"Pulchra enim sunt ubera quae paululum supereminent et tument modice, nec fluitantia licenter, sed leniter restricta, repressa sed non depressa."
(Umberto Eco, "Ruusun nimi", 1980, sivu 293)
Tuo alkuun laittamani lainaus on analyysi kauniista naisten rinnoista. Eco kuvaa romaanissaan tämän avulla sitä miten siveyslupauksien alla elävät munkit eivät aina ole mieleltään kovinkaan siveitä. Moni voisi nähdä että vain selibaatti voi rakentaa monisyisen argumentin kauniista naisten rinnoista ja muotoilla sen latinalaiseksi määritelmäksi. Tämänlaista kutsutaan tekopyhyydeksi tai kaksoisstandardeissa elämiseksi.
Edellämainitsemani rintojen kuvaus on myös sisällöllisesti kiinnostava. Se ei nimittäin vain käsittele ihanaa aihetta, vaan sen lähestymistapa noudattaa Aristoteleen kultaisen keskitien periaatetta. ; Määritelmissä on nimittäin vastakkaisuuksia, ja kauneus haetaan näiden ääripäiden väliltä. Näin ollen rintojen täytyy olla sen verran raskaat että ne pullistuvat mutta eivät niin raskaita että ne eivät roikkuisi.
Olen joskus käyttänyt tätä "rintakuvaa" viitatakseni siihen että seksuaalivalinnassa on piirteitä jotka vaikuttavat olevan kohtuu pysyviä. Kauniiden rintojen periaate on lähes universaali. Bioestetiikassa ulkonäköpiirteiden, myös rintojen esteettisyyttä tietysti jopa aivan tutkitaan ja selvitetään. (Se ei tosin ole työnä yhtä kivaa kuin ensiajatellen kuulostaa, mittaamista ja prosentteja "ihmismassojen" reagoinneista tavalla jossa kaikki on otoksia eikä sitä miten itse saa tai ei saa erektiota.)
Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ajattelin tarkastella asiaa hieman toisella tavalla.
Aristoteleen perusideana on se, että ihmisellä on luonnollinen tila, jonne hän pyrkii. Ihmisen intentio pyrkii kohti onnellisuutta ja luonnollisessa tilassaan hän on onnellinen. Näin intentio ja maali ovat ikään kuin yhteenkietoutuneita. Hänen maailmassaan konflikti oli vain harmoniaa varten. Eli esimerkiksi kauniit rinnat löytyvät kun keskenään riitelevien teemojen välistä löydetään keskilinjan tie.
Schopenhauer taas on ollut enemmänkin sillä kannalla että ihmisen intentio ja tahto ovat tuhoamassa onnellisuutta. Schopenhauer ei toki olisi erimielinen sen kanssa ovatko munkkien määrittelemät rinnat ihanaiset. Hän oli enemmänkin sillä kannalla, että kauniit rinnat ovat ansan syötti. Ansa taas on muualla. Schopenhauerin mukaan ihmisen elämäntahto tähtää jälkeläisten saamiseen ja näiden elämään. Näin ollen ihminen helposti ajautuu valikoimaan sellaisia seksuaalipartnereita joiden kanssa on mahdollisimman vaikeaa elää.
1: Tämä on mahdollisesti mielenkiintoinen kulma tulkita Laasaslaisten pessimismiä. Hänhän sitoo seksuaalisen markkina-arvon erilaisiin ominaisuuksiin ja piirteisii, joista ihanaiset rinnat ovat tietysti yksi mutta vain yksi esimerkki. Samalla he kuitenkin ovat pettyneitä siitä miten naiset vaihtavat kriteereitään tai että kun he ensin haluavat yhtä ja sitten kun tätä tottelee niin tuleekin pitkäjänteisiä vaikeuksia. Kenties Schopenhauerin elämäntahdossa on tässä kohden jotain sanottavaa asiaan. Nainen voi esimerkiksi toivoa "kanna minut metsään apinamiestä" mutta ei sitten kykene elämään sellaisen kanssa. Schopenhauer voisi jyrähtää että Laasasen ohjeilla ei pitkäjänteistä onnellisuutta olisi saatavilla.
Schopenhauerin ajatuksena oli että lapsi oli ikään kuin jokin jossa tähdättiin kultaiseen keskitiehen ; Esimerkiksi jos mies oli luonteeltaan kiivas, elämäntahto ajoi häntä valikoimaan tasoittavaa naista. Kuitenkin tästä seuraisi ihmisten yhteiselämän hankaluus. Erilaiset intressit ja asenteet maksimoivat konflikteja. Schopenhauerin kannalta vastakohdat siis vetävät toisiaan puoleensa ja tämä mitä me haluamme on tehokkain keino pilata elämämme. Ihmiset siis ikään kuin haluavat kumppaneita joiden kanssa heidän olisi mahdollisimman vittumaista elää. Siksi tahdosta vapautuminen ja järjen korostaminen oli Schopenhauerille oleellista.
Aristoteleen ongelma
Aristoteleen esillenosto on oleellista koska hän oli viisas mies. Hänen ihmismielen käsittelynsä on kuitenkin yhtä puutteellista kuin hänen fysiikkansa oli. Siinä oli puutteita, ja voidaan sanoa että se oli väärässä.
1: Hänen fysiikkansakin oli fiksua, mutta koska se ei tuntenut inertian käsitettä, se käsitteli aiheet joissa inertiaa havaitaan hyvin erikoisin keinoin. Aristoteleelle liike-energia oli lyhytaikaista ja intentio loi energiaa. Näin esimerkiksi kuulantyöntäjän intentio siirsi voimaa kuulaan ja kun se loppui ei kuula enää edennyt. Nykyisin taas ajatellaan että kuula jatkaisi lentoaan suoraviivaisesti ja ikuisesti elleivät ilmanvastus, gravitaatio ja muut voimat vaikuttaisi siihen.
Aristoteleen mielen ongelma oli se, että hänellä oli vain "yksi mieli". Telos oli hyvinkin tarkasti määrittynyt ideaalitila. Konflikti oli tässä illuusio. Erimielisyys oli erehdys. Aristoteleen tätä puolta ei huomata kovin helposti, lähinnä sen vuoksi että kulttuurimme on kartesiolaisen dualismin sävyttämää ; Itse asiassa monet ihmiset jotka eivät usko sieluun ja yliluonnolliseen, ovat hekin pitämässä yllä ajatusta jossa olisi yksi mieli joka ohjaisi kehoa.
Schopenhauerin ajatus on mielestäni oleellinen koska se toi mukanaan ripauksen "skitsofreenisuutta". Tässä en korosta sitä että ihmisellä olisi todella kaksi persoonaa, joista toinen olisi oma itse ja toinen olisi elämäntahto. Sen sijaan korostan että ihmisellä on yksi persoona, joka rakennetaan selittelemällä ristiriitaisia haluja asioihin.
Tähän liittyen esillenostamani munkkiesimerkki on oleellinen. Sillä siinä on kysymys itsepetoksesta tai kaksinaismoralismista. Itsepetoksen kohdalla filosofit ovat usein olleet vaikeuksissa. Ja yleensä syynä on ollut juuri se, että on jämähdetty ajatukseen jossa ihmisen ytimessä olisi yksi erottamaton ja jakamaton minuus. Esimerkiksi filosofinen itsepetosta käsittelevä kirja "Self and Deception" selittää että itsepetosta ei voisi oikeastaan edes olla olemassa koska "The person cannot, of course, be S1 and S2", jossa S1 on uskomus johon uskoo ja S2 on tälle ristiriitainen toinen uskomus. Tämä perustelu toimii jos ja vain jos oletetaan että of course pitää paikkaansa, eikä ole vain keino peittää sitä että taustalla on oletuksenvarainen uskomus ja heittää horse laughia kaikille kriitikoille naamaan jo ennakolta.
Tosiasioiden mukaan tämä ei ole kovin uskottava tila sillä siveysmunkki joka on tehnyt siveyslupauksen ja samanaikaisesti haaveksii analyyttisesti tisseistä on mitä herkullisin esimerkki siihen miten ihmiset voivat samanaikaisesti uskoa että S1 ["tissit ovat hyvä"] ja S2 ["tissit ovat paha"]. Munkki kaihtaa että tuntee vetoa samaan kohteeseen.
Tässä mielessä Schopenhauer vastaakin yllättävän hyvin totuutta ; Esimerkiksi Eagleman kuvastaa sitä, miten pitkäjänteinen suunnittelu murtuu helposti lyhytjännitteisiin viekoituksiin. Ihminen tietää pitkäjänteisen parhaansa, mutta ei silti aina onnistu siinä koska hän haluaa samanaikaisesti jotain joka on tätä vastaan. Kahneman taas selittää miten intuitio ja harkinta ovat molemmat inhimillisiä prosessointitapoja, mutta ne molemmat antavat silti keskenään ristiriitaisia tuloksia, ja että näissä konfliktitilanteissa joskus voittaa järki ja joskus tunteet. (Ja toisinaan tunteet jyräävät ja järki ei saa edes mahdollisuutta. Ja jossain tilanteissa toisin päin.)
1: Toki Schopenhauer oli näkemyksissään alkeellinen. Hän on tässä suhteessa hieman kuten Newton fysiikalle - eli Einstein on parantelemassa näkemyksiä. Aristoteles on psykologialle samaa mitä Aristoteles on fysiikalle, mutta Schopenhauer on onnellisuusfilosofi/pessimisti joka mietti lähinnä sitä psykologiapuolta.
Schopenhauerilaiseen mieleen, todellisuuteen - and beyond.
Aristoteelisuuden hylkääisellä on yllättävän suuria vaikutuksia. (1) Sillä hänen teloksensa voidaan tosiaan liittää kaikkeen ajatteluun "yhdestä minästä" ja tätä kautta ajatus sielusta voidaan nähdä Aristoteelisesti sävyttyneeksi (b) Tämä ottaa tietysti kantaa esimerkiksi pahan ongelmaan. Itse asiassa Jeesus etääntyi asian selittämisestä, ja pahan ongelman selittely on tällä tasollaan enemmän juutalaista kuin kristittyä ajattelutapaa. Mutta koska kristillinen perinne kuitenkin otti ytimekseen sen, että Platon ja Aristoteles ovat suuret auktoriteetit joiden kautta kaikki oikeutetaan, ei ole ihme että joku on alkanut ajattelemaan että maailman syvin olemus pitää sisällään sen luonnon joka on hyvä asia. Kun luonnollisuus on telos on onnellisuus on oikeat tavoitteet, ei olla kaukana siitä että ajatellaan että kaikki ongelmat ja konfliktit vaativat vain harmonisen kultaisen keskitien löytämistä.
Mutta tässä on vaikutusta myös politiikkaan. Etenkin työn politiikka on aristoteelisesti sävyttynyttä. Itse asiassa nykymaailmassa onkin otettu onnellisuuden tärkeimmäksi mittariksi itsetunto. Aristoteelisessa mielessä se tietysti kelpaa teloksen mittariksi. Robert Kurzban kuvaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa sitä miten itsetunto on sosiaalitieteiden tutkituin yksittäinen teema. Hän kuvaa sosiaalipsykologian "Handbook of Self and Identityn" määrittelevän aihepiirin "It is almost axiomatic to social psychology that people seek to maintain, enhance and protect their self-esteem." Kurzban kuvastaa tätä asennetta tiukentaen "Axiomatic, as in, assumed, taken for granted, not to be questioned. This is not a subject open to, you know, falsification, which one might expect of people doing science." Itsetunto on aihe josta ollaan kiinnostuttu jota on tutkittu aihe, ja psykologiassa lähes kaikki aiheet käsittelevät joko tätä tämän nimellä. Tai sitten se käsittelee onnellisuutta ja tähän liitettyä optimismia. Itsetunto, optimismi ja onnellisuus taas ovat keskenään - joko täysin tai ainakin miltei - synonyymit. Ainakin siinä tavassa miten niitä käytetään yleisesti.
Itsetuntoa liitetään esimerkiksi siihen että ihmiset kohtelevat hyvällä itsetunnolla varustettua paremmin, kokevat ihmisen miellyttävämmäksi, ja itsetuntoisen suorituskyky ja taidotkin kohenevat, luovuus harppaa uusille nerokkuustasoille eikä työstä enää tunnu vaivaakaan olevan. Kurzban korostaa että tehdyistä tutkimuksista kuitenkin paistaa se, että suurin osa tästä on illuusiota.
1: Kurzban kuvaa miten etenkin kouluttamattomat ihmiset ohittavat nämä epämiellyttävät totuudet koska heidän intuitionsa sanoo päinvastaista. Todisteet ovat tärkeitä vain jos ne tukevat tätä perusintuitiota ja jos joku on ristiriidassa sen kanssa tämä ohitetaan irrelevanttina koska se ei voi olla totta koska se on intuitionvastaista. Eli se vakio joka ylläpitää sielukonseptia, saa ihmiset riippumaan kartesiolaisessa dualismissa tai mielen homunculusteoriassa....
Jos sinulla on hyvä itsetunto, koet että muut ihmiset arvostavat sinua enemmän, että taitosi on kunnosa, että suorituksesi oli oikein hyvä, että olet karismaattisempi ja pidetympi - ja nokkelampi. Kuitenkin sinua voidaan pitää nokkavana egopullistelijana jona tekeminen on puolilaatuista ja että osaamisen aura on vain fasadi, jonkinlaista muiden petosta, tai ainakin itsepetosta.
1: "Kyökkupsykologian ystäville" asiaa voisi avata siten että optimistin maailmassa on aristoteelisia sävyjä ja pessimistisessä maailmassa schopenhauerilaisia sävyjä ; Optimistille hyvä itsetuntemus ja hyvä itseluottamus kulkevat käsi kädessä kohti onnellisuutta ; Ihmisen luonnollinen tila on onnellisuus, itsetuntemus ajaa kohti tätä ja kun sen saavuttaa saat itseluottamusta. Näin esimerkiksi hyvä työ on sitä että tekee mistä pitää ja tämä sitten hyödyttää yhteiskuntaa ja maailmaakin. Pessimistille itsetuntemus ja itseluottamus ovat monesti ristiriidassa. Se, mitä saa aikaan ja mitä kokee eivät ole sama asia. Eikä oma positiivinen asenne muuta maailmaa paremmaksi, vaan enemmänkin ajaa vaikeuksiin -ellei peräti tee ihmisestä itsepettäjää tai jopa muille valehtelijaa.
Kurzban kuvaakin sitä että tutkimusta on paljon ja se antaa ihan oikeaa tietoa aiheesta. On esimerkiksi havaittu, että itsetunto on miehillä hieman suurempi kuin naisilla. Mutta että tämä ero on niin mitätön että yksilökohtaiset erot ovat moninkertaisia tähän eroon verrattuna. Ero vaatii hyvin suurten ihmismäärien läpikäymistä. Muutoin ero peittyy kohinaan. Sukupuoliero on, mutta se on kuitenkin "lähes nolla". Kurzbahn korostaa että onnellisuus on mukava asia, mutta että tiede näyttää että se selittää yllättävän vähän asioita. 1: Esimerkiksi monesti korostetaan että optimismi boostaisi suorituksia. Tätä ei kuitenkaan näy testeissä. Yksi syy on se, että optimismi voi innostaa tekemään ja yrittämään, mutta toisaalta se myös heikentää itsekriittisyyttä. (Mikä voi selittää sen että optimismi tuntuu näkyvän puhelinmyynnin kaltaisissa toiminnoissa, jossa pessimistit ovat rehellisiä onnistumisprosenteissaan ja optimistit yliarvioivat kykynsä ja optimistit myyvät kaiken kaikkiaan enemmän, koska eivä lannistu. Mutta tämänlaiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.) Itsetunto vaikuttaa käytännössä vain siten että ihmisten suhde suorittamiseen on se, että jos suoritustaso on sama, hyvällä itsetunnolla ihminen kokee sen paremmaksi ja huonolla itsetunnolla sitä arvioi alemmaksi. Itsetunnon efekti on siis se, että oma tyytyväisyys suoritukseen on eri, muiden arvio pysyy samana. Lisäksi näyttää siltä että epäonnistuminen lannistaa ja status nostaa itsetuntoa. Eli "Sarasvuolainen" yritys imitoida pärjäävien piirteitä on makaaberi, koska siinä seuraus määrittyy helposti syyksi.
Kurzban kuvastaakin paradoksia (s 140) "psychologist think that the need for self-esteem explains basically everything. The evidence suggest, in contrast, it explains almost nothing." Itsepetoksen teoriassa oleellista onkin huomata, että se selitetään usein siten että ihminen tietää pettävänsä itseään. Ja tällöin esiin nostetaan itsetunto. Että ihminen ylläpitää itsetuntoaan luomalla mainetta ja illuusiokuvaa suoritustasosta. Schopenhauerin korostamassa maailmassa asia ei ole näin yksinkertainen. Ihminen ei koe usein ristiriitoja sillä hän selittää ristiriidat mielessään pois ad hoc.
Schopenhauer oli esi-evolutionisti
Syy, miksi valitsin ärmätti-Schopenhauerin blogauksen pohjaksi ei ole välttämättä ensivilkaisulla ilmiselvä. Esimerkiksi jos puhutaan mielen jaottuneisuudesta, mieleen tulisi helposti ainakin se, että historia selittää usein ihmisen erilaisten riitelevien vaikutusten taakse. "Aku Ankkakin" tuntee tämän konvention piirtämällä akun toiselle korvalle demoni-Akun ja toisella pieni enkeli-Akun, tämä idea toistuu hyvin useissa tarinoissa.
Näissä on kuitenkin perusideana kartesiolaisen dualismin monistus. Niissä on skitsofreenisiä sävyjä. Niissä syntyy tilanne joka vertautuu siihen että luovuus on nähty tulevan muusajumalattarilta. Schopenhauerin selittämiseksi ei tarvita tämänlaisia pikku-ukkeleita koska hänen tietoisuudessaan on osa joka ei ole itsessään tietoinen vaikka se ohjaakin toimiamme. Elämäntahto ei ole mikään pahantahtoinen tai hyväntahtoinen persoona. Jälkeläisnäkökulma taas tarkoittaa sitä että Schopenhaueriin on tavattu liittää "esi-evolutionistin" leimaa. Ja tämä on oikein, koska Kurzbanista ei voi puhua olematta puhumatta evoluutiopsykologiasta.
Kuitenkaan evoluutio ei ole aristoteelinen. Toki useinhan evoluution mielikuva on sellainen että voisi luulla että se ajaa kohti juurikin aristoteelista maailmaa. Kaikki kreationistien puheet siitä että evolutionismi johtaisi hedonismiin perustuvat juuri tähän ajatukseen. Ja he käyttävät sitä menestyksekkäästi juuri siksi että muutkin kuin kreationistit uskovat tämänkaltaisia asioita. Tämä on kuitenkin näkökulmana virhe ja osoitus evoluution osaamattomuudesta.
1: Osa tästä virheilystä on helppo huomata. Esimerkiksi se, että ihminen on sopeutunut oloihin jotka eivät vastaa modernia elämäntapaa, ja koska evoluutio on hitaahko, emme ole vielä ehtineet täysin sopeutua näihin muuttuneisiin oloihin. Näin esimerkiksi sokeritauti on nyt suorastaan kansantauti. Sillä elimistömme pyrkii kohti itsesäilytystä, vararavinnon keräämistä. Luolamiesaikana ei ollut suklaapatukkakoppeja tai karkkikauppoja. Sokeritautiin johtava mässäily johtuu siitä että emme ole sopeutuneet selviämään niistä uhista ja riskeistä joita karkkikauppa työmatkalla tuottaa. (Sanoo henkilö joka osti tänään 2kg karkkia työpaikalla jaettavaksi. Ja selitti että ei halua kuittia koska olisi noloa jos verottaja tai vaimo saisi selville miten paljon karkkia äijä mässää. Etenkin nyt kun olen karkkilakossa.) Näin ollen evoluutio ja luonnollinen elämäntapa onkin modernissa maailmassa paha. Tunteiden kuuntelu ja onnellisuuden tavoittelu ampuu helposti omaan nilkkaan.
2: Vaikeampi syy on sitä että ihmiset ovat erittäin syvällisellä tasolla paskoja evoluutioteorian ymmärtämisessä - vaikka kaikki kokevatkin osaavansa sen koska sehän on heistä "helpoin teoria ikinä" ; (Helppous on illuusio joka johtuu siitä että ihmiset eivät osaa evoluutiota mutta heillä on aiheestsa intuitiivinen mielipide. Joka taas on juuri niin simppeli kuin ihmisen intuitiopohjaiselle ajatuskyhäelmälle voikin olettaa. Ihmiset ovat tässä kohden tyhmempiä kuin kukaan heidän lajitoverinsa oikein haluaisi tunnustaa.) Ihmiset ajattelevat evoluutiota yksilötasolla eivätkä geenitasolla kuten pitäisi. Evoluutio tuottaa toki asioita joissa onnellisuus ja oma hyvinvointi ja kelpoisuuden kasvu ovat sama asia. Mutta tosiasiassa evoluutio selittää myös uhrautuvaa toimintaa ; Esimerkiksi voidaan arvioida kuinka monen jälkeläisen puolesta kuoleminen on evoluution kannalta heritabiliteettia kasvattava itsemurha. Evoluutio ei välitä yksilöistä.
Siksi ei pidä ihmetellä että evoluutiopsykologia tunnetaan nimenomaan modulaarisesta mallista. Sen ytimessä on ajatus siitä että ihmisessä on useita eri toimintamalleja. Näin itsepetos ja kaksinaismoralismi ovat ikään kuin jotain jota evoluutio itse asiassa tuottaa. Rationaalinen havaitsija joka näkee maailman sellaisena kuin se on ja joka rakentaa tästä koherentin teorian ei ole se mitä evoluutio tekee. Modulaarisessa mallissa ristiriidat ovat yksinkertaisimmillaan sen tapaisia mitä syntyy kun nälkäinen rotta laitetaan labyrinttiin jossa on tarjolla ruokaa sähköiskuja vastaan. Rotta voi varoa ruokapaikkaa kun sen ei ole nälkä. Ja sähköiskujen voimakkuus rajaa sitä miten nälkä rotalla tulee olla ennen kuin se altistuu sähköiskulle saadakseen ruokaa. Rotta haluaa samanaikaisesti poistua paikalta että mennä paikalle.
Emme kuitenkaan havaitse kaikkia konflikteja. Eagleman on tässä korostanut sitä, että suurin syy on tietoisuudessamme. Tietoisuutemme ei oikeasti ole "minä". Se on vain jäävuoren huippu. Valtaosa prosessoinnista on "refleksinomaista" tai intuitiivisempaa. Vasta kun asia on niin tärkeä että se pitää ratkaista erikseen tietoisuudessa, me kiinitämme siihen huomiota.
Mieli on tässä vähän kuin muistinauha. Emme huomaa taukoja, koska ei ole mitään joka tarkkailisi nauhaa näiden taukojen aikana. Ja jos meidän pitää rakentaa jokin tilanne, peitämme ilmiselvät aukkopaikat keksimällä niihin jotain.
Kutzban selittää miten joillain ihmisillä epilepsian korjaamiseksi tai aivovamman seurauksena aivopuoliskoja on eroteltu toisistaan. Tämän seurauksena syntyy erikoinen tilanne jossa toinen aivopuollisko voi saada informaatiota jota toinen puoli ei saa. Koska yhteyttä ei ole, viestit eivät kulje puolelta toiselle. Tämä johtaa erikoiseen käytökseen jolle "potilailla" on kuitenkin aina selitys. Ja se ei usein ole se selitys jonka luulisi. Ihminen voi jopa toimia hieman tätä ilmiötä kuvaavan "House MD" -jakson potilaan tapaan, jossa tämän käsi nähtiin ikään kuin erilliseksi persoonaksi koska se teki asioita joita henkilö itse ei tietoisesti tehnyt. (Kädellä ei tietysti ollut persoonaa, eli kyse ei ollut skitsofreenisyydesta vaan "skitsofreenisyydesta" jossa ihmisellä on samanaikaisesti kaksi rinnakkaista vastakkaista uskomusta.)
Huvittavaa on esimerkiksi se, että jos näille potilaille antaa valintatilanteen jossa on neljä aivan identtistä housua, ja käsketään heidän valita niistä yksi, he valitsevat yhdet housut. Kun heiltä kysytään, että miten he päätyivät juuri noihin, he eivät selitä identtisyydestä samaan tapaan kuin normaalit ihmiset. He selittävät viittaamalla valitun housun ominaisuuksiin. Esimerkiksi "koska nämä housut olivat siniset". Heistä tässä selityksessä ei ole mitään omituista, koska valitut housut ovat siniset. Vain "normaaliaivoiset" ihmettelevät että miten tämä on mikään selitys kun kaikki valikoimassa olevat housut olivat nekin sinisiä ihan samalla tavalla vieläpä.
Jonathan Haidtin mainio insestitarina kuvastaa hyvin sitä, miten vastaava toimii tavallisillakin ihmisillä. Ei toki housukysymyksessä, mutta idea on sama muissa. Haidt on tunnettu moraalikysymyksistään. Hän ajaa ihmisen lajityypillisen moraalin ideaa. Hän on kertonut tarinaa insestistä, jossa sisarukset päätyvät yhdessä keskustelemaan seksistä. Molemmat suostuvat kokeilemaan sitä. Toinen sisaruksista on nainen ja toinen on mies. Naisella on ehkäisypillerit ja mies käyttää kondomia. Seksi onnistuu, kukaan ei saa tietää asiasta. Suhde lujittuu yhteisen salaisuuden vuoksi. Teko ei toistu.
Haidt korostaa että ihmiset tuomitsevat tarinassa tapahtuneen. Kun heiltä pyydetään perusteluja, he viittaavat esimerkiksi lasten epämuodostumiin, joka on eliminoitu tarinassa ehkäisyn avulla. Kun nämä selitykset ammutaan pois, mieli ei muutu. Samoin jos perustelut ovat jotain muuta, ja nämä teemat siirretään hyväksyttävämpään paikkaan, mieli voi muuttua näistä perusteluista. Mutta mieli ei muutu siitä että teko on paheksuttava. Haidt korostaakin että insesti koetaan itsessään pahana, ja kaikki selitykset ovat vain tekosyitä jotka liimataan ad hoc tapahtumien päälle.
Tämä ei ole poikkeuksellista. Itse asiassa teemme tätä koko ajan. Kognitiotieteen piirrustustehtävät näyttävät että ihmiset täydentävät osittain nähtyjä asioita. He lisäävät tarinoihin yksityiskohtia ja täsmennyksiä joita siinä ei ole sanottu (liikkuminen voi esimerkiksi muuttua muistissa kävelyksi). Ihmisten perusideana on myös assimiloida asioita, eli he ylläpitävät vallitsevaa maailmankuvaansa. Ja aukot peitetään tämän maailmankuvan avulla. Valemuistot ovat yleisiä vaikka hyvin harva mitenkään kokee että heidän muistelunsa olisivat jonkinlaista illuusionrakentamisen ja valehtelun ristiriitosta jossa anekdootinkerrontatilanne olisi itsepetos muutetaan julkiseksi valehteluksi. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisesti.
On hyvä että meillä on tämänlainen automaatti. Ihan sen takia että sisäinen konflikti on kokoaikainen tila. (Itsekin punnitsen tässä pizzan syömisen ja blogiin kirjoittamisen väliltä. Rehellisesti sanoen lopetan blogaamisen koska pizzanhalu on voittamaisill
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti