Facebookissa kiersi (ainakin pienissä piireissä) kuva jossa rinnastettiin kirkon facebooksivunsa mainosta ja sivun sisältöä. Tässä on tilanteesta tuore kooste. (Punainen leima on polemiikkia ja minun lisäämä.) Ideana on se, että kirkko todellakin mainosti rouheasti että "4.1 miljoonaa suomalaista tykkää tästä!" kun samalla on selvää että tykkääjiä on 5,625 kpl. Kirkko tietysti vetosi mainoksessa jäsenlukuunsa ja tämä selittää eron lukujen välillä asiallisesti.Kysymys on tavallaan siitä mitä tapahtuu kun verrataan kahta lukua jotka eivät ole sama luku (vaikka voisi kenties luulla että ne olisivat jotenkin yhteenviittaavia). Mainoksen sanavalinnat tietysti johtivat katsomaan näitä samana asiana. Tässä mielessä sitä voi pitää harhaanjohtavana.
Ensin kirkon liioittelu tuntui huvittavalta, jonkinlaiselta suuruudenhullulta pullistelulta. Sillä kirkkohan ei ole edes valitsemislaitos. Sinne päädytään ja ollaan, ei liitytä jostain valinnasta. Lapsikaste takaa että kirkkoon kuuluminen ei itse asiassa ole minkäänlainen "tykkäämisen" merkki. Se on pikemminkin sen merkki että on noin monta ihmistä jotka kokevat kirkkoon vaihtevasti. Osa arvostaa ja osalla on tunteita jopa niin vähän että ei ole mitään intoa ponnahtaa sieltä poiskaan. Näkemys on kuitenkin mielenkiintoinen koska myös facebooktykkäykset ovat itse asiassa "halpoja". Klikkaaminen ei vaadi kovin suurta aktiota. Tässä mielessä rinnastaminen tykkäämiseen onkin osuvampaa kuin moni facebooksurfari haluaisi tunnustaa.
Koska kirkko perustuu uskonäkemykseen jossa Jumalan rakkaus ja usko on julkisen uskontopuheen ytimessä, on hyvä huomata että puhuessaan tykkäämisestä Kirkko vetää pakosti referenssiä Jumalaan ja teologiaan. Voidaan jopa sanoa että jos Jumala on rakkaus, on tykkääminen sama kuin "pieni jumala". Voidaankin siksi sanoa että kun kirkko käyttää tämänlaisia sanoja, se ei suinkaan välttämättä valehtele. Sen sijaan se voi uudelleenmääritellä käsitteen. Tällöin se kenties menettää merkityksiä joita sanalla arkikäytössä on, mutta tämä uusi määritelmä onkin statement aihepiiriin. Näin ollen kirkko kertoo omasta rakkaudellisuudestaan ja siitä minkälainen Jumala olisi jotta tämän nykyisenlainen instituutio todella häntä palvelisi.
Useinhan rakkaus liitetään jonkinlaiseen aktiivisuuteen. On tunnetta joka myllertää. Edwin Linkomiehen kuvaus voisi sopia tähän perinteiseen rooliin. "Rakkaus on voimakkaimpia niistä tunteista, jotka hallitsevat ihmisen toimintaa ja elämää. Monet voivat elää elämänsä liukuen tämän tunteen yli tai ainakaan saamatta kokea sen voimaa, mutta toisille se taas muodostuu elämää hallitsevaksi intohimoksi, joka vastustamattomin ottein tarttuu ihmiseen ja kuljettaa häntä kuin lehteä tuulessa tahi sitten polttaa hänet karstaksi, niin että jäljellä on vain riutumus ja kuolema." Mielestäni tämä runollinen lausunto pitää takanaan hyvinkin erilaisia rakkauskäsitteitä. Se kuvaa montaa ilmiötä eroottisesta rakkaudesta, harrastukseen kohdistetun intohimon kautta uskonnollisiin tunteisiin. Tämä on se, mitä on perinteisesti nähty uskonvakaumuksen tehtäväksi.
On selvää että Kirkko ei juurikaan noudata tätä näkemystä. Toki kirkon historiassa on aikoja jolloin se on voinut kuvat kirkkoa hyvinkin täydellisesti. jossa esimerkiksi saamelaisten kohtelu 1930 -luvulla oli sitten sitä karstaksi polttamista. (4.1 miljoonaa tykkäsi? Ainakin isompi prosenttiosuus kansasta kun nykyään.) Nykyään näistä halutaan irtautua muista asioista puhumiseen ja (rituaalinomaisiin) anteeksipyyntöihin.
Nykykirkon rakkaus on primaaristi jäsenmaksun maksamista. Kun katsotaan yleisimpiä teitä joiden kautta kirkon jäseneksi tullaan, voidaan huomata että rakkaus on myös oikeita sukujuuria, eli sitä että on syntynyt kristittyyn perheeseen. Kirkko on passiivista oloa, ei läsnä tai aktiivisena olemista. Ja huvittavaa kyllä, tämä kuvaakin itse asiassa kirkon asenneilmapiiriä hyvinkin tarkasti.
Tämä nykymeno tiivistyy Arhi Kuittisen blogissa olleeseen kuvaan jossa solidaarisuuden käsitettä vertaillaan eri aikojen ihmisten kautta. Tätä kautta voitaisiin sanoa että siinä missä
1: Linkomiehen mallinen normaali rakkauskäsite voisi kuvata sellaiset asiat kuin (1) yhteisvastuu (2) se että ihmiset tekevät yhteistyötä siten että (3) heillä on työnjako niin että kaikki voivat tehdä oman osansa töistä, se että (4) vastuu ja ansiot jaetaan niin että yhteistyö ja heikkojen auttaminen ovat mukana.
2: Nykykirkon rakkaus on sama kuin yhteiskunnankin. Se, on sitä että antaa että jokainen tekee omat asiansa ja että mihinkään ei puututa, kunhan maksaa veronsa. - Kun asenne on näin ylimalkainen, passiivinen ja nihilistinen, on selvää että juuri jäsenyys kuvaa rakkauskäsitettä täydellisesti. (Moralismin pelossa ei olla moraalisia vaikka näiden välillä on kuitenkin käsitteellisiä eroja.) Siksi kirkon nykyinen hyve onkin se, että se ei tee pahaa. Tämänlaisen rakkauden tukeminen on tietysti monille rakkaudellinen passiviinen suorite suoraan palkasta.
Kirjoittaja muistuttaa että kirkon jäsenmäärät ovat laskussa ja facebooksivuille kertyy pikku hiljaa jäseniä. Niin että esitetyt luvut, vaikka nyt ovatkin kaukana toisistaan, lähentyvät toisiaan. Kirjoittaja toivoo että luvut eivät lähesty toisiaan asymptoottisesti, eli että ne todella joskus kohtaavat. Hän itse asiassa toivoo että tämä tapahtuisi mahdollisimman pian. Se, onko lukujen kasvu vai pieneneminen kohtaamisen syy ei häntä kiinnosta kovinkaan paljon, pääasia olisi se, että tämä tapahtuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti