Pieni ajatus itsetyytyväisyydestä.

Optimism bias on yleinen ilmiö, siinä ihmiset korostavat onnistumisiaan (lähi)tulevaisuudessa ja mitätöivät vaikeuksia ja riskejä. Samoin tuttu on Lake Wobegon effect, joka tarkoittaa sitä että ihmiset uskovat olevansa "keskivertoa parempia", esimerkiksi normaalia parempia autokuskeja. Tässä kohden on tietenkin syytä muistaa, että "puolet ovat keskivertoa tyhmempiä." Silti ihminen arvioi itsensä viisaammiksi useammin kuin tilastot sallisivat. Tämän vuoksi joitain asioita ei kannata kysyä, jos haluaa saada oikean vastauksen. Kyselytutkimus ei siis ole paras tapa selvittää näitä asioita.

Vastaava ilmiö liittyy varmasti myös kansallistunteeseen: Juuri se oma maahan on kaikista paras ja sen ihmiset jotenkin erityisen laadukkaita.

Kuitenkin tämä ilmiö on mutkikas esimerkiksi sosiaalisuuden kohdalla. Sain tästä idean siitä, kun juttelin koulussa eräiden henkilöiden kanssa. Kyllähän se on niin, että aina kun menen koululle, siellä on joku. Juttelun ohessa tuli selville se, että he eivät pitäneet minua yhtä epäsosiaalisena kuin mitä itse pidän. He kuitenkin myöntyivät, kun päästiin siihen että "en oikein ymmärrä ihmisiä eivätkä ihmiset minua." I suck in this. He kuitenkin korostivat sitä kuinka olen avoin erilaisille ihmisille, ja että en pelkää ihmisiä, vajoa kuoreen. Ja osallistun aktiivisesti juttuihin. He siis määrittelivät sosiaalisuuden eri tavoin kuin minä. Tästä voidaan päätyä siihen että enemmistö voi olla keskivertoa sosiaalisempi, jos he valitsevat sosiaalisuuden määritelmän sellaisella tavalla että he itse ovat siinä hyviä. Toki tämäkään ei ole "objektiivinen", tietyllä tavalla on mutkikasta sanoa "onko narsistisesti valittu kriteeri parempi kuin suora narsismi". Mutta tiettyä itselle valehtelemista tässä kohdassa ei enää tarvittaisi. Jokainen voi olla voittaja, jos määrittää voittamisensa riittävän laveasti. Minäkin saisin varmaan noilla minulle esitetyillä mittareilla "keskivertoa sosiaalisemman" leiman.

Samalla tavalla kansallismielinen voi valita oman maansa piirteitä ja ottaa juuri ne parhaimmuuden mittariksi. Jos tilastot näyttävät että ollaan rehellisiä, niin tässä on hyvä kehunaihe, jos se ei ole hyvä, valitaan toinen ja brassaillaan sillä.

Tälläinen meininki voi tuottaa ongelmia. Carol Dweck on esimerkiksi sitä mieltä että lapsen liika kehuminen voi jopa haitata oppimista, koska kehu tuottaa aseman, jonka voi menettää: Älykkääksi kehuttu pyrkii välttämään tilanteita, joissa tyhmyys voisi tulla esiin. Tällöin lapsi lakkaa ottamasta riskejä. Toki tämä voi johtaa siihen että lapsi keskittyy vain osaamisalueeseensa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Dweck huomasi kuitenkin tutkimuksissaan myös sen, että lapset ovat yhdistäneet kehumisen myös siihen että henkilöltä ei odoteta enempää. Tämä johtaa laiskistumiseen sekä siihen että kehu on ikään kuin jatkokasvattamisen lopettamismerkki. Liian helppo kehu myös katkaisee työn ja saavutuksen välisen yhteyden "joka ihan oikeasti on siellä". Tällöin lopputulos voi olla laiskuutta tai yrittämisen lopettamista vastoinkäymisten edessä.

Tästä hyvä esimerkki on puolisoni kaksoissisar, joka on meillä tällä hetkellä kylässä. Tämä asuu Amerikoissa ja on Suomessa väliaikaisesti opintojen vuoksi. Häneen on tarttunut "Amerikkalainen tapa" kehua kaikesta. Onhan se toki positiivista kohdata ihminen, joka yrittää löytää hyviä asioita teoissasi. Mutta pidän kuitenkin enemmän oman puolisoni tavasta sanoa suoraan asiat. Kehu on ansaittu ja samoin moite, eikä taustamotiiveja tarvitse miettiä. Se vapauttaa kohdallani valtavat määrät hulluusenergiaa muuhun käyttöön. Osittain siitä lähteestä tätäkin blogia kanavoidaan. Ainaisen kehumisen kanssa olisi vaikeaa elää, koska sanat eivät välittäisi sitä kritikaalia informaatiota siitä mikä on hyvin ja mikä huonosti sillä toisella ihmisellä. Ei tietysti ainaisen moittiankaan. Eikä ennen kaikkea kaaoottisen, jonka kehu ja moite vaihtelevat mutta jotka eivät anna mitään pysyvää pohjaa tulevaisuuden käytöksen ohjaamiseen ja jotka eivät aina ole sitä mitä ovat. (Viimeinen kohta on erittäin tärkeä. Harva miettii, kunnes omalle kohdalle osuu.)

Tässä kohden on muistettava että pettymys on odotusten ja toteutumisen väliin jäävä kuilu. Onnistuminen myös vaatii tätä kuilua. Olisi osattava tehdä kuilu, joka olisi mutta ei liian leveä. Itsen kokoinen. Silloin elon taakka ei olisi niin raskas että jaksaisi kantaa, mutta ei niin kevyt että kunto rapistuisi.

Hannu Lauerman "Huijaus - Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria" esittää tässä hengessä että huono itsetunto on ongelma, johon pitää puuttua. Joskus se johtuu siitä että ympäristö ei hyväksy. Ja joskus ei ole syytä. Lisäksi hän nostaa esiin senkin että on mahdollista että joidenkin itsetunto on jopa liian hyvä. Tällöin esimerkiksi hyväksi autoilijaksi itseään luuleva voi helposti sortua "liikennesäännöt on tarpeen koska kaikki ei osaa ajaa kuten minä" -henkeä. Seurauksena on tietysti keskittymisen alenemista ja holtitonta ajamista. Tässä kohden liian hyvä kuva itsestä vaarantaa itsen ja muut. Optimismi ja aurinkoinen minäkuva eivät ole mikään tae hyvyydestä. Ratkaisuksi tähän on tietysti löydettävissä jonkin verran harjoittelun kautta, jolloin saadaan todellisia avuja.

Sanasta härkää.

Tämä on vähemmän tekninen retoriikan käyttöä koskeva juttu, retoriikasta on myös aikaisempi versio, jonka näkökanta on toinen.

Puhetaitoa eli retoriikkaa tarvitaan muutamissa toimenpiteissä. Ja kuten huomataan, sitä tarvitaan oikeastaan kaikessa, missä on kommunikaatiota:
1: Suostuttelu, jossa henkilöiden toimintaa halutaan muuttaa. Tavoitteena on siis saada aikaan tietynlaista toimintaa, joka ei muutoin toteutuisi.
___1.1: Kehoitus toimintaan, joka tarkoittaa sitä, että henkilö vakuutetaan jostain toimenpiteestä, kuten vaikka ystävyyssuhteen solmimisesta.
___1.2: Kehotus olla toimimatta, joka tarkoittaa sitä että henkilö vakuutetaan siitä, että hänen ei kannata esimerkiksi jatkaa tappelua tai aloittaa sitä.
2: Syyttäminen, jossa henkilö ilmoittaa kokeneensa vääryyttä ja perustelee tätä.
3: Puolustautuminen, jossa henkilö puolustautuu syytteeltä.
___3.1: Kiistäminen, jossa henkilö osoittaa että hän ei ole tehnyt väärää.
___3.2: Liennytys, jossa henkilö osoittaa että hän on tehnyt väärää, mutta että syyt ovat olleet hyvät. Hän ei esimerkiksi ole tiennyt eikä hänen olekaan pitänyt tietää jotain asiaa, joten hän on ollut vilpittömällä mielellä liikkeellä.
4: Ylistys/Kehu, jossa puhuja perustelee että jokin taho tai ihminen on hieno ja arvostettava.
5: Moite, jossa perustellaan että jokin taho tai ihmisessä on puutteita, jotka olisi korjattava.
6: Opettaminen, jossa yritetään saada asiat ymmärretyksi.
7: Huvittaminen, jossa yritetään saada tunnelmaa kevennettyä tai saada ihmiset viihtymään.
8: Informointi, jossa yritetään saada kantaa ymmärrettäväksi ja samalla mahdollisimman yksiselitteiseksi.

Menestykselliseen retoriikkaan kuuluu muutama menetelmä:
1: Mitä pitää sanoa, eli mikä on sanoman sisältö joka halutaan tuoda esiin. Näitä ovat ne asiat, joita retoriikan käyttäjä haluaa tuoda esiin.
2: Miten paljon pitää sanoa. Tässä sanat mitataan siten, että kerrotaan juuri sen verran mitä täytyy, eikä enempää. Määrän täytyy olla riittävä, ei siis liian pieni eikä liian suuri.
3: Keille pitää sanoa, mikä tarkoittaa sitä että sanat on sovitettava yleisöön. Ideaalitilanteessa tämä ei tarkoita sitä että sanoman tulisi olla kouluttamattomille vähemmän peruteltua, vaan ainoastaan selkeämmin ja vähemmin teknisesti esitettyä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kouluttamattomille puhuminen olisi vaikeampaa ja haasteellisempaa. Käytännössä tässä usein kuitenkin joustetaan.
4: Millä ajoituksella sanotaan. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi puheessa on oltava oikea tempo ja rytmitys, jotta se tehoaisi hyvin. Suullisessa kommunikaatiossa tämä korostuu.
5: Millä muilla tavoilla korostetaan asiaa; joita ovat konkreettisessa kontaktissa korostuvat ilmeet ja eleet, äänenpainotukset, sekä muut vastaavat asiat sekä esimerkiksi aloittaminen. Aloittamisen olisi oltava korostetun hyvä, koska ilman aloitusta ihmiset tylsistyvät eikä tilannetta kuunnella..