Suuri Sininen

Mediassa on parin viime päivän aikana näkynyt juttuja nuorten "itsemurhapelistä". Asiasta ovat kertoneet aivan vakavastiotettavat lehdet. Ne ovat saaneet tietonsa poliisilta. Esimerkiksi tästä pääsköön digitoday. "Itä-Uudenmaan poliisilaitos varoittaa Blue Whale -nimisestä sosiaalisen median ja keskusteluryhmien kautta pelattavasta pelattavasta pelistä, joka tunnetaan maailmalla myös ”itsemurhapelinä”. Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua. – Kyseessä on Venäjältä lähtöisin oleva itsemurhapeli, jossa pelaaja suorittaa haasteina erilaisia tehtäviä 50 päivän ajan. Tehtävät saattavat olla viiltelyä, raakojen kauhuelokuvien katselua, autojen edessä makaamista ja niin edelleen, poliisi kirjoittaa."

Moni onkin sosiaalisessa mediassa valittanut siitä miten asiasta tiedotetaan "vasta nyt". En tavallaan ihmettele. Ilmiöstä on puhuttu internetissä jo melko kauan. Itse asiassa viime vuoden toukokuusta. Suomessakin asiasta on puhuttu jonkin verran. Tässä yhteydessä on jostain syystä puhuttu aika usein jopa erillisestä applikaatiosta. Eli itsemurhapeli pitäisi ladata kännykkään. Tämä on jokin suomen alakulttuuriin liittyvä oma juttu, koska alkuperäisessä lähteessä sen ei väitetä olevan ladattava applikaatio. Kenties siksi poliisikin turvautuu omituiseen epäkieleen puhuessaan siitä että kyseessä ei ole peli vaan ”internet-pohjainen keskusteluyhteyden kautta toimiva juttu”. Tällä halutaan kenties korjata "rikkinäistä puhelinta".

Tässä kohden itselläni on kuitenkin kilistänyt skeptistä kelloa melko kovaa.

Olen nimittäin kokenut ns. saatanapaniikin. Olen taustoittanut aihetta melko ankarasti aiemmin. Tässä kohden muistutan lähinnä siitä miten Pulling aikaansai moraalipaniikin yhdistämällä poikansa itsemurhan ja roolipeliharrastuksen yhteen. Ja tätä kautta syntyi aivan turhanpäiväinen moraalipaniikki joka oikeutettiin uskonnollisen vakaumuksen ja itsemurhilta suojelun nimissä.

Tästä opin sen, että jos ihmisille kerrotaan uhasta mallia "oman lapsen itsemurha" he heittävät skeptisyyden roskakoriin. Tämä on ymmärrettävää ; Riskianalyysissä huomioidaan usein riskin todennäköisyys yhdessä uhan seurausten vakavuuteen. Tässä mielessä omaisen itsemurha on kova paikka. Ja koska vaikutus on suuri, sitä ei pidä asian todennäköisyyttä asiana jota tulisi miettiä.

Tällä on helposti paradoksaalisia vaikutuksia. Esimerkiksi omassa piirissäni tilanne meni siihen että epäilyttäviä haluttiin eristää "varoittelemalla huolestuneesti". Kun masentunut roolipelaaja saa sosiaalisia kontakteja roolipelaajaporukoissa, on eristöminen tässä hyvä yhdistelmä. Ja jos tässä tekee itsemurhan niin tulee vaan vahvistaneeksi narraatiota siitä että roolipelit aikaansaavat itsemurhia.  Kun joku kirkkoaktiivi irtautuu seurakunnasta, pelaa roolipelejä ja yrittää itsemurhaa syntyy tietenkin vahva tarina joka kertoo jatkamaan omaa toimintaa entistä ponnekkaammin. Vaikka tosiasiassa skismojen synnyttäminen synnyttää irtautumitsa ja uskonyhteisöstä eristäminen johtaa ahdistukseen joka voi ilmetä äärimmäisin keinoin kuten roolipelaamalla tai itsemurhilla. Halu suojella itsemurhilta yhdistettynä uskonnolliseen vaahtosuisuuteen johti itsemurhien todennäköistymiseen.

Luottamukseni poliisiin on hyvähkö, mutta tämänlaisissa asioissa poliisi ei välttämättä tuo luottamusta. ; Ideologisesti vinksahtanut nuorisoevankelista Riku "Riksa" Rinne kelpasi saatananpalvonnan asiantuntijaksi Hyvinkään paloittelusurman oikeudenkäynnissä. Ja Keijo Ahorintaa käytettiin Anneli Auerin kohdalla apuna. ; Tässä mielessä digitodayn juttukin kertoo siitä miten "Poliisi sanoo saaneensa yhteydenoton vantaalaiskoulusta, jossa oppilaat ovat ottaneet sen puheeksi opettajan kanssa. Kotona pelistä ei ole uskallettu puhua." Toisin sanoen puskaradio ja urbaanilegendaan tarttuminen ovat aivan uskottava teoria.

Tässä kohden en sekoita vilpittömyyttä tai hyväntahtoisuutta tai auttamishalua asiaan. Sillä saatanapaniikissakin tavoite ja seuraukset on katsottava erikseen. On väärin sanoa että vilpitön auttamishalu joka johtaa tilanteen pahentaminen olisi auttamista. Tässä mielessä ei ole tarpeen kunnioittaa uskonnollisia tunteita joilla moottoroitiin tilannetta. ; Itse asiassa päinvatoin. Jos vihaat itsemurhia ja haluat suojella ihmisiä niiltä, tämä seuraus, itsemurhien väheneminen, on se johon huomio on kiinnitettävä. On aivan oikeasti sanottava että "väärin autettu". (Vaikka tätä ei ilmeisesti oikein saisi sanoa ilman että leimautuu itsemurhiin kannustajaksi.)

Lisäksi tässä tapauksessa epäilystä lisää sekin, että moni kauhistelija on aivan ääneen sanonut sen tapaisia asioita kuin "miten joku voi tehdä tuollaisen pelin" tai "miksi kukaan tekisi tuollaisen pelin". Näissä on ollut perussävynä se että peli on otettu vakavasti. Mutta tämänlaiset kauhistelut pitäisi mielestäni aina ottaa siten että ne olisivat todellisia kysymyksiä. Nimittäin jos on vaikeaa keksiä mitään järkevää selitystä miksi tämänlainen ilmiö kehitettäisiin ja miksi se yleistyisi niin todennäköisin vastaus on "koska kukaan ei ole".

Lisäksi juuri se että kohina on saanut juorukellojen suusta suuhun kiertävässä "rikkinäisessä puhelimessa" oman "kiinalaisen kuiskauksen" (chinese whisper). Omintakeiset lisäykset vihjaavat aina siitä että kyseessä on moralistinen innovaatio jonka takana on maailmankuvallinen tarve. (vrt. Puolimatka ja "ilmalevittäinen ebola".) Suomessa tähän keskusteluun onkin liittynyt selvää epäluuloa siihen että "nuoret eivät harrasta kunnollisia harrastuksia vaan tuijottavat älypuhelinta". Tämänlainen teknologiavastaisuus on varmasti auttanut siihen että tämä muutos on ollut suosittu ja on levinnyt ihmisten keskuudessa tehokkaammin. Asia leviää selvästi ilman varmistamista koska tämänlaiset virheet eivät korjaudu prosessissa. Ihmiset levittävät juttua ja varoittelevat toisiaan eivätkä vahdi että mitä on tapahtunut. Ja siksi tämänlaiset lisäykset kiertävät.

Se, että jokin haiskahtaa ei tarkoita että asia todella on huhu. Se tarkoittaa toki vain että asioita on tarkistettava.

Tässä kohden faktantarkistussivusto "Snopes" ei ole antanut "Blue Whalelle" kovin vahvaa uskottavuutta. Sen mukaan "blue whale" (sinivalas) on nimetty sen mukaan kuinka valaat joskus ajautuvat rannale kuolemaan. Venäläinen lehti "Novaya Gazeta" -lehti oli maininnut asiasta ensimmäisenä. Se oli laskenut 130 lasten itsemurhaa 2015 marraskuun ja 2016 maaliskuuhun välille. Ja että melkein kaikki heistä olivat olleet samassa Internetkeskusteluryhmässä.

Tässä yhteydessä ei ole onnistuttu selvittämään miten nämä yhteydet on saatu. Mainittuihin internetryhiin ei oltu onnistuttu yhdistämään nuorten itsemurhia. (Nuoret tekevät itsemurhia ja kuuluvat nettiryhmiin, se että miten moni kuuluu mihinkin ryhmään on 1+1 -laskentaa.)

Toisaalta yhteydet ovat muutenkin hyvinkin mallia post hoc ergo propter hoc. ; Snopeskin kertoo siitä miten ei nähdä sitä mahdollisuutta että somepiirit vetoavat nuoriin ja että nämä ryhnät vetoavat myös masentuneisiin tai itsetuhoisiin nuoriin. ; Venäjällä moni nuori kuuluu erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Ja maan nuorten itsemurhaluvut ovat aika kovia. Kun moni nuori noin keskimäärin tappaa itsensä, ei ihme jos moni heistä tekee jotain joka on melko suosittua. (Kuten kuuluu facebookryhmiin.)

Toisaalta Snopes liittää "Sinivalaan" siihen mitä kautta minäkin olen kuullut tästä aiheesta aiemmin. Nimittäin ns. creepypasta -alakulttuuriin. Se on erikoinen kummitustarinanomainen alakulttuuri jonka vakiokeinoina on tarinan ja todellisuuden hämärtäminen erilaisilla efekteillä ja kikoilla. Ne eivät ole vain kummitustarinoita vaan niillä on usein vakiintuvat meemistönsä. Ja niitä kuvataan nimenomaan luomalla "uskottavuutta" ja "rikkomalla kokemus tarinallisuudesta" lähes millä tahansa keinolla. Olen seurannut satunnaisen epäsäännöllisesti tämän skenen puuhailuja netissä. (En ole aktiivi mutta ilmiö kiinnostaa. Ei ne tarinat vaan nimenomaan ilmiö.) Rina Palenkovan ympärille on rakennettu tarinaa jonka mukaan hän olisi kuulunut itsemurhakulttiin. Tämän ympärille liitettiinkin sitten monenlaisia tarinallisia efektejä ja elementtejä. Nämä ovat, creepypasta -alakulttuurin tyylin mukaisesti, periaatteessa hyvin mauttomia.

Snopes näkeekin että tässä kohden skeneä ei ole tarkoitettu "todelliseksi" mutta se voi kuitenkin tavallaan promotoida itsemurhaa. Sea of Whales -ryhmästä on sanottu että sivu on tuotettu lähinnä klikkienkeräämistä varten. ; Motiivina ei ole valvoa nuoria tai ajaa heitä itsemurhaan vaan kysymys on rahan ansaitsemisesta. Maailmassa jossa meemit ja klikkaukset ovat rahaa tämä on varsin uskottava selitys.

Tässä on kuitenkin jotain vähän enemmänkin.

Tässä kohussa uskallan kuitenkin sanoa että en pidä siihen hypänneitä yhtä typerinä kuin saatanapaniikkiin kohkaantuneet. Syynä ei ole se että tämä on "maallinen". Sen takana ei ole uskonnollista ajattelua. Syynä on se tapa jolla asiaa on nyt tuotu esiin. "Itä-Uudenmaan poliisin mukaan kyseessä ei ole urbaanilegenda, kuten verkkokeskusteluissa on epäilty. Vanhempi konstaapeli Jukka Riitamaa sanoo, että poliisilla on asiasta myös salaiseksi luokiteltua tietoa."

Toisin sanoen voi olla että poliisilla on jotain tietoa joka ei ole Snopesin tai vastaavien tahojen saatavilla. Toisin sanoen ilmiön takana voi olla muutakin lähteistystä kuin se ei-perusteltu kohina joka "Novaya Gazeta" -lehdestä on kiistämättä lähtenyt pyörimään. Onkin tätä kautta otettava esiin mahdollisuus siitä että poliisilla on eri lähestymistapa ja faktat ja asiat joilla he lähestyvät ihmisiä jotka ovat ilmiselvästi kohkautuneet ilman että heillä olisi riittävää tietoa jotta he voisivat perustellusti kauhistua. ; Tässä mielessä muistutan että saatanapaniikki oli jotain jota poliisi ei promotoinut. Se kiersi suusta suuhun sillä nopealla tavalla joka tässä "blue whalen" tapauksessa on jopa herättänyt ns. "tyytymättömyyttä poliisin hitaudesta reagoida". Kun juoru juoksee maailman ympäri on faktantarkistus vasta sitomassa kengännauhojaan. Joskus, harvoin, kohu on lopulta tosi. Useimmiten kohina on turhaa ja faktoista epäkiinnostuneet eivät välitä entisistä virheistään koska he ovat jo vaihtaneet aihetta ja kauhistelevat jotain uutta asiaa.

Why chicken grossed the road? (Because it's head exploded)

Eija-Riitta Korhola lankesi villiin huhuun. En käyttäisi moista ilmaisua mutta jos YLE käyttää tämänlaista kieltä, sen täytyy olla korkealaatuinen ilmaisu. Korhola väitti että tuulimyllyt olivat tappaneet kanoja Siikaisissa. Tuulimyllyn sijaan kanat oli tappanut minkki. Tämä kaikki on tietenkin hauskaa. Etenkin kun veriset silmämunat on tulleet mainituksi.

Itselleni tuli kuitenkin mieleen vanha urbaani legenda. Siinäkin kyseessä olivat kanat. Ja sen sisältö on sellainen että uskon että sillä voi olla yhteys Korholan väitteeseen. On nimittäin puhuttu siitä miten 7 hertsin taajuus tappaisi kanoja. Infraäänet ovat jotain jota teknologia voisi tuottaa. Ne kun iskevät säännöllisesti mutta hitaasti. Näin ollen ei voisi olla mahdotonta kuvitella että tuulivoimala tuottaisi juuri sen korkuista ääntä.

Väite esiintyy usein. Ja olen joskus teininä itsekin ottanut sen jonkin aikaa vakavasti. Koska siinä oli hienoja sanoja ja menetelmä joka ei ollut napattu taikuuskirjoista vaan joka on fysiikan mukaan teoriassa mahdollista.

Ajatus siitä että jokin tietty resonanssitaajuus tappaisi kanoja ei ole itse asiassa täysin epäfysikaalinen ajatus. Toki emme elä Tintti -sarjakuvissa joten oopperadiivojen laulu ei riko shampanjalaseja. Mutta periaatteessa ihmisäänellä voi rikkoa shampanjalaseja. Tietyillä taajuuksilla voidaan rikkoa laseja. Toki tämä vaatii oikean frekvenssin lisäksi myös desibelejä. Sillä jos on joskus kokeillut resonointia vaikka tietokoneen frekvenssihuutimillaan tietää että oikean frekvenssin löytämisen kuulee. Ja koska kohde päästää ääniä, siitä vuotaa energiaa. Aineen ja energian säilymislaki sanookin loput tästä tilanteesta. Mutta shampanjalasit ovat hauraita ja melko pieniä. Temppu on mahdollisuuksien rajoissa.

Kanojen päät ja kallot ovat kovia objekteja. Niilläkin taatusi on jokin taajuus. Se ei välttämättä ole lajikohtainen koska kanat ovat yksilöitä ja niiden pään koossa on variaatiota. Mutta jokin luku voitaisiin saada hyväksi keskiarvoksi.

Tässä on kuitenkin tiedostettava se, että resonanssia hakiessa frekvenssiluku kasvaa kun kohteen koko pienenee. Tämä on ymmärrettävää jos mietitään mikä aallonpituus on. Ääniaalto etenee äänen nopeudella. Ja siinä on aallonharjoja ja aallonhuippuja. Kun ne osuvat ja vahvistavat toisiaan ne muodostavat rytmin. Joka etenee frekvenssin aikana jonkin verran. Ja mitä pienempi frekvenssi sitä kauempana edellinen rytmiytys on. 7 Hz ääni normaalissa äänennopeudessa on suunnilleen 44 m.

Tämä tukee sitä mielikuvaa missä esimerkiksi niitä shampanjalaseja rikotaan korkeilla äänillä. 7 hertsiä taas on infraääni. Kanan kallo taas on pienempi kuin shampanjalasi. Näin ollen 7 hertsin teoria on aika epäuskottava.

Jos frekvenssiä lähestytään tarkemmin, käytössä on kaava:
f=(1/2π)√(k/m) jossa f on resonointiin vaadittava frekvekssi, m on kohteen massa ja k on jousivakio joka tässä tapauksessa viittaa siihen miten jäykkä tai joustava kohde on.

Tässä kohden on selvää että resonoitava kohde ei ole välttämättä yllä kuvattu. Kkanan kallo on kovaa materiaalia kuten shampanjalasikin. Kuitenkin esimerkiksi ihmisen korva kuulee asioita sillä että simpukkaan syntyy resonanssi-ilmiöitä. Modifioimalla joustavuuden ja massan suhdetta voidaan saada aikaan paljon. Joten kenties 7 hertsissä räjähtäviin kananpäihin saataisiin silti tilaa.

Mutta tämä ei toki riitä. Sillä taajuuden lisäksi tarvitaan volyymiä (ei tilavuutta vaan desibelejä). Ja kanan aivot ovat joustavia mutta täynnä nestettä. Jousivakiolla pelaaminen tuottaa tässä yhteydessä uudenlaisen ongelman. Resonanssi saadaan mutta hauraus menetetään. Kallojen frekvenssitaajuus olisi ollut tätä kautta parempi koska kallo on kovaa materiaalia. Aivoja ei yksinkertaisesti saa särkymään. Tai se vaatisi ainakin niin kovaa volyymia (joka tosin on ongelmana muutenkin) että ajatus siitä että tuulivoimala tekisi tämän on hyvin epäuskottava. Vaadittavat energiamassat havaittaisiin kyllä muutoinkin. Aineen ja energian säilymislaki on tässä mielessä se bitch joka Korholan itsensä lisäksi tekee loppujen lopuksi Korholan väitteistä epäuskottavan.

Liian hauskaa ollakseen totta

Internetissä kiertää myytti jonka mukaan "St.Lawrence" on palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys. Tähän selitykseen on myös liitetty tarina. Hänet teloitettiin koska hän oli jakanut köyhille rahat jotka olisi pitänyt viedä keisarille. Hän oli selittänyt että köyhät ovat suurin aarre. Siihen aikaan varojen kavalluksesta voitiin tuomita kuolemaan. Ja siksi hänet laitettiin halsteriin poltettavaksi. Hänen kerrotaan olleen varsin stoalainen ja käskeneen pyöveleitä kääntämään hänet toisin päin koska toinen puoli oli jo paistunut. Ja tämä olisi se syy miksi hänestä on tehty palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys.

Kyseinen pyhimys, suomeksi Pyhä Laurentius aka. Pyhä Lauri, on siis melko erikoinen suojeluspyhimys. Tosin katolisista pyhimyksistä kiinnostuneet voivat tietää, että St. Florian eli Pyhä Florianus on palomiesten, nuohoojien, saippuantekijöiden, Linzin ja Krakovan suojelija. St Honore taas on leipureiden ja Apostoli Tuomas kokkien suojelija.

Tässä tarinassa erikoista on se, miten uskomaton mieli tarvittaisiin jotta ajatus Pyhän Laurin kokkiudesta voitaisiin hyväksyä. Palomiespuoli olisi helpommin käsitettävä. Mutta minkälaatuinen kannibalistinen perverssi mieli vaadittaisiin jotta tämänlainen ajatus todella menisi läpi? Ja koska katoliset ottavat (suojelus)pyhimyksensä melko vakavasti ja ne virallistetaan ei riittäisi että joku keksisi kyseisen ajatuksen vaikka vitsinä. Se pitäisi saada myös läpi vakavamielisten kardinaalien ja muiden kirkonmiesten puolelta. Tämä on yksinkertaisesti liian hauska juttu ollakseen totta. Internetissä kiertää useilla sivuilla kaikenlaista joka vihjaa kritiikittömään lukemiseen. Ihmisten pitäisi tietää että jos tämänlainen tarina tulee käsiin, niin sellainen pitäisi kohdata suurella varovaisuudella. Johan sen sanoo järki!

Tai näin voisi luulla siihen asti kunnes päätyy katolisille pyhimyksiä luokittelville sivuille joka paljastaa sen mikä pyhimyksissä on tärkeää. Ensimmäinen on se, että joissain tehtävissä on useampikin pyhimys. Toinen on se, että internet on todellakin väärässä. Pyhä Lauri ei ole palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys. "Patron Saint of: Cooks, Poor" Ja sitten väittävät että moderni aika tappoi "Pahkasian".

Kuin Kuola suupielestä vilahtaa ; Voi helevetin helevetti.

Järvenpää on mukava keskikokoinen Etelä-Suomessa oleva kaupunki jossa kasvoin valtaosan lapsuudestani. Se on urbaani kaupunki, puistobluesin kaupunki. Kaupunki johon monien on vaikeaa liittää uskonnollista fundamentalismia ja ääriliikkeilyä. Kaupunki jossa liberaali Heikki Ruokonen tekee hienoa nuorisotyötä kirkossa. Siksi osasta tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämänlaisessa kaupungissa voi 2000 -luvun vaihteessa törmätä ns. saatanapaniikkiin jossa vastustetaan roolipelaamista suorana tienä Helvettiin. (Suunnilleen osoitekartan kera.) Mutta kaupunkiin on vaikuttanut esimerkiksi ns. Hyvinkään paloittelusurma, johon liitettiin saatananpalvonta. Ja siksi ei pitäne hämmästyä jos tämä aikaansaa paniikkia.

Demonstroidakseni sitä miten "monivivahteinen" Järvenpää on näissä asioissa, voidaan ottaa esille Järvenpääläinen juttu vuodelta 2014.

Paholaisen Asianajajan facebookryhmän kautta sain kuulla henkilöstä joka on minulle ns. "nimeltä tuttu - ja vähän naamaltakin". Järvenpääläinen Arto Lehkamo, "virtuaalisaarnaajaksi" itse itseään tituleeraava veikko, kirjoitti uuteen suomeen siitä miten Helvetti on todella olemassaoleva paikka. Ei metafora. Eikä pelkästään metafyysisessä yliluonnollisessa maailmassa sijaitseva paikka. Vaan jokin jolla on ns. lokaatio. Maantieteellinen lokaatio:

"Missä helvetti on:
Helvetti on fyysisesti maan sisällä sijaitseva polttavan kuuma, pimeä, meluisa, rikinhajuinen ja pelottava paikka josta ei ikinä pääse pois. Helvetistä puuttuu armo, sympatia, myötätunto, hyvyys, kauneus ym. Siellä on vain tuskaa, vihaa, syytöstä, pelkoa ja kidutusta. Helvetti ei ole jokin symbolinen metafora tai mielentila, vaan konkreettinen ja hyvin todellinen paikka maan sisällä. Kerrotaan erään venäläisen öljynporausryhmän poranneen todella syvän reiän aina helvettiin asti ja laskeneen sinne mikrofonin. Ennenkuin mikrofoni suli, se ehti tallentaa miljoonien ihmisten karmaisevia tuskanhuutoja."
Muotoilut eivät ole minun. Ne vahvistavat viestiä ja sitä asennetta jolla väite on esitetty.

Ja mikä mielenkiintoisinta, ne viittaavat tunnettuun uskovaisten huijaukseen ja urbaaniin legendaan. Olen kuullut sen aiemminkin, esimerkiksi katujulistajalta. Eikä ihme. "Well to hell -hoax" löytyy jopa englanninkielisestä wikipediasta. Kuin myös suomenkielisestä. Kari Kuula on maininnut helvetin äänien nauhoittamista. Ja xkcd -sarjakuvassakin sille on vitsailtu. Tämä kaikki kertoo siitä että tarina on suosittu ja levinnyt.

Skeptoidissa tätä on ruodittu enemmänkin. Suosion syy ei ole laadussa, vaan levittelyn määrässä. Ongelmat ovat suuria. Ja näin ollen on surullista että väite on niin levinnyt, kun otetaan huomioon miten tyhmä, huono ja ilman kunnollista perustaa se on. Esimerkiksi mitään suoraa varmistettavaa lähdettä tälle ei ole. ; "Christian newsletters were more skeptical, noting not only the factual errors in the story, but also Trinity Broadcasting Network's lack of verifiable sources for their story. Christianity Today ran an article debunking the Well to Hell in July of 1990 (which we'll talk more about in a moment), as did Biblical Archaeology Review two months later." Ja tarinan alkuperän kaivaminen johti melko epätyydyttävään lopputulokseen. "TBN had said on the air that their source was a Finnish newspaper called Ammennusastia which they described as a respected journal. An evangelical minister in Texas, R. W. Schambach, had come across it and sent it to TBN. It turns out that Ammennusastia was not a scientific journal at all, but was a small Evangelical Lutheran magazine that was published in Finland between 1974 and 1989. When Buhler contacted them to ask about the story, they reported that a staff member had written it from memory, having read the story in the daily Finnish newspaper called Etelä-Suomen Sanomat in a section that was for readers to contribute anything they liked, without verification. That reader had seen it in a Finnish paranormal newsletter called Vaeltajat. "

Eli kaiken kaikkiaan on vain väite ja tarina joka on kasvanut matkan varrella - ja jota varioidaan siten että sama tarina tapahtuu eri paikoissa, kuten anonyymillä öljynporauslautalla - ja joita sitten esitetään totena ja ehdottomana todisteena helvetin olemassaolosta. Muuta ei ole. Esimerkiksi mitään varmistettavaa nauhaa ei ole, josta voitaisiin todella varmistaa että äänet ovat todella ihmisiä. Tai että niitä on ollut olemassa juuri tuossa paikassa.

Karkeasti sanoen tarinan varmistettava aineisto tiivistyy siihen että Kuolan niemimaalla todellakin on porattu syvä porausreikä joka on todellinen. Porauksen jatkaminen lopetettiin sittemmin, kun tekniikka petti. Tarina demoneista sen sijaan pyörii vuosikymmeniä sen jälkeen kun poraaminen on lakannut. Eikä siihen liittyvää tarinaa yhtään tarkisteta. Sitä korkeintaan varioidaan.
1: Toki tästä on ääniä. Mutta kuuntelemalla aiheesta tehtyjä nauhoituksia, on epäselvää onko lähde todellakin kaivoskuilusta. Tämä lähdekritiikittömyys on tarpeen, sillä kyseinen ääninauha on jäänyt kiinni siitä että se on tosiasiassa saatu "Verinen Paroni" -elokuvasta. Tätä tietoa ilmankin olisi selvää, että tuontyyppinen ääni ei vielä todistaisi mitään. On vaikeaa nähdä miksi se vaatisi vain ja ainoastaan ihmisten karjuntaa, kun porausreikä reikä maan kuumaan ytimeen. Sen voi kuulla omin korvin, että äänet ovat vakuuttavampia paperilla kuin nauhalla. Helvetinreikä -urbaanilegendan ääninäytteet ja vastaavat ovatkin itse asiassa niin heikkoja että jopa kreationistijärjestö ICR pitää sitä humpuukina.

Loppukaneetti.

Mikä ei tietysti ole mitenkään ainutlaatuista noissa piireissä. Onhan esimerkiksi eräs vakiokäännytyslappu pidetty vuosikymmeniä pyörimässä ja ketään ei kiinnosta tarkistaa lapun taustoja. Eli anekdootti muuttuu silminnäkijäkertomukseksi ja luotettavaksi lähteeksi heti kun vain sen sanoma on omalle uskonvakaumukselle suotuisa. Tämänlaatuisen läpimeneminen vaatiikin niin syvää kritiikinpuutetta kaikelle vähänkin kristinuskoa puolustavalle, että sen jälkeen ei ihmetytä miten Lehkamo on tehnyt "Young Love" -elokuvan, joka on Suomen mittakaavassa "hyvin erikoinen" teos. Ja miten hän levittelee tositarinana ja kriittisesti kultakolikolla todeksi todistetun tyttärensä kertomuksen. (Ja samalla tämän tarinan yhteydessä valittaa lastensuojeluun ilmoittamisesta jonka tekemisessä ei oltu otettu vanhempien maailmankuvaa huomioon.)

Nämä samat ihmiset sitten selittävät että evoluutio on maailmankuvallinen oppi jota tuetaan just so -tarinoin joita ei varmisteta tieteellisen varovaisesti. Ja nämä samat tyypit selittävät miten Piltdownin ihminen on vakava ongelma ja todiste siitä miten evoluutiota tuetaan valehteluin. Kontrasti näistä "evoluutiokriittisistä" puheista kaiken maailman Helvettitarinoihin ja sielunmittaustarinoihin on vähintään komediallinen. Selvästi tässä purematta niellään huijauksia joka on pyörinyt jo vuosikymmeniä. Toisin kuin sen Piltdownin kohdalla johon ei ole viitattu sen jälkeen kun se on petokseksi osoitettu. Itse tiedän että huijauskäännytyslappu ja satu helvettiin asti poratusta reiästä ovat läsnä ja kiertämässä vielä minun lastenlastenkin ikäluokalle.

Evoluutikot eivät selvästi ole tekemässä heitä naurunalaisiksi. He tekevät sen aivan itse. ; Itse asiassa koko asia on niin komediallinen että en voi muuta kuin lopettaa tämän maininnan Michael Stephensiin. Se loppuu kysymykseen, joka on retorinen.

Nörttien kummitusjuttuja

Internet muutti pelaamisen kulttuuria paljon. Enkä puhu tässä siitä, että internet on muuttanut pelien jakamista tai miten pelaamisesta on tullut massapelien kautta sosiaalista. Vaan siitä, että ennen pelaaminen oli paljon vaikeampaa. ; Silloin "Pelit" -lehti ja muut vastaavat julkaisut vielä julkaisivat joitain ohjeita joihinkin peleihin. Nykyään tämä ei ole kannattavaa koska läpipeluuohjeet, (walkthrough) valmistuvat hyvin nopeasti pelien ilmestymisestä.

Esimerkiksi kun "Assassins Creed III" ilmestyi pelasin sitä ahkerasti, ja joskus olin tilanteessa jossa olin jumissa kun ohjeita ei ollut, jossain olin läpäissyt jotain joka oli internetille mysteeri. mutta kun kolmen päivän ahkeran pelaamisen jälkeen sain pelin pyöritettyä läpi, oli viimeiseen jahtaustehtävään ohjeet youtubessa jo valmiina.

Ennen kun oli jumissa, oli melko yksinään. ; Kun esimerkiksi pelasimme kaverillani upouutta "The Legend of Zelda:Link to the Past" -peliä -vuosi oli 1992 eli minä olin 10 -vuotias. Olimme 2 viikkoa kiinni Desert of Mysteryllä. Siellä on etenemiselle oleellinen temppeli, jonka ovella on kivieste. Yritimme keksiä millä esineillämme ja niiden kombinaatioilla oven saisi auki. Pelissä oli teknisesti mukana oraakkeli joka olisi auttanut rahaa vastaan, mutta tuloksena tullut apu oli englanninkielinen ja olimme aika heikkoja tässä. Lopulta keksimme, että pitää mennä kirjastoon, House of Booksiin, jossa yksi hyllyn päällä oleva kirja ei olekaan koristelua. Koska kirjaa ei saa muutoin, tulee Pegasus bootseilla saadun juoksuominaisuuden kanssa juosta hyllyä päin jolloin kirja, Book of Mudora, putoaa lattialla. Tämä kirja antaa kyvyn lukea muinaista kieltä ja näin ovi loitsitaan auki.

Tuon parin viikon aikana kyhäeltiin kaikenlaisia. Ne olivat joskus typeriä ehdotuksia, mutta joskus niissä oli pelimaailmaan sopiva sisäinen logiikka. Eivät ne toki toimineet, mutta niissä oli voimakasta lateraalista ajattelua. Osa näistä vaihtoehdoista oli sellaisia että kuulin niitä muilta. Ohjeiden ja urbaanien legendojen välinen ero ei ollut aina kovin suuri.

Zelda on pelin rakenteelta sellainen, että siihen ei liittynyt kuin pieniä teorisointeja. Sen sijaan "Wolfenstein 3D" -pelissä oli kysymys first person shooter -pelistä jossa oli salaovia. Salaovien kautta saattoi löytää mitä vain. Tässä pelissä huhut kiersivät kaikenlaisia ratoja. Salaiset kerrokset ja muiden vastaavien "keksiminen" tarinoina oli yllättävän yleistä. Oma roolini oli tietysti siitä erikoinen, että minulla ei ollut omaa tietokonetta kotona. Valtaosalla oli, ja peleistä puhuttiin paljon. Kuitenkin kävin koulua musiikkiluokalla toisella puolella kaupunkia, joten toimin jonkinlaisena linkkinä. Linkkinä jolta sai oikeita koodeja ja oikeita salaovia. Mutta joka toistuvasti johti myös joron jäljille. Trollius oli roolini - pakotettuna koska en voinut tarkistaa tietoja mitenkään - ja niin huhupuheet kulkivat.

Internet ei ole toki lopettanut huhupuheita. Päin vastoin, internetin aikana on syntynyt erittäin eloisa ns. creepypastakulttuuri. Niille on oma wikinsäkin. Nämä ovat vähän kuin huhupuheita salaisista kerroksista, mutta niiden tehtävänä on pakko pitää sisällään kauhuelementtejä, jotta ne olisivat ehtaa creepypastaa. Osa niistä on tosia, osa niistä on crackattyjä ja modifioituja versioita jotka ovat olemassa. Suuri osa niistä on keksittyjä.

Tässä vaiheessa on kenties hyvä täsmentää että creepypasta ei kuitenkaan tarkoita hyviä kauhupelejä joissa on usein paljonkin piilotettuja tapahtumia jotka tapahtuvat jos jotain pikkuasiaa näpelöi. "Silent Hill" ja "Amnesia:the Dark Descent" ovat survival horror -pelejä eivätkä creepypastaa. Samoin yksittäinen hyvin pieni easter egg, eli peliin piilotettu alluusio tai yksityiskohta ei ole creepypastaa.  Näin esimerkiksi "Hitman:Contractsin" hotellitehtävässä "Traditions of the Trade" on hotellin suljettu siipi. Jos sen ovea yrittää tiirikoida, sen voi avata. Täällä näkyy vilahduksenomaisesti kummitus ja erään huoneen peiliin katsoen voi nähdä kummitushahmon selkänsä takana. Se on ikään kuin liian pieni ollakseen kauhutarina.

Mielestäni hyvänä esimerkkinä on "Legend of Zelda:Majora's Mask"ia koskeva tarina. Ns, "Ben Drowned" -tarina. Se on sidottu pelissä olevaan lauseeseen "You shouldn’t have done that". Tarina on vuodelta 2010, ja siinä kerrotaan pelin versiosta joka oli saatu epäilyttävältä mieheltä. Kasetissa oli myös tallennustiedosto nimelle BEN. Pelaaja halusi tietysti pelata alusta, joten hän aloitti uuden. Kaikki kuitenkin referoivat hänen nimensä pelissä Beniksi. Savefilen poistaminen johti siihen että pelaajaa ei kutsuttu millään nimellä. Pelaaja oli lopulta päätynyt loppukamppailuun, jossa oli soitettu "Song of Healingia" väärinpäin käännettynä ja jossa tekstuurit olivat omituisesti vääristyneet. Pelaajalta alkoi ilmestymään peliversioita tästä kauhupelistä. Videoita tuli iso sarja, ja niissä sävy muuttui sekä videon sisällä yhä pelottavammaksi, että myös videolta toiselle pelottavammaksi. Näytevideot vihjasivat että entisen tallennuksen "Ben" oli hukkunut ja kummitteli ilmeisesti pelissä. Pelissä joka oli myyty koska taloudessa ei enää ollut lasta pelaamassa lastenpeliä. Lopulta "paljastui", että se oli tehty videoeditorilla ja juttu oli aivan hatusta temmattu. Se oli kummitusjuttu, jota kerrottiin sen takia miksi kummitusjuttuja ylipäätään kerrotaan. (Eli monista syistä, aina tietyn maailmankuvan todistamisesta puhtaaseen tarinankerronnalliseen pelotteluun. Ja koska voi.)

Itseäni näissä tarinoissa ihmetyttää se, että vaikka niissä on klassisten kummitusjuttujen elementtejä, ne eivät suinkaan yleensä kerro siitä että pelistä kömpisi yliluonnollinen paha. Kirotuista videoelokuvista saamme sentään kuulla "Ring" -elokuvissa. Creepypastoissa kauhujen kohteena on yleensä pelihahmo. Tätä on luultavasti hyvin vaikeaa ymmärtää jos ei ole aktiviipelaaja. Immersion vuoksi nämä tarinat ovat astetta pelottavampia kuin vähemmän pelaava voisi luulla.

Nuolesta polveen

"Skyrimissä" kaupunginvartijoille on annettu pieni määrä yksilöllisyyttä. Tarkalleen ottaen kaupunginvartijoilla on muutamia erilaisia lauseita, joita he käyttävät. Yksi niistä on noussut suosituksi meemi -ilmiöksi. Se, missä vartija kertoo olleensa ennen seikkailija kuten pelin sankarikin, mutta hän oli sitten saanut nuolesta polveen.

Pääsyy on luultavasti se, että samantapaisia tekosyitä kuulee melko usein. Hyvin monella on "kaatuneita urheilu -unelmia". Ja itse asiassa polvivamma on näiden kohdalla melko yleinen selitys. Tämä onkin jossain määrin rakentunut meemin perushengeksi ; Sanonnan käyttötarkoituksena on kuvastaa että se on tekosyy. Siksi voidaan sanoa mitä tahansa, kuten "olin ennen puhelinmyyjä kuten sinäkin, mutta sitten sain nuolesta polveen."
1: Tosin tämän vitsin hauskuus karisee kohdallani hitusen - mutta ei liikaa - sen vuoksi, että minulla on oikeasti polvivamma. Polvi on siitä typerä nivel, että se vahingoittuu kohtuullisen helposti. Tarvitsen joskus keppiä, kuten tarvitsin sitä silloin tällöin jo 20 -vuotiaana. Ja se on välistä hyvin kipeä. Minä en tosin ottanut polveeni nuolta, vaan liukastuin humalassa yrittäessäni lesoilla jäisellä tiellä kung-fu -taidoillani. (Ihan elämänilosta, eli kysymys ei ollut tappelusta edes.) Polven huonon suunnittelun tai evoluutiollisen adaptiivisuustason vuoksi en liene harvinainen poikkeus. Kenties yllättävän harva urheilu-urallaan pettynyt valehtelee polvestaan!

Pelin tekijöiden mukaan sanonnan takana ei ole sen suurempaa merkitystä. Lauseen meemiytymistä ei varsinkaan ollut suunniteltu. "It's certainly not intentional that it would catch on that way".

Mutta pelaajiin mahtuu monenlaisia ihmisiä. Ja osa heistä harrastaa keinotekoisten yhteyksien rakentamista. Siksi jos tämänlaisten taakse ei etsittäisi elämää suurempia merkityksiä, ei peliyhteisö olisi peliyhteisö (ei vaikka se ei nytkään ole teknisesti ottaen yhteisö vaikka sitä sellaiseksi kutsunkin). Esimerkiksi eräs teoria väittää että kyseessä on slangisana. "The REAL meaning of "i took an arrow in the knee" Is actually Nordic slang for getting married(Native race of Skyrim are the Nords). When a Skyrim guard says "I used to be an adventurer like you, but then i took an arrow in the knee", It has nothing to do with actually being shot in the knee with an arrow. Instead it is translated as "I used to be an adventurer like you, but then i got married". It then starts to make sense because they will have a family to take care of, therefore ending their adventuring." Toki kuvitteellisen maan kuvitteelliseen slangiin on mahdollista keksiä merkityksiä, mutta ei niitä voi kovin pakottavina ottaa. Tämä selitys tosin antaa sille sovinistis-romanttisen merkityksen.
1: Toki tätä levitetään faktana muinaisnorjan sanonnoista (tuossa lainauksessanikin), mutta tätä ei ole koskaan lähteistetty, joka viittaa siihen että se on täysin keksitty, mutta sen verran hyvä että sitä pitää levittää kuulopuheen vuoksi kuin se olisi tosi. Ja vaikka viikingit toki suhtautuivatkin ihmisiin siten, että oli "miehiä ja ei-miehiä", ja nainen oli ikään kuin alempi olento, ei avioliittoa sentään kovin uskottavasti verrattu vammautumiseen. Ainakaan mikään mitä minä tiedän ei vihjaa siihen että nuoli polveen viittaisi viikinkien kulttuurissa mihinkään muuhun kuin siihen että on saanut nuolesta polveen. (Ennen kuin joku lingvisti näyttää lähteet, en usko muinaisnorjateoriaan. Eikä siihen usko moni muukaan, eikä sinunkaan pitäisi.)

Astetta parempi selitys on se, että viitataan vanhempiin "elder scroll" -pelisarjan peleihin. Pelisarjan aiemmissa osissa oli käytössä jalkoja ja polvia suojaava haarniskatyyppi (greaves). Kun vertailee "Oblivionin" ja "Skyrimin" haarniskoita, polvien suojattomuus itse asiassa myös näkyy vertailussa ; Ja itse asiassa polvet ovat suojattomia juuri tavallisimmissa haarniskoissa. Näin viittaus pelimekaniikkaan voidaan tulkita vaikkapa (1) valitukseksi siitä miten maailma oli ennen parempi, ja miten nykyään polvisuojat ovat harvinaisempia tai (2) sitten se olisi vakavahenkinen muistutus siitä että maailma on muuten valmis, mutta kukaan ei vain ole sattunut tekemään tämänlaista innovaatiota. Ja siksi kukaan ei valmista sääriä ja polvia suojaavia haarniskoita. Vääräleuka voisi jopa sanoa, että kenties joku on ollut huolissaan että tämän haarniskan kanssa on ollut liikaa seikkailijoita, eikä ihmisiä ole siksi enää riittänyt kaupunginvartijoiksi.

Kaikista hienostunein kyhäelmä.

Toki polveen tähtäämiseen voidaan nähdä intressejä ja motiiveja. Esimerkiksi taloudellisia. Tällöin joudutaan käsittelemään tiettyjä kysymyksiä. Jos joku tähtää jalkoihin, hän tuskin haluaa tappaa. Teoriassa jos joku ei haluaisi tappaa vastustajaansa, hän voisi rampauttaa heitä. Tälle voidaan nähdä sellaisia syitä kuin pakeneminen. Tai sitten se, että ampuja haluaa, että seikkailija päätyy kaupunkiin parannettavaksi. Ja ennen kuin mietimme sitä, miten kaupunginvartiosto täyttyy vammaisista, muistamme että he käyttävät parantajan palveluksia. Siksi parantajilla olisi vahvat motiivit esimerkiksi palkata jousiampujia ampumaan seikkailijoita polveen. Kenties he ovat tiimissä seppien kanssa, jotka eivät valmista suojuksia jotka suojaisivat polvivammoilta. Tai sitten parantajat ovat huomanneet että kun suojusta tässä kohden ei ole, siihen on hyvä tähdätä jos halutaan eläviä maksavia asiakkaita. (Maksavat asiakkaat ovat parasta sorttia!)

Tietyt "Skyrimin" maailman rakenteet itse asiassa mahdollistaisivat tämän salaliittoteorian. Pelaaja harvemmin tähtää polviin, mutta kenties polvivammautuneet ovat niitä harvoja jotka eivät ole kuolleet. Näin on mahdollista että polvivamma olisi sattumaa, vaikka polveen hyökkääminen onkin hyvin typerä strategia pelimaailman sääntöjen sisällä. Mutta tästä huolimatta pahinta epäilystä antavat itse parantajat.
1: Aihetodisteeksi on otettava välttämätön mutta ei riittävä ehto. Parantamisesta kuuluu antaa maksu.  ; Ja itse asiassa kun pelin maailma antaa vahvoja viitteitä viikinkikulttuuriin, on muistettava viikinkien laki, "Frostatingsloven", joka määräsi että parantajalle on maksettava. Tämä ei toki tarkoita sitä että vammauttaminen olisi automaattista. Mutta jos maksua ei saa, vaan laki määräisi vaikka auttamaan hädänalaista ilmaiseksi, niin intressi katoaisi ja salaliittoteoria olisi mahdoton.
2: Vahvempia epäilyjä sitten antaakin se, miten pelimaailman parantajat lillivät paratiisimaisella eriytetyllä saarella (Summerset Isles). Tavallisissa kaupungeissa ei ole lääkäreitä. ; Tämä on hyvin poikkeuksellista, sillä tavallisesti roguelikepeleissä parantajat ovat hyvin tärkeitä, jos ei muuten niin parannuspullojen myyjinä.

Tämä salaliittoteoria vihjaa sen suuntaan, että tohtori-parantaja-pastorit ovat huijanneet ihmisiä ja eläneet unelmienmurskauksella. (Mikä tekee pelistä kenties tarpeettoman realistisen.) Se on mielestäni hieno teoria. Se sopii pelimekaniikkaan ja sen maailmaan. Ja se ei valehtele muinaisnorjasta tai turvaudu muihin asiavirheisiin. Se on kompleksinen, moneen yksityiskohtaan viittaava, mutta kuitenkin jollain tavalla yksinkertainen. Tämänlaiset kyhäelmät eivät tietysti ole olleet pelintekijöiden mielessä, mutta niiden miettiminen voi antaa monelle uusia, syvempiä, kokemuksia pelimaailman ymmärtämisestä. ; Tässä mielessä pelin tulkinta on pakko irrottaa tekijästään. Derridaa mukaillen kirjailija on kuollut. Tai peliohjelmoija. Immersion kannalta algoritmisuus on huonoin tapa kohdella peliä. Peliin eläytymisen kannaota on yksinkertaisesti naurettavaa jos kaikki NPC -polot olisivat sattumalta saaneet juuri nuolen juuri polveen. "Typerä koodari" ja "maailma toistaa itseään" eivät ole kovin mukavia asenteita nauttia pelistä. (Ellei sitten pidä tämänlaisesta snobismista.)

Pää perseeseen ; Eläinten itsehoidosta

Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä" (1/2014) on juttu siitä miten eläimet hoitavat itseään. Esimerkiksi simpanssit osaavat lääkitä itseään ; Sisäloisten vaivatessa nautitaan vernonia -kasvin mehua joka ei normaalisti kuulu niiden ruokavalioon. Kapusiinit ottavat ruuansulatusvaivoihin hiiltä ja monet papukaijat neutraloivat ruokavalionsa myrkyt syömällä tietynlaista savea.

Tämänlainen on melko uutta tietoa. Tavallaan. Sillä tosiasiassa eläinten itsehoidoista on paljon erilaisia vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi "Pim mustakorva" -kirjassa (1978) kerrotaan miten koirat osaavat parantaa itsensä vesikauhusta jos ne pääsevät nauttimaan joitain salaisuudeksi jääneitä yrttejä. Nämä ovat kuitenkin enemmänkin urbaanilegendoja. (Eläimet hoitavat itseään monilla tavoin, mutta osa näistä eläinten hoitotavoista ovat silti kuvitteellisia.)

Myös Michel de Montaigne (1533-1592) mietti aikanaan sitä, onko parempi olla ihminen vai eläin. Tätä miettiessään hän otti vahvasti kantaa myös monenlaiseen eläimissä esiintyvään viisauteen. Eläimet olivat kenties vähemmän älyllisiä, mutta kuitenkin joskus viisaampia kuin ihmiset. Alain de Botton kertoo "Filosofian lohdutuksissa" siitä miten Montaigne ihasteli sitä, miten koirat osaavat parantaa vatsanväänteensä syömällä tiettyjä yrttejä. Montaigne kertoi myös anekdootin norsusta joka oli mielistynyt tiettyyn naiseen ja miten norsu hieroi naisen rintoja kärsällään erityisen taitavasti. Ja hän kertoi siitä miten haikarat antavat toisilleen peräruiskeita.

Montaignen maailmassa nämä olivat vahvoja kehuja. Hän korosti käytännönläheisyyttä ja ruumiillisuutta. Viisaus oli hänestä oleellisempi kuin älykkyys. Siksi hän vihjaakin kirjoituksissaan siihen suuntaan että perinteinen kysymys siitä onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates on hyvinkin vaikea kysymys.

Tai siis hetkinen. Peräruiskeita? Haikaroita? Mikä peppuvitsi tämä nyt oli?

Montaigne kirjoitti haikaroista kaukana sivistyksestä, ja hän itse pahoittelee teksteissään olevia asiavirheitä, jotka johtuvat siitä että hän ei pääse tarkistamaan asioita maaseudulta käsin samalla tavalla kuin mitä monet pääsevät kaupungeissa. Selvää on kuitenkin se, että haikarat ja peräruiskeet eivät ole vain Montaignen päähänpisto. Vähän aikaa Montaignen kuoleman jälkeen, vuonna 1615, ilmestynyt "Don Quijoten" II osa kertoo sekin siitä miten ihminen voisi oppia eläimiltä. Englanninkielinen versio ("Don Quixote") valaisee että "Men have received valuable hints, and learned many things of importance from beasts, such as the enema from storks, gratitude and the use of vomits from dogs, vigilance from the crane, foresight and frugality from the ant, honesty from the elephant, and loyalty from the horse." Tämänlainen ajattelu voidaan nähdä jonkinlaisena jatkumona heraldisten eläinen symboliikalle. Ja tätä kautta se on jossain määrin sidoksissa vaikka Fiore dei Liberin perinteelle jossa miekkamiehen hyveet kuvattiin eläinhahmojen kautta; Ja esimerkiksi leijona kuvasi audatiaa, tietyntyyppistä rohkeutta ja elefantti fortitudoa, vakautta ja kestävyyttä ja voimaa.

Mutta koska minä olen minä, en malta olla palaamatta haikaroiden peräruiskepuuhiin. Peräruiskeet ovat olleet muodikkaita hoitoja 1600-1800 -lukujen aikana. Montaigne oli siis itse asiassa aikansa lääketieteen muodikkaassa eturintamassa haikaroineen. ; Walter Friedlander kuvaa kirjassaan "The Golden Wand of Medicine: A History of the Caduceus Symbol in Medicine" (1992) lääketieteeseen liittyvistä symboleista. Hän kertoo miten haikaroita käytettiin - ja käytetään jopa tänä päivänä - useissa lääketieteellisten laitosten ja lääketieteellisten opinahjojen heraldisissa tunnuksissa. Syynä olivat juuri se, että haikarat liitettiin peräruiskeisiin ja tätä kautta lääketieteellisen tiedon omaavaksi lajiksi. Joka luonnollisesti sopii tämän jälkeen hyvinkin vahvasti lääkäreiden symboliksi.

Asiaan voi törmätä myös vaihtoehtohoitojen puolella nykyäänkin ; Vaihtoehtohoitojen puolella saatetaan viitata Joogi Ramacharakaan (1862-1932) joka yhdistää peräruiskeen ibislintujen ja haikaroiden tekemäksi luonnon viisaudeksi ja näiden eläinten innovaatioksi. Ibislintukin löytyy sidoksissa peräruiskepuoleen jo aikaisemmin.

Tämä kuitenkin kertoo lähinnä siitä että Michel de Montaigne seurasi aikaansa eikä luonut ajatusta haikaroiden peräruiskeiden antamisesta.

Kenties mielenkiintoisempaa on miettiä, että mikä haikaroissa on saanut miettimään koko kysymystä. Yhtenä syynä on varmasti pitkä nokka joka jossain määrin voi luoda mielikuvia jostain joka sopii anukseen ja joka myös voidaan sinne työntää.

Oikea vastaus löytyy kuitenkin käyttäytymisestä. Ensimmäinen mielikuva voisi olla se, että jokin soidinmenojen osa voisi näyttää peräruiskeiden antamiselta. Kuitenkin vastaus on arkisempi. Jos katsoo haikaroiden ja iibislintujen elämää, on huomattava, että ne tekevät sitä mitä linnut muutoinkin tekevät. Nimittäin huoltavat ja rasvaavat höyhenpukuaan. Tämä pitää höyhenet lämpiminä ja sellaisina että ne suojaavat vedeltä. Linnut saavat rasvan tähän omasta itsestään. Niiden takapäässä on rauhasia josta ne hakevat öljyä.

Monet lajit, kuten sorsat, käyttävät tähän päätään ja niistä peräruiskemielikuvaa ei saa. Haikarat ja iibislinnut sen sijaan ovat pitkänokkaisia ja ruumiinrakenteeltaan sellaisia että päätä on vaikeaa työntää rauhasiin samalla tavalla kuin muilla linnuilla. Siksi peräruiskemielikuva nokkaansa höyhentenhuollossa enemmän käyttävistä linnuista voi syntyä. Kyseessä on siis luonnontarkkailusta saatu havainto joka on sitten vain tulkittu väärin. Kun sen ajan kulttuurissa peräruiskeita on arvostettu, ei ole ihme että yhteys on nähty. Teko on tajuttu hyödylliseksi, mutta väärällä tavalla.

Älä tunge nokkaasi muiden asioihin!

Kolosseum -myytti

Kristinuskon alkuajoista tulee helposti mieleen vainot. Marttyyrirooli on jotain jolla on haluttu korostaa kristittyjen uhrautuvaisuutta. Kuulemme toistuvasti siitä miten kristittyjä on heitetty leijonille ja miten tämä alkuperä ja tausta tulee ikään kuin osata yhdistää kristittyyden ytimeen. Kristinuskon nähdään tehneen roomasta ja ihmisistä lempeän. Toki kristityt eivät ole tässä yksin. Tämä asennoituminen muistuttaa sitä miten monet ateistit ja muut kerettiläiset palaavat noitavainoihin. Näillä luodaan jonkinlaista omituista omanarvontuntoa sitä kautta mitä jollekulle muulle kuin itselle on tapahtunut. Se on vähän sitä kuin yrittäisi selittää olevansa vainottu sankari sillä että kuuluu samaan kerhoon jonkin vainotun sankarin kanssa.

Vainottuna olemiselle on annettu kristillisessä kulttuurissamme hyvin suuri arvo, jolla saa myös valtaa. Sen seurauksena ihmiset ovat valmiita menemään kauaskin historiaan saadakseen omalle ideologialleen marttyyrinstatuksen. ; Kärsimys demonstroi marttyyrin nöyryyttä ja rohkeutta, korostaen hänen hyveellisyyttään. Lisäksi kyky kuolla uskon puolesta oli kristillisessä mielikuvastossa samaa kuin uskonnon autenttisuuden vahva osoitus.

Toki tässä on pakko ottaa huomioon se, että siinä missä noitavainot olivat todellisia, on roomanajan kuvaus ylipäätään varsin epäobjektiivista. Esimerkiksi orgioiden yleisyyttä on liioiteltu vahvasti. Tätä voidaan pitää "voittajan propagandana". Kristinuskolle on ollut tärkeää loata roomalainen kulttuuri. Tätä kontrastia tarvitaan jotta korostuisi se, että kristillinen kulttuuri olisi erityisen hyvää verrattuna siihen. Gillian Clark kertoo "Christianity and Roman Society" -kirjassaan että orgiat oli joidenkin yläluokkaisten roomalaisten huvitus. Itse asiassa muutoin kulttuuri oli hyvin orgiavastaista. Päinvastoin. Siveyttä ja stoalaista pidättyväisyyttä arvostettiin tärkeinä kansalaisen hyveinä.

Keisari Neron kauheuksia miettiessä ei toki voi olla muistamatta sitä, että hän syytti kristittyjä Rooman palosta. Huomattavaa on, että kymmenen vuotta tästä suuresta syytteestä, roomalaiset olivat jo täysin vakiokäytänteessään. Joka oli monikulttuurisuus. ; Rooman valtakunta oli tunnettu siitä, että ihmisillä sai olla mitä tahansa uskontoja, kunhan he muistivat maksaa veroja. Tästä todisteena on kolosseum, joka ei ollut vielä valmistunut keisari Neron syytöksen aikana.

Toki mielikuvissa kolosseum on juuri se paikka jonka kellarikerrokset on likimain rakennettu kristittyjen marttyyrien luista. Mutta ajatus siitä että kolosseumilla olisi kuollut kristittyjä on täysi myytti. Keith Hopkins ja Mary Beard kertovat "The Colosseum" -kirjassaan (s. 103) että tunnetuissa historiallisissa lähteissä ei tiedetä yhdenkään kristityn joutuneen kolosseumille ainakaan kristinuskonsa vuoksi. He kertovat myös (s. 105) miten 200 -luvulla kristittyjen parissa syntyi muotivirtaus, marttyyrikertomukset, jotka kertoivat vainotuista kristityistä. Tämä oli kuitenkin enemmänkin kirjallisuutta kuin faktuaalista historiankertomista. Näillä tarinoilla haluttiin korostaa pakanoiden julmuutta. "From the second century onwards Christians created a new genre of literature, known as 'Martyr Acts', which celebrated the capture and trial (often before a capricious pagan judge) of a steadfast Christian who was willing to suffer terrible tortures and death rather than give up his or her faith. Hugely embellished no doubt, they acted as a kind of sacred pornography of cruelty, tying the Christian message to gruesome and gory death ath the hands of the Roman authorities."

On toki ymmärettävää, että tämänlaista historiaa on haluttu rakentaa. Sillä muutoin voisi korostua liikaa se, että Konstantinus Suuri näytteli tärkeää osaa kristinuskon suosituksi tulemisessa. Jo virallinen kristillinen perinne toki tuntee tarinan "voitosta tässä merkissä". Tämä on tarina siitä miten kristinuskosta tuli merkittävä uskonto sotilaallisen voiton ja voimankäytön kautta. Konstantinuksesta ei haluta yleensä paljastaa muuta kuin korostaa hänen hyviä puoliaan. Hänestä opetetaan usein se, että hän kääntyi kuolinvuoteellaan. Sen sijaan tässä kohden ei yleensä paljasteta, että Konstantinus suuri teloitti oman poikansa ja keitti vaimonsa elävältä. Ja tämänlaatuisen miehen päätösten varassa kristinuskosta sitten tuli valtauskonto. Jos oikea historia on tätä, on ymmärrettävää jos moni haluaa keksiä tilalle uuden, ja miten moni mieluusti uskoo näitä uusia versioita.

Tämänkaltaisen marttyyritarinaperinteen vaikutusta ei tässä kohden voi vähätellä. Sillä kolosseumilla raadelluista kristityistä ei ole olemassa historiallisia viitteitä muuta kuin vasta sata vuotta sen jälkeen kun kristinuskosta oli jo tullut Rooman valtauskonto.; Candida Moss kertookin kirjassaan "The Myth of Persecution" siitä, että ajatus kristillisestä uskonnosta vainottuna uskontona syntyi vasta pitkälti 300 -luvun puolella. Hän lähestyy aihetta ja sitä miten tätä myyttiä luotiin. Hän tarkastelee vanhimpia tunnettuja vainokertomuksia ja havaitsee ne varsin ontoiksi. Hän lähestyy myös kristittyjen kohtelua. Tärkein kristittyjä vastustanut kampanja tapahtui keisari Diocletianus (josta kristityt eivät ääneen puhu erityisenä vainoajana). Silloin kristityt menettivät oikeuden työskennellä tärkeissä julkisissa viroissa. Kyseessä ei ollut murhakampanja. Diocletianus hajotti myös kristittyjen temppelin. On selvää, että kyseessä ei ole mikään katakombeissa ryömivä vainottujen raukkojen joukko, jos heillä oli tärkeitä virkamiespaikkoja menetettäväksi ja heillä on julkinen temppeli - joka oli itse asiassa rakennettu käytännössä keisarin oman talon lähelle. Moss tuokin esiin sen, mikä koskee kristittyjen kokemaa. Oli taattua että osa kristityistä kohtasi karun kohtalon. Mutta tässä syynä ei ollut se, että kristittyjä olisi erityisesti haluttu vainota. Syynä oli se, että roomalaisilla oli hyvin samantapainen suhtautuminen rangaistukseen kuin monilla nykyajan konservatiivikristityillä. Rangaistusten haluttiin olevan kovia. Lisäksi roomalaiset olivat nuukia vankeinhoidossa eikä heillä ollut mitään kiinnostusta tukea vankilassapitämistä. Siksi kuolemanrangaistus vain sattui olemaan tavallinen rangaistus monista sellaisista rikoksista joita me nykyään pitäisimme jopa mitättöminä. Roomalaisille kysymyksessä oli oikeuslaitoksen rankaisujärjestelmästä (prosecution) eikä vainosta (persecution).

Marttyyrikertomukset ovatkin anekdootteja jotka ovat urbaanilegendojen tapaan suusta suuhun siirtynyttä tietoa. Jota ei tarkisteta vaan levitetään. Ja jos tarkastellaan kristittyjä ja marttyyriyttä tänä päivänä, niin saamme toki kuulla kuinka heitä vainotaan nykyäänkin. Tässäkin on aimo annos "Roomanlisää". Yllättävän vähän asiat muuttuvat historian aikana.

Ei ole kesyä oravaa

Työkaverini kertoi, miten erään kerran eräs hänen tuntemansa nuori mies oli kiivennyt puuhun, jossa oli oravanpesä. Orava oli puolustanut pesäänsä ja purrut miestä sormeen. Mies oli pelästynyt, pudonnut puusta ja kuollut - eikä orava ollut vieläkään irrottanut hampaitaan tästä. Tiedän siis ihmisen joka tuntee oravan surmanneen ihmisen. (Tai sitten se on ainakin hyvä tarina.) Ajatus voi tuntua koomiselta ; on muodikkaampaa pelätä susia. Itsekin pelkään enemmän ilveksiä kuin susia. Oravat kuitenkin herättävät kunnioitusta. Samoin kuin erilaiset peurat, jotka voivat olla erittäin pelottavia kohdattavia.

Oravien kohdalla tärkeintä on ymmärtää että ne ovat kamalia purukoneita ; Yleisesti esitetään, että oravat eivät voi irrottaa purentaansa. Markus Kajokin kertoo tästä, että "Eli, kun sanotaan, että jos orava puree henkilöä vaikka peukalonkankaan, niin se ei lopeta ennen kuin on hampaat vastakkain. Mutta jos onkin sillä oravalla paha alapurenta, eikä ota hampaat vastakkain, niin eikö se ikinä lopeta? Niin että se on pakko nukuttaa se orava, ettei se kuolisi nälkään siinä peukalonhangassa riippuessaan."

Toistuvuus oravasta joka ei päästä irti kertoo siitä että kyseessä on yleinen uskomus. Tässä kohden saattaa mukana olla jo liioittelua - tässä on kenties jopa eräänlainen myytti tai urbaani legenda yritteliään murrettavaksi. Mutta totuus on kuitenkin kohtuullisen lähellä kansan tietämää. Nimittäin tiedetään että oravien puremiskäytäntöä kuvaa muutama asia.
(a) Niillä ei ole puremista hillitseviä vaistoja, joten kun orava saa päähänsä purra, se ei osaa lopettaa toimintaansa.
(b) Niillä ei myöskään ole pureskelua hillitseviä vaistoja, joten niiden päähän tulee maistella likimain kaikkea. Tämä on melko kamala yhdistelmä.
(c) Pureskeluinto ei tietysti merkitsisi paljon, jos puruvoima olisi yhtä pikkiriikkinen kuin orava itse. Mutta tosiasiassa oravat ovat jyrsijöitä, joiden puruvoima kykenee esimerkiksi pähkinöiden murtamiseen. vahingoittavat halutessaan kiinteistöjä, koska ne kykenevät pikkunykeröhampaineen nakertelemaan tiensä läpi miltei kaikesta, mukaan lukien alumiini. Oravien ruokavalio vaatiikin runsasta kalsiumin saantia, sillä ne ovat jyrsijöitä joiden hampaat kasvavat koko ajan.
(+) Hampaiden lisäksi oravilla on kynnet joiden pääfunktiona on upota kaarnaan. Ihmisen iho on paljon ohuempaa ja lävistettävämpää, joten oravan raapimaksi joutuminenkaan ei ole ollenkaan miellyttävää.

Oravat ovat yleensä varovaisia ja pyrkivät pakenemaan, mutta jos ne ovat nurkkaan ajettuja ne voivat saada ns. ison vaihteen päälle. Silloin ne ovat pelottomia ja pelottavia. ; Itse asiassa niiden aggressiivinen käytöskään ei kuitenkaan ole hirveän harvinaista. Ne ovat yksiä vihaisimpia jyrsijöitä joita luontomme tuntee. Rotta on oravaan verrattuna helppo olento. Mikä onkin varmasti se syy, miksi rottaa saa yleisesti lemmikkieläinkaupoista, kun taas niitä söpömpiä ja pörröisempiä oravia ei saa. (Kaikkeen tälläiseen on yleensä jokin syy. Yleensä se on hyvä. Nykymaailmasta tarvitsee tavallaan tässä yhteydessä tietää vain se, että miltei kaikki kaupallistetaan, joka vain voidaan.)

Itse asiassa oravan pitäminen lemmikkinä olisi aivan yleisesti ottaen kammottavan huono ajatus. Oravien ainut ansio lemmikkinä on se, että ne ovat pörröisiä. Sen lisäksi ne tuppaavat pitämään alueensa puhtaana sotkemalla lattiat, olemalla pieniä, salamannopeita ja sille päälle tullessaan ne rikkovat, repivät, purevat, raatelevat... Tärkein asia oravien kanssa pelaillessa on se, että oravia on helppoa ja miellyttävä kesyttää, mutta ne eivät koskaan täysin kesyynny. Oravasta saa helpostikin villin elätin joka seuraa sinua minne menetkin, mutta lemmikkiä niistä ei tule.

Itsekin olen toki kesytellyt elämäni varrella muutamankin oravan. Ne ovat ihan mukavia otuksia, etenkin kun muistaa että ne syövät pähkinöitä, käpyjä, linnunmunia, linnunpoikasia, kaikkea lihaa, kaikkea mikä on roskaruokaa. Ja ennen kaikkea ne oppivat melko nopeasti mistä saa ruokaa. Ja kesyys on sitä että ne tajuavat että sinä tarjoat ruokaa. Niiden kohdalla on vain syytä muistaa turvaväli. Muistaa tuoda niille ruokaa mutta ei olla itse ruoka.

Kykloopeista Towerin korppeihin ~ Faktoja ja tarinoita

"Riding with bullet" - omituinen, eikä kovin laadukas, elokuva jota voi luokitella "surreaaliksi kauhuelokuvaksi" - pitää sisällään monia löyhästi yhteennivottuja kohtauksia. Yksi niistä on lähes sketsimäinen. Siinä päähenkilö liftaa hienon auton kyytiin. Kuski ajaa ja alkaa kertomaan tarinaa siitä, miten nuori mies näkee että myynnissä on hieno loistoluokan urheiluauto. Myyjä on valmis luopumaan siitä äärimmäisen edullisesti. Poika ei usko että tarjous on todellinen, paitsi myyjän ahkeran vääntämisen jälkeen. Lopulta syyksi paljastuu se, että auton omistaja oli aikoinaan ollut matkoilla ja tämän puoliso oli kuollut autoon ja mädännyt siihen viikkoja. Haju ei vain lähde irti millään pesulla, kuten eivät muistotkaan. Kyytiin otettu liftaaja kysyy kuskilta, että miksi tämä matkoille lähtenyt puoliso ei ollut soittanut kotiinsa ja kysellyt kuulumisia. Kuskin vastaus on, että kyseessä on tarina, ja että tuollaisia ei kysytä. Että tarinoissa ei ole kysymys tosiasoista ja niiden tarkistamisesta. Että tarinassa on kysymys siitä supertarjouksesta. Ja että tarina tuli mieleen koska se sillä hetkellä ajamansa auto haisee. Ja tämä haju on tosiasia.

Todellisuus joka on liitoksissa tälläisiin faktoihin voi tietysti olla hyvinkin muuta kuin tässä tarinassa. Ja skeptikolle auton haju ei ole vielä riittävä evidenssi sitomaan tarinaa kyseiseen autoon. Humanistina osaan arvostaa hyvää ... (vitsiä?) Empiristinä taas uskon tarinoihin sitä mukaa miten ne tuetaan erilaisella aineistolla.

Toisaalta jos valtiomuoto redusoituu
pohjimmiltaan ornitologiaan,
se on ainakin luonnontieteellistä!

Itsekin joskus kehittelen tälläisiä. Esimerkiksi spekulatiivinen mieleni kehitti selityksen Towerin korpeille. Se on tarinana jotain sellaista jonka kenties melkein voisi uskoa. (Ainakin riittävän humalassa). Towerin korpeistahan on tullut symboli. Niihin on sidottu uskomus, jonka mukaan britannia kaatuu jos Towerin linnassa ei ole korppeja. Siksi korppeja esimerkiksi kasvatetaan linnan liepeillä. Ja niitä onkin pihalla. Ne ovat kesyjä ja komeaa seurattavaa. Korppitarinan uskottavuus on kuitenkin helppoa asettaa kyseenalaiseksi. Ei nimittäin tunnu olevan mitään kovin ilmiselvää rationaalista selitystä sille, miten korpeilla voisi olla tälläinen vaikutus kruunupäihin ja politiikkaan. Uskottavuus tälläiselle näkemykselle on suunnilleen sama kuin selittäisi että siilit (tai mikä parempaa avaruusolennot) hallitsisivat maailman pörssikursseja. Ihan sen takia että kysymys muuttuu välittömästi muodosta "wtf?" muotoon "miten?"

And Ladies ... Gentleman ...  You.
This is called "cheating".

Kuitenkin jos mietimme historiaa, voimme muistaa, että linnoissa on yleensä ottaen syöty. Ja lisäksi linnoissa on ollut vihollisia joita on käsitelty karustikin. (Towerin linnassakin on oma osio joka käsittelee linnassa harjoitettua kidutusta. Nykyään siellä kidutetaan tiemmä vain koululaisia niillä kidutusta käsittelevillä infotauluilla.) Joku voisi ajatella että vanhan ajan maailmankuva ja maailma on ollut karu ja tietyssä määrin konkreettisempi. Näin ollen korpit voidaan sitoa linnan hyvinvointiin kahtaa kautta ;
1: Jos britannia kukoistaa, sillä on potentiaalia ruokkia ihmisiä. Tällöin syntyy tähteitä joita ei ole kaluttu. Linnut syövät niitä. Suomessa ne olisivat todennäköisesti variksia ja naakkoja. Mutta britannian varislinnuista voisi sanoa sen, että korpit ovat yllättävän yleisiä. (Suomessa korpit mielletään helposti pohjoisemmaksi ja Lappiin.) Korpit ovat yleisiä muuallakin kuin Towerin linnalla.
2: Toisaalta korpit voidaan mieltää astetta sadistisempiin hommiin, syömään kidutettujen, teilattujen, surmattujen ja muuten kaltoinkohdeltujen kruunun vihollisten jäänteitä. Jos on kova maailmankuva, voisi sanoa että jos kuningasperhe lepsustuu, niin hampuusit ottavat vallan. Näin korppien läsnäolo kertoisi että kuningas on vahva ja hoitaa yhteiskuntaa sellaisella terveellä kädellä joka muistuttaa siitä, miten rauhaa halutessaan on valmistauduttava sotaan. Kruunu on siis vakaalla pohjalla niin kauan kuin korpeilla riittää ihmislihaa syödäkseen.
___2.1: "Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan." Kunnioitettava ohje, joka toki muistuttaa siitä miten meidän on kiitettävä Allahia, Jumalaa ja Jahvea siitä että niin moni on valmis hankkimaan rauhanaseita jotta heidän maassaan olisi heidän armeijansa eikä jonkun muun maan armeijaa. Tämä rauhantahto on esimerkiksi Lähi-idässä niin voimakasta, että emme voi päätellä muuta kuin että mellakointien olisi oltava loppusuoralla. No, mitä muutakaan tässä voisi toisaalta tapahtua. Vuosisatainen rähinähistoria muistaen, kuinka paljon sitä kiukkua muka enää edes voisi olla jäljellä? Rauha on siis vain ajan kysymys.

Tämä on tietysti spekulatiivista. Sitä on tuettu lähinnä aihetodistein. Ne ovat toki sinällään jossain määrin faktoja, ja ne kuvavat ajan henkeä joka tuo niihin jotain sellaista miksi se on voitu aikanaan keksiä. Mutta ei sitä ole mihinkään kunnon aineistoon kuitenkaan sidottu. Ja siksi se jää tarinaksi. En sano "vain saduksi", koska sadut ovat hienoja.

Kyllä tämänlainen "ronsu" saattaa
johtaa väärään lajintunnistukseen.

Otetaan esimerkiksi kryptolzoologia. Usein ihmiset sitovat uskomuksensa tarinoihin. Joku on nähnyt jotain jossakin. Tämä on periaatteessa sitä että seuraisi elokuvan liftarikertomusta ja pitäisi sitä uskottavana. Tarina ei kuitenkaan tee otusta uskottavaksi ; Otetaan vaikka kykloopit. Niille ei ole todisteita. Kuitenkin kykloopit ovat uskottavasti enemmän kuin pelkkiä tarinoita. Sillä kykloopit voidaan sitoa elefantteihin. Ne ovat niin saman näköisiä. Intuitio ei vain tahdo hyväksyä sitä. ;  "Natural History Museum" piti esillä useitakin norsujen ja niiden muinaisten esi-isien ja sukulaisten kalloja. (Ohessa yksi.) Ja niiden tyypillinen piirre on keskellä ammottava iso reikä. Ihmiset vain ajattelevat että kaikki kallot olisivat kuten vaikkapa ihmisillä, joilla kummalekin silmälle on kallossa oma reikä. Ainut erottava elementti näissä kalloissa ovat tietysti syöksyhampaat. Mutta joskus sellaiset voivat mennä poikki tai ne eivät ole ehtineet kasvaa. Onkin aivan oikeasti spekuloitu että kyklooppitarinat on keksitty kun joku on nähnyt tämäntapaisia kalloja.

On toki päivänselvää, että tämänlainen tosiasia ei riitä. Yhteys on spekulatiivinen ja analoginen. Se on kuitenkin enemmän kuin Loch Nessin hirviöillä. Näin ollen kryptozoologeilla on vahvempi case ja selitys sille että kyklooppi ei ole täysin myyttinen olento ja pelkästä taikauskosta ja mielikuvituksesta kummutettu olento, kuin mitä heillä on selityksiä Loch Nessin hirviöille. Tavallisten ihmisten ennakko-oletukset ovat luonnollisesti päinvastaisia.

Toivoaksemme täysin fiktiivinen

Jukka Niemisen "Suomen Mysteerit" kirjoittaa tarinan (s. 102-104) suomessa mahdollisesti elävästä sarjamurjaajasta joka ei ole jäänyt kiinni. Hän ei ota tässä esiin ns "Hyvinkään hiekkakuoppasurmia" aka. "Järvenpään sarjamurhaajaa" joka olisi aihetta lähimpänä oleva "perustuu tositapahtumiin" -aineistoa sisältävä asia. Sen sijaan hän ottaa esiin tappajan joka tappaisi parinkympin korvilla olevia nuoria miehiä.

Niemisen suhtautuminen tarinaan on omituinen. Se on tekoasiallisella ns. "Minä vain kysyn kysymyksiä" -asenteella tehty. Mutta tätä on vielä korostettu tekemällä tähän asenteeseen lisävääntöä ; Jutun alustus sanoo kokonaisuutena seuraavasti "Tämä on karmein kertomus jota olen koskaan kirjoittanut, ja todettakoon että se on (toivoaksemme) täysin fiktiivinen. Lisäksi haluan pyytää anteeksiomaisilta, että olen heidän edesmenneet rakkaansa kietonut sepitteelliseen tarinaan. Tarkoituksenani ei ole repiä vanhoja haavoja auki, ja vielä vähemmän syöttää surevien omaisten päähän vääränlaisia ajatuksia. Provokaatioon on kuitenkin syynsä, sillä kaikki me - kollektiivisesti - haluamme tietää ja ymmärtää mitä tässä maassa tapahtuu, ja ennen kaikkea varmistuksen siitä, että edes 1% tästä tarinasta ei ole totta - muutoin seassamme kulkee hirviö." Eli tarina on "fiktiivinen mutta". Eli omaisten päähän halutaan syöttää oikeanlaisia ajatuksia. Tarina on fiktiota mutta se on jokin joka kertoo mitä maassamme tapahtuu. Tarina on siis tosi että ei ole.

Tarinan loppupuolella kysytäänkin "Onko seassamme siis sarejamurhaaja joka tappaa nuoria miehiä? Kaikissa näissä olosuhteissa tuntuu olevan identtiset olosuhteet, ajankohdat, sekä kuolintavat. Itsemurhan mahdollisuus tietenkin on myös, jos oletamme että muutaman kuukauden välein nämä nuorukaiset kävelevät järviin, jokiin ja mereen kuin tahdoton sopulilauma. Profiilin perusteella seassamme näyttää olevan hirviö, jota on lähes mahdoton saada kiinni, ja joka ei pysty - tuskin haluaakaan - lopettaa toimintaansa. Hänen tekotapansa kielii myös miten varovainen ja älykäs hän on, hän on tappanut ainakin 15 ihmistä vain muutamassa vuodessa, ja niin nuo teot täyttävät täydellisen murhan kriteerit, ettei hänen olemassaoloaan edes tiedosteta." Hän kuvaa murhaajan strategian seuravalla taalla "Heittäminen veteen oli ehdottomasti älykkäintä sillä vesi kadotti todisteet ja hukkuminen oli liian yleinen kuolinsyy jotta kukaan osaisi arvata. Tässä vaiheessa hän keksi ilmeisimmin sähkölamauttimen, joka ei jätä jälkiä. Tajuttomilla uhreilla ei olisi mitään mahdollisuuksia pudotessaan mustaan veteen." ... "Hänen etunaan oli muutenkin se, että tilastojen valossa nuoret miehet ovat onnettomuus- ja itsemurha -altista väkeä, jonka kuolemia poliisi tutkii lähes laiskasti." ... "Uhreista ei ollut pulaa, kymmenet- mahdollisesti sadat tuhannet nuoret miehet hoippuvat ravintoloista ulos umpihumalassa matkalla grillille ja kotiinsa, oikoen merenrantapolkua tai sataman kautta"

Mielenkiintoista on, että Niemisen tarina sarjamurhaajasta näyttää perustuvan pelkästään siihen että useita nuoria miehiä on hukkunut. Niemisen perustelut sille miksi murhaaja voisi teoriassa olla liikenteessä perustuu pelkästään siihen että miksi todisteita murhaan ei ole. Hän selittää että murhaaja iskee riskiryhmiin, että murhaaja käyttää asetta joka ei Niemisen mukaan jätä minkäänlaisia jälkiä. ; Tämä onkin tieteenfilosofian kannalta oikein malliesimerkki erilaisista ad hoc -selityksistä. Niemisellä on lähinnä puolustuksia kriittistä ajattelua vastaan. Tärkein kuitenkin unohtuu. Voi olla -saivartelun lisäksi hänellä ei ole mitään perusteluja sille miksi hän tietää että murhaaja liikkuu ylipäätään. Saati, että ne voitaisiin liittää juuri hänen nimeltä mainitsemiinsa uhreihin. (Niemisellä on artikkelissaan nimiä ja heidän kuolinpäiviään.) Jos murhaajan uhri näyttää samalta kuin humalassa mereen kaatuneen/sammuneen uhri, niin mikä on se peruste jolla Nieminen tietää että juuri tämä kohde a on uhri ja b ei.
1: Nähdäkseni Niemisen alustus artikkeliin on implisiittinen, sanomatta jätetty, tunnustus huonoudesta ja perusteluissa tehdystä vakavasta oikomisesta ; Syytös on vakava, esimerkiksi syytös poliiseille, ja jos tätä ei "myytäisi" tarinana olisi edessä mahdollisesti ikävä oikeusjuttu. ; Jos hän sen sijaan ajattelisi että ajattelu on perusteltua, hän jätäisi tämänlaiset tekemättä. Kysymykseksi jääkin se, että miksi hän muutoin vakavahenkiseen vaihtoehtohistoriaa esilletuovaan teokseen toisi yht'äkkiä aivan fiktiivisen jutun tähän teoksen jonka asiallisuutta hän muutoin peräti korostaa. Ellei hän siis halua oikeasti korostaa että sarjamurhaaja on enemmän kuin tarina. Että kirja on kokonaisuutenaan vakavastiotettava kokonaisuus eikä "pelkkä fiktiivinen mielikuvituksellisten tarinoiden kokoelma". (Itse tosin myisin sitä juuri tämänlaisena. Eräänlaisena kansanperinnearkiston kokoelmana, urbaanin kulttuurin tarinat voisi rinnastaa esimerkiksi kansanperinteen tutkimukseen ja vaikkapa agraariajan kummituskertomuksiin joista itseltänikin löytyy kokoelma kotoakin.)

Mielenkiintoisinta on tietysti se, että google ja tätä kautta löytyvät netin ikävämpi aineisto osaa kyllä näyttää sähkölamauttimen jättämiä vammoja ; Tämän ei tietysti pitäisi yllättää ketään koska ihmisen tainnuttamiseen tarvitaan kuitenkin jonkin verran virtaa. Ja sähkö tekee muutakin kuin vain menee läpi. Siitä jää jälkiä. (Itse olen kielellä kakarana nuoleskellut 9 voltin patteria testiksi, ja jos tätäkin pitää kielessä kauemmin, niin ei edes mene taju mutta merkkejä kieleen jää.) Näin ollen hänen tarinastaan puuttuu olennainen uskottavuuselementti ; Hänen pitäisi kyetä liittämään mainitsemiinsa ihmisiin sähkölamauttimesta syntyvät jäljet.

Niemisen ajattelussa onkin selvää teleologiaa. Hän ei koe mekanistista selittämistä riittävänä, tyydyttävänä tai miellyttävänä. Kokemuksieni mukaan juuri tämä asenne onkin takana suurimmassa osassa salaliittoteorioita ja vastaavia kuvitteellisten murhaajien näkijöitä ; Virallinen Tylsä selitys häviää viekottavuudessaan teleologiselle päämääräsuuntautuneelle selitykselle jossa perimmäinen syy on aina jonkin motiivi. Siksi esimerkiksi mekaaninen lentokoneen viiru taivaalla on tylsä jos sen selittää vain pilveksi. Mutta jos sen selittää myrkyttäjän juoneksi tai illuminatin sään kontrolloimiseksi, se tuntuu heistä heti jännittävältä.

Edes profiloinnin kannalta Niemisen ei kannattaisi tiputtaa termiä profilointi ; Hän nimittäin näkee pelkässä korrelaatiossa modus operandin vaikka oikeasti tämä kertoo enemmänkin vain sen, että kyseisessä tilastopiikissä on merkittynä riskiryhmä. ; Se, että vanhat mummot kuolevat sydänkohtaukseen ei tarkoita että ympärillämme pyörii joku pelästyttäjämurhaaja joka rasittaa mummeleiden elimistöä ja saa heidän kuolemansa näyttämään luonnolliselta. Se, miten nämä tulkitaan murhiksi liittyy juuri niihin jälkiin joita murhan tekemisestä väistämättä jää, etenkin jos tekoja toistetaan jatkuvasti kuten sarjamurhaamisessa on kyse. ; Samoin talvisin kaduillamme ei vaani mikään jäänuijamurhaaja, joka aikaansaa takaraivovammoja lyömällä uhreja jäisellä laakealla nuijalla niin että se näyttää täsmälleen kaatumisvammoilta. Ei vaikka sanoisin että nuijarusmaaja on niin ovela että lyö vain silloin kun kukaan ei ole katsomassa.
1: Itse asiassa Niemisen näkemys onkin varmasti ns. maahantuotu self claimed mystery / self build mystery. (Keksitään ongelma jota kukaan ei näe ja ratkaistaan se itse. Otetaan tästä kunnia ja saadaan pienissä piireissä arvostusta näkijänä.) Suuressa Maailmassa on nimittäin identtinen sarjamurhaaja, Smiley Face Killer ja "Jack The Pusher" Heidän modus operandinsa on tietysti identtinen tämän Suomen murhaajan kanssa. Nieminen itse asiassa referoi tähän tapaukseen. Valitettavasti se ei kuitenkaan tee asiaa uskottavammaksi ; Jos riskikäyttäytymisestään tuttu ihmisryhmä on globaalisti sarjamurhaajien uhreina ; Peräti niin että meidän täytyisi olettaa kaikkialla maailmassa olevan täsmälleen samalla tavalla työskenteleviä sarjamurhaajia joista yksikään ei koskaan ole jäänyt kiinni, joista jokainen tekee vain ja ainoastaan täydellisiä rikoksia. (Jos Nieminen vetoaisi kiinni jääneisiin vastaaviin olisi se uskottavampaa. Mutta ei.) Kun tämän huomaa alkaa kokonaisuus näyttämään siltä että maailmanlaajuista ihmiskäytökseen liittyvää ilmiötä selitetään sarjamurhaajilla. Ja kun sama ilmiö on niin laaja että yksi surmaaja ei kykenisi kaikkea tekemään, niin sitten ei auta muuta kuin keksiä useita.
___1.1: Kopiointi vieraan maan salaliittoteorioista ja urbaanilegendoista tuo näissä piireissä uskottavuutta että tämäkin olisi vakavasti otettava. Itse pidän tätä kuitenkin enemmänkin mielikuvituksettomuutena. (Joka on, jos faktuaalisuus ja perustelut jäävät pois kuten tässä, se ainut tapa olla jollain tavalla ansioitunut.) Ja näin jopa tällä jäänuijamurhaajallani on omissa silmissäni enemmän uskottavuutta ja arvostettavuutta. (Vaikka nekin ovat rehellisesti sanoen aika säälittäviä. Eikä lehtileikereferenssit talvisiin kuolemia aikaansaaneisiin kallovammoihin muuttaisi tätä mihinkään.)

Tämä ei tietysti yllätä kun katsoo sitä elämäntilannetta jossa moni mies 20 -vuotiaana elää. Heillä on ensimmäinen työ. Vanhempien valvonta on poissa, joko siksi että täysi-ikäistä on vaikeaa kontrolloida tai siksi että on muutettu pois kotoa. Ei ole muita huollettavia eikä ole naisystävää painamassa jarruja. Sitä on ensimmäinen tilaisuus kokeilla ilman moitteita ja varat joilla tämä tehdä. Omia rajoja ei välttämättä tunenta koska ei ole kokemusta. Alkoholi taas itsessään turruttaa ja sepalus auki veteen horjahtaneesta tuleekin helposti hukkunut. ~ Näin ollen Niemisen pitäisi tehdä tässä kohden tarkempaa tilastoanalyysiä. Hänen pitäisi vertailla kuolintilastoja. Murhaajan pitää nostaa riskiryhmän kuolintodennäköisyyttä. (Ihan sen takia että hän tappaa, hän vaikuttaa kuolintilastoihin. Ellei hän sitten ole niin ovela että murhaa niitä jotka ovat automaattisen 100% pelastuken ulkopuolella.)

Uskon kuitenkin tästä huolimatta vahvasti että ympärillämme on julma tappaja. Se on kuningas alkoholi. Se on siitä mielenkiintoinen aines, että sen nauttiminen on teknisesti katsoen myrkyttämistä, mutta tässä ei ole silti juridis-filosofisessa mielessä kysymys murhasta eikä itsemurhasta.

Se ainut tarina skeptikoista

"The media's the most powerful entity on earth. They have the power to make the innocent guilty and to make the guilty innocent, and that's power. Because they control the minds of the masses."
(Malcom X)

Skeptikot ja elokuvatulkinta liitetään tyypillisesti tiedevirheiden etsintään. Tätä pidetään jotenkin omituisena ja jopa halveksittavana asiana. Syynä on se, että humanistinen puoli ei välitä tiedevirheistä koska heille tarinankerronta on "oman maailman luomista". Näin ollen tyystin epätieteellisiä asioita voi tapahtua koska ne kertovat tämän maailman sisäisestä asiasta.

Käytännössä asia ei tietysti ole näin yksinkertainen.
1: Ensinnäkin elokuvatulkinnassa korostetaan usein erilaisten tulkintojen moninaisuutta. Esimerkiksi jos elokuvia tulkitaan kristillisen maailmankuvan pohjalta, ei näkökulmaa itsessään kielletä vaikka se onkin maailmankuvallinen. Sillä elokuvien ja muidenkin tarinoiden tulkinnassa tilanne on yleisesti ottaen juuri näin.
2: Esimerkiksi elokuvissa yleiset autojen räjähdykset ovat vähentäneet ihmisten myötämielisyyttä ilman turvavöitä ajamiseen. On ajateltu että räjähdysriski tarkoittaa tarvetta päästä autosta nopeasti irti. Tosiasiassa kolariautot kuitenkin räjähtävät hyvin hyvin harvoin. Tämänkaltaiset asiat muistuttavat siitä että tarina heijastuu aina hieman todellisuuteenkin.

Fantasiaa ei siis voida nähdä pelkästään eskapistisena, vaan siinä on aina myös pieni todellisuutta hahmottava osa. Näin ollen päästäänkin siihen minkä nykyvasemmisto muistaa nostaa esiin (suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä skeptismiaiheessa) eli sen, että taide on aina jollain tavalla poliittista ja yhteiskunnallista ja ideologista. Toki tässäkin on hyvä olla varovainen että ei mene ylitulkinnan puolelle. Ihmiset osaavat yleisesti ottaen erottaa faktan fiktiosta, ja siksi erittäin monet elokuvia nähneet ihmiset käyttävät niitä turvavöitäkin.

Skeptismi voidan liittää elokuviin myös toista kautta. Skeptikko on itse asiassa yksi elokuvissa esiintyvä vakiohahmo. Tässä valitettavaa on oikeastaan vain se, että tämä malli on varsin kaavamainen. Käytännössä skientismi / skeptismi (joka usein liitetään erityismalliin "ateistinen skeptismi") esiintyy nimittäin kahdenlaisena päätyyppinä:
1: Ensimmäinen malli muistuttaa C. S. Lewisin maailman ateistia jota on nähtävissä esimerkiksi "Narnia" -maailmassa. Jopa modernisoitu elokuva "Narnian tarinat - Kaspianin matka maailman ääriin" pitää sisällään ateistihahmon joka on säälittävän inkompetentti, hän on ärsyttävä nurisija jolla on väitteitä jotka ovat aina väärässä. Tässä skeptismi ja skientismi nähdään "mielikuvituksettomuutena" ja huonoutena. Syyt tämän asenteiseen skeptismiin määritetään joko elämänkokemuksettomuuden tai traumaattisuuden tematiikalla. Väärä ja liian rajoittunut maailmankuva estää elämästä hyvänä ihmisenä. Tieto jota heille annetaan on huonoa, vajavaista ja rajallista. Tämänlaiset hahmot joko oppivat virheistään jolloin he muuttuvat pois skeptismistään ja alkavat onnistumaan. Tai sitten he tuhoutuvat.
2: Toisessa mallissa esitetään hyvin voimakas ja älykäs skeptikko jonka kaltainen löytyy esimerkiksi elokuvasta "Knowing - tieto" . Hän itse asiassa onnistuu erinomaisesti mutta vain tietyllä alueella. Tässä tarinassa on erityisen usein muutosteema, jossa skeptikko oppii skeptisellä asenteellaan uskomaan paranormaaliin tai hengelliseen kun kohtaa konkreettisia ihmeitä. Usein hän on myös traumatisoitunut hahmo. Moni voisi ajatella että tämä jälkimmäinen olisi jotenkin kohteliaampi ja skeptikkoja kunnioittavampi. Mutta tosiasiassa antamalla skeptikolle alussa voimaa, korostuu vain se, että miten hyvä, laadukas ja ehdottomasti parempi se vaihtoehto on. Kun rakenne tehdään näin saadaan annettua mielikuva "reilusta kohtelusta" jossa päästään tiettyyn lopputulokseen. Järjenkäytöllä tehty kääntyminen on tarinallisesti vakuuttava, ja kertoo saman asian kenties jopa vahvemmin "maailmankuvamme on vahva ja hyvä" kuin pelkkään herjaamiseen ja pilkkaamiseen keskittyvä vaihtoehtonsa, koska tässä päihitetän "merkittävän hyvä maailmankuva" eikä pelkkää kokemattomuutta jonka päihittämiseen riittää teoriassa "vähän heikompikin laatu". (Sitäpaitsi nykyään aivan puhtaasti ja pelkästään pilkkaava kulma osatan ottaa helposti pelkkänä asenteellisuutena ja se iskee helpommin omaan nilkkaan.)

On toki selvää että tämänlaisia tarinoita saa kertoa. Ongelma onkin siinä, että ne ovat likimain ainut tarinamalli johon skeptikko asetetaan ; Onkin huvittavaa että esimerkiksi Leinivaara nosti esiin "Awakening" -elokuvan jossa on selvästi kysymys kakkostyypin skeptikosta. Tosin tämä elokuva ei taida olla puhtaasti uskonnollista propagandaa, toisin kuin vahvasti kristillis-ideologinen "Knowing-tieto". "Paholaisen asianajajan" facebookfoorumilla elokuva saikin arvioivan kommentin "Tämä leffa todellakin alkoi hienosti lähes Randimaisella debunkkaussessiolla, mutta loppua kohti muuttui tarinaksi, jossa päähenkilön täytyi palauttaa "usko" moniin uskomattomiin asioihin eheytyäksene ihmisenä. Harmillista." Toisin sanoen skeptikot nähdään "huonoa elämää" elävinä. Heidät voidaan "ymmärtää/hyväksyä" vain epäonnistumisen (rajallisuuden) ja trauman kielellä.

Tämänlaisen asenteen voidaan kuitenkin sanoa traumatisoivan skeptikoita. Itse asiassa median tarinoiden tulkinnassa kiinntetään usein huomiota sellaisiin käsitteisiin kuin "yliedustus" ja "aliedustus". Tämä otetaan huomioon sekä tasa-arvossa että esimerkiksi puhuttaessa ihmisten ylipainosta. Kun jokin ihmistyyppi esitetään aina tai toistuvasti juuri tietynlaisissa roolissa, sitä aletaan pitämään mielikuvituksettomana stereotypiana. Tälläisiä tarinakonventioita vastaan jopa noustaan koska sen kerrotaan leimaavan ihmisryhmää.

"X -files" -sarjan oloaikana esille nousikin hieman tämänlaisia teemoja. Ihmeteltiin että paranormaali selitys olikin hyvin usein se ratkaisu. Esitettiin että jos televisiosarjassa rikolliseksi paljastuisi aina musta mies, se olisi halveksuvaa. Tämä sarja oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että se oli aluksi sellainen että se esitti skeptikon oikeassaolon relevanttina vaihtoehtona ; Sarjassa painoteltiin kummankin puolella ja uusi fakta aina kallistikin kulmaa sihen toiseen suuntaan. Sarjaa kuvasikin aluksi episteeminen epävarmuus. Scully nähtiin arvokkaana juuri skeptisyytensä kautta. Vasta kun sarja meni pidemmälle, alkoi siinäkin olemaan "klassisen skeptikon" sävyjä. Scully kääntyikin sarjassa paranormaaliin uskovaksi. Vasta ajan mittaan tämän sarjan asenne kasautui siihen malliin mitä Esko Valtaoja kuvasi "Kotona maailmankaikkeudessa" -kirjassa sivulla 217-218. Jossa skeptikko nähdään vain "laadunvarmistuksena", jossa eikumotut tarinat ovat uskottavia koska skeptikot eivät ole bunkanneet. Asennetta jossa tarina on oikeasa kunnes skeptiko on kumonnut sen. Ja jossa kasautuvuus, väitteiden heittämisen määrä itsessään, on sen jälkeen samaa kuin todiste. Eli se että hullu satuilee enemmän kuin sata viisasta ehtii tarkistaa (peräti käyttämällä tarinoita joita ei voi varmistella mitenkään koska ne ovat pelkkiä väitelistoja ja anekdootteja) "Voinko sitten todistaa että kaikki ufokertomukset ovat savua ilman tulta? En tietenkään, en sitten millään, vaikka käyttäisin siihen kaiken aikani ja tarmoni. Hahaa!, huudahtaa ufoilija, mitäs minä sanoin! Ahdasmielinen skeptikko on taas puhumalla suuta suuremmalla, hylkää perusteettomasti todisteet humanoidivierailuista! Ei viitsi tutustua kaikkeen todistusaineistoon! Uskoo keksittyihin selityksiin, viralliseen propagandaan, disinformaatioon!" ... "On tutkijoita, jotka ovat erikoistuneet ufotarinoiden taustojen selvittämiseen; ilman heidän uurastustaan ei esimerkiksi Majestic-12 -papereita tiedettäisi väärennöksiksi. Mutta uusia tarinoita tulee enemmän kuin vanhoja ehditään tutkia, eikä kerran syntynyt tarina kuole koskaan kuten eivät kaupunkilegendatkaan."

Valitettavasti tämä tarinanmuutos onkin nähtävissä jonain johon liittyy voimakas "turvavyöefekti". Nimittäin kun ihmiselle esitetään elokuvassa rakenne, se on myös perustelurakenne. Ja jos ihminen pitää sitä vetoavana, hän helposti rakentaa tämänlaisesta päättelyrakenteesta oman perustelumenetelmänsä ytimen. Näin ollen Leinivaaran "Awakening" -elokuvakin opettaa oikeasti juuri sen, että vuosien kokemus skeptikkona olemisesta ei ole samaa kuin "kaikkiin tarinoihin tutustumista". Ja vaikka tieteessä vedetään induktiot tiedetystä eli vedetään päätelmät siitä mihin jo läpiseulotut tarinat osoittavat sen sijaan että vedettäisiin tulkintoja "niistä tarinoista joita ei ole vielä tutkittu". (Tutkija mittaa kalojen koosta tietoja ottamalla otoksia kalastamalla. Ei kalatarinoiden pohjajta, jolloin kalojen koosta saadut tiedot eivät perustu niihin kaloihin "jotka ovat päässeet karkuun" ja jotka ovat olleet ainakin talon kokoisia kuten sekin ahven joka minulta karkasi viime kesänä.)

Skeptikoiden heikkoudeksi esitetään tämänlaisissa tarinoissa "kyvyttömyys ihmettelyyn". Ja että vastapuoli on laadullisesti vahvoilla koska he saavat mysteerin tunteen elämäänsä. Tämä ei suinkaan oikeastaan ollenkaan pidä paikkaansa. Sillä skeptikon elämässä on paljon piirteitä joihin voidaan törmätä esimerkiksi "House" -sarjassa. Siinä on selvää että mysteerin olemassaolo tunnistetaan ja siihen etsitään vastausta. Moni voi esittää että Housekin etsii vastausta aina "sulkusilmäisesti" lääketieteen maailmasta. Ja toki hän tekee näin, kuten skeptikkokin. Mutta tosiasiassa jos tilanne on näin, myös hengellinen/paranormaali puoli on tässä heikoilla. Sillä hekin esittävät tietävänsä koko lailla paljon kaikkea. Itse asiassa "mysteerikortti" onkin paranormaalin ja hengellisen puolen perusteluna "aukkojen Jumala" -argumentaatiovirheen kautta ; He väittävät että se että jotain ratkaisua ei tiedetä, tarkoittaa että sille ei ole tieteellistä vastausta ja että he siksi tietävät että selityksen on oltava yliluonnollinen, hengellinen tai paranormaali. Eli siitä että ei tiedetä, he pääteelvät nimenomaan tietävänsä. Tässä ei ole mitään "ihmettelyä" vaan nimenomaan kovaa väittämistä. Ja täysin perusteetonta sellaista. Siksi onkin suorastaan huvittavaa että nämä "muka avomieliset" ihmiset loukkaantuva voimakkaasti ja tunteenomaisesti siitä että kun he "vain esittävät kysymyksiä", niin jotkut sitten "vain etsivät niihin vastauksia" sen sijaan että päättäisivät vastauksen suoralta kädeltä tarkoittavan paranormaalia/yliluonnollista/hengellistä "kunnes toisin todistetaan" -teemalla. (Ja tämä kriittisyyskin koskee oikeasti vain yksittäistä tarinaa, tästä myöhemmin tässä samassa blogauksessa.)

Ihmiset eivät tietystikään arvioi näiden perustelujärjestelmän oikeutuksia tieteenfilosofisesti (he eivät edes voi tehdä näin koska heillä ei rehellisesti sanoen ole keskimäärin oikein mitään käsitystä koko alasta, uskokaa minua, olen koetellut heitä tässä aiheessa.) Näin "tuntuu uskottavalta" -perustelurakenteesta tuleekin osa "arkijärkeilyä". Näin tämänlaiset elokuvat eivät ole vain "eskapistisen maailman sisärakenne" vaan jotain joka rakentaa ihmisten mieleen malleja hyvästä ja uskottavasta päättelystä. Näin ollen nämä elokuvat rakentavat "arkiteoriointiin" konsepteja jotka vastaavat sitä mitä Kuhnin maailmassa edustavat exemplarsit, malliesimerkit onnistuneista kokeista ja tieteenteosta, joihin muita kokeita ja teorioita sitten verrataan helposti.

Tyhmyydelle ei ole tekosyytä. Eikä ole vakuuttavia perusteita joiden mukaan hölmöily ja herkkäuskoisuus johtaisi olennaisesti laadullisesti parempaan elämään - valinta "skientistisen elämän" ja "hyvän elämän" välillä on keinotekoinen "uskomiseen uskomiseen" perustuva tarina. Herkkäuskoisuus taas ei tunnetusti itsessään lisää onnellisuutta, ellei onnellisuutta sitten aikaansaa esimerkiksi huijatuksi tuleminen. Näin ollen tarinat yrittävätkin ylläpitää ellei peräti vahvistaa uskonnollis-hengellisten yhteisöjen valtaa yhteiskunnassamme. Ne tekevät sen määrittelemällä vastustajansa jollain tavalla ali-ihmisiksi väittämällä toistuvasti että "joko tiedossa tai emootioissa" täytyy olla vikaa. Skeptikko saa olla joko konemainen tunteeton psykopaatti tai läpitraumatisoitunut rikkinäinen ihminen. Tämä välittää asennevammaa joka sanoo että "vain hengellinen ihminen voi olla sekä viisas että onnellinen." Tarinat siis levittävät vääristävää ellei peräti tosiasioidenvastaista "homo religiosus" -ihmiskuvaa. Tästä stereotypiasta rakentuu toiston ja kyseenalaistamattomuuden kautta jotain joka sitten vaikuttaa esimerkiksi minunkaltaisten ihmisten elämässä.

"If you're not careful, the newspapers will have you hating the people who are oppressed, and loving the people who are doing the oppressing."
(Malcom X)

Sān rén chéng hŭ (Tarinoita lähdekritiikistä)

"Unkurissa" mietittiin sitä, miten vanha tarina keisarin uusista vaatteista on väärinkäytetty. Ihmiset kuvittelevat usein että he ovat pikkupoika joka nauraa kuninkaalle. Kuitenkin argumentin takaa voidaan nähdä kritiikkiä sekä demokratiaa että asiantuntijavaltaa vastaan. Demokratian ja teknokratian ongelmana on se, että kun joku uskoo jotakuta toista, siitä syntyy helposti ketju jossa käy todellakin niin että kaikki kehuvat vaatetta.

Olisi kenties hupaisaa ajatella että tässä olisi teologinen tarina. Kaunis vaate symbolisoi Taivasta ja sen transsendentteja, empirian ulkopuolelle määriteltyjä, taikaominaisuuksia. Ateisti on tietysti se, joka kiistää olemassaolon. Ja agnostikko on se, joka ihmettelee että onko lapsi ainut rehellinen, vai onko tilanne niin että itse asiassa koko poppoo, mukaanlukien keisari ja hänen apulaisensa, vain ovat inkompetentteja. Tämä ei itse asiassa ole mitenkään mahdoton asia. Kenties kankurit olivatkin ehtaa tavaraa?

En kuitenkaan jaksa huvitella tässä ylenmyydentunteessa. (Tämän enempää.) Pääasia on muualla. (Joskin sen voi palauttaa tähän teemaan, jos halua ja uskallista riittää. Lopputulos lienee jollekulle musertava, kuten tässä aiheessa aina tuppaa olemaan. Myös se jolle se on musertava on se sama mikä se nykyään näyttää aina olevan.)

Kiinassa vastaava tarina varoittaa huhuista. Tarinan nimi tiivistyy lausumaan "Sān rén chéng hŭ", kolme miestä tekee tiikerin. Tässä tarinassa luotetaan liikaa lausuntojen määrään ; Jos joku kertoo prinssille tiikeristä, hän ei usko. Mutta jos joku toinenkin raportoi samasta, hän alkaa hieman epäilemään. Kolmas raportti sitten riittäisikin prinssille ja hän uskoisi että tiikeri on todellinen ja pistäisi miehet asialle. Häntä kuitenkin varoitettiin siitä, että pahatkin puheet kiertävät, eikä toistuvuus ole samaa kuin laatu. Juorupuhe kiertää eikä se kiertämällä muutu totuusarvoltaan suuntaan tai toiseen.

Huomio on sinänsä tärkeä, että esimerkiksi frekvenssejen arviointi on tärkeää. Sen avulla saadaan rakennettua todennäköisyysarvioita. Tässä on kyseessä jännittävä kokonaisuus jossa aikaisemmat tulokset ovat mukana - ja esimerkiksi tapahtuma itse on mukana kun arvoidaan miten todennäköisesti se tapahtuu ; Kun se on tapahtunut, se vaikuttaa pikkuriikkiseti kokonaisuuteen. Tässä riskinä on tietysti se, että otosksenotto ei aina ole kunnollinen.

Esimerkiksi juorun kohdalla ongelmana on se, että juttu leviää totuusarvostaan riippumatta. On joskus vaikeaa erottaa puppupuhetta aidosta havainnosta. Tämän takia toistettavuus onkin sidottava testiolosuhteisiin, havainnon autentisointiin ja dokumentointiin. Eikä jäädä vaoi puheeseen siitä että jokin on nähty ja joku on sen silminnäkijäkertomukseksi nimeten laittanut kirjoihin ja kansiin. Tavara, ei anekdootit, ratkaisevat.