Onko Suomi valmis? (Viime vaalien kakkonen on nyt ykkönen)

Ylläoleva kuva on vain pieni - toki marginaalinen ja revittelevä - esimerkki siitä, minkälaista arvokeskustelua juuri loppuun asti käydyissä vaaleissa käytiin. Mika Sipuralta saamani tiedon mukaan Mikael Jungnerilla oli ollut "Pressiklubissa" ajatus tyhmien sensuurista. Siitä että yleisradion ei pitäisi lainkaan julkaista tyhmiä mielipiteitä mielipiteiden esittäjien suojelemiseksi. Kuitenkaan yhteiskunnan tehtävänä ei ole välttämättä oikeutta sensuroida ja suojella ihmisiä itseltään, etenkään kun heillä demokratiassa olevina äänioikeutettuina on peräti äänen antama oikeus ilmaista mielipiteensä ties mistä syystä. On hyvä tuoda nämäkin esiin.

Onkin hyvä katsoa, että keskustelussa esiin on nostettu piirteitä jotka ovat jotenkin olennaisia. Haavisto toi mukanaan homoseksuaalisuusteeman johon suhtauduttiin voimakkaasti.
1: Haaviston kannattajien kohdalla Haavisto oli arvoklimppi, jossa (1) kannatettiin miestä ja seksuaalisuus oli totaalisen irrelevantti satunnainen piirre jotka (2) kannattivat arvokokonaisuutta, jossa homoseksuaalisuus oli joko yksi piirre tai sitten (3) jotka ajattelivat Jukka Hankamäen tapaan että homoseksuaalisuus liittyy sosiologisesti laajaan arvostuskokoelmaan ja perusteluavaruuteen.
2: Sen sijaan Haaviston vastustajissa oli paljon ihmisiä jotka hyväksyivät Haaviston sosiaalipornobingon mutta vastustivat vain tätä yhtä piirrettä, eli jotka priorisoivat seksuaalista suuntautumista. Toki Haavistoa vastustettiin myös muiden piirteiden, kuten koulutuksen kautta, joten Haaviston vastustaminen ei ole liitettävissä samaan asiaan kuin seksuaalisen suhtautumisen preferoiminen oleelliseksi.

Olennaista on kuitenkin huomata että äänekktyyden syy on selvä ; Tätä seksuaalisuusvastustavaa piiriä oli yllättävässä määrin. On luonnollista vastata argumentaatioon. Ja tämä äänekäs vastustus taas nosti ääneen sen "Suomessa voi olla homoseksuaali presidentti" -mainostuksen - kun erimielisiä olikin paljon. Koin tämän hieman ärsyttävänä, koska en pidä arvojohtajuusnäkemyksestä jossa henkilökohtaisia ominaisuuksia ei voi erottaa poliittisista ominaisuuksista. Halusin ajatella presidenttiyttä työnä. Peräti työnä johon molemmat ehdokkaat olivat varmasti taitavia. Lisäksi Haaviston kampanja alkoi vastaankirjoittamisen periaatteen erikoisten lainalaisuuksien johdosta näyttämään elitismiltä jossa itsensä paremmiksi, suvaitsevaisemmiksi, sivistyneemmäksi, älykkäämmäksi ja muutenkin paremmaksi itse itsensä ilmoittavien itsetehostuskampanjalta.

Toiset asiat jäivät tietysti sanomatta. Tämä on yhtä oleellista, joskaan ei välttämättä yhtä yksinkertaista. Tämänlaisen kohtelun kanssa on hyvä käydä läpi hieman vaihtoehtoja eliminatiivisemmin. Opimme virheistä jo siksi että jossain muualla ne eivät ole virheitä ollenkaan.

Vaaleissa oli nimittäin ehdolla kristillisdemokraati. Sari Essayahin kohdallakin kysymys on vähemmistöstä. Hänen kohdallaan kukaan ei esittänyt että Suomeen saatettaisiin vihdoin saada fundamentalistikristitty edustaja. Tietojeni mukaan Essayahilta oli lukiovierailulla peräti kysytty että miten fundamentalisti muka voisi olla presidentti. (Haavistolle samaa kysymystä esitti tietysti moni ja selitti että ei voi kun on paha ja vaara.) Tästä ei nostettu suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuuskeskusteluteemaa. Tosin kuin homoseksuaalin mahdollisuudesta olla presidentti. Ero on olemassa ja se on mielenkiintoinen huomio. Ei tosin oikein originelli tai luova , sillä tämänlaista on ollut viime aikoina liikkeellä.

On merkittävää huomata, että itse asiassa on kulutettu runsaasti aikaa siihen aiheeseen, miksi homoseksuaalisuus joko haittaa tai ei haittaa tässä keskustelussa. Helluntaiseurakuntalaisen presidenttiys on taas jotain jossa nämä teemat kääntyvät helposti ympäri ; Outo ja marginaalinen nähdään liikaa rajojarikkovana toisaalla ja toisaalla taas se nähdään jonain joka tuo arvonpalautusta jollekin joka on väheksytyssä asemassa. (Se kumpi on kumpaakin vaihtuu tietysti kannattajakunnan mukana, mutta tematiikka on sama.) ; Tämä on tietysti osittain osa jo tylsäksi käynyttä "suvaitsemattomuuden suvaitsemisteemaa". Mutta tässä kohden kysymys on positiivisesta valitsemisesta, ei negatiivisesta kieltämisestä. Näin suvaitsemattomuuden suvaiseminen ei ole ainut vaihtoehto.

Sillä tosiasiassa yhteiskuntamme arvokeskustelumaailmassa ohitettiin monia muitakin keskustelukenttiä. ~ Sensuuri on usein ignorantismia, mutta kaikki ignorointi ei ole sensurismia. Yritänkin nostaa esiin muutamia syitä millä ignorointia, keskustelukentästä marginalisoitumista, tehdään. Ja on helppoa huomata että kaikki sivuuttumisesta ei ole sensuristista saati vainoavaa. Marginalisoituminen ei ole aina sama asia kuin lupa kantaa marttyyrinkruunua.

Suvaitsemattomuuden suvaitsevat voivat tietysti keksiä vaikka hauskan huomion siitä että nyt vaalit näyttivät että porvarillinen valkoihoinen heteromies voi olla Suomen Kansan Presidentti. Tämä ei kuitenkaan olisi mitenkään rajojarikkovaa, koska kyseisen ihmisryhmän kyky tehdä tehtävää ei ole ikään kuin kyseenalaistettu in first place. Tästä ei ole tarpeen nostaa meteliä. Tämänlainen ei ole arvokeskustelun ytimessä. Se, että jokin aihe jää mainitsematta ei tarkoita minkäänlaista vaiettua vainoamista. Näin ollen musta presidentti voi olla suvaitsevaisuuden indikaattori mutta valkoinen ei. Tämä kertoisi että uskonnolle voitaisiin antaa erityinen valta -asema, jota ei kyseenalaisteta. Rehellisesti sanoen en usko tähän vaihtoehtoon.

Moni aihe jää vaietuksi siksi että se ei kiinnosta ketään. Siihen ei liity tunteita. Näin ollen esimerkiksi keskustelu siitä onko Suomi vihdoin valmis punatukkaiseen presidenttiin voisi olla kummallinen. Tukanväriteema ei kiinnosta. Siksi voisi olla mahdollista että maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnollisuus ei vain kiinnosta. Essayah olisi siis valinnit tylsän vaaliteeman ja hänet oli vaiettu kuoliaaksi koska hän tarttuu epäoleellisuuksiin. Vaikka tämä olisi minusta ihastuttava tilanne, niin kuitenkin tiedämme että uskontokeskustelukin on kohtuullisen suosittua nykypäivänä, ja ateismin nousu on nostanut pienessä määrin vastakkainasettelua. Tämä ei kuitenkaan kulminoitunut nyky-yhteiskunnassa kovinkaan aktiivisesti.

Mutta syynä on tietysti se, mistä demokratiassa on oikeasti kysymys. Suosiosta. Kannatuksen laajuudesta. Essayahilla oli 3% äänisaaliista. Kun Haavisto oli vielä ensimmäisellä kierroksella, kaikki suuremmat lehdet pitivät häntä "ja muut ehdokkaat" -laarissa. Eli joukossa jota ei välttämättä edes haastateltu. Essayah oli liian marginaalinen jotta hänen teemansa olisivat olleet oleellisia. Suosion vuoksi Soinin maahanmuutto-EU -linjastosta käytiin aluksi keskusteua mutta se jäi pois kun hän ei enää ollut toisella kierroksella ehdolla. Ja siksi jopa Paavo Lipposen "Pöö" oli oleellisempi. Tämä ongelmana on tietysti se, että tämä on vaihtoehdoista juuri se josta ei oikeastaan saa mitään vainoamisteemaa irti. Jokaisessa vaaleissa on joukko ihmisiä jotka voivat olla kaikki hyviäkin. Heistä valikoituu yksi. Se, että joku tipahtaa kyydistä ei ole vainoamiskysymys tai kannanotto siihen että tämä ihminen ei voi olla presidentti. Demokratian ihanuus on siinä että jo ehdokkuus on juridinen ja lukkoonlyöty kannanotto "tämä voi olla presidentti". Loppuihanuus on siinä kuinka moni äänestää niin että sanoo "niin voikin".

Siksi en ole ihmetellyt miksi Essayah tai hänen seuraajansa ei valinnut vaalisloganikseen (hänhän voisi valita mitä vain) että "Suomi voi saada fundamentalistikristityn presidentin" tai mitään sen suuntaista. Siksi en ihmettele että Haaviston kannattajat tekivät niin. Ihmiset näkivät tämän teeman tärkeäksi ja siksi se sai julkisuutta. Demokratiassa asiat täytyykin rakentaa näin.

Siksi ihmettelenkin voimakkaasti tiettyjä "PerusSuomalaissävyisiä" näkemyksiä. En toki kaikkia mutta kahta päätyyppiä kyllä.
1: Niitä joissa vastustetaan islamilaisia maita, otetaan osaa muhammad -pilakuvahässäkkään esimerkiksi kuvia esittäen. Ja sitten esitetään että islamilaisten maiden diplomaattisuhteista pitää välittää vain aivan helvetisti niin paljon että presidentillä ei voi olla homoseksuaaleja taipumuksia.
2: Niitä joista suvaitsemattomat on oikeasi suvaitsemattomia - ja siksi typeriä sisäisesti ristiriitaisia ääliöitä - kun rajoittavat mielipiteitä demokraattisessa vapaassa maassa vastustamisella samanaikaisesti kun tämänlaiset aiheet pitäisi jättää kokonaan julkisuudessa keskustelematta koska vapaa keskustelu tälläisistä aiheista vain ja pelkästään tuhoaa maailman.

Juuri muita ihmisiä en ihmettele. En ääneenlausujia enkä vaikenijoita. Nämä muut, he ovat selvinneet ainakin yhdestä vaaranpaikasta ja onnistuvat olemaan ns. sisäisesti koherentteja. Heidän kohdallaan on sitten hyvä muistaa vain se tosiasia, että Jouko Pihon kaltaiset näkemykset eivät tarvitse median "suojelua itseltään". Eikä heidän sanomistensa vakavasti otettavuuden vähyys vaadi sensuuria pysyäkseen marginaalissa ja eikannatettujen asioiden laarissa. Ne marginalisoidaan ja vaiennetaan vaivaantuneella hiljaisuudella epäoleellisten seikkojen laariin. Tai niitä vastaan noustaan ironian ja vinoilun keinoin. Sillä demokratia toimii näin, eikä sen takana ole välttämättä mitään illuminatin salaliittoa, homomafiaa tai pienempääkään vainokoneistoa. Demokratia koostuu kasasta ihmisiä ja kasasta mielipiteitä. Myös hävinneet ovat olemassa. Esimerkiksi tämän vaalien jälkeen Suomessa on kiistatta yli miljoona Haavistoa äänestänyttä hävinneen puolella ollutta. Tämä ei paina presidentiksi mutta tälläistä tulosta ei ole helppoa ohittaa. Siksi on oikein sanoa että hän on hävinnyt paljon vähemmän kuin Jouko Piho. Ja tähän on syy. Ja se ei ole vaino.