 |
| Synkeä on vaan niin kaunista. |
Tässä on tietysti mitä ihastuttavin näkökulma minulle. Sillä minua kuvaa kaksi keskenään ristiriitaiselta vaikuttavaa seikkaa. Korostan evoluution kohdalla sitä, että ihminen on hypersosiaalinen eläin ja panostan altruismin evoluutioon paljon vahvemmin kuin aggression selittämiseen. Tämä on tärkeää huomata, koska evoluution kannalta sekä yhteistyö että itsepuolustus ovat hyödyllisiä funktioita. Painottumiseen on syy. Toisaalta ei vaadi kovinkaan paljoa vaivaa huomata, että olen läpikyyninen hahmo joka ei odota ihmisistä hyvää eikä luota kehenkään. Luottamus on aina ansaittava, perusasetelmana on etäällä pitäminen jonka monet näkevät jopa antisosiaalisena. (Kenties siksi että teknisesti ottaen se on juuri sitä.)
Sankareita, antagonisteja ja ihmisiä?
Aloitan tarinankerronnan puolesta. Pääsin aikanani hieman tavallista nuorempana erikoissopimuksella Järvenpään elokuvakerhoon. Tämä etäännytti suhdettani "tavallisen ihmisen tarinankokemiseen". Siksi Tupliksen tapa tulkita antisankariutta olikin itselleni valaiseva. "Ilmiö esiintyy myös viihteessä: kirjan ja elokuvan hahmot ja tapahtumat maistuvat todellisilta vain silloin, kun hahmot joko rikkovat maailmassa vallitsevaa moraalikäsitystä vastaan tai sitten hyväntekijälle on tiedossa kauhea kohtalo. Sehän on jo melkein satu, jos kirjassa on onnellinen loppu." Tämä viittaa siihen, että hän kaipaa ihanteellisia sankareita ns. antisankarien sijaan.
Tässä tärkeää on huomata että "Syvemmällä" -blogi korostaa usein sitä että hänen konservatiiviutensa korostaa "pragmaattisuutta" ja olisi tätä kautta utopiavapaata, mutta käytännössä tämä hänen elokuvatulkintatapansa viittaa siihen että hän on nimenomaan idealisti. Hän vain pitää tätä idealistista kuvaa totuutena. ; Hän on moittinut antisankarirakennetta. Ja tämän lisäksi moitetta on saanut psykologia jonka tutkimuksissa korostuu usein ihmisen julmuus ja pahuus ja irrationaalisuus.
Nähdäkseni tämä on täsmälleen yhtä suuri vale kuin se, että värittäisi asiat niin että suru ja pahuus olisivat illuusiota. Hän toki voi itse ajatella että hän hyväksyy surut ja murheet ja epätäydellisyyden. Mutta jos näin todella olisi, hänen antisankarikuvansa romuttuisi.
Sillä antisankareita laitetaan elokuviin juuri "totuudenmukaisina sankareina". Tämä ei tarkoita sitä että antisankarien pahuus olisi totta. Vaan juuri se, että heidän kokonaisuutensa on. Idealistista sankaria voitaisiin kuvailla epärealismi-realismi -kaavalla olettamalla että sankarimme on vihollisia päihittävä sotilas. (Tässä nyt ei ole kysymys siitä onko tappaminen hyvä, vaan se että mikä on realisista.) On selvää että jos sotilas päihittää yhden tai kaksi vihollista, se on vielä uskottavaa. Kymmenen on jo realismin yläarajalla. 10 000 vihollisen päihittäminen paljain käsin taas on epäuskottavaa.
Antisankarin koko idea onkin juuri siinä että heillä on heikkouksia. Ei siksi että heikkous on aidompaa kuin ihanne. Vaan sen takia että ihmisissä yleensä on molempia. Antisankarin teema ei siis nouse siitä että kärsimuys jalostaisi tai olisi rehellistä. Vaan siitä että "ihminen on vähän kuin kanan paska - toiselta puolelta musta ja toiselta valkoinen." Tämä asenne-ero on se, joka tekee "Avengersista" ihanteellisat utopiaa paukuttavan supersankarielokuvan ja joka tekee "Defendorista" elokuvan joka lähtee campsävytteisestä komediasta mutta ajautuukin sitten ihmisläheiseksi draamaksi joka on jollain omituisella tavalla "mahdollinen" (joskaan ei ehkä uskottava).
"Syvemmällä" -blogin katsantokanta edustanee kuitenkin tavallista "jokamiehen ajattelua". Kaltaiseni pikkusormielitistit miettivät tämänlaisia yksityiskohtia, kun taas tavalliselle ihmiselle mielikuvasta tulee realistinen odotus ja tästä poikkeaminen huomataan. Eli jos ideaalina on täydellinen ihanne, on tästä poikkeaminen tietysti aina jotenkin negatiiviseen astumista. Ja tämä voi näyttää siltä että elokuvissa painotetaan sitä että pahuus on rehellistä. Tätä miettiessä jää helposti huomaamatta se, että tosiasiassa antisankariksi ei käytännössä koskaan laiteta mitään läpipahaa Hannibal Lecteriä. (Heille voidaan antaa tilaa, mutta melko usein tässä ei ole kysymys sankarista tai antisankarista, tarina ohjaa heistä korkeintaan päähenkilöitä, ja vielä tätä paljon useammin näkyviä antagonisteja.)
Kristillinen elämä - ihminen kuin kananpaska.
Tässä kohden en malta olla ottamatta esille kristinuskoa. Kristinuskon tarinaperinteessä marttyyriudelle on annettu valtava osa. Siinä on myös tasapainoiltu kovasti tämän kysymyksen kanssa. Karkea jako on siinä että toisessa ääripäässä on kristillisyys joka korostaa perisyntiä. He korostavat synnintuntoa ja parannuksen tekemistä. Sitä että pelastus on todellakin armo. Sillä me kaikki ansaitsisimme Helvetin. Pelastus armosta tarkoittaa samaa kuin pelastuminen mielivallalla. Toinen kristillisten suuntausten ääripää on omantunnon korostaminen. Siinä nähdään yleisihmisyys joka ohjaa synnynnäisesti hyvyyteen. Tässä mukana on usein jopa homo religiosus -ihmiskuva. Tämä näkemys korostaa oikeudenmukaisuutta. Eli pelastus eräällä tavalla ansaitaan hyvillä teoilla, sen sijaan että jokin armo antaisi pelastuksen ansiotta. ~ Useimmat kristityt ovat tästä väliltä. Heille maailma on "samanaikaisesti musta ja valkoinen." Ja tämä on nähdäkseni ihan fiksu kulma.
Korostin tätä eroa aikaisemmin kirjoittaessani ja tulkitessani muiden sanomisia eri supersankareista. Kerroin siinä hieman omasta "batmanfiksaatiostani". Ja korostin että se solahtaa näppärästi kristilliseen marttyyrikertomukseen. Batman taas on supersankareista siitä antisankarillisimmasta päästä. Oikeudenmukaisuuskuvaa korostava Teräsmies taas edustaa idealistista sankarikuvaa. Onkin kenties huvittavaa, että vaikka en ole ollenkaan uskonnollinen, minun "kyynisen optimismini" ymmärtämiseen tarvitaan esimerkiksi Lutherin lukua. Lutherhan karsi keskustelusta idealistisen kaunopuheisuuden ja korosti että epäsosiaalinen (antisankarin tai antagonistin tapaan toimiminen) on tärkeä osa kun metsästetään Totuutta. (Joka taas on ajamani filosofin korkein hyve, toisin kuin toimiva yhteiskunta, hyvyys ja vastaavat eivät välttämättä ole. Älkää herrantähden antako minulle siis valtaa!)
Olenkin ajattelutavallani agnostikko juuri siksi että en ole vapautunut kristillisistä ajatteluprosesseista. Kirosin aikaisemmin sitä, miten tämä on syvä ongelmani. Minuun on jo lapsuudesta juurrutettu tietyt huomiot, jotka johtavat reaktioihin ikään kuin refleksinomaisesti. Ja sitten minut pakotetaan tuijottamaan tyhjyyttä. En siis voi olla ateisti koska nämä ideologiareaktiot vetävät puoleensa. Mutta en voi olla uskovainenkaan, koska niiden refleksien tanssin jälkeen en saa mitään paitsi "tyhjyyteen tuijottelua".
Ihmisyyden epäinhimillisyys - ja yhteiskunta jossa ongelmat on pakko ratkaista toisilla ongelmilla
Nyt kun olen vähitellen siirtynyt tarinankerronnasta (utooppinen tai ainakin eskapistinen fantasia) uskonnon (utooppinen fantasia jonka eskapismiluonne kielletään ja jota vähintään myydään totena) on ehkä kypsä aika astua ihmisyyteen.
Olen muutamaan (sataan?) otteeseen maininnut siitä että ihminen on hyväntahtoinen yltiösosiaalinen olento. Esimerkiksi töissä olen ajanut sosiaalisia tilanteita yllättävän kovasti eteenpäin. Kerran minulta jopa kysyttiin tähän liittyviä ihmettelyjä. Vastaukseni oli "ihmisillä on pakottava tarve vastavuoroisuuteen - jopa silloin kun siihen ei ole mitään tarvetta." Tässä kohden ratkaisevaa voi olla se, että pöydälle jätetyt karkit ovat vain jotain julkista karkkia. Mutta jos sinulla on samat karkit kädessä, avaat pussin ja syöt siitä ja tarjoat toiselle tästä, hän reagoi aivan samoihin karkkeihin aivan eri tavalla. Ihmisten sosiaalisuus on usein juuri tämänlaista.
Psykologia on siitä mielenkiintoinen, että se korostaa sitä että ihminen on itse asiassa enemmän tyhmä kuin paha. Karkeasti sanoen ihminen on tunneolento. Ja tunteet taas ovat etiikan ytimessä. (Itselleni niihin on tietysti evolutiivinen alkuperä, siksi jauhan siitä altruismista niin paljon.) Tämä tarkoittaa sitä että tilastollisesti ajatellen on järkevämpää uskoa että ihmiset ovat hyväntahtoisesti motivoituneita. Psykopaatit ovat anomalioita. Olen kuitenkin korostanut että hyväntahtoisuus ei oikeastaan merkitse käytännössä oikein mitään. Sillä on yhteiskunnassa elämisen kannalta yllättävän vähän merkitystä. Lähinnä siksi että se ajautuu trivialiteetteihin, kuten sellaisiin seikkoihin ovatko karkit pöydällä vai toisen kädessä olevassa pussissa.
Äärimmillään tämä näyttäytyy surumielisenä pessimisminä joka korostaa sitä että on olemassa kuilu ihanteen ja tositilan välillä. Ja tämä tuottaa tuskaa ja siksi elämässä on aina ja väistämättömänä osana mukana myls tuskaa. Vaikeudet eivät kasvata ihmistä, eikä tavallaan voida puhua elämänkokemuksestakaan. "Kun todellisuus iskee niin hymy hyytyy" -ajattelu kertoo nähdäkseni juuri siitä että kärsimys on turmellut ihmistä. Ja kyllä, katson kuuluvani näihin turmeltujen ihmisten luokkaan. PSTD ei tee fiksuja ihmisiä, kärsimykset syövät luottamusta muihin ihmisiin ylenmääräisesti. Olen siis eräänlainen ali-ihminen ja huonompaa kansanosaa. Tämä muistuttaa siitä että hyväntahtoisuus on oikeastaan irrelevanttia. Sillä nämä "todellisuus iskee" -tyypitkin ovat moraalisesti motivoituja. He varoittavat optimisteja "heikoista jäistä". Pessimisti voi esimerkiksi varoa huijareita ja näkee ihmisiin luottamisen jonain jossa ihminen kulkee sinisilmäisesti kusettajien ja välistävetäjien ansoihin. (Tälläkin on itse asiassa vahva sidos kristilliseen julistuskulttuuriin.)
Aaron Jamesin näkemykset kusipäisyydestäkin korostavat että kusipäät ovat moraalisesti närkästyneitä ja moraalisesti motivoituja. He ovat kenties hyväntahtoisia mutta he eivät ole silti hyviä. James itse asiassa korostaa että tietyt ideologiat kannustavat egoismiin ja nämä suorastaan tukevat kusipäisyyttä. Tälläiset ideologiat itsessään eivät ole välttämättä kusipäisiä. Esimerkiksi hän kuvastaa sitä miten markkinatalouden ideaalit ovat periaatteessa kauniita. Yleinen menestys, se että kaikilla on mahdollisuus yrittää, hyvinvointi, toimiva yhteiskunta. Yleisesti ottaen ihmiset haluavat tämänlaisia asioita ja pitävät niitä hyvinä. Kuitenkin tämä myös ruokkii ihmisten ahneutta, etenkin jos se yhdistetään ajatukseen että "God give me my money". ;
1: Tässä mielessä kristinuskon lähetyskäsky on mielenkiintoinen. Sehän on itsessään monikulttuuirinen ja esimerkiksi nationalistiselle ajattelulle vieras. Se ei lietso kusipäisyyteen ja kusipäisyys on jopa kristinuskon dogmien vastaista. Mutta kuitenkin se rakentaa pohjan sille että kannattaa olla kusipää. Esimerkiksi kun on tutkittu psykopaatteja ja luonnehäiriöisiä on heillä yliedustus kirkollisissa johtotehtävissä. Tämä on mahdollista juuri siksi että valtaosa kristityistä on lammasmaisen ystävällisiä eikä taistele vastaan. Toisaalta kristinuskon lähetyskäsky itsessään on nokan tunkemista. Sosiaalisessa konteksissa neuvojen ja vastaavien antaminen kun liitetään läheisempään ystävyyssuhteeseen tai valtasuhteeseen. Näin ollen esimerkiksi käännyttävä kristitty astuu varpaille jollain tavalla. Joko hän tunkee liian lähelle ja ottaa ystävän paikan vaikka hän ei ole ystävä. Tai sitten hän ottaa valtasuhteen ja on toista parempi, joku joka opettaa ja tietää paremmin. Ja tätä valta-asemaa toinen ei halua ensimmäisenä antaa pois. Se on kenties uskoontulon viimeinen kynnys, mutta tästä on helvetin huono lähteä liikenteeseen. Hyväntahtoisuus ja hyvä intentio kristillisyydessä ajaa kusipääaktioon. Siksi hyväntahtoisista kristityistä niin moni onkin todella kusipäisiä, rasittavia ja ärsyttäviä kohdata. - Itselleni tulee vähän sellainen häpeällinen olo joka syntyy kun peiliin katsoo.
Olenkin tähän liittyen hokenut tylsyyteen asti siitä miten ihmisen sosiaalisuus on jotain jota tulee yksinkertaisesti rajata hyvinkin tarkasti. Monesti tässä on ongelmana liika dikotomisuus. Ihminen nähdään sosiaalisena tai antisosiaalisena. Esimerkiksi kun käsittelin aikaisemmin sitä että ihmiset eivät havaitusti auta hädänalaisia - ensiaputilanteissa on paljon katsojia jotka moraalisesti kauhistelevat ja myötätuntevat. Mutta puutetta on niistä jotka todella auttavat. Tässä vastaan tulee katsojavaikutus, jonka rikkomiseen tarvitaan toisen ihmisen tunteminen. Sinun on rikottava "ihmsienä olemisen" kuilu ja muutettava itsesi kaveriksi. Tai muuten saat mahdollisesti jopa kuolla ilman apua. Syynä ei ole ihmisten hyväntahtoisuuden puute, vaan toiminnan puute. Tämä tiivistänee "sloganiani" "Luotan ihmisten hyväntahtoisuuteen, en heidän hyvyyteensä."
1: Lisäksi osasyynä on Lutherin viestintäteoriaan luottaminen. Lutherista sisäisten tunteiden piilottaminen on manipulointia ja valehtelua. Ja koska tunnemaailmani on kuten klassisessa PSTD -ihmisessä on, eli en luota ihmisiin, on tämä hyvä esilletuoda. Lukija osaa tämän jälkeen, paitsi raivostua siitä miten ärsyttävä kusipää-ääliö olen, myös osaavat laittaa tekstin sille kuuluvaan arvoon. Tai oikeastaan arvottomuuteen.
Kuitenkin usein tämä on juuri jotain aivan muuta. Yhteiskunnan toimimisen (ja nimenomaan tiedetysti käytännössäkin sovelluskelpoisten mallien) tasolla sosiaalisuus kun voidaan jakaa karkeasti ottaen "ryhmähenkeen" ja "yleiseen suvaitsevaisuuteen". "Sotaisat uskonveljet ja. foininkialaiset kauppiaat" -jaottelu kuvastaa tätä eroa karkeasti. Sosiaalisuus voi olla "sisäpiiriä altruistisesti puolustavaa vihollisia vastaan taistelevaa nurkkakuntaisuutta" tai "monikulttuurisuutta ehdoilla". Tässä oleellisena erottimena toimii ihmispsykologia. Olen tässä viitannut etenkin Dunbarin huomioita sosiaalisuudesta. Hän korostaa sosiaalisuudesta ylevintä, ystävyyttä. Ja korostaa että ystävyys onnistuu vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Ihmisen muistikapasiteetti sitoo tietyn määrän ihmisiä yksilöinä. Tätä Dunbarin lukua suuremmat ihmisryhmät pidetään kurissa kontrollilla, kurilla ja kyykyttämisellä ja rajoitteilla. (Kirjoitin näistä vaikeuksista facebookin yhteydessä.) Ystävyysperustainen pohja toimii heimoyhteisöissä ja etenkin jos heimoyhteisöllä on konflikti muiden heimoyhteisöjen kanssa. Mutta sitä suuremmissa kokoonpanoissa on luotettava ihmisten ignorointikykyyn. Ystävällisyyden sijasta on luotettava siihen että ihmiset eivät välitä ja heitä ei kiinnosta. Eli kohtaaminen on sitä että noudatetaan hyviä tapoja ja etikettiä vähän kaavamaisesti, identiteetti on jokin joka näkyy korkeintaan pukeutumisessa eikä siinä että kaduilla käytäisiin vilkasta arvokeskustelua ventovieraiden kanssa. Eikä puututa toisten asioihin. Tämä onkin selityksenä sille miksi kaupunkikulttuuri on niin erilaista kuin maalaiskulttuuri.
1: Ja tämän vuoksi itse koen kaupungin erittäin vapauttavana. Lähinnä siksi että en luota ihmisiin enkä pidä heistä. Tosin olen myös niitä harvoja jotka auttavat muita ja jotka pyrkivät huomaamaan ja tervehtimään aina siivoojia ja talonmiehiä ja vastaavia, jotka usein kokevat ihmisiltä vain ohikatsomista. Ignorointikulttuurin sivutuote on tämä ohikatsonta joka on ikävää. Mutta näitä sivutuotteita on aina, kuten siihen "uskonveljet vs. kauppiaat" -juttuuni kirjoitinkin. Karkeasti ottaen toimivassa yhteiskunnassa tarjolla on aina joko mokuttamista tai kyykyttämistä.
Psykologia opettaa myös sen, että ihmiset eivät muutu. Tämä on oleellista. Sillä usein kun puhutaan hyvyydestä ja pahuudesta, ei puhuta ihmisistä ja asiantiloista vaan asioiden muuttamisesta. Esimerkiksi psykopaattien kohdalla on väärin kohdella heitä keskiverron ihmisen mukaan koska he ovat anomaalisia. Usein rankaisuja mietitään koulutusjärjestelmissä itsereflektiokulmassa. Tämä ei valitettavasti toimi konflikti- ja ongelmatilanteissa lähinnä siksi että opettajat ovat normaaleja tervejärkisiä ja fiksuja ihmisiä. (Eli sellaisia jotka voisi päästää miekkailutunneille oppilaiksi.) Heidän mielenmallinsa ei osu esimerkiksi kiusaajien käsittelyyn. Siksi olenkin usein korostanut sitä että opettaja ei ole poliisi, psykologi tahi martial art instructor. Siksi hän ei voi selvittää tapahtumia, osaa terapoida kiusaajaa tai kiusattua parempaan elämään, eikä osaa antaa kiusatulle väkivaltatilanteesta selviämisen oppeja. Näin ollen opettajalla on varsin vähän kompetenssia ratkoa ongelmaa juuri mitenkään.
1: Ja siksi asia pitäisi tehdä aina poliisiasiaksi. Sen sijaan että neuvoisi kiusatuille että "kävelkää pois". Koska jos he olisivat joskus kokeillut sitä miten "kävellään pois" muutaman kiusaajan piiristä jossa ihmiset roikkuvat kaulassasi ja reuhtovat sinua raajoistasi ja tunkevat sinua oven ja seinän väliin, he huomaisivat että tämä on toivoton ohje jolla voi lähinnä muuttaa itsensä jauhelihaksi.
Monenlaisia asioita ihmisen perusluonteesta ja sosiaalisuudesta joutuu miettimään. Olipa kyse sitten tarinankerronnan tulkitsemisesta, tai vaikkapa siitä että minkälaiset rangaistukset ovat yhteiskunnan tavoitteiden kannalta käytännöllisiä. Oma nyrkkisääntöni on se, että "Tuomo paha, olen sinun turmeltunut dissosiatiivinen arkijärkesi - ja nyt keskustelet itsesi kanssa vähän kuin hallusinaatiolle juttelisit, mikä olisi psykoottista jos se olisi muuta kuin blogitekstin väripilkotus. Kerron sinulle että ihmiset ovat hyväntahtoisia, eivät hyviä. Kaiken kaikkiaan heiltä ei pidä odottaa mitään, paitsi vaikeuksia. Muista kuitenkin että varovaisuudesta huolimatta tuottavat sinulle yllätyksiä. Ja koska olet hyvin varautunut ne ovat iloisia yllätyksiä. Älä ota niitä koskaan itsestäänselvyytenä tai jonain jota piti odottaa velvollisuutena tai ihmisen hyvyystilana. Nauti näistä anomalioista, niitä kannattikin odottaa." Ihmisiä kannattaa käsitellä antisankareina. Ei sankareina tai antagonisteina. Sillä sankareita ja antagonisteja ei käytännössä ole. Ainut johon voi luottaa on oma itse. Kaikki muu on plussaa. Ja nimenomaan plussaa, koska kyyninen optimisti ei pety. Hän on vain tyytyväinen siihen vähäänkin mitä saa. Se ei ole paljon. Mutta se on jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti