan Hollywood -elokuvia joilla promotoivat liikettä samanaikaisesti kun sitten porukalla valittelevat että sillä ei riitä rahaa tehdä omaa tutkimusta, tilanne on todennäköisesti aivan toinen.

Yhteiset piirteet:

Sekä denialistia että pseudoskeptikkoa yhdistää aatteellinen sitoutuminen. Kun he keskustelevat toistensa kanssa, tämä on tietysti aivan oikein, koska kummassakin on loppupeleissä kyseessä pelkkä sosiaalinen aktiviteetti. (Jonka vuoksi on virhe kritisoida pseudoskeptikkoja eli näitä pseudoskeptikkoja ja sen jälkeen väittää että koko kyseisen tieteen teon piiri on tätä samaa. Sillä esimerkiksi ilmastonmuutoksen teorian tutkimusohjelma peerlehtiin lähetettyine julkaisuineen on aivan eri asia kuin "kasvinsyöjäluonnonsuojelijaopiskelija Tampereelta".)
1: Molemmat puolet soveltavat luovasti assimilaatiota, eli havaintojen sovittaminen ja selittäminen tai lattian alle lakaisemista siten että se sopii jo ennalta päätettyyn maailmankuvaan.
2: Toinen yleinen molemmilla tavattu - tosin denialisteille hieman tyypillisempi - strategia on dissimulaatio, eli näkemyksen piilottaminen. Dissimulaatiossa esimerkiksi uskovainen henkilö piilottaa vakaumuksensa ja väittää esimerkiksi olevansa "pian kääntynyt ateisti" (vaikka hänellä sattuu olemaan sattumalta sama IP -osoite, kuin vuosia samassa paikassa uskoaan esittäneellä henkilöllä. Ja tämä IP ei satu olemaan kirjaston koneen tai muun julkislaitoksen kone.) tai rokotteiden vastustaja, joka esiintyy "tietämättömänä mutta huolestuneena henkilönä", joka sitten esittää runsaissa määrin rokotteita vastustavaa materiaalia, joiden sekaan ei ole vahingossakaan eksynyt rokotteita kritisoivaa materiaalia. (He siis noudattavat eräällä tapaa Islamilaisen Taqiyyan kaltaista perinnettä.) Samaa löytyy toki molemmilta puolilta.
3: Vastapuolen näkemykset esitetään olkinukkemuodossa, eli vääristelyssä muodossa, jolloin ei lainkaan käsitellä sitä argumentaatiota mitä hän oikeasti esittää vaan jotain mielikuvaa joka tästä on. Esimerkiksi lääketieteessä ei väitetä että rokotteilla ei olisi mitään riskejä. Sitä perustellaan enemmänkin sillä, että rokotuksista saadut edut, kuten isorokon katoaminen, ja muiden vakavien tautien väheneminen ovat selkeitä ja tärkeitä etuja. Ja että rokotekampanjoita ei tehdä vain rokottamisen vuoksi, vaan niihin liittyy haittoihin, tehoihin ja kustannuksiin liittyvät arviot. Ja että nämä edut pelastavat useampia henkiä, kuin mahdolliset riskit vaarantavat. (Kun taas pseudoskeptikoista rokotteet ovat täysin riskittömiä, eikä niistä edes voi olla mitään haittaa.) Lääketieteen kannalta rokotevastustus onkin erikoista sen takia että sen antamia etuja kukaan ei enää tunnista, kun kukaan ei enää kuole tai sairastu vakavasti sikotaudista.
4: Sellaisiin asioihin ja yhteyksiin viittaaminen, jotka ovat mahdollisia mutta joita on mahdoton tai erittäin vaikea testata ja joita ei voi osoittaa virheellisiksi tai huonoiksi millään vastaesimerkillä. Esimerkiksi se, kun rokotteiden "jokin yhdistelmä" aiheuttaa autismin, vaikka edes rokotteiden yhteyttä autismiin ei ole kokellisesti osoitettu.
5: Asenteissa on myös sellaista, että omien puolien väitteitä ei tarvitse perustella - itse asiassa sitä ei yleensä tarvitse edes esittää suomen kielisenä, vaan asia esitetään linkkilitojen tai copy - Pasten muodossa.
6: Runsaasti erilaisien kysymyksien esittäminen, joilla hän pommittaa toista kysymyksillä ja kritiikillä itse asiassa lainkaan perustelematta oman kantansa empiirisiä todisteita, jotka todella käyvät läpi jonkun kriittisen testin. Tämä strategia tunnetaan nimellä Gish Gallop, joka on saanut nimensä Duane Gishin mukaan. Hänen tapansa osallistua keskusteluihin oli se, että hän pommitti vastapuolta koko ajan ja esitti omaa näkemystään kysymyksien muodossa siten että toinen puoli ei edes ehdi vastata kaikkiin kysymyksiin - saati sitten esittämään oman kantansa. Aivan samoin pseudoskeptikot ja denialistit usein vuodattavat uskomattomia määriä tavaraa vastapuolen niskaan vaatien että kaikkeen on vastattava. Muutoin he julistautuvat tietenkin voittajiksi. (Tämä ei siis ole kreationistien yksinoikeus, myös muut harjoittavat tätä kyseenalaista taiteen lajia.)
7: Kaksoisstandardien käyttö, eli valikoiva kriittisyys jossa itselle asetetaan eri tieteellisyyden kriteerit kuin toiselle, eli se että henkilö ei lainkaan esitä kritiikkiä tietyille näkemyksille, mutta kritisoi aina toista näkemystä. Esimerkiksi taho esittää että "falsifiointi ei ole tärkeää", mutta toisaalta hän oppiveljineen muualla esittää kuinka hänen kritisoimansa näkemys on falsifioimattomissa, mikä taas siellä osoittaa sitä että se ei ole itsekriittistä eikä siksi lainkaan tieteellistä. Tätä voi kuvata tilanteella "Kruuna, minä voitan - Klaava, sinä häviät" -koeasetelmina.

Oikeastaan on hyvä huomata että pseudoskeptismi ja denialismi ovat oikeastaan samoja asioita, erona on vain se, että pseudoskeptikko luottaa tiedemaailman kantaan ja denialisti vastustaa sitä. (Ja molemmat haittaavat tieteellisyyden asiaa, koska denialistit joskus onnistuvat myymään epäilyksen tuotteensa ja pseudoskeptikoiden aggressiivinen, asiaton asenne taas herättää jo sinänsä vastustusta, mutta ennen kaikkea heidän esittämänsä olkinukkemaiset näkemykset heidän "kannattamastaan tieteellisestä teoriasta" levittävät epätietoisuutta jopa tehokkaammin kuin denialismi, koska luulisihan sitä että kannattamansa teorian sisällön tuntee. Valitettavasti näin ei ole pseudoskeptikkojen kohdalla.) Ero on siis vain siinä "kumman puolella tiedemaailman näkemykset ovat". Mutta tämä puolella oleminen ei tule ansiosta. Muutoin eroja ei ole paljoa. Paitsi ehkä se, että pseudoskeptismillä ei ole muutostrendiä ja denialismi epämääräistyy.

Heidän tilanteensa voisi kuvata Poets of the Fallin "Carnival of Rust" -kappaletta lainaamalla:

"It's all a game / avoiding failure / when true colors will bleed / All in the name / of misbehavior / and the things we don't need / I lust for after / no disaster can touch / touch us anymore / And more than ever / I hope to never fall / where enough is not the same it was before"
(Poets of the Fall, "Carnival of Rust")