Käännynnäiset ja kääntyminen on kenties kaikista olennaisin osa kristinuskon tematiikkaa. Tämä on ymmärrettävää, koska uskonratkaisu saa paljon tilaa. Uskontoon kuuluminen - vaikka se kenties käytännössä onkin perinnepohjaista johon kuulutaan koska yhteisö liittää siihen - ei haluta pitää sellaisena vaan nähdä sen takana valinta.
Tämän takia apostasia onkin monin paikoin huonona nähtävä asia. Teologisesti liittymyksen purkaminen on sitä kun ensin valitsee oikein ja sitten jälleen väärin. Siksi ei olekaan ihmeellistä että eronneista selitetään esimerkiksi jotain sellaista että he eivät koskaan ole uskossa olleetkaan. Uskossa pysymisen puolesta kertonee myös ns. kumulatiivisen argumentin osa, jossa se, että henkilö ei suostu vaihtamaan mielipidettään uskostaan tarkoittaa sitä että valinta on harkittu. Tätä ei siis nähdä dogmaattisuutena vaan se puhuu "hiukan totuusarvon puolesta".
Mutta tämän jutun aiheena on enemmänkin uskoon kääntyminen. Tässä on hyvä huomata, että kääntymys nähdään hyvin usein rationaalisena aktiona. Kun joku kääntyy uskontoon, tätä ratkaisua pidetään hyvin kunniakkaana. Ja tässä mielenmuuttamisessa nähdään aina harkitsemisen paikka. Tämän valinnan järkevyys jopa ylikorostuu. Kääntymättä jääneet taas nähdään dogmaatikkoina, joiden mielipide ei kuitenkaan alistu kumulatiivisen argumentin tapaan sen voimaksi vaan se selitetään esimerkiksi "maailmankuvan sulkeituneisuudeksi" ~ lievimmillään avomielisyyden puutteeksi tai vahvimmillaan "militanttiudeksi". (Tämä varsin nuiva kaksoisstandardi on valitettavasti kristillisyyden ytimessä.)
Tämän muutostarinoinnin ytimeen voisi laittaa yhden henkilön joka kuvastaa yleistä asennetasoa voimakkaiten ja selviten kuin kenties oikein kukaan muu. Henkilön nimeltä Clive Staples Lewis. Hän on kokoelma kliseitä, mutta hänet on kenties juuri siksi olennaista ottaa huomioon.
Lewis korostaa kristinuskon rationaalisuutta. "Mere Christianity" -kirjansa sivulla 123 hän kertoo että "I am not asking anyone to accept Christianity if his best reasoning tells him that the weight of evidence is against it." Eli hänestä kenenkään ei tulisi tai tarvitsisi ryhtyä kristityksi jos häne harkitsee asiaa ja ratkaisu ei tunnu järkevältä. Hän on myös siitä ihastuttava, että hän yrittää lähtökohdistaan ohittaa presuppositionistisen teologien koulukunnan ja uskomiseen uskomisen argumentit. Entiseksi ateistiksi itseään kutsuvana hän kertoi että usko on tärkeää ja hyvää, mutta että niiden arvostusta ei voi ujuttaa ihmiselle ensin. Hänestä ensin on otettava rationaalinen pohja uskolle.
Tämä on toki kaikkea sitä vastaan, mitä tiedämme maailmankuvanmuutoksen psykologiasta ; Usein ihmisellä on ensin vaikeaa ja argumentit tarvitaan luomaan ja vahvistamaan uusi maailmankuva. "Ihmistä ei voi järkeillä ulos asiasta johon häntä ei ole järkeilty sisään". Näin ollen ei ole ihmeellistä että uskovaisilla on ihmeellisiä kääntymiskertomuksia joissa on mukana vaikeuksiakin.
Tätä kautta Lewisissä voidaan nähdä paljonkin hyvää. Toki hänellä on perin kummallinen tapa olettaa että ateisti on vihainen Jumalalle, kyvytön elämään ilman Jumalakonseptia, eli jumalauskon puutteen sijasta jumalavihainen (eräässä mielessä kenties jopa hieman saatananpalvojan vikaa, Lewis ei tosin käytä näin karkeaa kuvausta vaan se on enemmän minun luoma näkökanna selvennykseksi tarkoitettu metafora.) Lisäksi Lewisillä on tietenkin taustalla voimakas uskomus siitä että ihminen joka lukee hänen todistuksensa kääntyy. "Mere Christianityn" perusteemanahan on se, että ihmisten intuitio on lajityypillinen ja sama. Eräänlainen "homo religiosus" -tematiikka korostuu eritoten hänen "argument from moralityssä" joka esittää että ihmisillä on lajityypillinen etiikka. Hän korosti sitä että jopa ateistit olivat yleisesti sitä mieltä että Hitler oli moraalisesti karmaiseva. Se, mitä nykyajan evoluutioteoriaan nojaavat selittävät yhteistyön evoluution kautta, on Lewisille yksinkertaisesti Jumalan luoma ihmismoraalin arkkityyppi. Lewisin ihmiskuvassa ihminen joka etääntyy Jumalasta kykenee tekemään pahaa, mutta tämä ikään kuin rikkoo ihmisluontoa vastaan ja vaatii siksi enemmän työtä ja suostuttelua kuin hyvän tekeminen.
Lewisin uskonkääntymiseen liittyvä filosofia oli jakaa uskominen kahteen oleellisesti erilaiseen osaan. Hänellä oli sen sijaan jako eri uskontyyppien kesken. Hänestä molemmat olivat luottamusta (faith) jossa on mukana järjenkäyttöä. Näin se ei ollut sokeaa uskoa; Itse asiassa Lewisin konsepti voi olla suomen vakaumuskeskeisessä uskontokeskustelussa jopa omituista ja vierasta. Sillä siinä missä vakaumus on uskoa joka on ensisijassa oman sydämen seuraamista, Lewis korosti että luottamus voi olla sitäkin että luotetaan järkeen vaikka tunne sanoisi jotain päinvastaistakin. Tämä korostaa tietysti kilvottelupuolta joka ei ole suomen uskontokeskustelussakaan vierasta.
1: Ykköstytypin usko oli älyllistä, filosofista, rationaalsta. Intellektuellien uskoa. Tämä tarkoittaa Lewisin jaottelussa sitä että ihminen ottaa erilaisia propositioita joita hän liittää Jumalaan. Näin voidaan esimerkiksi sanoa että Jumala on ensimmäinen syy, välttämätön syy, tai Jumala on olemassa.
2: Kakkostyypin usko taas oli sellaista että luottamus ilmeni käytännön toimissa. Tämä oli sitä että asetettiin luottamus Jumalaan. Lewis näki tämän luokan rakentuvan Ykköstyypin uskon varaan ja olevan toimintaa tähän liittyen. Näin tämäkään luokka ei ollut irrationaalista, vaan lähinnä pragmaattista teismiä. Tässä moraalisuus ja muut kysymykset nousevat tietysti arvoon arvaamattomaan. Uskova näkee näille merkityksen, rikkauden ja arvon. Ilman ykköstasoa ne jäväät ontoiksi.
-> Lewis korosti että järkeily ei johda kakkostyyppiin itsessään, mutta että kuitenkin ensin on oltava jotain argumentteja Jumalan olemassaolon puolelta. Hän ei nähnyt että tämä johti väistämättä juuri kristinuskoon. (Tosin tässä kohden Lewisillä näyttää olevan monenlaisia mielipiteitä. Voidaan sanoa että hän piti kristinuskoa jonkin verran todennäköisempänä kuin muita uskontoja. Ehkä on kuitenkin turvallista sanoa että minulle on rakentunut yleiskuva jossa juuri kristinuskon valitseminen oli hänellä se hienostunein valinta, joskin niin hienostunut että kenties jokainen ihminen ei olisi taidoiltaan riittävä päästäkseen siihen asti.) Kuitenkin tämän rooli oli olennainen. Ilman tätä tasoa kakkostason usko on mielettömyyttä eikä se näytä arvokkaalta. Siksi siihen viittaavia argumentteja ei kanantakaan kohdistaa ateisteille. Se on kuin heittäisi helmiä sioille jotka eivät osaa arvostaa helmiä. Lewis korosti että asiat olisi tehtävä oikeassa järjestyskessä.
Koska ykköstyypin usko on se olennainen rationaalisuuden ydin ja koska Lewisin mukaan tämän puolen argumentointi on olennaisinta jotta saadaan käännytettyä ihmsiä, on hyvä ottaa esiin argumentteja joita Lewis näkee juuri tämän tyyppiä puoltaviksi argumenteiksi;
1: "The Argument From Desire" viittaa ihmisten haluun. Lewisin mukaan ihmisillä on jonkinlainen erityinen Jumalakaipuu ja että se sävyttää kaikkien ihmisten elämän essenssin. Lewisistä tämä ikävä kohdistuu Jumalaan. (Itse en kykene samastumaan tähän oikein millään tasolla.)
2: "The Moral Argument" (jo edellä mainitsemani) joka selittää siihen että ihmisillä on jaettu käsitys etiikasta, ja että tämä kulttuurista riippumaton yleisinhimillisyys olisi objektiivista moraalia. Tämä argumentti on siitä olennainen että Lewis kertoo sen olevan se, joka oli olennaisessa roolissa hänen omaa kääntymystään.
3: "The Argument from Reason" taas viittasi siihen että logiikkaan ja havaintoihin luottaminen on mahdollista vain jos esioletetaan Jumala. Tämä on toki klassista kristinuskoa jopa Descartesin ajoista lähtien. Sen ongelmana on se, että ihminen ajattelee kykenevänsä nousta oman arvionsa yläpuolelle arvioimalla jonkun tahon inhimillisellä ymmärryksellään yli-inhimilliseksi. Kun logiikka kohdistuu Jumalaan ja tämä sama Jumala antaa logiikalle luottamuksen, syntyy kehäpäätelmä ; Jumala perustellaan olettamalla erehtymätön logiikan ja aistien maailma ja erehtymättömät aistit ja järki perustellaan olettamalla Jumala.
Tässä yhteydessä onkin hauskaa ottaa esiin John Beversluisin kirja "C.S. Lewis and the Search for Rational Religion". Hän huomauttaa siinä että Lewisin ykköstyypin uskoon ohjaavat argumentit ovat luonteeltaan erikoisia. Hän näyttää että vaikka Lewis kovasti esittääkin olevansa logiikkaan nojaava ja avomielinen, niin kuitenkin on selvää että hänen argumenttinsa eivät ole kovin vakuuttavia. Hän näyttää että vaikka Lewis väittää olevansa nimenomaan todisteiden käännyttämä, niin kuitenkin hänen argumenttinsa ovat emotionaalisia argumentteja. Niiden voima on vakaumuksessa. Myös tästä hieman poikkeava "argument from reason" taas on sellaisenaan epälooginen kehäpäätelmä joten se on nähtävissä koherentiksi osaksi maailmankuvaa vasta kun luottamus Jumalaan on jo esioletettu. Näin se on presuppositionistinen argumentti. (Tosin tässäkin on tunnesidonnaisuutta koska siinä oma vakaumus todistaa Jumalasta ; Oma vakaumus laitetaan premissiksi, joka on tavallaan aika hauskaa mutta joka tapauksessa äärimmäisen emotionaalista.)
Näin ollen järkevyyttä ja rationaalisuutta korostava Lewis - ja joka peräti uskoo logiikan rikkumattomuuteen koska tämä on Jumalallista luotettavaa järkeilyä - rakentaa vetoavan kokonaisuuden joka ei suinkaan tee sitä mitä hänen esiinlausutut asenteensa väittävät. Kysymys ei ole puolueettomasta asian tarkastelusta jossa järki ohjaa tiettyyn lopputulokseen. Hän ei käytä logiikkaa perusteluun jossa erimielisyys kumotaan vaan sen sijaan pyrkii rakentamaan rationaalisia tukipuita uskolle joka on jo valmiiksi rakennettu. Näin ollen jos luotamme - ja miksipä emme luottaisi - Lewisin uskonjakoon, voimme nähdä että vaikka hän korostaa sitä että ykköstyypin usko on sitä mihin pitäisi keskittyä, hän kuitenkin tarjoaa vain ja ainoastaan nimenomaan kakkostyypin uskoa tukevia argumentteja, lausuntoja ja vertauksia. Lewis siis yrittää toki tähdätä ykköseen, mutta hän painaa kuitenkin sitten kuivana kakkoseen. (Kykenen samastumaan tässä häneen tietyllä tavalla, mutta ei tästä sen enempää.)
En suoraan sanoen usko että Lewis varsinaisesti valehtelee kun hän kuvaa tavoitteitaan ja toimii niiden kanssa totaalisen ristiriidassa. Se, mitä kognitiotiede ja psykologia opettavat kääntymisestä yksinkertaisesti muistuttavat siitä että ihminen kääntyy tai jää kääntymättä kognitiivisen dissonanssin kautta. Emootio on ytimessä ja järkeilyt seuraavat perässä. (Ihminen toki kokee asian ja selittää asian itselleen parhain päin eikä koe tehneensä irrationaalista hyppyä vaan uskoo että juuri järki vei heidät perille.) Tässä mielessä käännytystrategian valinta Lewisin tyyppisillä emotionaalisilla lähestymistavoilla voi itse asiassa olla järkevääkin. (Mutta ne ovatkin luonteeltaan aivan erilaisia kuin miksi Lewis niitä väitti.) Minua tämä tietoinen valehtelu-epäonnistumiskenttä ei kuitenkaan kiinnosta. Minulle "demagogi on demagogi on demagogi" jos aikaansaa tietynlaista ulkoista toimintaa ; Manipuloija näyttää viattomalta kun keksii sopivia epämääräisiä saivareita tuekseen joten tällä ei ole käytännön elämän tasolla oikein mitään merkitystäkään. (Ja argumentatiivisesti sillä ei ole mitään arvoa ; Ei ole väliä mikä on argumentin kertojan habitus, paska argumentti on paska argumentti.)
Onkin erikoista, miten ne ihmiset joiden mukaan usko on rationaalista ja joiden mukaan järki on Jumalallista kieltäytyvät käyttämästä niitä kun luovat jumalatodistuksiaan. Sen sijaan he esimerkiksi vetoavat maailmankuvien kautta mielipiteisiin ja käyttävät usein perusteluissaan omituisia vertauksia koska teologia kuitenkin heistä on jotenkin sellaista että se Jumalallinen logiikka ei sitä kuvaa, vaan että tämän lisäksi tarvitaan nimenomaan sitä voimakkaasti symbolista, vertauskuvallista ja mystistä tasoa. Kun olen yleisesti ottaen sitä mieltä että Lewis on kenties maailman yliarvostetuin teologi (ei ehkä huonoin, mutta kannatukseensa ja suosioonsa nähden yllättävänkin heikko), niin esitän kuitenkin vakavasti että hän oli yhdessä asiassa oikeassa. Hänen tärkein opetuksensa onkin se, että "Ei saa painaa suoraan kuivana kakkoseen." (Toimii muissakin elämäntilanteissa.) Kaikki uskovat kuitenkin tekevät niin ja ohittavat tämän. Ja niin tekee Lewiskin Sanon vain että tämänlainen on ruma tapa. Jos tätä ei huomioida, tilanne tuntuu uskonnottomalta jonain jota voi verrata henkiseen, mentaaliseen ja sosiaaliseen anaalirangaistukseen.
Musiikki on "Devil May Cry 4" -pelistä, "Out of darkness".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti