Arkajalka

Facebookin puolella ihmeteltiin kuvamanipulaatioksi sittemmin paljastunutta kobran kuvaa. Päiviö Latvus kuvasi tätä seuraavalla tavalla "Aha... muokattu kuva!!! ja porukka silti noin kaukana!!! Arkajalkoja... Meidän portin pielessä meinasi kerran astua Kraitin päälle iltahämärissä." Latvus oli toki leikkimielisesti liikenteessä mutta asia on siitä olennainen että itseni oli vaikeaa yhdistää tuontapaiseen varovaisuuteen arkajalkuuden tai pelkuruuden käsitteistöä. Tämä taas johtaa miettimään hieman vakavammin rohkeuden ja uhkarohkeuden käsitteistöjä.

Omassa perheessä ei ole tietysti kohdattu kyitä myrkyllisempiä vipeltäjiä. Niiden kohdalla isäukko saattaa valokuvailla käärmeitä senttien päästä. Toiset sitten pysyvät mielellään kauempana. Itselläni ei tuota vaikeuksia suorittaa vaikka ruumiinavausta kuolleelle käärmeelle, mutta elävien käsittelystä en oikein pidä. Muut ovat sitä varten että törkkivät käärmettä kameralla. ~ Käärmeiden kohdalla kysymys on jo aktioista jotka painottuvat uhkarohkeuden puolelle. Siksi niiden kohdalla tekoon ryhtyminen voi vaatia riskiin heittäytymistä ja pelon voittamista ja olla tätä kautta rohkeuden määritelmän piirissä. Mutta varovaisuus näissä kysymyksissä on enemmän tervettä arkijärkeä kuin pelkuruutta. Näin teko ilmentää rohkeutta mutta sen tekemättä jättäminen ei ilmennä pelkuruutta. (Vastaava sopii tietysti monenlaisia ilmiöitä benji -hypyistä Duudsonien temppuiluun.)

Ja koska jo kyiden kohdalla uhkarohkeusteema on tämänlainen, on kobrien varominen luonnollisesti vielä vähemmän pelkuruuskysymys. Vaarat ovat kovemmat joten turha uhraus ja uhkarohkeus ovat vieläkin oleellisemmin osuva käsite.

Uskaltaisinkin tätä kautta rakentaa rohkeuden ja uhkarohkeuden välille olennaisen eron ; Aidossa rohkeudessa teolla on jonkinlainen ulkoinen oikeutus joka tekee tekemättä jättämisestä joko (a) tekee maailmasta pahemman paikan tai (b) saa ihmisen rajoittamaan vapauttaan vapaaehtoisesti uhan edessä vaikka haluaisi tehdä päinvastaista. Näin rohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen on pelkuruutta kun taas uhkarohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen ei ole pelkuruutta.

Kristillisen teologian kautta voisi asiaa ajatella vaikka siten että sen parissa itsemurha on rikos mutta marttyyriyttä on arvostettu. Molemmissa teoissa tehdään vilpittömällä mielellä teko jossa tiedetään siihen liittyvät omaa henkeä ja terveyttä uhkaavat riskit ja sitten tehdään juuri näin. Kun ottaa tietoisen vakavan riskin ja kuolee, on selvää että lausunto on "olisi pitänyt tietää". (Siksi onkin vaikeaa vetää rajanvetoa "tyhmimpien Darwin awardsien tekijöiden" ja "itsemurhaajien" välille. Usein erottavana jaotteluna käytetään tekijän intentiota jolla on tosin sellainen hankala puoli että se ei ole aina ulkopuolisen selivitettävissä.) Itsemurha on rikos koska se osoittaa halveksuntaa Jumalalta saamaa elämää kohtaan. Siksi terveyden ja elämän uhraaminen uhkarohkeassa pelleilyssä voidaankin nähdä "kristillisesti" elämänhalveksuntana.

Toki kristillisen liikehdinnän parissa on tämän antiteesiäkin liikkunut. Esimerkiksi "USA:n hillbillyjen" parissa on ollut myrkyllisten käärmeiden käsittelyä uskonnollisena rituaalina. (Snake handling) Tässä henkenä on se, että juuri luottamus Jumalaan mahdollistaa riskialttiin toiminnan. Tällöin kysymys ei olekaan riskienhallinnasta ja elämänhalveksinnasta vaan luottamuksesta Jumalalliseen väliintuloon. Riski tiedetään konkreettiseksi mutta ajatellaan että Jumala suojelee tämänlaisten riskien toteutumiselta.

Tämä muistuttaa toki siitä että uhkarohkeus ja rohkeus ovat aina osittain maailmankuvallisia konsepteja ; Esimerkiksi Duudsonit voivat tehdä temppujaan koska pitävät tuottamaansa sirkushuvia ja sirkushuvien tuottamaa ihmisiloa (ja addrenaliinipurkauksiaan) sen arvoisena. Uhkarohkeuden taakse on usein nähtävissä jotain motiiveja, ja uhkarohkeusleima on aina jossain määrin tämän motiivin arvonalennusta jossa vihjataan että panoksena on olennaisesti enemmän kuin mitä sillä saavutetaan. Tämä jakaakin mielipiteitä etenkin sotakysymyksissä.