"Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain tajua valtiomiestason laatuproosan päälle. Ei ole tässä maassa mitään uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan."
(Hikipedia, "Paadhominem Lipponen")
Hyvin usein ajatuksena on, että ihmisjoukot ovat eettisiä ja valtaapitävät ovat pahoja. Tällä oikeutetaan valvontaa, jossa valtaapitävien toimia vuodetaan ihmisten tietoon. Tässä ajatuksessa on tietysti vinhaa perää ; Valta kun kiinnostaa esimerkiksi psykopaatteja, ja joskus sellaiset pääsevät johtoasemaan kun he yrittävät toteuttaa näitä ambitioitaan. Ja ilman kliinisillä diagnooseilla leikkimistäkin on selvää että koska on pahoja ihmisiä, voi heitä olla johtoportaissakin. Tällöin ei välttämättä mietitä sitä ovatko johtajat keskimäärin pahempia kuin muut. Kysymys on vaikutuksen määrästä. Koska he voivat tehdä enemmän pahaa (vaikka eivät tekisi niin heillä on potentiaali tähän) on heillä kovennettu vastuu. Josta seuraisi kovennettu valvonnan tarve.
Mielivalta on usein hyvä syy lisätä julkisuutta. Esimerkiksi kostonhimo ja uhriin samastuminen lisäävät halua koventaa rangaistuksia. Näin ollen on ihmisiä joiden emootiot ajavat heitä ylilyömään rangaistuksia. Heidän moraalisuutensa on se elementti joka tekee heistä julmia. Ja tarvitaan joku joka vahtii näitä "ääritapauksia". Keskivertoihminen vaatii heitä tyynempää linjaa. Tämäkin seuraa tuttua ajatusrataa siitä että ihminen olisi keskimäärin yllättävänkin hyvä. Että pahuus on marginaalista.
Tätä voidaan tukea Milgramin "yllytyskokeella", jossa testattiin miten pitkälle koehenkilöt olivat valmiita menemään. Koe selvitti että "tottelin vain käskyjä" -hengen luominen sai ihmisiä antamaan jopa tappavan koviksi määriteltyjä sähköiskuja pelkistä vääristä tietokilpailukysymyksistä (valekoehenkilölle joka teeskenteli saavansa sähköiskuja). ; Tätä teemaa voi vahvistaa myös miettimällä kuuluisaa Zimbardon tekemää ns. "Stanfordin vankilakoetta". Siinähän koehenkilöt arvottiin vangeiksi ja vartijoiksi. Ja ulkoisen kontrollin puute teki rooleista tiukkenevia. Koe jouduttiin lopettamaan kun vartijat muuttuivat julmiksi. ; Kysymys kuka vartioi vartijoita on tätä kautta hyvinkin oleellinen.
Kuitenkin kun Zimbardon vankilakoetta mietitään tarkemmin, huomataan että tosiasiassa syynä ei ollut se, että yksittäiset raa-at vartijat olisivat toteuttaneet itseään. Koko ryhmä oli tekojen kohteena. Tähän on psykologisesti erikoinen selitys. Nimittäin se, että "Stanfordin vankilakokeen" julmuus johtui nimenomaan valvonnasta. Tämä ei ollut ulkoista valvontaa, vaan ryhmän sisäistä valvontaa. Julmuuden syy on ryhmäpaine. Nimenomaan sosiaalisuus teki vartijoista julmia. Samoin Milgramissa "tottelin vain käskyjä" oli oleellista. Yllytys oli tarpeen. Ilman sosiaalista auktoriteettist vallankäyttäjää tulokset olisivat erilaiset.
Robert Kurzban lähestyy samaa ilmiötä (tosin eri esimerkein kuin mitä itse käytin, ja hieman eri kulmasta) "Why everyone (else) is a hypocrite". Hän nimittäin kuluttaa kirjassaan paljon aikaa sen miettimiseen miten tieto ja tietäminen on usein pahasta sosiaalisissa tilanteissa. Hän peräti aloittaa kirjansa sillä, että liikennekäyttäytyminen on sosiaalista ; Philadelfiassa ajokulttuuri on sellainen että siellä kuskit ovat raakoja kuskeja, mutta pahiten auton alle jää jos on tarkkaavainen ja varovainen. Sillä jos autokuski näkee että olet ignorantti, hän jarruttaa. Jos taas hän näkee että näet hänet, tilanne on kisa "auto vs. ihminen" jossa ihminen ei tietysti toivo ottaneensa osaa koko kisaan. ; Kurzban korostaa että Philadelfian kulttuuri ei siis suinkaan ole sellainen kuin frogger -pelissä jossa autot liikkuvat riippumatta siitä miten sammakon kanssa liikutaan. Tässä pelissä tarkkaavuus on elämän ja kuoleman kysymys. Hän korostaa että melko usein fysikaalinen maailma toimii kuten frogger -peli ja sosiaalinen maailma kuten Philadelfian autovirrassa liikuskelu. Hän siis korostaa että sosiaalinen kulttuuri vaatii usein tietämättömyyttä, yhteiseen valheeseen osallistumista, sormien läpi katsomista ja vastaavia ilmiöitä joita itse kutsuisin "epäfilosofiseksi elämänasenteeksi". ; (Kirja on periaatteessa sitä varten että se näyttää että ihmiset myös toimivat tällä tavalla, eli kyseessä ei ole pelkkä teoria mielestä, vaan se on koejärjestelmien tukema teoria mielestä.)
Yksi hänen lukunsa käsittelee rangaistuksia. Hän huomauttaa, että kun puhutaan rangaistuksesta, on kyseessä aina sosiaalinen aktio. Ja tässä maine on tärkeää. Siksi onkin niin että (a) julmimmat rangaistuskulttuurit tekevät julkisia rangaistuksia (b) kun rikoksen rangaistus tehdään julkiseksi, rangaistus tuppaa kovenemaan (c) ja jos rangaistus tehdään salaisemmin se tuppaa hiljenemään. (d) Jos rangaistus täytyy tehdä itse, se usein myös hiljenee.
Joskus ihmiset katsovat rikoksia sormien välistä koska (a) he eivät pidä tekoa itse pahana vaikka eivät sitä itse ehkä teekään (b) he tekevät tekoa itse ja uskovat että voivat jäädä siitä kiinni. Mutta hyvin usein kysymys ei ole edes siitä että ihmisillä olisi eri arvot kuin yhteiskunnalla. Silloin henkenä on se, että (c) vaikka rangaistus nähdään ansaituksi, piilossa tehty rangaistus ei pidä sisällään julkista tunnustusta siitä että "näitä arvoja minä kannatan". Ihmisten sosiaalisuus ja moraalinormien tunnustaminen yhdistettynä julkisuuteen tarkoittaa julmuuden lisääntymistä. (d) Rangaistuksia vähentää itse asiassa sekin että rangaistus täytyy antaa itse. Vaikka rangaistuksen antajaa ei usein pidetä pahana, ja rankaisijaa voidaan jopa arvostaa, rangaistukset yleensä pienenevät jos ne joudutaan tekemään itse.
Ihmiset eivät tietysti ajattele näin tietoisesti. He eivät tiedä toimivansa näin. He vain toimivat näin. Tätä on hyvä miettiä siltä kannalta, että kun kammoamme Guantanamo Bayn kidutuksia, emme helposti muista eurooppalaista julkirangaistuskulttuuria jossa torinkulmalla oli hirttolava. Selvästi se, että kansa näkee teot ei ole mikään este tai rajoite. Pikemminkin juuri rangaistusten piilossatekeminen on yksi niistä tärkeimmistä elementeistä joiden vuoksi Guantanamo Bay edes on konrtastissa julmimmasta päästä.
Tosin kun mietitään asiaa tarkemmin, voidaan tietysti huomata että "julkisuus" on itse asiassa vaikeasti määriteltävä. Zimbardon vankila oli itse asiassa hyvin paljon samantapainen kuin Guantanamo Bay. Eli sisäinen kulttuuri ajaa ihmiset julmuuteen. Ryhmäpaine tiivistää ja sosiaalisuus muuttuu julmuudeksi (moottorinaan peräti ihastuttavat eettiset moraaliset tuntemuksemme). Julkisuus ja sosiaalisuus ovat toisin sanoen hyvin hankalasti rajattavissa. Luultavasti julkisuus vähentää Guantanamo Bayn rangaistuksia, mutta tämä toimii jos ja vain jos tästä ei tehdä liian julkista, eli rangaistuksista ei tehdä mitään Big Brother -mallista kansanviihdettä.
Tämä voi ohjata mielteet siihen että itse asiassa moni teloituskulttuuri tekee "salaisia kuolemantuomioita". USA:lla on kuolemanrangaistusjärjestelmä. Tämä on toki intiimi siten että sitä ei tehdä missään torilla. Heillä ei ole missään Washingtonin "national mallilla" mitään giljotiinia. Kuitenkin teloitukset ovat silti sosiaalisia tilanteita. Sillä on yleisö. Viimeiset sanat painetaan muistiin ja julkistetaan. Nämä ovat oleellisia. Sillä ilman tätä ainut ero kuolemanrangaistuksen ja elinkautisen vankeuden välillä olisivat rahakysymyksiä. Kuolemantuomiota on tässä tilanteessa vaikeaa perustella, koska yleiset arvot USA:ssa arvostavat ihmishenkeä. Julkisuus kuitenkin lisää julmuutta juuri sen verran että teloituskulttuuri voi enemmän kuin hyvin.
Tämä muistuttaa siitä miten Boyer on määritellyt fundamentalismin ; Hän korostaa että siinä rangaistus ei ole kosto ja kompensaatio rikolliselle, vaan se on luonteeltaan sosiaalista. Esimerkiksi kun sotilaat antavat ilman lupaa sukkasaippuaa heikoimmille sotilaille, heitä ohjaa ryhmäpaine, joka ei ole pelkkä rankaisu. Se myös kertoo "viattomille" sen että ruodussa on pysyttävä koska jos lipsahtelee niin on itse sukkasaippuan kohteena. Tämäkin on siitä oleellinen muistettava, että sukkasaippuaa tehdään usein "puolisalaisena", eli johtoportaat eivät joko tiedä sitä tai eivät halua kuulla siitä. Asiaa katsotaan usein sormien välistä koska "sukkasaippua" on "oleellinen osa koulutusta" jota ei vain tunnusteta virallisesti. Boyer kuvaa tämänlaista PR -kielen teologisen korrektiuden käsitteellä. Käytänne on usein eri kuin se millä silosanoin sitä levitetään ulkomaailmalle. ~ Pinnallinen ajattelija näkee sukkasaippuatilanteen ratkaisuksi julkisuutta. Tämä kuitenkin todennäköisesti ampuisi jotenkin omaan nilkkaan. Ainakin jos julkisuutta lisättäisiin kovasti.
Tämä sosiaalisuuden muistutus kertonee jotain myös Stalinin salateloituksista. Stalinin touhuthan saattavat vaikuttaa hyvinin omituisilta, sillä hän nimenomaan piti julkista fasadia jossa asiat olivat hyvin. Hänen julmuutensa oli kuitenkin hyvin sosiaalista ja sillä oli yleisö. Yleisö ei vain ollut kansa. Stalin oli tunnettu siitä että hän välitti lähinnä kilpailijoista. Hän näki muut vallassaolevat potentiaalisina uhkina. Salateloitukset olivat heidän tiedossaan. Stalin siis harjoitti teloituksillaan sukkasaippuointia joka ei vain tapahtunut valtahierarian pohjalla, vaan nimenomaan sen huipulla.
Tämä kaikki johtaa tietysti mietteet siihen että julkisuus ei ole aina hyvästä. Ja että me kaikki olemme jossain määrin fundamentalisteja tai taipuvaisia fundamentalistisuuteen. Se, että selittää että meidän alakulttuuri ei ainakaan ole fundamentalistinen on itse asiassa lähinnä osoitu siitä että ryhmällä ei ole itsekritiikkiä. Ja se on näissä asioissa paha merkki. Se nimittäin kertoo että emootiot ja arvot ja ryhmähenki ovat siinä tärkeitä. Eli läsnä ovat ne elementit joissa "kolmesta hyvästä tulee yksi helvetin paha". (Sosiaalisuus, moraalinormit ja halu oikeudenmukaisuuteen eivät ole aina hyviä asioita, niistä kumpuaa julmuus.) ; Tarinan opetus onkin likimain se, että ne ihmiset joiden julkisuuskuva mainostaa sitä että he ovat hyviä ihmisiä kertoo lähinnä siitä että he ovat joko pahoja tai varsin valmiita sellaiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti