Tieteen kehittyminen tarkoittaa sitä että tieto vanhenee. Prosessi on sellainen, että ennen tiedoksi ajatellut asiat paljastuvat luuloksi. Tästä seuraa joskus omituisia hetkiä. Erään sellaisen koin junassa. Siellä oli runsaammin vanhempi naishenkilö joka keskusteli erilaisista terveydenhoitoasioista. Hän oli työskennellyt alalla ja ollut jonkinlainen asiantuntijakin. Kuitenkin esimerkiksi hän silti esitti sujuvasti keskustelusa että autismi olisi yksi esimerkki kasvatuksen merkityksestä. Että autistit olivat kylmien äitien lapsia. Tämä näkemys on historiaa, ja olin itse asiassa jo luullut että se olisi lähinnä jotain johon viitattaisiin kun taustoitetaan vanhoja uskomuksia. Kovin moni ei enää julkisesti esitä tämänlaisia asioita.
1: Autisteilla voi olla kylmät äidit. Tässä on kaksikin syytä ; Ensinnäkin autismiin on geneettisiä kytköksiä joten autistisuus "juoksee suvussa". Ja toisaalta jos lapsi on autistinen, se on äidille turhauttavaa ja tästä voi helposti syntyä etäisyyttä ja kylmyyttä.
Kuitenkin joskus käy toisinkin päin. Joskus, etenkin filosofian kohdalla, on mahdollista törmätä tilanteisiin joissa asiat vain unohtuvat. Tällöin asiaan on ratkaisu ja se ei vain ole yleisessä tiedossa. Yksi tämänlainen on selvästi esillä tämän hetken arvokeskustelussa. Nimittäin suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa. Tämä on ollut jostain syystä hyvin voimakkaasti esillä ja sen henkenä on se, että tämä olisi ikään kuin jokin asia, joka olisi jäänyt miettimättä. Tämänlaista ajattelua pidetään jopa tuoreena ja korostetaan että on hyvä että joku miettii uusia tuulia asioihin. Itseni on kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä kyseisessä näkemyksessä oikein mitään hyvää. Sillä se on vanha argumentti. Sen heikkoudet tunnetaan. Itse asiassa sen kohdalla on oikein sanoa, että sen näkymättömyys johtuu siitä että argumentaatio on jo niin läpikäytyä ja väsähtänyttä että sillä ei enää ole kiinnostavuusarvoa. Akateemiset, liberaalit ja muut eivät enää mieti näitä asioita. - Moni kuitenkin tuntee että asia olisi muodossa että tämänlaisia kysymyksiä ei vielä mietitä kunnolla.
Tämän näyttämiseksi ei tarvitse ottaa kuin Karl Popper. Hän on hyvin tunnettu filosofi. Hänen teoksensa "The Open Society and Its Enemies" on filosofista yleissivistystä. Ja ennen kaikkea teos on kirjoitettu vuonna 1945. Tämä on monessa mielessä jo ns. kauan kauan sitten. Popperin kirja käsittelee suvaitsevaisuuden suvaitsemista nimellä "paradox of tolerance". Popper ei suinkaan sano että vapaa yhteiskunta olisi nihilististä kaiken sietämistä. Päin vastoin. Popperilla oli vastaus siihen että suvaitsemattomuuden suvaitseminen tarkoittaa samaa asiaa kuin suvaitsevaisuuden tuhoutuminen. Kirja mainitsee tähän liittyvässä kohdassa (vol. 1, ch. 7) että yhteiskuntaa on peräti suojeltava suvaitsemattomia vastaan. Koska ilman suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuutta suvaitsevaisuus ei voi hallita vaan valtaan nousee pelkkä vahvimman laki.
"If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them. - In this formulation, I do not imply, for instance, that we should always suppress the utterance of intolerant philosophies; as long as we can counter them by rational argument and keep them in check by public opinion, suppression would certainly be unwise. But we should claim the right to suppress them if necessary even by force; for it may easily turn out that they are not prepared to meet us on the level of rational argument, but begin by denouncing all argument; they may forbid their followers to listen to rational argument, because it is deceptive, and teach them to answer arguments by the use of their fists or pistols."
Popper siis esittää että suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus koskee ainakin väkivallan käyttöä. Jotta yhteiskunta voisi olla suvaitsevainen, ei voitaisi sallia että rationaalinen asioiden neuvotteleminen korvattaisiin vaikkapa pistoolein käydyillä kinaamisilla. Popper esitti että suvaitsevaisuus vaatii rajoitteita ja tiettyä kentän siivoamista siten että ihmiset voivat olla turvassa erimielisiä. Suvaitsemattomassa maailmassa väkivalta tai lievemmissä muodoissa kiusaaminen ovat jotain joka estää uskalluksen olla omaa mieltään. Siksi Popper jatkoikin seuraavasti.
"We should therefore claim, in the name of tolerance, the right not to tolerate the intolerant. We should claim that any movement preaching intolerance places itself outside the law, and we should consider incitement to intolerance and persecution as criminal, in the same way as we should consider incitement to murder, or to kidnapping, or to the revival of the slave trade, as criminal."
Näin ollen suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus tarkoittaa Popperille sitä että esimerkiksi orjuuttaminen on kiellettävä, sille on oltava nimenomaan suvaitsematon. Näin ollen suvaitsemattomuuden suvaitsemisen paradoksiin on selvästi perusteltu vastaus. Joka on vanha ja klassikossa, joten sen tuntemattomuus kertoo lähinnä tätä näkemystä ajavien yleissivistymättömyydestä. Joka etenkin monien paradoksien kohdalla on usein tärkeää.
Kuitenin joku voisi sanoa että Popperin argumentaatio on vanhentunut. Ja että suvaitsemattomuuden suvaitsemisargumenttia on päivitetty. Tällöin vanha argumentti on vanhentunut mutta uusi onkin tuore. Tätä voisi yrittää perustella esimekriksi sillä että moni suvaitsemattomuuden suvaitsemista korostava onkin itse asiassa valmis kieltämään rikollisuutta, väkivaltaa ja kiusaamista. Näin ollen Popperin argumentti voisi olla sellainen että he kokisivat sen hieman ohiampuvaksi. Suvaitsemattomuuden suvaitsemista vaativa voi esimerkiksi väittää että hänestä homoseksuaalisten avioliitto johtaa yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen joten Popperin hengessä he ovat pitämässä sitä suvaitsemista ylläpitävää henkeä.
Kuitenkin on helppoa huomata että Popper on ohittanut tämän kulman. Mutta ei siksi että se olisi fiksu. Vaan sen takia että se on huono. Popper korostaa että rationaalisessa keskustelussa saa olla erimielinen. Tämä tarkoittaa sitä että suvaitsemattomuuden suvaitseminen koskeekin nimenomaan väkivallan käyttöä. Popper voisi suorastaan tuhahtaa että tässä kohden vainoksi ja väkivallaksi selitetään rationaalista argumentaatiota. Jos esittää tämänlaisia näkemyksiä, on luonnollista että erimieliset sanovat oman mielipiteensä ääneen. Avoin yhteiskunta nimenomaan toimii näin. Siksi se, että jollain asialla on äänekkäitä erimielisyydenosoittajia ei hänestä olisi mitään suvaitsemattomuutta ensinkään. Se olisi osa normaalia moniarvoista rationaalisen keskustelemisen kenttää. Eli sen toiminnan ytimessä mitä hän kokee suvaitsevaisuudeksi. Suvaitsevaisuuden suvaitsemisessa ei ole taas oikein mitään paradoksaalista.
Popper olisikin varmaan huvittunut jos olisi kärpäsenä katossa nykysuomen arvokeskustelukentässä. Sillä erimielisyys nähdään sensuurina silloinkin kun näkemys on esitetty julkisesti ja on kaikille tuttu. Esimerkiksi fundamentalistikristittyjen näkemyksiä vastustetaan, mutta niitä ei sensuroida suoralta kädeltä eikä fundamentalisteja noin yleisesti ottaen piestä mielipiteidensä vuoksi. (Tai jos näin tehdään jossain, niin se on rikos.) Tämän vuoksi suvaitsemattomuuden suvaitseminen onkin tyrmistyttävän ja karmivan huono. Se ottaa vanhan puolihyvän mutta jo käsittellyn paradoksin ja mutoloi sen irvokkaaseen halpaan muotoon joka paljastuu pääosin kuplaksi ja retoriikkaksi jonka ydin on siinä että he eivät pidä avoimesta yhteiskunnasta, eli kiusaantuvat siitä että joku on ääneen erimielinen (vaikka tämä tapahtuisi suuren joukon toimesta joka taas viittaisi takana olevaan demokraattiseen neuvotteluprosessiin). Suvaitsevaisen yhteiskunnan keskustelukenttään tapahtuva automaattinen seuraus ei ole suvaitsemattomuutta vaan nimenomaan luotettava merkki suvaitsevaisuuden toteutumisesta.
Erimielisyys, kovaääninenkään, ei ole vainoa jos siihen ei sidota muuta vallankäyttökoneistoa. Jos et kestä erimielisyyttä ja vaadit siksi kritiikin sensuuria et ole mitään suvaitsevaisuutta ajamassa. Popperilaisittain olisit vain ja ainoastaan avoimen yhteiskunnan vihollinen, suvaitsevaisuuden vastustaja. Jotain joka jos ei ole suora vaara niin ainakin uhka. Jotain jota vastaan on nimenomaan puolustauduttava tarpeen vaatiessa jotta suvaitsevaisuus olisi ylipäätään mahdollista.
Itse en oikeastaan sano muuta kuin että avoinen yhteiskunnan viholliset ovat aina olleet niitä jotka ovat käyttäneet suvaitsemattomuuden suvaitsemista koska he ovat tajunneet olevansa suvaitsemattomia. Jos siis tarvitset suvaitsemattomuuden suvaitsemista olet jo lähtökohtaisesti vaatimassa muilta jotain johon et pysty itsekään. Tämä taas on lähtökohtaisesti hieman kummallista. Itse asiassa tässä asetelmassa on jo paradoksi. Näin ollen ongelmallisessa tilanteessa eivät ole ne jotka kohtaavat suvaitsemattomuuden suvaitsemisargumentteja, vaan etupäässä ne jotka käyttävät tätä argumentaatiotapaa ajaakseen omia asioitaan suositummiksi. ~ Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus livahtaa kätevästi sananvapauden ja suvaitsevaisuuden kanssa samaan linjaan. Suvaitsevaisuus johdutaan vaihtamaan vaientavaan harmonian nimellä kaupattavaan yksimielisyyteen jota myydään sopuisuuden nimellä. Se taas on aivan eri asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti