Viira

"Nokka umpeen, uivelo. Tuutilullaa!"
(Roope-Setä 9/11, sivu 25)

On tunnustettava, että viimeisen muutaman päivän ajan minulla on jossain määrin viirannut. Enkä tarkoita että olisin mennyt paperialalle töihin. Viirahan on "ohuista polyesterilangoista tai enimmäkseen polyesterilangoista ja jossain määrin polyamidilangoista kudottu verkkomainen kangas, jolle paperikoneessa, kartonkikoneessa tai selluloosankuivainkoneessa sen perälaatikosta ruiskutetaan paperimassaa paperiradan muodostumista ja paperin kuivaamista varten." Minulla kuitenkin on tällä hetkellä kaksi isoa pyörää jotka heittävät samaan suuntaan. Syy on yksinkertainen ; Episteeminen kriisini ja siihen liittyvä identiteettikriisini on laajentunut eettiseksi kriisiksi joka näyttäytyy identiteettikriisinä.

Joku voisi ajatella että tämähän on vain jokin sosiaalinen nimilappu, joka ei muuta itse ihmistä. Valitettavasti ihmiset ovat myös ainakin jossain määrin sosiaalisia ja symboleja pyörittäviä eläimiä. Siksi mielteitäni heijastaakin Crackedin tupakanpolttamisen lopettamisen puolista kertova artikkeli joka kuvaa voimakkaita elämänmuutoksia seuraavasti ; "When you make a change like this - whether it's smoking, or trying to lose 50 pounds, or changing knife-fighting styles - your whole world stops for a while. You want the rest of the world to stop with you." Mutta maailma ei tietenkään pysähdy.

Minullahan on ollut hieman omituinen tapa rakentaa minuus. Mutta siihen on tavallaan "päädytty syistä". Kokonaisuushan on se, että minulla on hyvä itsetuntemus (tieto omista kyvyistä ja rajoitteista) josta päädytään siihen mihin siitä päädytään eli huonoon itsetuntoon (käsitykseen omasta merkityksestä). Tasapainotan tätä valtavalla egolla (esimerkiksi sitä kautta että minulla on hyvä itsetuntemus kun taas monilla muilla ei). Olennaista on huomata että se egopuoli on pääasiassa se, joka pitää minut elossa ja potkimassa. Eräät ihmiset ovat jopa kuvanneet tätä tapaani olla kuopaksi jota kaivan itse ; Perfektionismissa vaadin itseltäni paljon, ja omanarvontuntoni vaatii minua tunnustamaan virheeni vain likimain aina. Samalla kun tunnustan kyvyttömyyteni ja parannan itsetuntemustani tunnustettu epäonnistuminen kerrallaan kohti helvettiä.

Koska tilanne on "epävarma", olen tietysti tapani mukaan sevennyt erilaisten vaihtoehtojen maailmassa. Tässä mietteissä mukaan tulee sellaisia teemoja kuin syyllisyys, syylliset ja vastuunkanto.
1: Tämä teema on minun kohdallani hyvin olennainen, koska minulta puuttuu vain likimain totaalisesti "anteeksiannon ruuvi". En anna asioita anteeksi, saatan vain unohtaa niitä. (Jotain hyötyä huonosta muististakin.) Siinä missä monilla aika parantaa haavat, niin minun kostonhimoni tuntee koronkasvun lait ja laittaa päälle 5% vuosikoron.

On vain muistettava että peruskysymykseni on se, että "mikä minussa oikein on vikana". Tämä peruskysymys on kohdallani varsin olennainen.
1: Itkin asian läpi joskus 5 luokalla julkisesti kun tajusin että olen maailmassa yksin. Opettaja luuli että tämä oli sidottuna vain siihen että minulla ei oikein ollut ystäviä. Mutta takana oli myös se, että en oikein kokenut minulla olevan perhettäkään. Sen jälkeen olen ollut sinut tämän asian kanssa. Ja joku voisi kokea että tästä asti en ole antanut perheessäni asuville minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tämä on kenties totta, mutta kenties yrityskään ei ole ollut mainittava koska tämä "ei anna mahdollisuuksia" -tilanne ei ole koskaan noussut syytteen tasolla minua vastaan. Eli en ole tehnyt mitään jota kukaan olisi huomannut tai välittänyt.

Ja vaikka jotkut voivat kenties yrittää selittää että ei minussa mitään olennaista vikaa ole, niin kohtaamieni ihmisten reagointitavat kertovat omaa karua kieltään. Tämä "viattomuushypoteesi" kun jättää auki monia olennaisia tapahtumia elämässäni, kuten esimerkiksi sen varsin merkittävän määrän mitä olen saanut elämäni varrella turpaan (niin kotona kuin puutarhassa) ilman että olen kokenut sitä erityisemmin lietsoneeni. Tässä suhteessa tilanteeni on verrattavissa avioeroputken läpikäyneeseen ; Yksi avioero voi tulla siitä että on vahingossa valinnut huonon puolison. Mutta 10. häissä on jo syytä miettiä että ehkä kenties vika ei olekaan aina kaikissa muissa, vaan itsessä. Olen siinä tilanteessa että on varsin järkevää ajatella että elämäntapahtumani lihakirveenheilumisesta koulukiusaamiseen eivät ole "vain muiden syy". Minussa on jotain erityistä joka lietsoo ja ärsyttää ja provosoi tämänlaiseen. > Hylkään tämänlaisen "viattomuushypoteesin" likimain vain ja ainoastaan huonona tilannetajuna.

Ainut rationaalinen lähtökohta onkin "kusipäisyysteoria". Tämä on minuuskuvani ydin, josta luopuminen on likimain yhtä järkevää kuin gravitaatiohypoteesin hylkääminen fysiikassa.

Tähän kysymykseen aspergerin syndrooma ja vastaavat olisivat mainioita. Ne nimittäin antavat selityksen joka ei ole pohjimmiltaan oikein kenenkään syy. En ole voinut muuta, minut on kasvatettu oikein ja ihmiset ovat provosoituneet aivan ymmärrettävistä syistä. Olennaista on huomata, että vaikka nämä eivät ole oikeutuksia mutta ne ovat selityksiä. Ja niissä on taustalla lieventäviä asianhaaroja ; Ne poistavat vastuun kasvattajilta, ne poistavat vastuun itseltä. Ja vaikka provosoituneet ovat yhä syyllisiä, heillä on ns. "lieventäviä asianhaaroja".

Jos synnynnäinen ei pidä paikkaansa, jäljelle jää ympäristötekijät ja oma rooli. Nämä kasvattavat syyllisyyspanosta. Joka tarkoittaa käytännössä (koska minä olen minä) sitä että joku maksaa.
1: Ja tämä kaunis asia ei ole jotain sellaista josta kohdallani oikein voi neuvotella ; Elämäni on itse asiassa ollut voimakkaasti kostonhimon kanssa painiskelua. Kenties kotikasvatuksen ansiota on se, että se on pysynyt kurissa tähän asti. Kun olen tarkastellut omaa aggressiivisuusprofiiliani, leimaavin tunne on se, että se on itse asiassa aika huolestuttava.

Vastuunmuutos ja maksaminen voi olla tilanteesta riippuen esimerkiksi itsetuhoista. Mutta mukana on otettava myös kotitilanne. Tämä taas ei ole kovin kaunis asia. Isäni myi juuri pois lapsuudenkotini. Pieni sisareni blogasi siitä miten kokemus oli omituinen. Vaikka siellä oli tapahtunut paljon pahoja asioita, se on ollut kuitenkin koti, ja nyt siihen ei pääse palaamaan. Hyvästienanto oli siksi tärkeää. Itse en ollut koskaan kokenut että minulla olisi oikein mitään kaunaa kyseistä taloa kohtaan. Mutta nyt kun se myytiin, tunsin että olisin ikään kuin pelastunut jonkinlaisesta vankilasta. En kokenut pelkoa sinne menemiseen mutta nyt kun sinne ei voi mennä, on tunne ihastuttava. Toki taustalla on sekin, että en kokenut sitä koskaan kodiksi vaan jonkinlaiseksi vankila-asunnoksi. Ensimmäinen kodiksi kokemani oli Korsossa, ja siihen paikkaan tämä tunne syntyi parissa päivässä.

Syynä oli varmasti osittain se, että minulla oli kotonani terve epäluottamus kaikkiin. Talossa jossa perheväkivalta ei ollut vieras tapahtuma, tämä lienee luontevaa. Oma strategiani taas perustui egoistisesti oman turpaansaamisen minimoimiseen, jonka seurauksena olin kotonani sitä inhottavaa ihmistyyppiä jota koulukiusaamistilanteissa halveksin eniten. - Enemmän kuin itse tekijää vihaan sääliöitä, jotka katsovat sivusta mutta eivät tee mitään. Ja minä olin juuri tämä tyyppi. (Ja itsetuntemukseni kertoo että tämä on egoni vuoksi tunnustettava. Rationalisoinnit helvettiin.)

Toinen puoli asiasta on tietysti vitsaamisperinne, joka oli perheessä aktiivinen ja luova. Toki siihen aina kerrottiin jonkinlainen syy. Mutta tämä syy oli rationalisointi ; Ei ollut mitään selkeää rajaa tai tekojoukkoa josta tuli tai ei tullut. Kokonaisuutena rangaistus ja armo olivat satunnaisia, ja ne riippuivat pääasiassa äitimme senhetkisestä tunnetilasta ; Joskus selkään tuli pikkuasiasta ja joskus isokin teko sai armon. Välinteistö ja metoditkin vaihtelivat kaikkea muuta kuin rikoksen vakavuuden mukaan. Ja se oli tässä kohden varsin luovaa. Selkään saattoi tulla minimaalisen pienellä risulla jota ei voi edes mainita rangaistukseksi. Pahimmillaan käytössä oli nahkavyön solkipää, jota voi kutsua vakavaksi ylilyönniksi.
1: Hallitsemattomuudentunne ja yllättävyys oli sen verran hallitseva tunnepiirre, että olin jopa rauhoittunut siitä että oli syntymäpäivä. Koska silloin tiesi että teki mitä tahansa, niin sai selkäänsä. Selkäänsaaminen ei toki ole mukavaa, mutta minä olen niitä ihmisiä jotka haluavat tietää, joten tämä pahimman skenaarion toteutuminenkin on paljon inhottavampaa kuin arvailu ja epävarmuus asiasta. (Jos olen autistinen niin kenties se oli säännönmukaista. Mutta jos tämä hypoteesi kielletään niin vastuunkantoa on odotettavissa.) Ja tietenkin asiaa ei auttanut se, että tutkinta oli usein metodiltaan varsin puutteellista. Pieni sisareni oli hyvä livauttamaan omat aktuaaliset pahantekonsa harteilleni näyttämällä viattomalta. Minä taas näytin aina syylliseltä. (Livahtaminen oli kuitenkin luontevaa ja nähdäkseni enemmän pelin henki kuin jokin asia josta oikeasti voi kantaa kaunaa.)
2: Lupausten kohdalla epävarmuutta ei ollut. En kykene muistamaan ainuttakaan tärkeää lupausta joka olisi pidetty. Siksi lajontalupauksiin uskomiset olivat silmissäni arvottomia, ja vaikka niitä jonkin verran käytettiin tässä ei tullut pettymyksiäkään. Tästä minulla ei ole kaunoja, koska tässä oltiin sen verran konsitentteja että jos uskoi ja pettyi niin esiin nousee lause "tiesi tai olisi pitänyt tietää." Ja "mitäs läksit nii-hii-hii."

Keksinkin varsin pian sen, mikä on oleellista. Kannattaa pysyä pois tieltä. Aktiivisen valehtelun sijasta turvauduin aktiiviseen salailuun. Koska olen aina ollut puhelias, on paskanjauhanta hyvä keino luoda illuusio avoimuudesta sosiaalisuudesta, kun taas tosiasia oli juuri päinvastainen. Eikä asioista voinut tietenkään vuotaa muillekaan kotona, koska en voinut taata että puhuisivatko he. Tai oikeastaan monesti tiesi että juttu leviäisi.
1: Toki esimerkiksi isosisareni on sellainen että vaikka hän olikin monesti luonteeltaan "temperamenttinen tuittupää", en oikeasti kykene koskaan muistamaan että hän olisi tehnyt yhtään oikeasti epäoikeudenmukaista tekoa. (En esimerkiksi saanut hänen puolestaan selkään koskaan ikinä missään.) Hän oli myös sankarillisesti puolustamassa muita ja ottamassa turpaan muiden puolesta silloin kun ei tarvitsisi. Valitettavasti tämän rehtiyden takana oli sekin, että oikeastaan mitään ei voinut kertoa koska hän ei salaisi niitä.
___1.1: Siksi esimerkiksi kun perheemme systeemi oli sellainen, että huonoja numeroita ei kannattanut paljastaa. Tai ne piti paljastaa sopivassa mielentilaympäristössä. Siksi olinkin mestarillinen piilottamaan esimerkiksi saksan koepalautuksia. (Olin yleisesti ottaen hyvä koulussa paitsi kielissä, liikunnassa ja käsitöissä.) En aktiivisesti valehdellut asioista, vaan piilotin numerot ja kikkailin itseni jotenkin siitä että kokeisiin piti saada nimet. En väärentänyt nimikirjoituksia tai mitään, vaan selitin erilaisista hukkaamisasioista. Koska hukkailin asioita muutoinkin vain konetuliaseen sarjanopeudella, tämä selitys itse asiassa meni varsin luontevasti läpi. Isosisareni paljasteli näitä aina taitonsa mukaan. (Tästä ei oikein voi kantaa kaunaa, sillä vaikka se ei ollutkaan "pelin henki" se oli sentään sitä pientä aidon eettisyyden pilkahdusta jota perheessämme ei ollut liikaa.)

Toki tämä kätkeminen kulminoi siihen että suunnilleen kaikki muut tiesivät asiani paremmin kuin oma perhe. Se johti siihen että nykyäänkään minun on vain aivan helvetin vaikeaa vastata edes yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi nykyiseen työnkuvaani joka on kaikkea muuta kuin halveksittava, säälittävä tai salainen. He kysyvät minulta aina samat yksinkertaiset kysymykset ja minä annan niihin aina erilaiset kiemurtelevat vastaukset. Koska en kykene luottamaan noin suunnilleen yhtään. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin aviosäätyä myöten. Olen yksinkertaisesti oppinut pitkän kaavan kautta olemaan kertomatta yhtään mitään tai luottamasta yhtään mihinkään. Tässä mielessä olen hieman kuin tapaopas "Luomakunnan herra. Miehen pukeutumisen laki- ja ohjekirja" vuodelta 1927 opastaa : "Joku on sanonut, että todella hienon miehen eleganssin eksponenttina ovat hänen alusvaatteensa. Gentlemannin varsinaiset kalleudet ovat niissä esineissä, joita ei pidetä näytteillä." (Enkä nyt tarkoita tässä sitä kaksimielistä meininkiä joka tässä alusvaatevitsin ja kalleuksien kautta tulee.)

Tämän pohjalta lienee ymmärrettävää miksi hyvä itsetuntemukseni johtaa huonoon minäkuvaan jossa ainut kantava voima on jättimäinen ego. Valitettavasti se, kuka - jos kukaan - on tästä syyllinen, velallinen ja koston kohde on tällä hetkellä täysin auki. Se on sitä niin kauan kuin identiteettikriisini on luonteeltaan "episteeminen". (Sitten joku sanoo että diagnoosien saamiset eivät muuta mitään tai merkitse mitään.)

---

Eräs lisänimeni lapsuudessa oli "uivelo". Se oli parempi kuin äitini käyttämä - ilmeisesti lyhyytensä ja nasevuutensa vuoksi etunimeäni kätevämpi - lisänimi "hyypiö hävitetyssä kaupungissa". Joskus oli sellainen tilanne että olisi ollut mukavaa omistaa esimerkiksi etunimi jota oltaisiin käytetty näiden sijaan. Mutta kaikkea ei voi saada, ja mistä ei halua puhua, siitä on vaiettava.