Mitä tarkoittanee kristillinen roolipelaaminen?

Kävin Ropeconissa kuuntelemassa kristillisistä roolipeleistä. Tilaisuutta ei mainostettu erityisesti kristityille suunnattuna. Mutta sitä se oli. Toki muunlaisetkin saivat olla. (Ja yleisön mielipidesuuntauksia jopa tiedusteltiin aluksi.) Keskustelu oli luterilaisen papin pitämä. Koponen ei ole mikään hihhuli joten pidin aihetta sellaisena että sitä voi olla kiinnostavaa kuunnella. Ja olihan se sitäkin.

Kokonaiskuvana aiheen käsittely herätti pari ajatusta ja ennen kaikkea runsaasti hämmennystä. Nämä teemat näyttävät koostuvan suuresta osasta uskonnollista keskustelua muutoinkin joten kenties kysymys on oireellisemmasta piirteestä jonka parantaminen on osa laajempaa yhteiskuntaelämäämme tämän aiheen piirissä..

Aluksi haluttiin irtautua saatanapaniikista, joka oli ajankohtainen aiheen parissa parikymmentä vuotta sitten. Tähän suhtauduttiin kuitenkin aihe irrelevantisoimalla. Toisin sanoen tästä osiosta käsiin jäi se, että saatanapaniikki selvästi vaikuttaa paljon kristittyihin koska heidän täytyy pitkän ajan jälkeen täytyy aina reagoida roolipeliaiheeseen anteeksipyydellen. Toisaalta prosessissa myös selvästi alleviivattiin sitä miten saatanapaniikkiin osallistuneet kristityt olivat "vihjeettömiä ja vilpittömiä". Tätä kautta haluttiin osoittaa syvää armeliaisuutta siihen mukaan tulleille kristityille. Vaikka asiaa ikään kuin reaktiivisesti pyydetään anteeksi niin silti halutaan vähätellä saatanapaniikin merkitystä ja vaikutusten vakavuuksia; Toiminta nähtiin vilpittömänä ja harmittomana ja iät ja ajat sitten tapahtuneena. Tästä syntyy varsin ambivalentti suhtautuminen. Itse olen vahvemmin seurauseetikko ja päästelinkin suustani tilaisuudessa ääniä jotka alleviivasivat sitä että saatanapaniikkiin osallistuneet ovat yhä elossa, eivätkä he ole niitä jotka anteeksipyytelevät. Mutta minun suhtautumiseni saatanapaniikkiin onkin sen suuntainen että mikään  mikä ajaa itseäni vakavasti kohti itsemurhan yrittämistä ei ole mitään harmitonta vilpittömyystelyä. (Ryhmän pitäjä taas itse asiassa tunnustautui että hän oli kuunnellut varoituksia kun koulun opettaja oli tullut keskustelemaan aiheesta huolipuheella ja oli jättänyt roolipelejen pelaamisen. Tämä kertoo ihmisen hyvyyden mukautumisesta sosiaalisen paineen alla aika paljon.)

Tästä syntyi kuitenkin varsin kiinnostava kokonaiskuva. Ja itse asiassa on melko selvää mitä kautta ajatus saatanapaniikista ikiaikaisena asiana joka vainoaa kristittyjä koska he reaktiivisesti anteeksipyytelevät asioita johtuu. Kun luennoija kuvasi kristinuskon ja vallan suhdetta hän lähestyi sitä kirkon kautta. Tätä kautta hän kuvasi hienosti sitä miten instituutio virallisena instituutiona käyttää valtaa ja minkälaisia suhtautumistapoja ihmisillä voi olla tähän aiheeseen. Tämä kuvaus oli sinällään mallikas. Mutta se unohti sen mistä hän itsekin kertoi ; Uskonnollista valtaa ei pidä katsoman pelkän kirkkoinstituutin kautta. Tai siten että "kirkon ulkopuolella toimivat vain fundamentalistit". Sillä tosiasiassa evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet "harmittomasti huolestuvat" ja tämä sosiaalinen valta ei ole mitään fundamentalistien pöhistelyä. Seurakuntatoimintaa usein kuvataan jonain jossa kristillisyys kohtaa elämän ja elämäntavan. Ja tämä positio on yhteisöllisyyttä ja muuta vastaavaa jota kirkkolaiset usein kannattavat syvästi. Siksi ällistyttää miten tässä kontekstissa se jätettiin mainitsematta ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Tai sillä ei olisi merkitystä. Merkitystä oli vain sillä että kirkon jäsenet "yleensä" kuuluvat niihin lievempiin vallan ja kirkkoinstituution suhteita korostaviin. (Mutta eivät aina nekään. Ateistiryhmissä ei ole harvinaista törmätä pastoreihin jotka ovat leipäpappeutensa syrjässä kiinni kirkossa mutta jotka edustavat niitä tiukempia fraktioita. Ja arvaa mitä kirkkolaiset tekevät tämänlaiselle käytökselle silloinkaan kun se on julkista? Eivät yhtään mitään. Kirkko on tässä kenties enimmäkseen passiivinen mutta apua sieltä saa nollan verran. Mitä nyt joku pastori tulee hymistelemään sinua itsemurhaan ajaneiden ihmisten moraalisesta vilpittömyydestä ja siitä miten ihmisten traumoista selviämiselle on selvästi asetettava jokin aikaraja jonka jälkeen niistä valittaminen mitätöityy.)

Samassa yhteydessä voi paistaa tietysti myös "budjettisokeus". Roolipelien ja kirkon suhdetta korostettiin toteamalla että kirkolla on roolipelikerhoja. Joka on tietenkin totta. Samalla hän kuitenkin huomautteli että ateistisia roolipelikerhoja ei ole. Onkin aika selvää että vapaa-ajattelijoiden budjetilla tuskin sellaista saataisiin irti. Ja jos suomalaiset pistettäisiin ahkerasti yhteisöveron kautta tukemaan samalla rahamäärällä ateistejen toimintaa niin kaikenlaisia kerhoja voisi putkahdella. Toisaalta tätä lausumaa heikensi sekin että kristillisistä peleistä kuulevia oli hyvin vähän ja luennoitsijan asennekin tuntui olevan vahvasti se että kristityt roolipelaajat ovat tietyllä tavalla vahvasti marginaalista vähemmistöä. Ja tätä kautta joku voisi sanoa että jossain mielessä ropecon on hyvinkin "yksi hemmetin iso hämmentävän ateistinen roolipelikerho".
1: Toki teknisesti sekulaari ilmapiiri joka ei ole kiinnostunut uskonnosta yleensä ei ole samaa kuin ateistinen. Mutta käytännössä kykenen kyllä ymmärtämään miksi mikäkin asia koetaan milläkin tavalla. Vähemmistönä sitä huomaa jatkuvasti olevansa tilanteessa jossa enemmistö määrää pelisäännöt ja kysymys ei ole pelkästään siitä mitä sanotaan ääneen ja mikä heijastuu ääneen sanotuissa arvolauselmissa. On melko ymmärrettävää jos kristitty jota kiinnotsavat tietyt aiheet ja kysymykset kokevat että pelit ja systeemit rakennetaan painotuksin jotka ovat heille vieraita. Samaa kokemusta voi hakea halutessaan vaikka uskonnottoman arjesta monissa sosiaalisissa konteksteissa nykyään. Se, että nämä eivät "teknisesti" ole kristillisiä ei auta. Ei vaikka kuinka monesti näissä korostetaankin henkeä joissa uskonnoilla ei mukamas ole edes mitään tekemistä käytänteiden ja asenneverkostojen kanssa. Kristitty joka ei ole tämänlaista marginaaliasemaa kokenut voi tietenkin leikkiä vihjeetöntä koska asia on täysin heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella. He elävät maailmassa jossa äänekäs erimielisyys on samaa kuin tallaaaminen. He ovat mielipiteenilmaisun kohdalla vetämässä "militantti ateisti" -linjamaa ja ovat täysin sokeita hienovaraisemmille vallankäytön muodoille koska asia on heille usein ilmaan kirjoitetuissa dogmeissa eikä käytänteissä.
2: Ja se saatanapanikointikin on jäänyt historiaan kun "huolipuhe" on käytännössä samoilla tyypeillä suuntautunut joko ateisteihin tai maahanmuuttajiin tällä hetkellä. Näiden tuomitseminen on käytännössä samanlaista mutta tätä ei anteeksipyydellä. Ilmeisesti siksi että siitä ei ole mennyt tarpeeksi aikaa. Itsekin muistan ajan jolloin kristittyjen ensimmäinen reaktio saatanapaniikkiin oli koko ilmiön olemassaolon kyseenalaistaminen. Nyt kaikki tietävät että se tapahtui. Mutta siitä onkin niin kauan aikaa että jokin oleellinen "asialla on väliä" -päiväys on kadonnut. Kirkkolaisilla tuntuu olevan erikoinen tapa odottaa "olemattomien ja tuntemattomien" ongelmailmiöiden kanssa denialismissa siihen asti että moraalipaniikki on ohi ja sitä voidaan lähestyä edellisen sukupolven historiantutkimuksen kautta. Asioiden huomaamiseen tuppaa menemään 10-20 vuotta. Sama ilmiö oli muuten kreationisminkin kanssa. On tavallaan egopullistelevaa muistaa miten on ollut sitä joukkoa joka on tarkastellut suomalaista kreationismia silloin kun kirkon tutkimuskeskus mietti onko aihetta syytä tutkia kun ei sitä ole suomessa kuitenkaan. Nyt meillä on kreationistinen presidenttiehdokas. Joka on ilmeisesti saanut sitä laadukasta ev.lut -uskonnonopetusta joka suojelee tuollaiselta humpuukilta.

Kolmas huomio oli siinä miten "kristillisyys" on aiheessa vaikea käsite. Monet kristilliset roolipelit ovat aika heikosti sellaisia. Systeemi menee helposti siihen mistä vähän avauduinkin tilaisuudessa; Olen pelannut "jeesusroolipeliä" jossa oli Juudas Iskariot jolla oli jalkajousi. Toisin sanoen roolipeli on klassista fantasiahötöä fantasiaklisein niin että miljöötä on minimaalisesti muutettu ja hahmoja on nimetty hieman erilaisilla tavoilla. Tämä on "vain jokseenkin kristillisehköä" pelaamista.

Vaikka evankeliointi tuomittiin ja korostettiin niin siitä huolimatta näytti että kristillisyydestä muutoin käytettiin mahdollisimman laajaa kuvausta; Kristillisyydestä otettiin esiin pelintekijöitä jotka ovat kristittyjä. Riippumatta siitä mitä heidän pelinsä sisältävät. (Jos tietokonepelien kohdalla tehtäisiin sama niin robottikauhusurvivalhorrorpeli "Five Nights at Freddy's" olisi kristillinen peli.) Toisaalta kristilliseksi tulkittiin myös "kätyrin osa" -peli jonka ytimeen laitetaan se, että kätyri voi vapautua kun hän saa riittävästi vilpitöntä rakkautta. Tosin pelissä unohtuu että pelimoottori sallii aika erikoisia ratkaisuja. Itse olen pelannut "Kätyrin osaa" twistillä jossa on uskottava ja toteltava kuuliaista Jumalaa joka komentaa indoktrinointitoimintaan ja muuhun aktiviteettiin jossa sorretaan ihmisiä henkisesti. Se, että kätyrit saatiin tottelemaan herännäisten parissa aika normaalia käytöstä alleviivaa sitä että kenties tässä kuitenkin sävytetään peliä hieman laajalla pensselillä. "Kätyrin osa" ei ole kristillinen tai ei-kristillinen peli. Sen voi säätää molemmiksi.

Itse olisin kenties pitänyt luennon aika toisella tavalla. Olisin kenties korostanut vähemmän sitä miten kristityt pelaavat - ja hämmentävää kyllä vaikka luennoija tunnustikin että tosiasiassa suurin osa peleistä on äärimmäisen sekulaareja. Ei ateisteja useimmiten kiinnosta oikeasti miettiä sitä ovatko he ateistisia roolipelaajia. (Aiheiden sotkeminen innostaa lähinnä minun kaltaisia kaunakkoja.) Näkökulma tuntui painottuvan "kristityt pelaa keskenään" -henkiseksi. Kun tärkein olisi kuitenkin se, että miten kristittynä pelata toisten kanssa. Siis se, miten voi olla kristittynä pelaamassa roolipelejä selvästi maallistuneessa kontekstissa ilman että se ihan liikaa sotii omia vakaumuksia vastaan. (Hint: Ei ehkä kannata pelata minun kanssa "kätyrin osaa".) Ja toisaalta se miten pelauttaa kristittynä sellaisia pelejä jotka eivät liikaa häiritse omaa maailmankuvaa mutta joka ei kuitenkaan vaivaannuta maallistuneempia pelikavereita.

Kun esimerkiksi sukupuolisuuden ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla samassa ropeconissa pidettiin paneeli jossa näkökulma oli hyvinkin vahvasti painottunut tähän. Siinä keskusteltiin esimerkiksi miten miespelaaja joka pukee mekon pitää sisällään parodiaelementin niin että toisaalta pellet tekevät tätä ja toisaalta kun vakavasti ottava tekee tätä se helposti koetaan silti vitsinä. Ja miten jos miespelaaja ottaa naishahmolleen vahvoja piirteitä ihmiset ajattelevat helposti että "hän pelaa huonosti". Toisin kuin emansipationaariseksi koettu nainen joka pelaa mieshahmoa tai ottaa naishahmoonsa miehisiä aktiivisia piirteitä. Tämänkaltaiset kysymykset voisivat itselleni kiinnostaa enemmän tästä asiasta.

Nyt jäi käsiin vähän se, että ilmeisesti kristityt kokevat stigmaksi saatanapaniikin joka koetaan kauan aikaa sitten tapahtuneeksi harmittomaksi asiaksi. Ja että valta uskonnossa on vain institutionaalista ja tätä kauttakin on syytä etäytyä tästä likaisesta historiasta. Ja että kenties kristillisyys on tätä kautta stigmautunutta ja kristityt ovat saatanapaniikin tämän hetken uhreja. (Jotka esimerkiksi joutuvat kestämään niitä mielestäni ymmärrettäviä vastareaktioita joita saa kun ei ole niitä ihmisiä jotka lamautuvat ja pakenevat toiminnastaan ensimmäisen moralistin tullessa heiluttamaan etusormiaan ja jotka joutuvat tätä kautta kohtaamaan institutionaalista ja sosiaalista vallankäyttöä ja rankaisutoimia omakohtaisesti.) Ja että kenties tämän vuoksi kristityt keskittyvät siihen että pelaavat kristittyinä kristittyjen kesken. Vaikka eivät sitten oikeasti pelaakaan.

Ja että kun mietitään mikä tekee kristillisestä roolipelistä kristillisen, se voidaan nähdä pelintekijän maailmankuvan ilmenemänä niin että tekijän kristillisyys jotenkin automaattisesti vaikuttaa siihen että pelistä tulee kristillinen, se voi olla pelimekaniikan sisältö joka heijastaa arvoja, se voi olla pelinjohtaja joka säätää miljöön ja tapahtumat ja pelaaja itse hahmonsa kautta. Ja tätä kautta kysymys on kenties mutkikkaampi kuin voi uskoa.

Se ei ollut "keskustelu" joka epäonnistui, se oli "kristikunta" joka epäonnistui.

Sami Koponen on kristitty roolipelaaja. Hän on kirjoittanut kommentaaria vanhaan "Lauantaivekkariin". Kirjoitus on mielestäni tarpeellinen, vaikka osassa kohdissa olen hyvin erimielinen tai "twistaan" samanmielisyyden muotoon joka ärsyttänee Koposta itseään. Ja siihen kommentoinnin kautta nostan esiin jotain joka mielestäni koskee myös tätä päivää, kenties vahvemmin kuin voisi ajatella. Rinnastan asiaa maahanmuuttokeskusteluun. Molemmissa on kysymys "huolestuneiden kansalaisten" luomasta ilmapiiristä jossa sitten toimii mielenkiintoisia yksittäistapauksia.

Aluksi Koponen kuvaa ytimekkäästi pätkän. Ja syyn miksi kirjoittaa siitä nyt. "Rooliskenessä on viime aikoina linkitetty paljon Ylen Elävän arkiston pätkää vuoden 1997 Lauantaivekkarista. Siinä toimittaja Susanne Päivärinta, Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko Vesala ja huolestunut äiti Anna Lintunen keskustelevat roolipelaamisen vaaroista." Tartun tässä lähinnä konseptiin josta laajennan ihmisryhmän "huolestunut kansalainen".

"...on todettava että 1990-luvulla moni roolipeliharrastaja koki olevansa ahtaalla. Painostus ulkopuolisten taholta oli tuntuvaa ja jotkut roolipeliyhdistykset järjestivät jopa ohjeistusta siitä, miten roolipelaamisesta pitäisi puhua ei-harrastajien kanssa. Päätellen siitä, miten paljon kyseinen Lauantaivekkarin liki 20 vuoden takainen pätkä on saanut huomiota skenessä, aihe on edelleen herkkä. Lienee liioiteltua puhua traumasta, mutta kyllä aikakausi silti jätti jälkensä moneen harrastajaan. Luulen, että iso osa ropeskenen kristinuskovastaisuudesta kumpuaa juuri näistä kokemuksista." Tämä on mielestäni oleellinen huomio. Kun roolipelaaja suhtautuu kristittyihin negatiivisesti kannattaa pitää perusoletuksena että syynä ei ole liian vähäinen kristittyjen kohtaaminen vaan liiallinen "kristittyjen" kohtaaminen. Aivan varmasti suuren osan roolipelaajista suhde kristinuskoon tulee siitä miten kristityt heitä kohtelevat. Yllätys. Toki en ymmärrä miten ilmiö-valtakuntatasolla voitaisiin olla oikeasti traumatisoituneita. Yksilötasolla vihjaan että Koponen puhukoot vain omasta puolestaan. Roolipelivainot ovat olleet juonteena lähipiiriini osuneessa itsemurhatapauksessa. Ja sillä on tätä kautta jonkinlainen vaikutus myös omaan suisidaalisuuden sävyttämään vuosituhannen alkupuoliskooni. Kysymys ei ollut vain keskustelusta vaan siitä että ihmiset tekivät erilaisia asioita "suojellakseen" ja "suojautuakseen".

"1990-luvulla nimittäin Suomessa pelättiin saatananpalvonnan ja siitä aiheutuvien hirmutekojen yleistyvän (ks. Titus Hjelmin ansiokkaan väitöskirjan tiivistelmä) ja roolipelit erheellisesti niputettiin samaan syssyyn. Saatananpalvojia eivät pelänneet vain herätyskristilliset saarnamiehet, mutta varsinkin jälkikäteen juuri heitä on pidetty pahimpina syyllisinä." Tämä on hyvin oleellinen. Olen huomannut että saatanapaniikkia kohdellaan hyvin usein strategialla "fragmentoi ja denialisoi". Ilmiön relevanttius halutaan kyseenalaistaa. Joskus viattomalla ihmettelyllä ja toisinaan siitä että tämä kyseinen fragmentti on pieni. Näin esimerkiksi Rockmusiikkia koskenut saatanapaniikki irrotetaan fantasiakirjallisuutta koskeneesta saatanapaniikista ja tätä pidettiin ihan eri asiana kuin roolipelaajien kohtaama. Joka oli eri asia kuin päiväkotilasten turvallisuuteen keskittynyt pelko saatananpalvontarituaaleista ja lapsikaappauksista. Joka taas oli aivan eri asia kuin se yleinen huolestuneisuus saatananpalvonnasta.

Kysymys oli kuitenkin laajasta ilmiöstä. Tässä ilmiössä mukana on niin saatananpalvonnasta uskonnollisesti kohkaantunut Ahorinta, kuin Lintusen tapaiset "äitylit". Toisaalta aikakausi tuli tutuksi siitä että entisiä saatananpalvojia oli jopa enemmän kuin oikeita saatananpalvojia. Kaikenmaailman Päivi Niemet ja Anni Pönnit kertoivat. Ja kirkko otti osaa "Saatana kutsuu minua" -videolla. Asiaa on käsiteltävä nimenomaan yhdessä. Omiin silmiin fragmentoiminen onkin oleellinen osa vastuunpakoilun ilmapiiriä. Fundamentalisteista ei laajassa mitassa tykätä joten heihin on kätevää sysätä syyllisyyttä. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain heitä. Mielestäni myös maltilliset kohkautujat tulisi saattaa vastuuseen. (Tai häpeään, se riittäisi minulle. Jos oikeus ei toteudu niin kosto/kostautuminen on melkein yhtä maukas asia.) Fragmentoiminen on irrationaalista ja se vain saa ilmiöt näyttämään pieniltä ja harmittomilta. Jos samaa tehtäisiin nykyaikana selitettäisiin että "matu tappaa" ja "mamu raiskaa" -argumentit olisivat ihan eri genreä joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään.

"Roolipeliharrastuksen edustajat puolestaan eivät tuntuneet ymmärtävän kasvattajien huolta lapsista. Sen sijaan, että huoli olisi kohdattu vakavasti ja asiaa olisi käsitelty, tyypillinen puolustuspuheenvuoro korosti roolipelaamisen ihmistä kehittäviä ominaisuuksia. Harrastajat siis erehtyivät puhumaan roolipelaamisesta sinänsä, kun vastapuoli puhui yksittäisistä harrastajista." Ja pukinkasvoisen Baphometin kellit. Tässä nousee esiin huoli ties mistä asioista. Nähdäkseni tässä Koponen tekee oleellisen virheen. Roolipelaajat ymmärsivät, jopa minä ymmärsin, että pelottelupuheet johtuvat siitä että ihmiset pelkäävät. Tämä ei ollut relevanttia tai tärkeää huolta. Ja siihen tarttumisesta ei edes tule mitään. Sillä tosiasiassa tässä on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta joka on tapahtunut maahanmuuttokeskustelussa. On nimenomaan virhe luulla että yksittäistapauksia pidetään yksittäistapauksina. Kun ihminen huolestuu hän puhuu yksittäistapauksista mutta laajentaa tämän kokonaisiin ihmisryhmiin. Itse pidän yksittäistapauksiin tarttumista huolestuttavana ja se viittaa enemmänkin että tässä ei ole asia josta huolestunutta pitää kuunnella vaan että tässä on riski yhteiskunnan turvallisuudelle joka pitää kontrolloida. Muutos on tärkeä. Sillä uhkapuheella on yhteys siihen että tulee "yksittäistapauksia". Tämä demonstroituu erikoisessa kreationismin ja tappouhkailun välisessä yhteydessä, josta kirjoitin uuden suomen teksteihini taannoin.

"Äitylin" tunnekohkaus on ymmärrettävissä, ja sen voi ymmärtää ainoastaan oikein. Saman oikean kokemuksen saa aina kun perhearvoista höyryävä irrelevantti ja arvoton lajitoveri iskee pöytään "eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin. Se synnyttää automaattireaktiona kaksi asiaa (1) huomio tunteisiinvetoavuudesta joka herättää kysymyksiä siitä voinko minä alkaa käyttämään vaikka natsikorttia asiallisena tervehdyksenä ja huomiona järkevässä keskustelussa menettämättä kunnioitustani ja (2) syvä huoli siitä onko tämä "lapsien ajatteleminen" sitä stereotypioivaa pedofiilianmakuista. Koska ilmeisesti muutkin saavat tämänlaisia stereotypioita vedellä tunnepohjalta niin sen täytyy olla asiallista ja järkevää. Ja loppuaika onkin keskusteltava siitä huolesta onko tämä "lapsikortin" vetänyt suulla varustettu limbinen järjestelmä henkilökohtaisesti yksittäistapaus josta ei muka saa yleistää. (Koska arvostan vastavuoroisuutta jne. Ja oletan että keskustelija määrittää omilla sanomisillaan asiallisen kielipelin ja sen rajat harjoittamalla keskustelua. Ja nämä koskevat heitä itseään.)

Sillä esimerkiksi itse jaan maahanmuuttokriitikot kahtia. On sellaisia joihin suhtaudun jonkinlaisella ymmärryksellä. Ja sitten on niitä jotka näen aivan suoraan saatanapaniikin, sen jälkeisen ateismivastaisuuden jatkumoksi. Ennen maahanmuuttajia maassamme haettiin "sisäisiä vihollisia". Jotka kohtasivat suunnilleen samaa uhkailua ja painostusta kuin maahahmuuttajat ja maahanmuuttomyönteiset nykyään. (On tavallaan irvokasta että saatanapaniikki iski vahviten nimenomaan "nuorisokulttuuriin" sen monissa muodoissa ja vieraannutti monia ihmisiä kristinuskosta. Ja sitten kun nämä ahdistetut olivat uskonnottomia ja ateisteja niin sitten heistä luotiin se seuraava vihollinen. En ihmettele niitä ateisteja jotka ovat iloisia maahanmuuttokritiikin tuomasta rauhasta. Että on edes joku muu kuin he itse kohteena taas. Itsekästä mutta ymmärrettävää.)
1: Halla-aholainen maahanmuuttokriittisyys puhui ilmiöistä. Siinä viitattiin tilastoihin ja yli- ja aliedustuksiin. Tämä on sellaista että vaikka sen kanssa olisi erimielinenkin niin voi kuitenkin jotenkin ymmärtää huolta. Siksi esimerkiksi "Roba" -sarjaan voitiin laittaa Halla-aholaisia ajatuksia puhunut poliisi ja että tämä ei muuttunut suoraan vihulaiseksi. Pystyn kunnioittamaan tätä ihmisryhmää.
2: MV -lehtityylinen maahanmuuttokriittisyys taas on huolestuneiden kansalaisten huolipuhetta joka viittaa yksittäistapauksiin jotka joko ovat todella tapahtuneita tai eivät. Näistä syntyy demonstroivia tarinoita joista synnytetään assosiaatioita koko ilmiötä kohtaan. Tässä yhteydessä voi syntyä jopa ajatuksia "hyvästä väkivallasta" ja tilanteista joiden kohdalla "ei ole mitään syytä uskoa että näin ei voisi käydä". Kuten käy esimerkiksi mahdollisesti jalkansa satuttaneen koiran tapauksessa. Koska alueella on Matuja, partikulaari kaljapullo on islamistimatujen heittelemä ja tämän vuoksi voidaan rynnätä maahanmuuttokeskukseen tönimään ensimmäisiä vastaantulevia maahantunkeutujia. Tätä pinnan palamista ja sen toteuttamista pidetään arvostettaana. (Tosin, oikeasti. Ei tuota kuvattua hyökkäystä ole tapahtunut. Siitä olisi saatu poliisijuttuja ja maahanmuuttomyönteiset olisivat revitelleet sitä demonstraationa mielivallasta jossa tunnistetaan syylliset ja yleistetään tämä tekijästä ihmisryhmään.) Kun yksittäistapaukset nousevat esiin ei oikein mitään voi tehdä. Tarinoiden kumoaminen on vaikeampaa kuin niiden keksiminen. Valheeksi paljastunut tarina ei haittaa koska se kuvaa henkeä joka on tosi koska on jokin muukin vastaava kertomus jota ei ole kumottu. Ei voi vedota yksittäistapaukseen siitä miten itse on asiallinen ja edustaa tätä ryhmää koska puhutaan lieveilmiöistä. Ja kuten Koponen huomauttaa, ilmiötasolle meneminenkin nähdään ohipuhumisena. Tässä ei voi onnistua keskustelussa. Virhe on aloittaa keskustelu in first place. Sama koskee tätä "huolestunutta äityliä".

Roolipeli liittyi saatanapaniikkiin koska saatananpalvonnan vaaroja pidettin todellisina ja relevantteina. Se oli se asia jonka nähtiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa. Saatananpalvonnan kiistäminen tai sen merkityksen vähättely oli näille ihmisille "terveen järjen vastaista". Vaikka tosiasiassa ainut epäterve järki oli näillä saatanapanikoituneilla ihmisillä

Ilmeisesti Koponen ei huomaa näitä. Joka johtunee siitä että hän ei ole saanut kokea kunnollista painostusta elämässään. Sellaista voi toki maassamme tapahtua, joss sattuu olemaan kristitty. Itse ennustankin että muutaman vuoden kuluttua maahanmuuttokeskustelu on maassamme lopahtanut. Ja siinä vaiheessa postuumisti marginalisoidaan ilmiötä. Se muuttunee prosessissa pelkäksi äärioikeistolaisten mellastukseksi. Ei puhuta tavallisista ihmisistä ja "huolestuneista äityleistä" jotka ovat luoneet ilmapiiriä. Huomion saa vain joku "Suomen vastarintaliike" ja VOK -polttopullottelu. Huvittavinta asiassa on tietenkin se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset korostavat miten se on tavallista normaalien "huolestuneiden kansalaisten ja muiden äityleiden" hommaa. (Joka on se totuus joka unohtuu sitten kun sitä on postuumisti itselle noloa ja inhottavaa katsoa.) Kun taas maahanmuuttokriittisyyskriittiset ovat tällä hetkellä korostamassa ääriliikehdintäyhteyttä tarpeettoman kovasti niin että he luovat sitä (epätotta) kuvausta asioista josta tulee vallitseva mielikuva tapahtumienkulusta tulevaisuudessa... Relevanttia on tajuta että saatanapaniikki oli yleistä ja tästä pitää syyttää laajaa kristikuntaa. Heidän ainoa roolinsa prosessissa on kompensoida aiheuttamansa vahinko, pyytää ja anella armoa. Jota tuskin ainakaan minulta saavat, koska minä kohtelen kuten minua on kohdeltu.

Tässä mielessä onkin hyvä nähdä miten Koposella on kristittynä hieman hankalaa ymmärtää roolipelaajien kokemuksia. Hänellä on liian suuri kiire valkopestä historiaa. Hän lopettaa tekstin tavalla joka on tuttu monien uskonnollisten tekstien pehmennyksestä.

"Roolipelaajiin kohdistuneita syytöksiä käsiteltäessä pitää muistaa tutkia myös roolipelikulttuuria itseään. 1990-luvulla kotimaisessa roolipeliskenessä oli kaksi suosittua peliä: Cyberpunk 2020 ja Vampire: the Masquerade. Molemmissa peleissä pelihahmot tapasivat olla anarkistisia maailmantuskan sotureita, joilla ei ollut mitään selkeää kiinnekohtaa elämässään. Hahmojen väliset suhteet perustuivat enemmän vallankäyttöön kuin rakkauteen. Väkivalta tai vähintään sen jatkuva uhka kuului näihin peleihin. 30-vuotiaat roolipelaajat puhuivat siitä, miten roolipelaaminen kehittää empatiaa eläydyttäessä erilaisten ihmisten elämään ja miten hahmojen väliset ihmissuhteet ovat keskeistä pelisisältöä. Tämä varmaan kuvasi heidän omia kampanjoitaan, mutta veikkaan, että nuorempien kundien peleissä väkivalta, irtosuhteet, angstailu ja yleinen sekoilu oli paljon yleisempää. Tämä on ikäkausikysymys: samalla tavalla kirjallisuus- tai leffamakukin tapaa muuttua elämänkokemuksen karttuessa."

Kysymys on ; Miksi tämä on relevanttia? Miten tämä liittyy aiheeseen? Itse tunnustan että omat teiniroolipelini olivat enimmäkseen random encountereita vastaan taistelua. Ei niissä mitään kovin jaloa ollut. Pelimekaniikkaa ja sen realisointia mietittiin enemmän kuin hahmoihin samastumista. Yksi ryhmämme roolipelaajista oli tunnettu ruleslawyer joka nillitti siitä että kaikki meni viimeisen päälle peliteknisesti oikein ja tarinankerronta sai mennä jos se oli sääntöjen vastaista. Toinen ryhmän jäsen taas osti kirjan, sulkeutui laskimensa kanssa kammioonsa ja selvitti kaikki sisään solahtaneet epäreilut epätasapainot ja porsaanreiät pelissä jotta voisi munchata maksimaalisesti. Puolisoni taas pelasi "Vampire: the Masqueradea". Oliko tämä Saatananpalvontaa? No ei. Joten se tuskin puuttuu siihen että onko roolipelaaminen saatananpalvontakytkettyä tai ei. Joten en ymmärrä miksi tämä lopetus on haluttu tekstiin laittaa.

Tai tavallaan ymmärrän. Retorisena ratkaisuna jossa tasapuolisuutta luodaan rakentamalla pehmennys jonka kautta saatanapaniikki oli ymmärrettävää ja vikaa olisi nimenomaan roolipelaajien puolella. Valitettavasti näissä panikointiasioissa viat ovat olemassaollessaankin irrelevantteja ; Toki tv:stä väkivaltaviihdettä katsovia voisi syyllistää samoista teemoista kuin roolipelaajia. Sama väkivaltaisuus yhdistettynä uhrifantasiointiin ja itsemarttyrisointiin koskee muuten myös "Raamattu" -aiheisia elokuvia. Mutta tämä unohtuu koska anstaavissa nuorissa on jotain joka tekee uhasta uskottavaa ja relevanttia. (Toki saatanapaniikki on jollain tavalla psykologisesti ymmärrettävä. Koska se tapahtui. Tämä selitys tuskin vaan on sellainen joka viehättää. Massakohkailun psykologia on ymmärrettävää ja inhimillistä. Mutta se on myös perseestä. Ja ideologia joka ei suojele sellaisilta vaan massatuottaa niitä yhden toisensa jälkeen on jotain jota ei halua yhteiskunnan ytimeen. Paitsi jos se on omien pahimpien vihollisten yhteiskunta jossa ei elä itse. Ja sattuu olemaan tunteeton sosiopaatti itse kaupan päälle, jotta voi toivoa tälläistä pahimmille vihollisilleen.)

Itselleni se luo lähinnä mieliyhteyksiä Keijo Ahorinnan "Saatananpalvonnan monet kasvot" -teoksen. Hänellä oli siinä luettelo epäilyttävistä piirteistä, joihin esimerkiksi Jouni Vilkka on tarttunut. Ja angstaaminen ja vastaavat asenteet olivat tässä luettelossa mainitut. Ehkä Koposella on kristillisen yhteyden kautta aika vahva näkemys siitä että roolipelaamista olisi hyvää ja huonoa. Ja että tämä olisi ideologiasidottua niin että hyvää roolipeliä on samastumista ja kristillisiä arvoja korostavat pelit. Ja siinä muussa voi sitten olla jotain epäilyttävää. Joka vihjaa siitä että arvomaailma jolla saatananpalvonta liitettiin roolipeleihin ei ole kuollut, todellakaan. Ja että jos on kristitty voi sellaista harrastaa vaikka on itse ollut viiteryhmässä joka on aiemmin kohdannut tätä mielivaltaa. Tämä vihjaa että jos samastumiskykyä mitataan niin Koponen ei kykene samastumaan edes oman viiteryhmänsä sisällä oleviin ihmisiin jos heillä on uskonnollinen erimielisyys. Ja minä kykenen samastamaan roolipelaajat, ateistit ja maahanmuuttajat yhdeksi ryhmäksi jotka kohtaavat ja kokevat samantapaisia asioita. Mutta minä olenkin se tunnetusti mihin tahansa kykenevä tunteeton sosiopaatti. Tai näin minulle usein kerrotaan.

---

Olen laittanut alkuun "Last of Us" -musiikkia koska tämä aihe vaatii minua käärimään sen ympärille kauniita asioita jotta voin sen kestää. Toisaalta siinä selvitään ihmisille vihamielisten zombieiden täyttämässä maailmassa. Tulkitsija saa miettiä ovatko nämä zombiet representaationa sille miten saatananpalvojien uhkaa nähtiin jonain joka kääntää tavallisia ihmisiä vihollisiksi. Vai ovatko nämä zombiet niitä kristittyjä jotka ovat oman ajattelukykynsä menettäneitä limbisiä järjestelmiä jotka ovat nyt ja aina hyökänneet niitä vähiä ei-zombie -ihmisiä vastaan pyrkien tartuttamaan/käännyttämään heidät.

Kuinka antikristus onkin kristillinen ... mutta ateisti ei ole!

"Mythopoeian" Koponen kirjoitti siitä miten hän reflektoi kristillisyyttä "antikristillisen" pelin kautta. Hänen näkökulmansa oli ihan kiinnostava. Otan tästä tekstistä alkuun kohtuu pitkiä lainauksia. Sillä koen että ne ovat jatkon kannalta relevantteja. Toki suosittelen että ihmiset lukevat itse varsinaisen tekstin näiden lainaamieni fragmenttejen ulkopuolelta.

Kun usein ihminen lähestyy uskoa pelaamalla uskovaisia hahmoja, hän oli kuitenkin lähestynyt aihetta pelaamalla Conan -tyylistä hahmoa. "... eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta." Lähtökohtana hänellä oli pelata enemmän luonnollista julmaa villiä kuin pahaa hahmoa. "Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua." Ja tämä ilmeni toiminnassa tietyllä tavalla "Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä." Hahmo oli monin paikoin, kenties itsetarkoituksellisestikin, Jeesuksen vastakohta.

Filosofisesti Koponen katsoi tämän luonnollisen villin edustavan jollain tavalla Nietzscheläistä maailmankuvaa "Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse. Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista." Samalla hahmo kuitenkin myös reagoi johonkin jotenkin "Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus."

Nämä kaikki lainaukseni heijastavat hyvin relevanttia asiaa. Kun katsotaan uskovaisten ateismikuvaa, on tämä kuva hyvin usein kristillisyyden sävyttämä. Esimerkiski Koposen hahmossa hän hienosti tiedosti sen, että tosiasiassa hän pelasi antikristusta joka kuitenkin vaati kristillisen ihmiskuvan. Hän itse asiassa pelasi hahmoa joka on kuin kristinusko josta Jeesus ja Jumala on otettu pois. Ja sitten kaikki se mitä on väritetty kristillisessä maailmankuvassa Jumalalla menettää sen hohteen joka kristinuskossa on ja tähän ei oteta mitään tilalle.

Tämä on mielestäni hyvin oleellinen huomio.

Koposen teksti on jossain määrin näyte siitä miten kristitty voi reflektoida omaa maailmankuvaansa ottamalla tämänlaisen ateistisen hahmon. Näin kristityn oma maailmankuva ja elämyksellisyys kasvaa. Ja todellakin kenties jopa vahvemmin kuin jeesustelemalla myös hahmoillaan. Ihminen tarvitsee helposti kontrastia ja irtautuminen on hyvin kätevä keino oppia arvostamaan palaamista. Tämä on hyvä asia.

Samoin olen ihan tyytyväinen siihen huomioon että tosiasiassa tämänlainen tulkinta ei ole vapautunut kristillisestä opista. En ole täysin tyytyväinen esitettyihin Nietzscherinnastuksiin.
* Koposella asiat on tehty paremmin kuin usein (1) Useinhan Nietzsche kuvataan pahuuden oikeuttajana joka on enemmän kyyninen kuin herramoraalia noudattava. (2) Ja usein kyynisyyden ja epäluottamuksen yhdistelmää kutsutaan "nihilismiksi" vaikka tämänlainen "vihainen nihilismi" olisikin Nietzscheläisittäin problemaattinen, saman tapainen oksymoronikäsite kuin "tyyni viha". (3) Koponen on ymmärtänyt että hyvän ja pahan tuolla puolen ollaan enemmän kovia mutta neutraaleja kuin pahoja ja häijyjä tai katkeria ja peloissaan.
* Mutta kuitenkin jos mietitään sitä mikä erottaa Nietzschen halveksiman nihilismin yli-ihmisistä kenties jää vielä puuttumaan. Niissä kun on kysymys muustakin kuin powerhahmon pelaamisen tuomasta katharttisesta ja voimaannuttavasta vallantunteesta ; Siinä kun pitäisi kasvaa katkeruuden, tyytymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksen yli. Koponen kuitenkin alleviivaa että hahmo ei tämänlaista saavuta - eikä hän itsekään. Näin ollen barbaarihahmo ei olekaan täysin oikeaoppinen Nietzsche.
* Usein ateistikritiikissä ilmi tulee jotenkin sellainen henki että kun kristitty uskoo johonkin asiaan niin ateistin pitäisi olla sen antiteesi. Kuitenkin jos ideana on vapautua asioita olisi omituista jos tämä vapautuminen tarkoittaisi sitä että olisi jokin uusi dogma. Tässä voidaan ihmetellä että "jos nyt ollaan vapautettuja, niin vapautettuja mihin?" joka on kysymyksenä vaatimus dogman korjaamisesta dogmalla. Ja jos tätä ei ole ulkoapäin määrätty sitä ei ole lainkaan. Mutta jos ymmärtää että niin Nietzsche ja ateistit tulkitaan kristillisen viitekehyksen sisällä ja kristittyjen ehdoilla, voidaan ymmärtää miksi näitä asioita heitellään. On helppoa nähdä ateisti "jeesustelijana" jos kristillinen ihmiskäsitys syntiinlankeemuspessimismeineen ja vastaavinen siirretään ikään kuin oleelliseksi ihmisyydeksi ateismiin. Miksi ateisti tottelisi kristittyä ja antaisi kristittyjen määrittää oman maailmankuvansa ehdot? Koska kristityt niin kovin on tähän asti tehneet asian ja yrittäneet ja halunneet tätä?

Kristillistetty ateisti = kommunikaatiokuilu.

Kuitenkin tämä ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu oikeassa elämässä eikä pelissä. Ja se liittyy kohtaamiseen. Ja se kenties auttaa avaamaan erästä syvintä ongelmaa joka liittyy ateistien, uskonnottomien ja kristittyjen väliseen kommunikaatioon. Ja tässä mielessä se on sekä suuri että ei kovin miellyttävä asia.

Olen päätynyt seuraamaan keskustelua jossa ateistit reagoivat siihen miten heidän kanssaan keskustellaan. Tässä suurimmaksi ongelmaksi ei ole nostettu vihaisia fundamentelisteja, Päivi Räsästä tai vastaavia. Sen sijaan Teemu Laajasalon tapa kommunikoida on noussut ateistien itsensä mielestä inhottavana ; Syynä on se että kun Laajasalo keskustelee ateistin kanssa, vaikkapa "A Studiossa", hänellä on omituinen tapa sellaiseen että keskustelukumppani on ikään kuin vain paikalla jonkinlaisena kohteena jonka mielipiteet Laajasalo sitten ikään kuin kertoo tämän puolesta mitä mieltä tämä on mistäkin. Kari Hännikäinen tässä yhteydessä tiivisti ajatuksen kauniisti "... kun Laajasalo käy debattia Karisman ja Tontin kanssa. Kallion poppipappi tuntuu edustavan tällaista agressiivis-luterilaista keskustelukulttuuria, jossa toisen ei anneta esittää ajatustaan vaan valehdellaan se, mitä toinen ajattelee (sä haluut kieltää lapsilta kipan käytön ja ristin Suomen lipusta), uhkaillaan (jos te ateistit jatkatte näitä vaatimuksianne niin muslimit tulee kärsimään) jne." Esimerkiksi jos haluaa vapauttaa osallistuttavasta uskonnosta niin pian juttu kääntyy siihen että olisi kieltämässä muilta vaikka ristikorujen pitämisen.

Olen itsekin huomannut että hyvin usein ateisteja olkiukotetaan. Uusateistien suuhun laitetaan asioita jotka ovat ristiriidassa sekä uusateistien teosten että uusateistien asenteiden ja toiminnan kanssa. Jari Jolkkosen ja Timo Eskolan tuotokset saavat olla tästä hyvänä esimerkkinä. En usko että näitä väännöksiä tehdään ainakaan puhtaasti ja pelkästään ilkeyspäissä. Syynä on juuri se että ei nähdä että ateismi on a-teismia, jumaluskon puutetta. Sen sijaan nähdään että ateismi on ihmisyyttä ilman Jumalaa. Ja ihmisyys tässä tarkoittaa kristillistä ihmiskuvaa. Tässä valossa on helppoa nähdä "angsteismi" -tematiikka ja "militantti" -huuteluiden selitys. Joka ei suoraan sanoen ole ateistien vika vaan käytännössä täysin siellä kristittyjen päässä syntynyt asia.

Luultavasti tämä täsmälleen sama projekti käy kreationistien parissa kun he puhuvat evolutionismin kauheuksista. Sillä heidän mieleensä ei tule se, että evoluutiossa on yhteistyön ja altruismin selitykseksi tehty paljonkin töitä. Ja joitain ajatuksia. Ateistien ihmiskuva ei ole kristittyjen ihmiskuva. He eivät suinkaan vain ota kristillistä oppia sellaisenaan ja poista siitä Jumalaa. Ihmiskuvassakin tapahtuu muutoksia. Siksi esimerkiksi Sam Harrisin "Moraalista maisemaa" lukiessa ei synny ajatusta että ateistien ihmiskuva olisi kristillinen. Ja mikä vakavampaa ; Kun minä aikanani luin evoluutiota käsittelevän Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjan, minulle syntyi vahva vaikutelma siitä että Koposellakin esiin tuleva perisyntiä korostavan mallinen kristillinen ihmiskuva on jopa tieteen valossa epäuskottavampi kuin vaihtoehtonsa. Eli se on käytännössä tieteen mukaan virheellinen ihmiskuva. Joten on hyvin vaikeaa nähdä miksi evoluutioteoriaa halaileva naturalistinen empiriaa ylikorostavakin uusateisti viitsisi ylläpitää itsellään kristillistä teoriaa joka mallintaisi sitten ihmisten aggressiota ja yhteistyötä.

Ja kenties tämä selittääkin sen, että minä olen huomannut että käyttäydyn kristillisesti ihailtavalla vahvemmin kuin valtaosa kristityistä. Jos etsitään laupiaan samarialaisen vertailua voidaan huomata että olen turhautuva ja potentiaalisesti ihmisiä tarpeen vaatiessa hakkaava samarialainen. Kun taas moni karman lain tyylistä periaatetta intoileva kristitty kävelee ohi kuin leeviläinen. Samoin minua huvittaa se, että minun nuoruudessani hopeasormustaan ylpeästi heilutelleet siveät nuoret menivät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni. Ja jostain syystä näytän olevan heihin verraten varsin monogaaminen. Hopeasormustelijat kun voivat kristillisine arvoineen surffata toisessa avioliitossaan. Ja he paheksuvat minun pakanuuttani ja korostavat että uskonto ja moraali ne yhteen sopii yhtä lujasti kuin siveellinen lestadiolainen pussauskoppiin!

Bertrand Russell on ollut ilmeisen oivaltava esittäessään "One is often told that it is a very wrong thing to attack religion, because religion makes men virtuous. So I am told; I have not noticed it." ja luultavasti oikeassa yrittäessään ymmärtää mistä tämä johtuu. "Regarding the convention that clergymen are more virtuous than other men. Any average selection of mankind, set apart and told that it excels the rest in virtue, must tend to sink below the average."

Toisin sanoen voidaan nähdä että tosiasiassa vaikka kristityt korostavat kommunikaation ja kohtaamisen kaltaisia termejä, tämä on hyvin harvoin se mitä tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan paremman kohtaamisen saa miltei kenen tahansa muun kuin "kristilliseksi ihmisten ymmärtäjäksi" itsensä kokevien kanssa. Jos haluaa vähemmän väärinkäsityksiä, vihjailuja ja olkiukottelua omaan niskaansa, kannattaa puhua mille tahansa muulle ihmisryhmälle. Laajasalo jossain määrin ylidemonstroi tätä ilmiötä. Mutta hyvin usein sitä huomaa että on läsnä ja kaikki mitä sanotaan on positiivisimmillaan keskustelukumppanin oman maailmankuvan rakentamista ja negatiivisimmillaan kaikki mitä sanot on olemassa vain sitä varten jotta voidaan selittää miksi olet väärässä. Molemmissa olet vain väline kristitylle. Kristitty syventää omaa uskonkokemustaan välittämättä siitä mitä oikeasti tarkoitat, jolloin latistut ikään kuin hahmolomakkeeksi johon kristitty täyttää tarinan aukkoineen mielikuvituksellaan. Tai sitten olet vallan ja tuputtamisen kohde.

Ja luultavasti syynä on juuri se, että sitä kristillistä ajattelutapaa on harjoiteltu niin paljon että siitä ei enää mitenkään osata irtautua milloinkaan. Sen ulkopuolella olevaa ei enää ymmärretä lainkaan. Tai edes sisäistetä mekaanisesti.

Toki tälle pessimismille on vaihtoehtonsa.

Olen viime aikoina ollut kuitenkin ns. "varovaisen optimistinen". Sillä olkiukottelukeskustelutason rinnalle on tullut muita lähestymistapoja. Ja nämä ovat jopa yleistymään päin. Tässä on voitu katsoa;
* Ateistien "skeneä" eli katsotaan liikettä sosiologisesti niiden kautta jotka identifioivat sitä, on asiaa lähestytty jo varsin mukavasti esimerkiksi Larry Tautonin toimesta.
* Toisaalta ateistien maailmaansuhtautumiseen on lähestytty eisosiologisesti, ikään kuin oppina. Heidän omien kirjojensa kautta ja ilman pelkästään kristillisen arvostelunäkökulman korostamista. Ja tässä vaikkapa Mikko Sillfors on tekemässä ihan väitöskirjaa.

Näitä yhdistää se, että ateisteja todella yritetään ymmärtää heidän omilla ehdoillaan. Eikä siten että otetaan kristillinen maailmankuva ja selitetään mitä ateismi on olettamalla ensin että ateismi on jos se olisi kristinusko miinus Jumalan koko kolmiyhteisyys. (Ja jota todennäköisesti lisätulkittaisiin sitä kautta että mitä tämänlainen elämä ja etiikka on kristinuskon moraalimallien ja kristinuskon ehtojen mukaan.) Nämä ovatkin sekä tieteellisesti paremmin tehtyjä. Ja jostain syystä tähän tuntuu aina liittyvän se, että myös inhimillisyyspuoli on huomioitu paremmin. Ateistit eivät näyttäydy "hirviöinä" tai "vammaisina" ; Toisina, joiden elämästä väistämättä puuttuu jokin mojo ja muu merkitys. Ja silti nämä eivät ole ytimeltään sellaisia että kristitty ei voisi niiden kautta toimia!

Tämänlainen vilahtelu, etenkin kun sellaisen määrä näyttää olevan noususuuntainen, antaa minulle toivoa. Se kannustaa että kenties joskus sitä voisi tulla toimeen kristittyjen kanssa, kenties jopa helposti ja miellyttävästi. Tämä vaatisi kuitenkin sen että Teemu Laajasalon kaltaiset ihmiset ymmärtäisivät että tosiasiassa he eivät keskustele vaan pelaavat roolipeliä jossa projisoivat pelimaailmansa tapahtumat oikeisiin ihmisiin. Ja että tämänlaatuinen kikkailu ei ole edes hyvää satiiria, saati keskustelua ja kommunikointia ja kohtaamista.

Pielensämahoittajat

Sami Koponen on arvioinut "Mielensäpahoittaja" -elokuvaa. Hän kokee että se loukkaa vanhoja ihmisiä. Elokuvan pappa kun on sarjaepäonnistuja joka vaikeuttaa pärjäämistä nyky-yhteiskunnassa. Tarjoaa keinoja jotka ovat joko mennyttä aikaa, tai ovat olleet toimimattomia aina. Tästä Koponen päättelee, että "Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria."

Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.

Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".

Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.

Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).

Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)

Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)

Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.

---

Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.

Miksi immersiopelaajat ovat mystikkoelitistejä?

Puolisoni on ollut roolipeligenren liepeillä niin kauan kuin sitä on oikeastaan ollut ilmiönä ("roolipelien" nimellä) olemassa Suomessa. Alkuvaiheiden pelisäännöt olivat kämäisiä ja henkenä ei ollut sitä että olisi jotain koulukuntia tai määritelmiä. Vähällä rahalla pääsi mukaan ja homma oli roolipeliä kunhan sitä kutsui sillä nimellä.

Nykyään tilanne on sitten toinen. Kun larppaajalta kysyy onko hän immersiopelaaja, hän osaa vastata. Sami Koponen on mainiossa Mythopoeiassaan kirjoittanut tähän liittyvän tekstin jossa korostetaan Mike Pohjolan immersiopelaamisen vaikutuksia ja sitä miten siihen on suhtauduttu. "2000-luvun alussa Mike Pohjola kirjoitti Turun koulukunnan manifestin, jossa hän linjasi roolipelaamisen (ennen kaikkea larppaamisen) tavoitteeksi pelihahmoon eläytymisen eli immersion. Hän teki kirjoituksessaan pesäeron voimapelaamiseen (gamism), tarinapelaamiseen (dramatism) ja simulointiin (simulationism). Aikoinaan Pohjolan manifesti sai kuulemma osakseen kovaakin kritiikkiä, mutta 2000-luvun mittaan hahmoon eläytymisestä on tullut selkeästi yksi roolipelaamisen tyylilaji." Nykyään eri koulukuntia sitten saa harjoittaa melko vapaasti. "nykyisessä kotimaisessa roolipeliskenessä ei ole enää keskenään kilpailevia koulukuntia. Kukaan ei yritä omia roolipelaamista itselleen oman eksklusiivisen määritelmänsä avulla, vaan kukin saa touhuta mitä tahtoo ja kutsua sitä roolipelaamiseksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että erot olisivat kadonneet, vaan että niitä siedetään." Ajatus on hyvä ja huomio tosi.

Esimerkiksi itse pelaan ja pelautan lähinnä lyhyitä "dekonstruktiivisia pelejä". Sellaisia joissa on jokin, yleensä moraalifilosofinen, dilemma joka puretaan hahmojen kautta. (Pelaajat eivät välttämättä tiedosta tätä. Joku kysyy että lopetanko joskus tälläisen pyörittelypaskan, ja minä vastaan että lopettavatko he joskus hengittämisen. I have no other way. And I don't even want to.) Ja minulla ei ole halua kieltää immersiopelaajia pelaamasta immersiopelejä. Saati kieltää heitä kutsumasta tätä roolipelaamiseksi. He vain tuppaavat edustamaan minulle sitä ihmisrymää jota löytää uskonnon parissa mystiikasta kiinnostuneista. Minä olen heille "häiritsevä tyyppi" ja he ovat minulle "vieraannuttavia juttuja tekeviä tyyppejä".

Asia olisi tältä osin hyvin, kunnes tiedostaa että proppaaminen on nykyään aivan ihmeellisissä mittapuissa. Ja kuten "Mythopoeiassa" on huomautettu, tämä on liitoksissa immersiopelaamiseen. "On ymmärrettävää, että eläytyminen sai parhaan jalansijansa larppaamisen puolelta. Hahmoon eläytyminen on toki helpompaa silloin, kun et ole yksinomaan mielikuvituksen ja toisten pelaajien sanallisten kuvailujen varassa, vaan peliympäristön lavasteet, pelaajien asut ja koko kehollinen ilmaisu tukevat mielikuvitusleikkiä. Pohjoismaisessa larppaamisessa – vai pitäisikö sanoa avantgarde -larppaamisessa, joka nyt vain sattuu olemaan kotoisin Pohjoismaista – on ollut jopa tendenssi viedä lavastus mahdollisimman pitkälle, niin ettei mikään muistuta pelimaailman ulkopuolisista asioista." Immersiopelaaminen on elitististä pelaamista siinä mielessä että se vaatii helposti enemmän rahaa. (Toki tätä on hölmöä sanoa ihmisen, joka ihasteli miten 9000 euroa maksanut damaskusteräksinen pitkämiekka oli "hyvä investointi".) Vaikka immersio onkin sisäinen tila ja sinällään ilmainen niin proppaamisen kautta syntyy tilanne jossa tämä tila saadaan helpommin rahalla. Osta itsesi onneen -tie on siis avattuna. (Mikä on koomista kun tiedostaa että yhteys mystikkoihin on silti olemassa ja mystikot usein pitävät ns. askeesista.) Jos olisin kommunisti niin sanoisin että tämä rahaelementti tekee immersiopelaamisesta eräässä mielessä "luokkakysymyksen".
1: Pen&Paper on sen sijaan lähes ilmaista. Tarvitsee vain kynän, jonkinlaisen randomgeneraattorin ja vähintään välttävät älynlahjat. Jotka ovat kyllä useimpien saavutettavissa. Immersiopelaaminen tässä kontekstissa on kuitenkin hyvin vaikeaa. Jo se että tilanne hoidetaan nopalla johtaa siihen että "neljäs seinä" - tai ainakin jokin sen tapainen konsepti "näyttelijän" ja "katsojan" (jotka ovat sama henkilö) välillä - rikkoutuu koko ajan.

Tosiasiassa tämä ei ole kovin suuri ongelma. Sillä roolipelikenttä on melko suuri. On aivan mahdollista että yhden huono puku pilaisi peli-ilmapiirin monelta immersiopelaajalta joten sosiaaliset konfliktit olisivat jotain jota voisi syntyä helpostikin. Perimmiltään ; Koska jokainen tekee erikseen omaa juttuaan, sitä voidaan olla sovussa. Siedätyshoito -lähestymistapa sen sijaan voisi tuoda ongelmia.

Teräsmies pelastaa piiritetyt

"Mythopoeiassa" sen kirjoittaja Koponen otti esille "Man of Steel" -elokuvan. Siinä onkin paljon kristillisiä viittauksia. Elokuvassa Teräsmies yhdistetään Jeesukseen monin eri keinoin. Ja elokuvaa oli myös kohdennettu kristityille. "CNN:n uutisen mukaan Warner Bros. -tuotantoyhtiö järjesti erityisen kristillisten seurakuntien pastoreille suunnatun mainoskampanjan uudesta Teräsmies-elokuvastaan. Tarjolla oli kristilliselle yleisölle räätälöity erityinen traileri, mahdollisuus päästä ennakkonäytökseen ja jopa valmista saarnamateriaalia. Asiaa on selitetty toisaalta sillä, että monessa yhdysvaltalaisessa seurakunnassa on hyvät multimediavalmiudet (toisin kuin kotimaisissa kirkoissa) ja toisaalta sillä, että noin 70 % jenkeistä pitää itseään kristittyinä." ... "En myöskään halua ajatella, että tässä olisi kyse kristittyjen hyväksikäyttämisestä elokuvan lipputulojen maksimoimiseksi. Uskoa ja kulttuuria on pitkään asetettu vastakkain ja erityisesti aggressiivisella ateismilla tuntuu olevan siihen nykyään kova palo. Siksi on mukava nähdä, että uskoa voidaan kuvata myös muilla tavoilla kuin ahdasmielisillä uskovilla ja ihmisiä vaanivilla inkvisiittoreilla. Uskovilla (kuten muillakin marginaaliryhmillä) on syynsä omaksua piiritysmentaliteetti ja olettaa, että kaikki ulkopuoliset ovat heitä vastaan. Kun kulttuuripuolelta nyt tehdään tällainen kädenojennus, olisi minun nähdäkseni typerää olla tarttumatta siihen."

En toki ymmärrä tätä kristityilel tavallitsa "yltiösuosittuna mukamarginalisointina" kuvaamista, jossa ollaan samanaikaisesti enemistö, että jokin piiritetty marginaali. (Ymmärrän että marginaalisuus puolustetaan vakaumuksellisten kristittyjen tai fundamentalistien pienillä määrillä, mutta samalla menee kuitenkin pohja siltä että kristinusko merkitsisi monelle yhtään mitään ; Ristiriita tarkoittaa sitä että vaikka domeenispesifi termienvalinta kenties ratkaisee molemmat tilanteet yksittäin, ne eivät kuitenkaan ole yhteensovitettavissa. Näkemyksille on kenties irralliset perustelut, mutta kokonaisuus ei ole koherentti, eikä siksi ansaitse kunnioitustamme.) Mutta ymmärrän että kristityt tarvitsevat marttyyrikorttiaan, joten sellainen rakennetaan vaikka väkisin.

Mutta unohdan tämän ja korostan että en pidä Jeesustematiikan mukaanottamista huonona tai mitenkään kiellettynä asiana. Olen itsekin katsonut useamman kun yhden aivan suoranaisen Jeesuselokuvan, ja kotoani löytyy muutamia aivan läpikristillisiä elokuvia kuten "Matka Betlehemiin" ja "Nooan Arkki" , näin muutama mainitakseni. Katson niitä jopa mielelläni. Voitte lisäksi haukkua minut postmodernistiksi koska pidän muutenkin siitä että elokuvissa on alluusioita. Se, että elokuva viittaa juonensa ulkopuolelle ja muihin tarinoihin ei ole ollenkaan huono asia. Se, että Teräsmiehestä tehdään Jeesus on tosin hieman kulunut, mutta huonokin alluusio on parempi kuin ei alluusiota ollenkaan.

"Man of Steel" -elokuvan kannalta oleellista on ollut se, että em. elokuva on otettu muuna kuin kristittyjen rahastuksena - tämä ei ole uutta, olihan jopa "Taru Sormusten Herrasta" esimerkiksi Jehovan Todistajien mieleen vain siksi että ne näkivät siinä paljon kristillistä symboliikkaa. Hyvin harvaa kristittyä näyttää haittaavan oikein mikään kristinuskolla rahastus, kunhan se tehdään oikeassa sävyssä. Jos kristinuskoa näytetään negatiivisessa valossa, moitteet ovat sitten usein kovia.

Kuitenkin tällä on ollut sivuoireena se, että tosiasiassa tällä elokuvalla on lietsottu vihamielisyyttä ja vahvistettu piiritysmentaliteettia. Tästä löytyy enemmän Juha Leinivaaran blogista. Hän käsittelee sitä miten Intelligent Designin kannattajat ovat ottaneet "Man of Steelin" aseeksi jolla hakata darwinisteja päähän. "IDeistien Evolution News & Views blogissa ollaankin väittämässä, että pahikset ovat darwinisteja." Elokuva antaa siis tärkeän opetuksen evolutionisti-skientisti-ateistien pahuuksista. Tämä sopiikin niihin stereotypioihin joita saan arvon vainotuilta uskovaisilta kuulla toistuvasti. "Pahikset ovat vahvempia, sillä he ovat valinneet taistelevansa ilman moraalia. Perustelua selitellään Terikselle sillä, että he ovat evoluution tulosta. Jos kryptonilaiset ovat oppineet jotakin sivistyksensä aikana, niin se on evoluution vääjäämätön voitto."  Tosin Leinivaara huomauttaa ironiseen tyyliinsä, että "Paitsi että koko muukalaisten yhteiskunta perustuu keinotekoiseen syntymiseen, jossa kaikki lapset luotiin labroissa. Kryptonialaiset luotiin tiettyihin rooleihin sivilisaatiossaan. Kal-El oli ensimmäinen luonnollinen syntymä vuosisatoihin. Kenraali Zod vannoo jalostuksen nimeen, sillä hän ei sallisi heikkojen sukulinjojen säilymistä uuden Kryptonin aikakautena. Eli pahikset vannovat älykkään suunnitelman nimeen." Tässä kohden ongelmia onkin siinä, että monelle tulee kloonaamisesta ja geenimanipuloinnistakin mieleen darwinisti-ateistit joille mikään ei ole pyhää "koska evoluutio". Ja jolla ei ole mitään tekemistä kummankaan em. tilanteen kanssa.

Itse asiassa uskonkin, että elokuvan suosio ei suurelta osaltaan kerro siitä että kristinusko viehättää erityisen monia. Sen tekijöiden on tarvinnut oivaltaa vain yksi asia. Se, että nyt uusateismi on nostanut äläkkää koko uskontoaiheen ympärille. Aihe ei ole jotain jonka laajat ihmiset jakavat, vaan se on nimenomaan polarisoitunut aihe - etenkin USA:ssa. Kun moni uskovainen nimenomaan kokee että he ovat nurkassa savustettuina kun kulttuurissa on kamalia erimielisiä, he ovat niemnomaan nurkassaan valmiita hyppäämään mihin tahansa omaa ideologiaansa tukevaan hypetykseen. ; Kreationismin kanssa vuosikausia puuhattuani olen oppinut sen, että tässä kulttuurissa eletään juuri koko ajan "nurkkaan ajetun rotan" hengellä ja asenteella. Ja tätä nimenomaan lietsotaan. (Ja USA:ssa kreationisteja riittää!) Kreationistien historia voidaan itse asiassa nähdä sarjana hypetyksiä, jossa joku kreationismin stara tai yksi argumentti saa valtavasti ylinäkyvyyttä. Ja sitten kun tämä lässähtää, niin ei tunnusteta tappiota vaan etsitään uusi hypetyksen kohde. Elokuvantekijä on tyhmä jos ei tajua että tämänlainen on aivan ihastuttava jos halutaan tienata hyvin rahaa. (Kristittyjä ei haittaa, koska he saavat tästä kuitenkin myös propaganda -aseen jolla hyökätä myös yhteiskunnallisen epäkohdan nimeltä ateistit ja darwinistit kimppuun, kuten olikin jo käynyt.)

Tosin ymmärrän että tämä voi Koposen rajoitetunlaisista kristityistä koostuvassa elinpiirissä tuntua vieraalta, ja että hän näkee asian kädenojennuksena vain siksi että ei ollenkaan näe elokuvaa pilkka-aseena tavalla joka kristittyihin sovellettuna saisi hänet loukkaantumaan. Mutta on hankalahkoa nähdä, että tässä elokuvassa - Amerikkalaiseen Ahdasvaltojen tämän hetken uskonkulttuuriin tehdyssä elokuvassa - on kysymys kädenojennus joka toimii sen varassa, että kristinuskolle haetaan rakentavaa pohjaa ja laajempaa hyväksyntää. Se toimii maialmankuvallesi jos joko dissaat ateisteja ja halveksut heitä, jolloin sinuakaan ei tarvitse kunnioittaa - tai ohitat sokeasti darwinistivertaukset eli olet ignorantti.

Elokuvakin on itse asiassa uskovaisia oikeaoppiseen vihaan lietsova. Ja aivan oikeasti uskon että kyseessä ei ole sattuma. ; Sillä aivan yhtä hyvin kun voidaan listata yhteisiä piirteitä elokuvan Teräsmiehen ja Jeesuksen väliltä - joita elokuvassa on moitittu toisteisiksi ja alleviivaaviksi - voidaan laskea myös pahisten ja ateisti-darwinistejen ominaisuuksia - jotka ovat vähintään yhtä alleviivaavia. Ja jos kristityt loukkaantuvat siitä että jossain elokuvassa kristinusko näytetään väärin, on tietysti ymmärrettävä jos ateisti-darwinisti saattaa vittuuntua. Tosin elokuvaa katselleet darwinistit ovat Leinivaaran tapaan huvittuneita. Sillä kristittyjen ja ateistejen kokeman piinan välinen ero on siinä että kristiuskoiset kohtaavat niitä tasaisen harvakseltaan. Darwinisti saa niitä sarjatulella ja ne muuttuvat varsin pian huvittaviksi kliseiksi joita ei enää ota vakavasti koska ne on kuullut sen tuhat kertaa.

No, joka tapauksessa on omituista kitistiä siitä miten uskontoa käsitellään inkvisiittoritematiikalla elokuvissa - ja tehdä tämä samassa blogauksessa jossa kannustaa ja pitää hyvänä tämänlaista asennevamojen lietsontaa.

Suomessa ei ole äärioikeistoa, toistan. Suomessa ei ole äärioikeistoa.

"Mythopoeiassa" käsiteltiin Pierre Bayardin "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut" -kirjaa. Olen itse hieman viehättynyt Bayardin perusteesiin siitä että lukemisen ja eilukemisen välillä ei ole selvää jakolinjaa. (Vaikka en olekaan subjektivisti tai postmoderni.) Kirjoittaja ottaa tähän varovaisemman kannan. "Arvosteluihin ja muiden kommentteihin luottaminen toimii siis vain jos ne toiset ovat todella lukeneet ne teokset ja tietävät mistä puhuvat. Valitettavan usein näin ei ole ja siksi kehotan edelleen ihmisiä lukemaan itse ennen kuin muodostavat mielipiteensä. Yleinen mielipide on toki arvokas sinänsä, mutta en suosittele sitä kenellekään henkilökohtaiseksi mielipiteeksi." Tästäkin puolesta on vaikea olla erimielinen.

Tämä teema on mielestäni oleellinen kun katsastetaan tuoretta "Äärioikeisto Suomessa - vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa" -kirjan ympärillä pyörivää kohinaa. On mielenkiintoista, että kirjan otsikkoon on pulpahtanut sana "metapolitiikka". Sillä sen parissa on käyty tänään ahkeraa kirjoittelua. Kirjoittelua kuvaa lähinnä Bayardin "eilukeminen" joka on itse asiassa jonkinlaista metalukemista. Asiasta luodaan mielikuva muuta kautta kuin suoraan aineisto lukemalla.

Aihe nousi nopeasti julkisuuteen kun kirjan esitystilaisuuteen oltiin isketty "puukkoojen ja puntaareitten" kanssa. "Patriooteiksi" luonnehditut tahot olivat päättäneet ottaa osaa tilaisuuteen keskustelun ja vittuilun sijasta väkivallalla. Kirjan kirjoittamiseen osallistunut Dan Koivulaakso kohtaisi jo aiemmin väkivaltaista kritiikkiä, silloin häneen kohdistettiin kaasutusta. Keskustelussa väkivalta on kimmottanut muutaman pääteeman. Kirja on siitä mielenkiintoinen, että perusteemana äärioikeistoon on ollut se, että "Suomessa ei ole äärioikeistoa".

Periaatteessa en tässä ota nyt heti alkuun tiukkaa kantaa tähän. Sen sijaan voidaan tutustua erilaisiin kantoihin joita kirja on synnyttänyt.

Osa kimmokkeista ovat sellaisia että ne ovat eilukemista, mutta niissä ei ole oikein mitään arvostettavaa. Esimerkiksi kaikki sellaiset argumentit jotka perustuvat siihen että jos kirja provosoi väkivaltaan, niin kirjan tulisi olla sisällöllisesti oikeassa. Tämä on yleinen strategia joka on tuttu esimerkiksi vain jokaiselle skeptikolle ; Ideana on ajaa tilanne siihen että jos toinen ei sano mitään niin oma kanta on järkevä ja jos toinen kritisoi, niin tämä provosoituu ja tämä antaa itsessään tukea ja uskottavuutta. Maailma ei tietenkään toimi tällä tavalla:
1: Hyökkäys tuskin kohdistuu kirjaan itseensä. Sitä ei ole myyty ja luettu niin paljoa että olisi tervettä uskoa että kirja olisi sisällöltään tuttu. Sen sijaan hyökätään kirjan kirjoittajien persoonaa ja kirjasta olevaa mielikuvaa vastaan.
2: Hyökkäyksiä ja suuttumisia voi tulla myös asiattomasta pilkasta. Kun joku valehtelee sinusta paskapuheita, se on varsin ymmärrettävä syy tuohtua. Vihan syy voisi siis olla se, että kirja on epätosikin. (Tosin jos vihaa oikeutetaan sillä että kirja on epätosi, olisi tämä argumentoitava huolella, eikä se siltikään toimisi minään tukena sille että väkivalta olisi juuri se oikea ratkaisu.)

Osa on sitten jo hieman lähempänä. Niissä on vähintään jokin idea ; Kirjaa on arvioitu esimerkiksi (aina niin ehdottoman luotettavalla) "Vauva" -foorumilla seuraavalla tavalla "Varmasti nousee nyt ääriaineksella viha vasemmisto ym. kohtaan vaan lisää. Kyllä minuakin ärsyttäisi jos ihminen, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, kirjottaisi minusta analyysia: hän ei ymmärtäisi minua ollenkaan, halveksunta paistaisi tekstistä läpi väkisinkin. Lisäksi siitä heräisi kysymys MIKSI; miksi tämä ihminen on niin kiinnostunut minusta että alkaa ruotimaan ajatuksiani ja mielipiteitäni? Ja tosiaan, kun kirjoittajat ovat parikymppisiä, niin eipä se ainakaan fiiliksiäni nostaisi." Tässä arviona ei ole kirja ja sen käymä argumentaatio vaan se tarttuu suoraan kirjan tekijään. Akateemisessa maailmassa tutkimuksen puolella ideologialla ei ole kovin suurta merkitystä.

Uskontokeskustelussakin esimerkiksi Teologisen Instituutin parissa toimiva Eskola on moittinut ateisteja. Hänen kritiikkinsä toki osuu ohi maailstaan tavalla jotka herättävät samoja teemoja kuin mitä "vauva" -foorumillakin on esitetty. Mutta kirjan puute on sen argumenttirakenteessa eikä siinä että Eskola edustaa ja kannattaa jotain ideologiaa. Ruotsila, joka kirjoittaa fundamentalismista joka on hänen omaa maailmaansa, tekee mainiota työtä, mutta ei siksi että on fundamentalisti. On ad hominem -argumenttivirheilyä tarttua tekijän ideologiaan, sen sijaan pitäisi katsoa kirjaa ja arvioida sitä sen kautta. ~ Kuitenkin uskallan väittää että tämä kertoo jotain. Tekijän ikä, persoonallisuus, ideologia ja vastaavat antavat viitteitä teoksen kulmasta. Sen "genre" on arvattavissa.

Kuitenkin jos arvioita pitäisi arvioida nimenomaan siten että miten hyvin perusteltuja ne ovat, lähtisin liikenteeseen siitä miten keskustelin asiasta tänään erään armeijataustaisen ihmisen kanssa. (Joka ei haua nimeään tähän yhteyteen.) Itse en ole lukenut Koivulaakson kirjaa. Hän sen sijaan on. Hän sanoi että kirjasta kieltämättä paistaa kirjoittajien ideologisuus ja aatteellisuus. Ja tässä mielessä se on otettava "with a pinch of salt". Mutta kirjassa ei ole isompia vikoja. Se on käsitelty hyvin. Lähdeluettelo näyttää sen, että se on käsitellyt monipuolista aineistoa, eli asiantuntijoita ei ole cherry pickattu. (Joka on muuten eräs varmimpia ja helpompia keinoja kartoittaa onko kirja uskottava. Salaliittohörhöt ja kreationistit esimerkiksi lainaavat korostetun painotetusti hyvinkin tarkasti seulottuja "omia valikoituja mestareitaan". Lähteiden cherry pickaaminen on itse asiassa jotain josta yksinäänkin oppii yllättävän paljon.) Lisäksi laaja aineisto on käsitelty sen verran hyvin että näkee että siihen on tehty työtä. Ja se työ on tehty ihan hyvällä tasolla. Kirja ei itse asiassa edes väitä mitään kovin provokatiivista tai ihmeellistä.

Tämä antoi tietysti itselleni jonkinlaisen tiedon kirjasta ja sen teemoista ja sisällöstä. Ihan lukematta teosta kykenin saamaan pienen määrän tietoa teoksesta. Ja se perustui argumentaatioon jota pystyn tarkistelemaan lukematta ilman teosta. Viitatut lähdekritiikin keinot itse asiassa tarjoavat keinoja saamani lausunnon arvioimiseen. Olen siis kaverin "auktoriteetin varassa", joka on kenties itsessään hoopoa, ja aika vähän oman mielipiteen perustaksi, mutta kuitenkin siinä on samalla mielenkiintoinen keino koetella lausunnon osuvuutta.

Keskustelun "metautumisessa" kuitenkin on Koposen mainitsemia syvällisiä ongelmia. Kun kritiikki ei kohdistu kirjaan, vaan sen viitekehykseen, se kieltämättä tuntuu ohipuhumiselta. Ei puhtua kirjasta vaan kirjaan liittyvistä imagokysymyksistä. Tämä johtaa siihen että metakeskustelu ajautuu yleisempään arvokeskusteluun.

Meta-analyysistä omaan mielipiteilyyn asiaan liittyvästä väkivallasta ; Aka. totta vitussa Suomessa on äärioikeistoa.

Metakeskustelusta voidaan siirtyä siihen että puukkohippastelu oli itse asiassa sekin metakannanotto kirjasta. Se on metalukemisen piirissä. Tässä se on liitettävä laajempaan, muualta tiedettyyn, ympäristöön. Tarkalleen ottaen ääriliikkeet, oikeistolaisuus ja vastaavat ovat nostettavissa mukaan. Itse valikoin jotain huomioita jotka kontekstioivat tätä kirjaa (jota en ole siis lukenut) syvemmälle muuhun. Tässä tavallaan puhutaan yhä vähemmän kirjasta ja yhä enemmän muusta. Mutta kuitenkin itse teos nivoutuu tähän maailmaan jotenkin.

Äärioikeiston olemassaolosta saa selvästi viitteitä kun mietitään sitä mitä maailmassa on tapahtunut. Homokulkueet saivat aikanaan kaasusta. Koivulaaksokin on kokenut kovia. Puukkoisku on selvästi ylilyövää väkivaltaa joka ei kuulu demokraattiseen keskustelukenttään. Uuden suomen oikeistolainen puolustus teemoittuu muutamaan päästrategiaan.

Ensimmäinen on se, että korostetaan että perussuomalaiset ei ole väkivaltapuolue. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä että vaaditaan että joku antaisi Halla-ahon blogiin lähdeviittauksia joissa tämä tukisi väkivaltaa. Tämänlainen puolustus toki unohtaa sen, että esimerkiksi armeijassa simputtaminen on virallisen totuuden vastaista, eli ohjeet kieltävät sen. Kuitenkin sitä tapahtuu ja joissain maissa (jotka ei kyllä ole Suomi) tätä voidaan katsoa sormien läpi koska se "kuuluu koulutukseen ja on aina kuulunut". Virallinen totuus on sosiologiassa aina liitettävä toimintaan ja korrelaatioihin ja tilastoihin siitä mitä tietyn ideologian kannattajat tekevät usemmin kuin muut eivät. (Päättelyn keinoina ei ole se että etsitään suoria käskyjä, jotka yleensä on piilotettu jos ne ovat huonoa PR:ää. Yliedustukset ja aliedustukset, muutokset trendeissä jne. ovat ne joita katsotaan) Kuitenkin pidän tätä puolustusta periaatteessa hyväksyttävänä. Se nimittäin kertoo viestin siitä että kyseinen henkilö ei kannata väkivaltaa ei virallisella eikä epävirallisella tasolla. Selitys kun ei ole se miten väkivalta oli oikeutettua, vaan miten väkivalta on jotenkin vääräoppista tahi ei vähintään ole "oikeaoppista".

Olen joskus maininnut siitä että jos joku ei kiistä väkivallan olemassaoloa vaan tunnustaa sen tapahtuneen ja sitten yrittää irrottaa itsensä ja viiteryhmänsä tästä väkivaltaisuudesta, se tarkoittaa sitä että hän ei hyväksy väkivaltaa eikä halua katsoa sitä sormien läpi tai pitää jonain lieventävien asianhaarojen lieventämää motiiveiltaan järkevää ja ymmärrettävää.

Provokaatio -argumentaatio on sen sijaan huolestuttavampi.
* Se kun pitää sisällään viestin siitä että joidenkin tahojen olisi vaiettava. Tämä teema on ollut hyvin toistuva (esimerkiksi Vauva -foorumin lainaukseni edustaa tätä.) Siinä ymmärretään tekijää ja selitetään että se oli jotenkin odotettavaa. Tämä teema itse asiassa kertoo että liikkeeseen liittyy oleellista väkivaltaisuutta. Ei kenties siten että kaikki nämä olisivat väkivaltaisia tai väkivaltaan kannustavia ihmisiä. Yhteys on enemmänkin viesti väkivallantekijöille. Viesti on se, että "ei me sulle niin suututa ja temppua niin pahana pidetä kuitenkaan". Tämä on siis hieman sama kuin vaikkapa raiskausvitseissä. "raiskauskulttuuria ja naisvihamielistä kulttuuria ylläpitävät kaikki ne, jotka eivät puutu epäasialliseen käytökseen tässä suhteessa. Suurin osa ihmisistä on kunnollisia ja jotkut jopa tasa-arvon puolella, mutta ongelman muodostavat nimenomaan nämä, jotka raiskaavat, koska he olettavat, että kaikki muutkin tekevät niin. Esimerkiksi raiskausvitsejä kertova miesporukka saattaa pääosin koostua täysin normaaleista miehistä, jotka heittävät vain hyvin huonoa ja epäasiallista läppää, mutta raiskaajille tämä kaikki on vahvistusta siitä, että muutkin tukevat hänen näkemystään."
* On hoopoa että perussuomalaiset - jotka ovat yleensä mainostaneet että poliittinen korrektius on perseestä ja että sananvapaus myös vaikeissa kysymyksissä ja repivissä asioissa tulee hyväksyä vaikka se kuinka ärsyttäisi ja provosoisi - ovat vaatimassa tässä hiljenemistä.
* Tämä argumentaatio kuitenkin ennen kaikkea ampuu omaan jalkaan. Sillä se voidaan liittää "fatwaenvy" -tyyppiseen rakenteeseen. Monihan moittii ateisteja siitä että he moittivat kristinuskoa eivätkä islamissa ja selittävät että tämä johtuu siitä että islamilaiset provosoituvat ja ovat vaarallinen ja väkivaltainen liike. Jos perussuomalaiset ovat todella sellaisia että asioita ei saa sanoa koska on "ymmärrettävää että tietyt mielipiteet provosoivat väkivaltaa", niin siinä vaiheessa jopa väitteet siitä että se olisi natsipuolue olisi jo paljon vahvemmalla pohjalla.
* Argumentti siitä että provosointi johtaa väkivaltaan ei sovi länsimaiseen demokraattiseen ajatteluun. Moni peittää tämän eron piilottelemalla sanan "väkivalta" muotoon "provosoituminen". Kuitenkin jos ajatellaan poliittista keskustelukenttää, provosoituminen on sitä että keksii verbaalisen vastaiskun tahi mahdollisesti suuttuu ja vittuilee esittäjälle. Kenties pistää mielenosoituksen pystyyn, kantaa panderollia. Tämä on klassista provosoitumista. Ja se on itse asiassa kannustettava asia. Itse asiassa sitä pitäisi kenties jopa provosoitua enemmän jos provosoidaan. Väkivalta ei ole provosoitumista.
* Syy-seuraussuhdetta väkivallan ja suututtamisen välille ei sosiologiassa voida vetää jos kyse on yksittäistapauksesta. Yksi hullu uskovainen ei tee uskonnosta pahaa. "Provosoitumisen uskottava seuraus" -selitykset ovat intuitiivisesti ihmisiin iskeviä, mutta näitä päätelmiä tehdessä unohtuu helposti se, että se voidaan vetää jos ja vain jos se on uskottava ja odotettava seuraus eikä jonkun yhden anomaliakahjon temppu ja ylilyönti. Jos siis jos kirjan kirjoittajien olisi pitänyt tietää tämä, ja harkita asiaa ennalta johtaa takaisin "fatwaenwy" -myllyyn.

Tu Quoque -pohjainen puolustus jossa selitetään että on olemassa myös äärivasemmisto. Tässä puolustuksessa voidaan nähdä piirteitä jotka tekisivät tästä yhden "provosoitumisargumentin" alatyypin. Mutta mielestäni sillä on muutamia oleellisen omia piirteitä, jotka tekevät siitä jotain joka on syytä käsitellä erikseen.
* Joskus se perustuu siihen että jos on toinen ääripää niin olisi myös toinen ääripää. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Esimerkiksi natseilla ei ollut vastassaan mitään äärijuutalaisia eikä tämä estänyt heitä kohkaamasta. Päin vastoin, juuri tämä äärijuutalaisuuden puute teki holokaustista helpompaa.
* Siinä sekoitetaan usein asioita pahemman kerran. Karkeasti ottaen on olemassa iso määrä innokkaita vasemmistolaisia, jotka esimerkiksi blogaavat joka päivä. Heillä voi olla monomania. Tämä ei tee heistä ääriliikkeen kannattajia. Sama olisi tietysti oleellista muistaa myös perussuomalaisten kohdalla. Moni heistä lähinnä rageilee netissä koska ovat niin avuttomia nysviä jotka eivät viitsi yrittää saa mitään aikaan livenä. He ovat vihaista passiivistoa eivät aktiivista ääriliikkeistöä.
* Usein tässä myös sekoitetaan "suhteellinen äärimmäisyys" ja "absoluuttinen äärimmäisyys". Voidaan sanoa että vasemmistossa ja oikeistossa on variaatiota. Ja koska on jakauma, on gaussin käyrällä päitä jotka ovat kaukana keskiarvosta. Tämä on suhteellista äärimmäisyyttä. Käytännössä se ei merkitse kovin paljoa. (Fundamentalistit ovat "äärikristittyjä", he ovat marginaalia ja ottavat harvinaisen tosissaan asiansa. Mutta valtaosa heistä ei ole ns. vaarallisia.) Sen sijaan jos katsotaan kokonaisuutta voidaan puhua absoluuttisesta äärimmäisyydestä. Esimerkiksi natsipuolue sakassa oli ääriliike, vaikka valtaosa saksalaisista kuului siihen. Samoin Ku Klux Klan oli ääriliike, ja tämä näkyy juuri keskiarvoa katsoen. Itse asiassa "suhteellinen äärimmäisyys" viitattuna kohteena kertoo että väkivalta on anomaalisempaa. Jos liike on "absoluuttisesti äärimmäinen" sen toiminta on dramaattista muillakin tasoilla eikä liikettä tarvitse yrittää mustamaalata näitä kautta. ~ Tässä kohden tärkeintä onkin huomata että äärioikeistolaiset iskut ovat kohtuu yleisiä. Ja niille tyypillistä on aggressio joka kohdistuu ihmishenkeen. Vasemmistolainen anarkia taas kohdistuu omaisuuteen. Anteeksi röyhkeyteni, mutta pidän molempia aivan oikeasti ääriliikkeenä sanan absoluuttisessa mielessä. Toisaalta näidenkin välissä on selkeä laatuero, ja koska arvostan ihmiselämää omaisuuden yli, näkisin näissä oleellisen suuren eron. Toisen äärityypit ovat äärimmäisempiä kuin toiset. Ero on jo laadullinen, ruumiillinen koskemattomuus, henki  liikkuvat eri tasoilla kuin omaisuus, näyteikkunat ja autojen maalipinnat.
* Tu Quoque -argumentaatio tunnustaa implisiittisesti sen, että se omakin puoli on ääriliike eli halveksuttava. Tämä johtaa ja palauttaa sen "fatwaenvy" -kohtaan siinä provokaatioargumentaatiossa.

Itselleni aihe on sellainen että pyrin pysymään siitä vähän etäällä. Syynä on se, että olen tottunut vain (ID)kreationisteihin. Ei millään pahalla, mutta tässäkin on taipumuksia ääriliikemäisyyteen. Sen parissa nimittäin sataa tappouhkauksia. Kreationistit eivät yleensä kuitenkaan puolusta näitä aktioita. He eivät yleensä selitä provokaatioargumentaatiolla että "mitäs eevokki provosoit". Sen sijaan he selittävät miksi tappouhkaileva kreationisti rikkoo Jumalan sanaa vastaan. (En tosin ymmärrä miten se voisi rikkoa ID:n virallisen totuuden mukaan mitään arvomaailmaa vastaan koska ID:hän ei ole välttämättä kristinuskon Jumala. Ainiin, onhan se, tätä ei vain tunnusteta.) Näitä uhkauksia on maailmassa aika paljon ja ne kertovat että uhkailu on enemmän kuin sattumaa. Se ei kuitenkaan tee tästä "riittävän äärimmäistä jotta minulla menisi pelosta paskat ihan koko ajan housuun". [Kreationistit ja evolutionistit ovat jatkuvasti kritisoimassa toisiaan, ja ideologiapuhe paistaa myös siellä "älkää lukeko tuota lähdettä, sen kirjoittaja edustaa vääräoppista kantaa X" on aivan liian yleinen heittä sielläkin. Kuitenkin tuossa skenessä nimenomaan erimieliseen keskittyminen on jotenkin oleellisesti mukana.]

Äärioikeistolaisessa puolessa väkivaltaisuus näyttää olevan samantapainen "tyypillinen anomalia" mikä tappouhkaus on kreationistipiireissä. Eli niitä tulee vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti mutta toistuvasti. Ja näihin iskuihin ollaan tartuttu huomattavasti löysemmin rantein kuin mitä kreationistit tarttuvat omiin tappouhkailijoihinsa. Provokaatioargumentaatio tuntuu olevan oikeistolaisissa ja perussuomalaisissa normina. Se on huomattavasti sallivampi kanta kuin se, että väkivaltailijat torpattaisiin suoraan harhaoppisiin ja heidät työnnettäisiin syrjään. Seuraava aste vakvauudessa olisi jo se, että niitä alettaisiin pitämään jonkinlaisina vitseinä. Ja tästä ei ole enää pitkä matka siihen että väkivalta olisi hyväksyttävää. En siis ota yleensä äärioikeistopuoleen kantaa, koska en kykene pieksemään ja viipaloimaan niin monia tyyppejä spontaanisti kuin haluaisin. Äärioikeiston kanssa paskahalvauksesta tulisi arkipäivää.

Siksi toivoisinkin että esimerkiksi PerusSuomalaisten VPJ yrittäisi tehdä irtiottoa jossa määrittäisi vahvasti perussuomalaiset eri planeetalle äärioikeiston kanssa. Ja yrittäisi leikata puoluetta pois natseista niin että korostuu että perussuomalaiset eivät olisi natsipuolue ja että tavoitteina on, että se ei olisi edes natsien puolue. Mutta ei. Sen sijaan hän väittää jotain aivan muuta. Väkivallan ohittaminen ja kutsuminen "red flag" -operaatioksi jossa uhri olisikin manipuloija on joko varsin asenteellista. Tai sitten se on yritys piilottaa väkivallan ikävät PR -puolet, joka itse asiassa toimii väkivallan lietsojana ; Väkivaltaa ei usein käytetä koska se tekee marttyyreitä, ja uhreille ollaan sympatiseeraavia. Jos väkivaltaa voidaan harjoittaa ilman negatiivisia vaikutuksia omalle asialle, on taattua että se ei ainakaan vähennä tämänlaisten tekojen houkuttelevuutta.

---

Omituisin puukottaien puolustus on ollut "Keskustelun puute" -argumentti on omituisin kaikista, koska puukko kädessä ei keskustella. Niitä on tosin tullut vastaan vain yksittäistapaus, joten ei tästä sen enempää. Tämänlaiset "argumentit" ovat liian "haluamme vain herättää keskustelu" -henkeä jotta niitä voisi edes ottaa vakavasti. Kun sanoma ja teot ovat kuin eri planeetalta, ei argumentille voi oikein antaa arvoa.

Vilpittömien apostolien seuraamo

"Syvemmältä" -blogin kirjoittaja kaipaa selitystä ateistejen (ja ilmeisesti muidenkin uskonnottomien) suhtautumiseen apostoleihin. "Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistnut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea." Hän uskoo että ihmiset eivät usko mihin tahansa satuihin. Hän moittii sitä että vedotaan Jeesuksen karismaan ja vastaaviin. Ne tuntuvat kirjoittajasta huterilta elleivät peräti mahdottomilta. Hän ajaakin melkoisen voimakkaan loppukaneetin. "Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen."
1: Eli näin "Tuomo-savoksi" hän sanoo että jokainen ateisti on denialisti -idiootti jolla on vikaa päässä, järjenkäytössä ja sydämessä. Tätä on turhaa peitellä kohteliain sanoin. Se on päätelmä, sisältö vastaava. Ja siitä ollaan vastuussa. Tämä on samanaikaisesti ohje tämän blogauksen ja tämän blogin lukemiseen. Se on myös muistutus siitä että vaikka moni mielellään kätkee kusipäisen asennevamman käyttämällä lieventäviä sanoja, tämä kuorrutus ei itse asiassa muuta sitä asiaa että kyseessä on asennevamma. Toimii siis molempiin suuntiin tämä huomautus.

Tämä kysymys on tullut vastaani melko usein. Itse asiassa kun vuosia vuosia sitten juttelin Pauli Ojalan kanssa, hän viittasi siihen että "Raamattua" levitettiin paljon. Hän piti tätä vahvana todisteena siitä että Raamattu on faktuaalinen. Itse korostin sitä että painosmäärä kertoo siitä että Raamattu on historiallinen lähde. Eli se on historiantutkimuksen kannalta aika luotettava. Se kertoo siitä että se on ollut kirjoitusajankohtanaan tietynlainen. Joten se on kiistatta tähän aikaan sidottu historiallinen dokumentti. Se auttaa hyvin tehokkaasti ajankuvan muodostamisessa -aivan kuten Harry Potter -kirjat auttavat tulevaisuudessa nykyajan ajanhengen kuvastamista.
1: Niitäkin on kopioitu paljon, se on tulevaisuudessa varmasti vielä vahvemmin historiaan sidottavissa kuin Raamatut. Sillä Harry Pottereista niitä kopioita on paljon enemmän, kiitos kirjapainotaidon. Harry Pottereissakin on myös oikeita paikkoja kuten Lontoo. Eikä tästä pidä vetää päätelmiä siitä että Tylypahka olisi faktuaalinen paikka.

Kun perushenkenä on se, että Raamattu on uskottava koska opetuslapset pitivät sitä tärkeänä, Ojala loukkaantui syvästi. Hän piti reaktiotani pilkallisena. (Mitä se kenties olikin, tähän en osaa sanoa mitään, olen aina niin pilkallinen, kuulemma.) Ja korosti että opetuslapset uskoivat vilpittömästi ja se on itsessään todiste.

Tarinavastaus = aina paskin mahdollinen vaihtoehto.

"Mythopoeian" arvio Philip Pullmanin teoksesta "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" näyttää että kysymykseen on vastattu. Vähintään siinä muodossa että reagointi olisi vastaus. Hän kritisoi tosin selityksen osuvuutta lujasti. Tämä ei sinänsä ihmetytä, koska itse dissaan Pullmanin ateistista kirjoitustapaa aivan yhtä paljon kuin Lewisin kristillistä kantaa. Olen siis tässä Mythopoeiaa kirjoittavan Koposen kanssa aivan samaa mieltä. (En tosin ole lukenut tuota Pullmannin teosta, vielä, mutta olen lukenut miehen fantasiakirjoja.) "Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja."

Tosin kirjaa lukemattakin, sen mukaan mitä siitä on esilletuotu kyseisessä blogauksessa, huomaan että selityksen kritiikki ei ole kovin toimivaa. Asenteellisuus, joka on tekstissä toki aina vaivaavaa, ei kuitenkaan ole sama kuin se, että sen argumentti tai sisältö olisi huono tai sellainen jota ei perustella. Nimittäin sitä kritisoidaan asenteella "Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena? Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys." Lihavoin lausunnon sen vuoksi, että tämänlaista arvioita ei voi ihminen tehdä tiedolla. Se ei ole perustelu, se on asennevamma. Jotta voidaan arvioida eri selitysten paremmuutta, ne pitäisi voida laittaa vierekkäin ja arvioida niitä keskenään. Nyt ei voi tehdä oikein muuta kuin moittia sitä että selityksessä on premissejä tai vastaavia. Selitys on toki far fetched enkä itse kykene ottamaan sitä kovinkaan vakavasti. But basicly, it sounds a bit like doable.

Mythopoieassakin ollaan samaa kantaa kuin "Syvemmällä" -blogissa. Itse asiassa itsekin pidän näitä tarinointiversiota varsin heikkoina. Huteruus ei kuitenkaan johda päätelmään siitä että yliluonnollinen selitys olisi yhtään laadukkaampi. Jeesus todistetaan ihmeillä. Tule parantamaan amputoituja rukouksella, niin uskomme paremmin kuin tuollaisilla sepeämisillä. Jos uskonne todella rakentuu yliluonnollisen uskomiseen, niin keskustelu käydään tuomalla tämä konsepti yhteiseen keskustelukenttään. Todistamalla että se yliluonnollinen on edes hutera, eikä vain jokin oletettu asia josta ei ole edes viitetodisteita.

Niissä on itse asiassa jo lähtökohtavirhe. (Itse asiassa jo tuossa kysymyksessä on lähtökohtavirhe. Se on se sama virhe mikä on siinä kun siihen vastataan huonosti.) Se nimittäin perustuu itsereflektioon ja siihen perustuvaan psykologismiin, mielikuvaan siitä miten ihmismieli toimii kuvataan ajattelemalla oman itsen toimintaa. Pullman kertoo tarinan omasta mielikuvistaan ja lähtökohdastaan ja se määrittää mikä on naurettavaa ja mikä ei ole. Samoin, kun olen toistuvasti tähän "apostolien vilpittömään uskoon on pakko uskoa ja Jeesus todistuu jo tällä"  -argumenttiin törmännyt, olen huomannut että asiallinen vastaus ei yksinkertaisesti toimi. Sillä vaikka viittaat psykologian tunnettuihin teorioihin jotka eivät ole edes mitenkään kontroversiaaleja, niin siinäkin tapauksessa sinua syytetään siitä että tarina ei ole uskottava koska se ei sovi selittäjän omaan skeemaan siitä mitä ihmiset voivat ja eivät voi tehdä.

Itsereflektion heikkous on siinä että yksilö ei ole kaikki ihmiset. Ei koskaan. Kun katsomme televisiota, saamme jatkuvasti törmätä ihmeellisiin vesseleihin joiden järjenjuoksu ei seuraa yhdenkään tervejärkisen ihmisen ratoja. Heitä yritetään usein tyypittää kahvipöytäkeskustelussa ties mihin. Ja tämä ei ole kovin toimivaa. Itse asiassa jopa profiloinnin kohdalla on ollut paljon asiallista kritiikkiä siitä että he sovittelevat selityksiään melko puutteellisesti.

Olenkin, kuten blogini ahkerammat lukijat ovat huomanneetkin, korostanut sitä että anekdootti ei ole minkäänlainen maailmankuvan totuuden mittaamisen kannalta merkitsevä seikka. Oikeudessa asti silminnäkijätodistukset ovat aina paljon vähempiarvoisia kuin mitä arkijärjellään menijät uskovatkaan. Tarinoihin tulee lisäksi puutteita. Ja ennen kaikkea ne eivät asetu oikein minkäänlaisen asiallisen kritiikkiketjun alle. Pulmannin suurin ongelma ei siis ole edes se, että hänen näkemyksensä on far fetched. Vaan enemmänkin se, että hän rakentaa anekdootin jonka todennäköisyyttä on mahdoton testata ja arvioida. Anekdootilla on arvo jos ja vain jos siinä on testi jonka avulla tarina voidaan falsifioida. Pullmannin kirjassa tälläistä ei luonnollisesti ole eikä tule. Joten anekdootin suurin ongelma on oikeastaan vain se, että se tuntuu far fetchediltä. Se on oikeasti arationaalinen, järkevän keskustelun ulkopuolella oleva, vakuuttamisen retorinen muoto. Se, että perustelu ajatuuu tämänlaiseen on siis enemmänkin todiste siitä että ollaan epätoivoisia kun tämän parempaa ei ole. Siksi sekä Pullmannin tarinan että Jeesuksen apostolien kohdalla asiat turhan vakavsti ottavilla on mielstäni ongelmia. (Menkää hoitoon! Tai edes pois!)

Itse olenkin vähän etääntynyt siitä, mitä olen usein käyttänyt. Uskomisen sisältöä ei arvioida harhaluulon voimakkuudella, vaan esimerkiksi niillä kriteereillä joihin Pascal Boyer viittaa. En toki ole hylännyt taustalla olevaa kognitiotiedettä ja sitä että itsereflektion sijaan tehdään asiallisempia psykologisia tutkimuksia jotka kertovat mikä on ihmisille mahdollista ja mikä ei ole. Mutta se johtaa aina vain denialismiin. Koska tarina ei ole heistä uskottava silloinkaan kun se perustuu psykologiseen tietoon siitä mitä ihmiset tekevät ja eivät tee.

Tähän liittyen en tartu edes apostolien historiaan. (Minulla on tosin varsin konkreettisesti uskovaisten taholla hiljaisuutta herättävä argumentti aiheesta. Mutta se ei kuulu tähän.) Itse perustelen asiat mieluiten sillä, että ihmiset ovat konkreettisesti ja havaitusti tehneet jotain. Joten selvästi ihmiset tekevät senlaisia asioita.

Ensinnäkin taustalla on ajatus siitä että kuolema olisi jotenkin merkittävä asia.

Kun asiaa miettii, voi huomata että tämä koskee ehkä joitakuita ihmisiä. Mutta että poikkeuksia tähän on niin paljon, että olisi syytä punnita mietteitä uusiksi. Esimerkiksi jo itsemurhaterroristit ovat tietoisia kuolemastaan. He eivät ole saaneet mitään tieteellistä tai muutoin konreettista todistusta Jumalansa olemassaolosta. He vain uskovat siihen. Silloinkin kun ovat islamilaisia. En yksinkertaisesti kykene ottamaan vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät islamia tämän itsemurhaan kykenemisen vuoksi jotenkin uskottavampana kuin vaikkapa uuspakanoita jotka eivät itsemurhaa suostu tekemään vaikka kuinka pyytäisi. (Esimerkiksi se, että minut saisi tekemään itsemurhan ei vaatisi edes kovin paljoa. En tarvitse tähän edes mitään uskoa yliluonnolliseen.)

Marttyreita tulee itse asiassa kaikkina aikoina, nykyaikanakin, usein. Ja kaikki heistä eivät ole kristittyjä. Ateistien marttyyri taitaa olla Bruno, jonka nimi toistuu ainakin Enqvistin ja Valtaojan uusimmissa kirjoissa. Itsemurhan ovat tehneet ainakin Hale Boppin taakse avaruusaluksen uskoneet Heavens Gatelaiset. Sen perustanut Applewhite ei vaikuta edes kovin karismaattiselta veikolta, ja siitä huolimatta hän onnistui rakentamaan kultin. Kultti teki itsemurhan. Mistään aggressiosta ei ollut kyse, vaan lahkon jäsenet asettuivat siten että heidät olisi helppo kuljettaa ruumishuoneelle. Pyytelivät jopa anteeksi vaivaa. He uskoivat että liharuumista ei enää avaruusaluksella tarvittaisi.

Toisaalta tausalla on usein ajatus siitä että ylösnousemustarinat ovat lähipiiristä ja tämä tarkoittaa että ne eivät olisi keksittyjä.

Tässä kohden en sano mitään muuta kuin nimen Carlos Castaneda. Se on tässä kohden nimittäin aivan oleellisesti samanlainen vastaesimerkki, kuin mitä Muhammad on Josep Smithille. Nimittäin sekä islamilaiset että mormonit uskovat, että heidän perustajansa koulutuksen puute on todiste siitä että kirja ei ole voinut syntyä muuta kuin Jumalisessa johdatuksessa. Tämä on toki lähtökohdiltaan hieman halveksiva kaikkia itseoppineita putkimieskvanttifyysikoita kohtaan (joilla on nerokkuutensa vuoksi taskussaan aina maailmanselitys Kaiken Teoria jota kuulemani mukaan vain tälläinen asennevamma estää ottamasta vakavasti). Kumpikin uskoo kovasti omaan profeettaansa, mutta vastapuolelle se ei anna uskottavuutta. (Mikä kertoo että kyseessä ei ole argumentti.)

Carlos Castaneda nimittäin on ylösnoussut kuolleista. Tai tarkalleen ottaen, hän olisi kuollut valonvälähdyksessä tavalla jossa hän nousee korkeammille ylösnousemuksen tasoille. Tämä ylösnousemus oli hänen opissaan ja hän esitti jopa että jos hänen seuraajansa pitäisivät häntä kädestä ylösnousemuksen aikana, hekin voisivat samalla nousta ylemmille olemisen tasoille. Castanedan kuolema ei lopettanut uskomusta. Päin vastoin, sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. Sitä kannattavat etenkin Castanedan lähipiiri. Tämä ei tietysti yllätä, koska tosiasiassa kun uskonjohtaja tekee kultin tahi lahkon, hänen kuolemansa jättää valtatyhjiön joka on varsin haluttava paikka kenelle tahansa systeemissä jo sisällä ja johtopaikassa olevalle. (Ja miksei muillekin yritteliäille.) Tosiasiassa jo se, että on porukka joka kulkee ympäriinsä tekee tämänlaisen tilan olemassaolevaksi.

Itse asiassa kun katsotaan lahkojohtajien kuolemia, on ajatus kuoleman erikoislaatuisuudesta yleinen. Syynä on tietysti se, että uskonnoissa on tavallisesti suhde yliluonnolliseen ja kuolemanjälkeiseen. Itse asiassa tunnetaan että uskomusjärjestelmät eivät romahda vastaesimerkkeihin. Viidennen päivän adventistit eivät hajonneet vaan vahvistuivat kun tiettyyn päivään liitetyt maailmanlopun ennustukset eivät toteutuneet. Siksi heitä on olemassa tänäkin päivänä. Lahkojohtajan kuolema huutaa alamaisten lahkolaisten puolella selitystä. Koska muuten se voisi hajota. Hierarkiassa ylemmät keksivät jotain ja koska he ovat lähipiiriä, he voivat kaupata tämän kaiken totena ja anekdoottina. Tämä on kristinuskon kannalta merkittävää, koska tosiasiassa ei ne Jeesuksen lähipiirin apostolit "niin paljoa tehneet", Raamatussa tilaa saavat marttyyrit ja esim Paavali jotka eivät olleet näitä silminnäkijöitä vaan jotka enemmänkin uskovat näiden silminnäkijöiden anekdootteihin. Uskaltautiivat saarnaamaan, kuten jokainen lahko tekee johtajansa kuoleman jälkeen.

Paavali naulittiin tosin hänetkin ristille. Tämä tuskin oli hänen tavoitteenaan, uskoi selviävänsä hengissä hän. Lahkojohtajaksi noustaan myös väkivallan ja uhan aikoina. Al Qaidan ei tarvitse pelätä olemassaolon lakkaamista siihen että Osama bin Laden ammuttiin. Se ei kaadu, koska tälläisiä asioita ei yksinkertaisesti tapahdu. Väkivallan uhka ja johtajien tappaminen itsessään ei lopeta ihmisryhmittymiä. Pikemminkin päinvastoin. Joku asettuu mielellään tulilinjalle - joko vallan vuoksi tahi vilpittömyyttään tahi muuten vain. (Kuoleminen ei ole niin iso asia. Oikeasti.)

Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" ei toki ole faktaa, mutta siinäkin kerrotaan faaraon kuolemaan liitetyistä yksityiskohdista. Ihmiset kertoivat tarinoita kuolemaan liittyvistä asioista. Vaikka he eivät itse ole edes olleet paikalla, he esittävät läsnäolleen näkemyksestä kertomuksia. ~ Onhan toisaalta Darwinin kuolinvuoteella tehty kääntymyskin, kreationistiklisee, perustunut siihen että Darwinin lähipiirissä ollut henkilö joka ei ollut kuolinvuoteen lähelläkään on väittänyt että näin tapahtui. Hän ei sido itseään paikkaan eikä sido kääntymystä muutenkaan mihinkään dokumenttiin. Ihmiset kertovat  toisten ihmisten kuolemasta paskaa. Ja vain aivan vitusti. Jeesuksen kohdalla tämä on relevanttia koska roomalaiset iskivät Öljymäelle ja tämä hajotti apostolien seuran yhteyden. Porukka hajaantui kun pelästyi. Itse asiassa tätä kuvaa myötäillään itse teoksessakin, esimerkiksi Pietarin kieltäymyksessä hän oli indiivinä eikä osana apostolien tiivistä ydinjoukkoa.

Vilpitön pitää olla koska valehtelu on syntiä.

Anekdootti taas on tässä helppo tapa saada julkisuutta. Esimerkiksi Jehovan Todistajien "pääsiäisbileissä" käyneenä korostan että heillä on käytössä ehtoollisen kaltainen rituaali. Mutta sitä leipää ei saa ottaa koska se on tarkoitettu vain niille jotka pääsevät 144 000 joukkoon paratiisiin. Muuthan ovat maanpäällä, vähän niinkuin vain tavallisemmin liharuumiseen henkiin herätettyinä. Tätä ei  testata ja se perustuu henkilön omaan tunteeseen. Näiden kyseenalaistamista ei pidetä asiallisena, se on teologisen korrektiuden mukaan epäsopivaa, koska seuran teologian mukaan tämänlaisen huijaaminen olisi pahin mahdollinen vale. Ja että Jehova rankaisee siitä. Kuitenkin käytännössä Jehovan Todistajien keskuudessa kiertelee varovaisia huhuiluja siitä että "onko se ja se" aidosti nouseva. Esimerkiksi helluntailaistausta nähdään riskinä. Helluntailaisuuteen kun tämänlainen oman itsen korostaminen kuuluu Jehovan Todistajien mielessä oleellisesti. Anekdoottien valehtelun ja vilpittömän mielen kohdalle on määritelty hirveät kiellot, kaikki tietävät että tarinointi on epäluotettavaa tai ainakin sitä ei voi tarkistaa joten ne ovat perustaltaan epävarmoja. Niihin vetoaminen toimii silti tehokkaasti koska kukaan ei uskalla nostaa epäilyä kovemmalle tasolle. Se on vain sellaista pseudonurinaa jota kuulee sivupöydissä kun yksilöillä ei ole parempaa tekemistä kuin juoruta toisista.

Kokonaisuus on kompositio.

Väitänkin että ylläolevat elementit muistuttavat siitä että on aivan täysin mahdollista, eikä ollenkaan irrationaalista ainakaan, nähdä että apostolit ovat erehtyneet tai valehdelleet tai että tarinat ovat kertomaperinnettä. Ihmiset voivat tehdä juuri tuonlaisia asioita. Se ei ehkä sovi mielikuvaan joka ihmisillä on rehellisistä vilpittömistä ihmisistä. Mutta rehellisesti sanoen se on näiden ihmisten ylenmärääistä sinisilmäisyyttä - joka on tosin siitä kannustavaa, että se kummunnee heidän itsereflektiostaan, eli se heijastaa sitä että nämä yksilöt ovat itse hyviä ihmisiä. Valitettavasti moni ihminen ei ole. Ja heille uskontojen perustaminen tuntuu olevan jonkinlainen harrastus.

Monet kulttijohtajia seuraavat ihmiset uskovat heidän vilpittömyyteensä koska he eivät itse valehtelisi sellaisista asiasta. Osa seuraa vallan vuoksi ja valehtelee. Yksittäisiä motiiveja ei ole syytä eikä edes tarpeen lähteä erittelemään tätä tarkemmin. (Argumenttini ydin on siinä että tämä vaatisi psykologiaa joka on arvon kristityille automaattisesti by definition "epätyydyttävä ja hutera" kun se ei sovi heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa kun se antaa epämiellyttävän tuloksen ja kaikkea. Tässä argumentissa riittää että tiedämme mitä voi tapahtua.) Se, miksi nykymaailmassa uskonnoissa on vähemmän marttyyrikuolemia johtuu lähinnä siitä että on maita joissa ei isketä hengiltä mutta joissa on näkyvyyttä. Näissä uusia lahkoja putkahtelee säännöllisesti koska mainostaminen on helppoa ja vainoa on vähän. Näin sikiää skientologien kaltaisia järjestöjä joissa ei kuolla marttyyreina koska tälle ei ole tarvetta. (Jos skientologiassa olisi tarvetta, niin luultavasti lentelisi kyllä omien jäsenten veri heillä. Rehellisest sanoen kammottava järjestö on se.) Sitten on maita joissa vainotaan, ja joissa myös syntyy ties mitä. Näissä vain myös kuolee enemmän porukkaa. Niin että Kiinastakin saamme tietää vain jostain Falun Gongista. (Jota kannattavat ihmiset ovat todellakin valmiita kuolemaan.)

Kaikki uskonnot lähtevät kulteista ja lahkoista. Sillä uskonto kerää jäseniä, eikä yht'äkkiä synny jättimegauskontoja yhdessä päivässä. Pieni määrä toimii tietyllä rakenteella ja tämä muuntuu jäsenmäärän kasvettua muunlaiseksi uskonnoksi. Syntyy instituutio. Kristinusko oli Jeesuksen aikana ja sen jälkeen lahko. (Monien sen aikalaisten mielestä peräti juutalainen lahko.) Kristinusko on kompositio jonka osat ovat kaikista lahkojen toiminnoissa aivan tavallisia. - Kristinusko on siis ihmeellinen korkeintaan samalla tavalla kuin joku sairas narkomaani on ihmeellinen kun tällä on kaikki narkomaanien perussairaudet kun keskimäärin narkomaaneilla on vain osa narkomaanien perussairauksista. Se on helppoa nähdä tilastopoikkeamana joita saadaan ihan sillä että narkomaaneja on paljon. Kristinuskoja on tietysti vain yksi, mutta kultteja ja lahkoja sitten onkin ollut todella monia. (Ei siinä voi sanoa muuta kuin että käyttäkää vähemmän huumeita tai uskontoja.)

Näin ollen uskoisin että voidaan sanoa että ei tarvitse olla hoopo uskoakseen että alkukristittyjen kova usko olisi mikään todiste siitä että uskon kohde olisi sekin ns. totuudenmukainen. En haluaisi lähteä sille tielle että kristitty joka uskoo että näin on olisivat hoopoja. Sillä olen agnostikko. Kuitenkin näyttää että ihme on selityksenä melkotavalla ontto ja puutteellinen, sellaisella oletuksenvaraisella tavalla joka kertoo että tässä kohden on kysymys enemmän mielivallasta, premissienvalintahipasta, kuin mistään järkevästä totuudenetsinnästä. Usko tosin onkin sitä että uskoa ei etsitä, se väitetään omistetuksi. Usko on sitä että vääräoppisia kutsutaan sulkumielisiksi joiden pitäisi etsiä totuutta siitä uskovaisten jo hallussaolevasta uskosta. Sillä uskovainen tietää paremmin. ~ Esimerkiksi suoralta kädeltä Uskova tietää sen, onko kaksoisvelihuijaus todennäköisempi ja tieteellisempi ja parempi selitys kuin yliluonnollinen ihme. Heille "epätodennäköinen" ja "uskottava" on enemmän tunneasia kuin tosiasia. Ja sitten he vaativat muita hyväksymään, paitsi sen että asia on tunneasia eikä tosiasia, että alistumaan siihen että kysymys on juuri heidän ylivoimaisesta supertunteesta joka on aitoa toisin kuin muiden, kuten ateistien, agnostikkojen tai buddhalaisten deluusiot ja harhat.

---

Kirjoittaja on wannabe-kulttijohtaja, jonka toistaiseksi osallistujattomaksi jääneet hengelliset kurssit ovat olleet osallistujien mieleen - ainakaan valituksia ei ole kuulunut. Hänen henkisesti-jumalallisesti-annetun-spontaaneissa ajatuksenvirtamaisissa saarnoissaan aiheena voivat olla esimerkiksi Legot, My Little Ponyt sekä aivojen kaapiminen ulos nenän kautta. Samanaikaisesti.