"Mythopoeiassa" käsiteltiin Pierre Bayardin "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut" -kirjaa. Olen itse hieman viehättynyt Bayardin perusteesiin siitä että lukemisen ja eilukemisen välillä ei ole selvää jakolinjaa. (Vaikka en olekaan subjektivisti tai postmoderni.) Kirjoittaja ottaa tähän varovaisemman kannan. "Arvosteluihin ja muiden kommentteihin luottaminen toimii siis vain jos ne toiset ovat todella lukeneet ne teokset ja tietävät mistä puhuvat. Valitettavan usein näin ei ole ja siksi kehotan edelleen ihmisiä lukemaan itse ennen kuin muodostavat mielipiteensä. Yleinen mielipide on toki arvokas sinänsä, mutta en suosittele sitä kenellekään henkilökohtaiseksi mielipiteeksi." Tästäkin puolesta on vaikea olla erimielinen.
Tämä teema on mielestäni oleellinen kun katsastetaan tuoretta "Äärioikeisto Suomessa - vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa" -kirjan ympärillä pyörivää kohinaa. On mielenkiintoista, että kirjan otsikkoon on pulpahtanut sana "metapolitiikka". Sillä sen parissa on käyty tänään ahkeraa kirjoittelua. Kirjoittelua kuvaa lähinnä Bayardin "eilukeminen" joka on itse asiassa jonkinlaista metalukemista. Asiasta luodaan mielikuva muuta kautta kuin suoraan aineisto lukemalla.
Aihe nousi nopeasti julkisuuteen kun kirjan esitystilaisuuteen oltiin isketty "puukkoojen ja puntaareitten" kanssa. "Patriooteiksi" luonnehditut tahot olivat päättäneet ottaa osaa tilaisuuteen keskustelun ja vittuilun sijasta väkivallalla. Kirjan kirjoittamiseen osallistunut Dan Koivulaakso kohtaisi jo aiemmin väkivaltaista kritiikkiä, silloin häneen kohdistettiin kaasutusta. Keskustelussa väkivalta on kimmottanut muutaman pääteeman. Kirja on siitä mielenkiintoinen, että perusteemana äärioikeistoon on ollut se, että "Suomessa ei ole äärioikeistoa".
Periaatteessa en tässä ota nyt heti alkuun tiukkaa kantaa tähän. Sen sijaan voidaan tutustua erilaisiin kantoihin joita kirja on synnyttänyt.
Osa kimmokkeista ovat sellaisia että ne ovat eilukemista, mutta niissä ei ole oikein mitään arvostettavaa. Esimerkiksi kaikki sellaiset argumentit jotka perustuvat siihen että jos kirja provosoi väkivaltaan, niin kirjan tulisi olla sisällöllisesti oikeassa. Tämä on yleinen strategia joka on tuttu esimerkiksi vain jokaiselle skeptikolle ; Ideana on ajaa tilanne siihen että jos toinen ei sano mitään niin oma kanta on järkevä ja jos toinen kritisoi, niin tämä provosoituu ja tämä antaa itsessään tukea ja uskottavuutta. Maailma ei tietenkään toimi tällä tavalla:
1: Hyökkäys tuskin kohdistuu kirjaan itseensä. Sitä ei ole myyty ja luettu niin paljoa että olisi tervettä uskoa että kirja olisi sisällöltään tuttu. Sen sijaan hyökätään kirjan kirjoittajien persoonaa ja kirjasta olevaa mielikuvaa vastaan.
2: Hyökkäyksiä ja suuttumisia voi tulla myös asiattomasta pilkasta. Kun joku valehtelee sinusta paskapuheita, se on varsin ymmärrettävä syy tuohtua. Vihan syy voisi siis olla se, että kirja on epätosikin. (Tosin jos vihaa oikeutetaan sillä että kirja on epätosi, olisi tämä argumentoitava huolella, eikä se siltikään toimisi minään tukena sille että väkivalta olisi juuri se oikea ratkaisu.)
Osa on sitten jo hieman lähempänä. Niissä on vähintään jokin idea ; Kirjaa on arvioitu esimerkiksi (aina niin ehdottoman luotettavalla) "Vauva" -foorumilla seuraavalla tavalla "Varmasti nousee nyt ääriaineksella viha vasemmisto ym. kohtaan vaan lisää. Kyllä minuakin ärsyttäisi jos ihminen, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, kirjottaisi minusta analyysia: hän ei ymmärtäisi minua ollenkaan, halveksunta paistaisi tekstistä läpi väkisinkin. Lisäksi siitä heräisi kysymys MIKSI; miksi tämä ihminen on niin kiinnostunut minusta että alkaa ruotimaan ajatuksiani ja mielipiteitäni? Ja tosiaan, kun kirjoittajat ovat parikymppisiä, niin eipä se ainakaan fiiliksiäni nostaisi." Tässä arviona ei ole kirja ja sen käymä argumentaatio vaan se tarttuu suoraan kirjan tekijään. Akateemisessa maailmassa tutkimuksen puolella ideologialla ei ole kovin suurta merkitystä.
Uskontokeskustelussakin esimerkiksi Teologisen Instituutin parissa toimiva Eskola on moittinut ateisteja. Hänen kritiikkinsä toki osuu ohi maailstaan tavalla jotka herättävät samoja teemoja kuin mitä "vauva" -foorumillakin on esitetty. Mutta kirjan puute on sen argumenttirakenteessa eikä siinä että Eskola edustaa ja kannattaa jotain ideologiaa. Ruotsila, joka kirjoittaa fundamentalismista joka on hänen omaa maailmaansa, tekee mainiota työtä, mutta ei siksi että on fundamentalisti. On ad hominem -argumenttivirheilyä tarttua tekijän ideologiaan, sen sijaan pitäisi katsoa kirjaa ja arvioida sitä sen kautta. ~ Kuitenkin uskallan väittää että tämä kertoo jotain. Tekijän ikä, persoonallisuus, ideologia ja vastaavat antavat viitteitä teoksen kulmasta. Sen "genre" on arvattavissa.
Kuitenkin jos arvioita pitäisi arvioida nimenomaan siten että miten hyvin perusteltuja ne ovat, lähtisin liikenteeseen siitä miten keskustelin asiasta tänään erään armeijataustaisen ihmisen kanssa. (Joka ei haua nimeään tähän yhteyteen.) Itse en ole lukenut Koivulaakson kirjaa. Hän sen sijaan on. Hän sanoi että kirjasta kieltämättä paistaa kirjoittajien ideologisuus ja aatteellisuus. Ja tässä mielessä se on otettava "with a pinch of salt". Mutta kirjassa ei ole isompia vikoja. Se on käsitelty hyvin. Lähdeluettelo näyttää sen, että se on käsitellyt monipuolista aineistoa, eli asiantuntijoita ei ole cherry pickattu. (Joka on muuten eräs varmimpia ja helpompia keinoja kartoittaa onko kirja uskottava. Salaliittohörhöt ja kreationistit esimerkiksi lainaavat korostetun painotetusti hyvinkin tarkasti seulottuja "omia valikoituja mestareitaan". Lähteiden cherry pickaaminen on itse asiassa jotain josta yksinäänkin oppii yllättävän paljon.) Lisäksi laaja aineisto on käsitelty sen verran hyvin että näkee että siihen on tehty työtä. Ja se työ on tehty ihan hyvällä tasolla. Kirja ei itse asiassa edes väitä mitään kovin provokatiivista tai ihmeellistä.
Tämä antoi tietysti itselleni jonkinlaisen tiedon kirjasta ja sen teemoista ja sisällöstä. Ihan lukematta teosta kykenin saamaan pienen määrän tietoa teoksesta. Ja se perustui argumentaatioon jota pystyn tarkistelemaan lukematta ilman teosta. Viitatut lähdekritiikin keinot itse asiassa tarjoavat keinoja saamani lausunnon arvioimiseen. Olen siis kaverin "auktoriteetin varassa", joka on kenties itsessään hoopoa, ja aika vähän oman mielipiteen perustaksi, mutta kuitenkin siinä on samalla mielenkiintoinen keino koetella lausunnon osuvuutta.
Keskustelun "metautumisessa" kuitenkin on Koposen mainitsemia syvällisiä ongelmia. Kun kritiikki ei kohdistu kirjaan, vaan sen viitekehykseen, se kieltämättä tuntuu ohipuhumiselta. Ei puhtua kirjasta vaan kirjaan liittyvistä imagokysymyksistä. Tämä johtaa siihen että metakeskustelu ajautuu yleisempään arvokeskusteluun.
Meta-analyysistä omaan mielipiteilyyn asiaan liittyvästä väkivallasta ; Aka. totta vitussa Suomessa on äärioikeistoa.
Metakeskustelusta voidaan siirtyä siihen että puukkohippastelu oli itse asiassa sekin metakannanotto kirjasta. Se on metalukemisen piirissä. Tässä se on liitettävä laajempaan, muualta tiedettyyn, ympäristöön. Tarkalleen ottaen ääriliikkeet, oikeistolaisuus ja vastaavat ovat nostettavissa mukaan. Itse valikoin jotain huomioita jotka kontekstioivat tätä kirjaa (jota en ole siis lukenut) syvemmälle muuhun. Tässä tavallaan puhutaan yhä vähemmän kirjasta ja yhä enemmän muusta. Mutta kuitenkin itse teos nivoutuu tähän maailmaan jotenkin.
Äärioikeiston olemassaolosta saa selvästi viitteitä kun mietitään sitä mitä maailmassa on tapahtunut. Homokulkueet saivat aikanaan kaasusta. Koivulaaksokin on kokenut kovia. Puukkoisku on selvästi ylilyövää väkivaltaa joka ei kuulu demokraattiseen keskustelukenttään. Uuden suomen oikeistolainen puolustus teemoittuu muutamaan päästrategiaan.
Ensimmäinen on se, että korostetaan että perussuomalaiset ei ole väkivaltapuolue. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä että vaaditaan että joku antaisi Halla-ahon blogiin lähdeviittauksia joissa tämä tukisi väkivaltaa. Tämänlainen puolustus toki unohtaa sen, että esimerkiksi armeijassa simputtaminen on virallisen totuuden vastaista, eli ohjeet kieltävät sen. Kuitenkin sitä tapahtuu ja joissain maissa (jotka ei kyllä ole Suomi) tätä voidaan katsoa sormien läpi koska se "kuuluu koulutukseen ja on aina kuulunut". Virallinen totuus on sosiologiassa aina liitettävä toimintaan ja korrelaatioihin ja tilastoihin siitä mitä tietyn ideologian kannattajat tekevät usemmin kuin muut eivät. (Päättelyn keinoina ei ole se että etsitään suoria käskyjä, jotka yleensä on piilotettu jos ne ovat huonoa PR:ää. Yliedustukset ja aliedustukset, muutokset trendeissä jne. ovat ne joita katsotaan) Kuitenkin pidän tätä puolustusta periaatteessa hyväksyttävänä. Se nimittäin kertoo viestin siitä että kyseinen henkilö ei kannata väkivaltaa ei virallisella eikä epävirallisella tasolla. Selitys kun ei ole se miten väkivalta oli oikeutettua, vaan miten väkivalta on jotenkin vääräoppista tahi ei vähintään ole "oikeaoppista".
Olen joskus maininnut siitä että jos joku ei kiistä väkivallan olemassaoloa vaan tunnustaa sen tapahtuneen ja sitten yrittää irrottaa itsensä ja viiteryhmänsä tästä väkivaltaisuudesta, se tarkoittaa sitä että hän ei hyväksy väkivaltaa eikä halua katsoa sitä sormien läpi tai pitää jonain lieventävien asianhaarojen lieventämää motiiveiltaan järkevää ja ymmärrettävää.
Provokaatio -argumentaatio on sen sijaan huolestuttavampi.
* Se kun pitää sisällään viestin siitä että joidenkin tahojen olisi vaiettava. Tämä teema on ollut hyvin toistuva (esimerkiksi Vauva -foorumin lainaukseni edustaa tätä.) Siinä ymmärretään tekijää ja selitetään että se oli jotenkin odotettavaa. Tämä teema itse asiassa kertoo että liikkeeseen liittyy oleellista väkivaltaisuutta. Ei kenties siten että kaikki nämä olisivat väkivaltaisia tai väkivaltaan kannustavia ihmisiä. Yhteys on enemmänkin viesti väkivallantekijöille. Viesti on se, että "ei me sulle niin suututa ja temppua niin pahana pidetä kuitenkaan". Tämä on siis hieman sama kuin vaikkapa raiskausvitseissä. "raiskauskulttuuria ja naisvihamielistä kulttuuria ylläpitävät kaikki ne, jotka eivät puutu epäasialliseen käytökseen tässä suhteessa. Suurin osa ihmisistä on kunnollisia ja jotkut jopa tasa-arvon puolella, mutta ongelman muodostavat nimenomaan nämä, jotka raiskaavat, koska he olettavat, että kaikki muutkin tekevät niin. Esimerkiksi raiskausvitsejä kertova miesporukka saattaa pääosin koostua täysin normaaleista miehistä, jotka heittävät vain hyvin huonoa ja epäasiallista läppää, mutta raiskaajille tämä kaikki on vahvistusta siitä, että muutkin tukevat hänen näkemystään."
* On hoopoa että perussuomalaiset - jotka ovat yleensä mainostaneet että poliittinen korrektius on perseestä ja että sananvapaus myös vaikeissa kysymyksissä ja repivissä asioissa tulee hyväksyä vaikka se kuinka ärsyttäisi ja provosoisi - ovat vaatimassa tässä hiljenemistä.
* Tämä argumentaatio kuitenkin ennen kaikkea ampuu omaan jalkaan. Sillä se voidaan liittää "fatwaenvy" -tyyppiseen rakenteeseen. Monihan moittii ateisteja siitä että he moittivat kristinuskoa eivätkä islamissa ja selittävät että tämä johtuu siitä että islamilaiset provosoituvat ja ovat vaarallinen ja väkivaltainen liike. Jos perussuomalaiset ovat todella sellaisia että asioita ei saa sanoa koska on "ymmärrettävää että tietyt mielipiteet provosoivat väkivaltaa", niin siinä vaiheessa jopa väitteet siitä että se olisi natsipuolue olisi jo paljon vahvemmalla pohjalla.
* Argumentti siitä että provosointi johtaa väkivaltaan ei sovi länsimaiseen demokraattiseen ajatteluun. Moni peittää tämän eron piilottelemalla sanan "väkivalta" muotoon "provosoituminen". Kuitenkin jos ajatellaan poliittista keskustelukenttää, provosoituminen on sitä että keksii verbaalisen vastaiskun tahi mahdollisesti suuttuu ja vittuilee esittäjälle. Kenties pistää mielenosoituksen pystyyn, kantaa panderollia. Tämä on klassista provosoitumista. Ja se on itse asiassa kannustettava asia. Itse asiassa sitä pitäisi kenties jopa provosoitua enemmän jos provosoidaan. Väkivalta ei ole provosoitumista.
* Syy-seuraussuhdetta väkivallan ja suututtamisen välille ei sosiologiassa voida vetää jos kyse on yksittäistapauksesta. Yksi hullu uskovainen ei tee uskonnosta pahaa. "Provosoitumisen uskottava seuraus" -selitykset ovat intuitiivisesti ihmisiin iskeviä, mutta näitä päätelmiä tehdessä unohtuu helposti se, että se voidaan vetää jos ja vain jos se on uskottava ja odotettava seuraus eikä jonkun yhden anomaliakahjon temppu ja ylilyönti. Jos siis jos kirjan kirjoittajien olisi pitänyt tietää tämä, ja harkita asiaa ennalta johtaa takaisin "fatwaenwy" -myllyyn.
Tu Quoque -pohjainen puolustus jossa selitetään että on olemassa myös äärivasemmisto. Tässä puolustuksessa voidaan nähdä piirteitä jotka tekisivät tästä yhden "provosoitumisargumentin" alatyypin. Mutta mielestäni sillä on muutamia oleellisen omia piirteitä, jotka tekevät siitä jotain joka on syytä käsitellä erikseen.
* Joskus se perustuu siihen että jos on toinen ääripää niin olisi myös toinen ääripää. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Esimerkiksi natseilla ei ollut vastassaan mitään äärijuutalaisia eikä tämä estänyt heitä kohkaamasta. Päin vastoin, juuri tämä äärijuutalaisuuden puute teki holokaustista helpompaa.
* Siinä sekoitetaan usein asioita pahemman kerran. Karkeasti ottaen on olemassa iso määrä innokkaita vasemmistolaisia, jotka esimerkiksi blogaavat joka päivä. Heillä voi olla monomania. Tämä ei tee heistä ääriliikkeen kannattajia. Sama olisi tietysti oleellista muistaa myös perussuomalaisten kohdalla. Moni heistä lähinnä rageilee netissä koska ovat niin avuttomia nysviä jotka eivät viitsi yrittää saa mitään aikaan livenä. He ovat vihaista passiivistoa eivät aktiivista ääriliikkeistöä.
* Usein tässä myös sekoitetaan "suhteellinen äärimmäisyys" ja "absoluuttinen äärimmäisyys". Voidaan sanoa että vasemmistossa ja oikeistossa on variaatiota. Ja koska on jakauma, on gaussin käyrällä päitä jotka ovat kaukana keskiarvosta. Tämä on suhteellista äärimmäisyyttä. Käytännössä se ei merkitse kovin paljoa. (Fundamentalistit ovat "äärikristittyjä", he ovat marginaalia ja ottavat harvinaisen tosissaan asiansa. Mutta valtaosa heistä ei ole ns. vaarallisia.) Sen sijaan jos katsotaan kokonaisuutta voidaan puhua absoluuttisesta äärimmäisyydestä. Esimerkiksi natsipuolue sakassa oli ääriliike, vaikka valtaosa saksalaisista kuului siihen. Samoin Ku Klux Klan oli ääriliike, ja tämä näkyy juuri keskiarvoa katsoen. Itse asiassa "suhteellinen äärimmäisyys" viitattuna kohteena kertoo että väkivalta on anomaalisempaa. Jos liike on "absoluuttisesti äärimmäinen" sen toiminta on dramaattista muillakin tasoilla eikä liikettä tarvitse yrittää mustamaalata näitä kautta. ~ Tässä kohden tärkeintä onkin huomata että äärioikeistolaiset iskut ovat kohtuu yleisiä. Ja niille tyypillistä on aggressio joka kohdistuu ihmishenkeen. Vasemmistolainen anarkia taas kohdistuu omaisuuteen. Anteeksi röyhkeyteni, mutta pidän molempia aivan oikeasti ääriliikkeenä sanan absoluuttisessa mielessä. Toisaalta näidenkin välissä on selkeä laatuero, ja koska arvostan ihmiselämää omaisuuden yli, näkisin näissä oleellisen suuren eron. Toisen äärityypit ovat äärimmäisempiä kuin toiset. Ero on jo laadullinen, ruumiillinen koskemattomuus, henki liikkuvat eri tasoilla kuin omaisuus, näyteikkunat ja autojen maalipinnat.
* Tu Quoque -argumentaatio tunnustaa implisiittisesti sen, että se omakin puoli on ääriliike eli halveksuttava. Tämä johtaa ja palauttaa sen "fatwaenvy" -kohtaan siinä provokaatioargumentaatiossa.
Itselleni aihe on sellainen että pyrin pysymään siitä vähän etäällä. Syynä on se, että olen tottunut vain (ID)kreationisteihin. Ei millään pahalla, mutta tässäkin on taipumuksia ääriliikemäisyyteen. Sen parissa nimittäin sataa tappouhkauksia. Kreationistit eivät yleensä kuitenkaan puolusta näitä aktioita. He eivät yleensä selitä provokaatioargumentaatiolla että "mitäs eevokki provosoit". Sen sijaan he selittävät miksi tappouhkaileva kreationisti rikkoo Jumalan sanaa vastaan. (En tosin ymmärrä miten se voisi rikkoa ID:n virallisen totuuden mukaan mitään arvomaailmaa vastaan koska ID:hän ei ole välttämättä kristinuskon Jumala. Ainiin, onhan se, tätä ei vain tunnusteta.) Näitä uhkauksia on maailmassa aika paljon ja ne kertovat että uhkailu on enemmän kuin sattumaa. Se ei kuitenkaan tee tästä "riittävän äärimmäistä jotta minulla menisi pelosta paskat ihan koko ajan housuun". [Kreationistit ja evolutionistit ovat jatkuvasti kritisoimassa toisiaan, ja ideologiapuhe paistaa myös siellä "älkää lukeko tuota lähdettä, sen kirjoittaja edustaa vääräoppista kantaa X" on aivan liian yleinen heittä sielläkin. Kuitenkin tuossa skenessä nimenomaan erimieliseen keskittyminen on jotenkin oleellisesti mukana.]
Äärioikeistolaisessa puolessa väkivaltaisuus näyttää olevan samantapainen "tyypillinen anomalia" mikä tappouhkaus on kreationistipiireissä. Eli niitä tulee vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti mutta toistuvasti. Ja näihin iskuihin ollaan tartuttu huomattavasti löysemmin rantein kuin mitä kreationistit tarttuvat omiin tappouhkailijoihinsa. Provokaatioargumentaatio tuntuu olevan oikeistolaisissa ja perussuomalaisissa normina. Se on huomattavasti sallivampi kanta kuin se, että väkivaltailijat torpattaisiin suoraan harhaoppisiin ja heidät työnnettäisiin syrjään. Seuraava aste vakvauudessa olisi jo se, että niitä alettaisiin pitämään jonkinlaisina vitseinä. Ja tästä ei ole enää pitkä matka siihen että väkivalta olisi hyväksyttävää. En siis ota yleensä äärioikeistopuoleen kantaa, koska en kykene pieksemään ja viipaloimaan niin monia tyyppejä spontaanisti kuin haluaisin. Äärioikeiston kanssa paskahalvauksesta tulisi arkipäivää.
Siksi toivoisinkin että esimerkiksi PerusSuomalaisten VPJ yrittäisi tehdä irtiottoa jossa määrittäisi vahvasti perussuomalaiset eri planeetalle äärioikeiston kanssa. Ja yrittäisi leikata puoluetta pois natseista niin että korostuu että perussuomalaiset eivät olisi natsipuolue ja että tavoitteina on, että se ei olisi edes natsien puolue. Mutta ei. Sen sijaan hän väittää jotain aivan muuta. Väkivallan ohittaminen ja kutsuminen "red flag" -operaatioksi jossa uhri olisikin manipuloija on joko varsin asenteellista. Tai sitten se on yritys piilottaa väkivallan ikävät PR -puolet, joka itse asiassa toimii väkivallan lietsojana ; Väkivaltaa ei usein käytetä koska se tekee marttyyreitä, ja uhreille ollaan sympatiseeraavia. Jos väkivaltaa voidaan harjoittaa ilman negatiivisia vaikutuksia omalle asialle, on taattua että se ei ainakaan vähennä tämänlaisten tekojen houkuttelevuutta.
Omituisin puukottaien puolustus on ollut "Keskustelun puute" -argumentti on omituisin kaikista, koska puukko kädessä ei keskustella. Niitä on tosin tullut vastaan vain yksittäistapaus, joten ei tästä sen enempää. Tämänlaiset "argumentit" ovat liian "haluamme vain herättää keskustelu" -henkeä jotta niitä voisi edes ottaa vakavasti. Kun sanoma ja teot ovat kuin eri planeetalta, ei argumentille voi oikein antaa arvoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti