tiistai 15. tammikuuta 2013

Kiusaaminen, medikalisoitu rikos

Kiusaamiskeskustelussa on paljon erilaisia rajanvetoja. Esimerkiksi se, että kiusaajan ja kiusatun auttaminen samanaikaisesti eivät ole poissuljettuja. Tai että kiusaajan motiivien tutkiminen ei ole samaa kuin kiusaamisen hyväksyminen, että ymmärtäminen ja hyväksyminen olisivat aivan toisistaan riippumattomia asioita. Näitä kaikkia yhdistää se, että niiden primaarifunktio tuntuu olevan sivustakatsojan syyllisyyden vähentämine. Kiusaamista vähätellään.

Tämän vähättelyn suuruus on yllättävää. Se näkyy tavallaan jopa siinä että kiusaaminen on erityistermi. Termi jossa on järkeä jos ja vain jos haluna ja tarpeena on vähätellä. Aina kun puhutaan kiusaamisesta, puhutaan rikoksesta. Sen alla on monenlaisia tekonimikkeitä. On herjausta, lievää pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä. Nämä nimet kuvaavat samoja tekoja.

Aikuisten maailmassa näihin liitetään rangaistus. Ja tässä kohden esimerkiksi pahoinpitelyistä annettu vankilatuomio ei ole sama asia kuin vankilaan laitetun auttamisen ohittaminen. Itse asiassa moni näkee että vankila paitsi rankaisee, niin myös auttaa. Että vankilan tärkein funktio on auttaa ihmiset yhteiskuntakelpoisiksi.

Tämän huomion jälkeen ei ole mitään järkeä siinä että kiusaajia ei rangaista. Rankaisu on kuitenkin poisjätettävä teema juuri siksi että kiusaaminen psykologisoidaan ja tämän medikalisoinnin jälkeen auttaminen ja rankaiseminen jotenkin muuttuvat vaihtoehtoisiksi. Ja lopputulema on se, että jos kiusaajaa rankaisee, ei muka auttaisi häntä.

On hyvä muistaa että etenkin vasemmistolainen ajattelutapa vastustaa tätä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska esimerkiksi feminismissä ajatuksena on ajatus hierarkiasta jossa nainen on sorrettu. Kiusaajakin toimii käytännössä aina normatiivisesti, koska kiusaamisen uhreiksi valitaan oudot, poikkeavat ja muut joita ei suojaa "normaaliuden suoja". Ne joilla ei ole kavereita, joita ei tueta, jotka eivät saa apua. Tavallisen kiusaaminen kun toisi kiusaajalle vaikeuksia koska tavallisia puolustetaan. Oudokkeja taas ... harvemmin. Normatiivisuus ja hierarkia ovatkin johtaneet siihen että esimerkiksi "raiskaajan munat valtiolle" -argumentaatiota esitetään feministien parissa. Tässä mielessä on ihmeellistä ja sääli että myös kiusaajia ei haluta terapoida valtahierarkian boostaamisesta samantapaisin keinoin.

Moni puolustaa tässä ikää. He selittävät että nuorena tehty törkeä pahoinpitely ei ole pahoinpitely ollenkaan. Itse puhun vain ja ainoastaan nuorena aloitetusta törkeiden pahoinpitelyjen tekemisestä.
Kirjoittajan henk. koht näkemys on esitettyä tiukempi. Hän ei usko että kenestäkään kiusaajasta on koskaan myöhemmänkään elämänsä aikana hyväksi ihmiseksi. Mielestäni heiltä pitäisi lailla estää ainakin toimitusjohtajana oleminen ja muu työpaikan johtotehtävissä työskentely, poliittisen viran saaminen, yksityisyrittäminen siten että on alaisia. Samoin pitäisi estää hoitoaloille ja papiksi ja vastaaviin sosiaalisiin ammatteihin meneminen. Kiusaaja on korkeintaan latentti, siellä hän on kyyryssä väijymässä otollista hetkeä. Siihen asti he voivat teeskennellä. Kiusaaja on epäilty kunnes hänet todistetaan syylliseksi, eikä tätä muuta se, että he ovat antaneet itselleen anteeksi Jeesuksen tai psykiatrin nimeen. Itselleen anteeksiantaminen päinvastoin pahentaa heidän uskottavuusongelmaansa, kertoo että omaatuntoa heillä ei ainakaan ole.

10 kommenttia:

Elina Keränen kirjoitti...

Rankaisu on kuitenkin poisjätettävä teema juuri siksi että kiusaaminen psykologisoidaan ja tämän medikalisoinnin jälkeen auttaminen ja rankaiseminen jotenkin muuttuvat vaihtoehtoisiksi. Ja lopputulema on se, että jos kiusaajaa rankaisee, ei muka auttaisi häntä.

En tajua. Miten niin muka ei voisi rangaista ja auttaa yhtä aikaa? Vankilatuomiokin on sekä rankaisua että auttamista: vapaudenriisto plus normaalielämässä kiinni pitäminen opiskelujen ja työnteon kautta.

Sinun rakentamassasi maailmassa näyttää olevan niin, että kiusattu on jotenkin absoluuttisen hyvä ja kiusaaja on absoluuttisen paha ja tulee aina olemaan. Kuvitellaan, että koululainen A iskee B:n leukaluun murskaksi. Sinun maailmassasi A pitäisi laittaa loppuiäkseen Isoveljen valvonnan alle. Mennään pari vuotta ajassa taaksepäin: A:n äiti C kiinnittää A:han huomiota vain kun tämä satuttaa jotakuta. C valvontaan, ja nyt A onkin absoluuttisen hyvä. Mennään vielä 20 vuotta ajassa taaksepäin: C:n setä D raiskailee C:tä huvikseen. D valvontaan, ja nyt C onkin absoluuttisen hyvä. Jos oltaisiin menty B:n koululaisajoista parikymmentä vuotta eteenpäin, niin mistä sen tietää mitä hauskaa B olisi tehnyt ja kenelle.

Jos jossain vaiheessa jotakuta heistä olisi sekä rangaistu että autettu, niin kierre olisi edes saattanut katketa. Jos vaikkapa C olisi laitettu vankilaan joksikin aikaa ja jätetty psykoterapia hoitamatta, tämä olisi todennäköisesti vankilasta päästyään vain jatkanut (kuohitseminen taas olisi johtanut luultavasti väkivaltaan, teloitusta taas en kannata). Ei ole oikein sälyttää kaikkea syytä A:n niskoille, tässä tapauksessa sekä C:n että D:n tekosia. A:n täytyy kantaa vastuu teoistaan B:lle, yhteiskunnan täytyisi kantaa vastuu siitä että A:n elämä menisi raiteilleen. Nykyään ei kylläkään tehdä niin.

Moni puolustaa tässä ikää. He selittävät että nuorena tehty törkeä pahoinpitely ei ole pahoinpitely ollenkaan.
Itsekin kannatan rikosoikeudellisen vastuun ikärajan alentamista. Edellä mainituista syistä tosin vastuuseen pitää aina liittyä myös auttaminen.

Sanoisin, että jos on valmis langettamaan elämänkestäviä rangaistuksia ilman mahdollisuutta palata normaaliin elämään, niin ei ole koskaan oikeaa rikosta nähnytkään tai tutustunut kehenkään rikolliseen. Pumpulissa kasvaneet ovat yleensä kaikkein armottomimpia mitä tulee rikoksen tehneiden ihmisyyden tunnustamiseen.

Elina Keränen kirjoitti...

Lisäys viimeiseen kappaleeseen: virallinen uhrius on yhdenlaista ei-pumpulissa kasvamista, virallinen pahuus toisenlaista. Armottomuus voi liittyä ensin mainittuun, vaikka myös jälkimmäiseen liittyy usein epävirallinen uhrielementti.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

"En tajua. Miten niin muka ei voisi rangaista ja auttaa yhtä aikaa?"

Sitäpä minä tässä juuri ihmettelen. Minusta juuri mikään ei estä. Todellisuus näyttää olevan erimielinen.

"Sinun rakentamassasi maailmassa näyttää olevan niin, että kiusattu on jotenkin absoluuttisen hyvä ja kiusaaja on absoluuttisen paha ja tulee aina olemaan."

Väärin. Minun maailmassa kaikki on pahoja. Jos katsot kokonaisuutta jota olen kiusaamisesta tehnyt olen korostanut juuri sitä että kiusatuista tulee pahoja ihmisiä. Minä olen totaalisen paha ja elän joka ikinen päivä syyllisyyttä siitä että hoidin kiusaamisongelman väkivallalla. Hoidin sen koska väkivalta ratkaisee ongelmia, ja koska väkivaltaa käyttävä ei ole heikko vaan nimenomaan vahva ja vallankäyttäjä. Ja jos tässä onnistuu niin on selkeästi muiden yläpuolella.

Ei elämänmittaisten syyllisyyksien antaminen minulle mitään ongelmia tuota. Eikä muuten yhteiskunnallekaan. Mieti vaikka vankilakundien työllistymistä. Päin vastoin, tämä on ihan normaalia. Itse asiassa olisi perkeleen väärin jos ihmisten persoonaa ja puutteita ei otettaisi huomioon. (Ei pedofiilejä nuorisotyöhön jne. ratkaisut ovat oikein. Kenties ikäviä, mutta ehdottomasti järkeviä tehdä.)

Minä en nimittäin usko ihmisten muuttumuseen. Se, mitä temperamentista tiedetään, on se että se ei muutu suuresti. Se, mitä valinnanteoriasta tiedetään on maailmankuvan pysyvyys (Kognitiivinen dissonanssi ja taipumus assimilointiin dissimuloinnin sijasta.)

Almost dying changes nothing. Dying changes everything.

Anonyymi kirjoitti...

Elina, oletko sinä nähnyt todellista rikollista koskaan? Tekstisi hiukan viittaa siihen ettet ole - tai jos olet, et ole työskennellyt heidän kanssaan. Tiedän että Aleksanterin ratkaisija on ja itysekkin olen pakertanut lähes koko ikäni heidän parissaan. Kehottaisin ensin lukaisemaan tekstin uudestaan. Ja vastaamaan vasta sitten. Tekstissähän viitataan siihen, ettei kiusaajaa rangaista eikä näin myöskään auteta. Tämähän vain vahvistaa virheellistä toimintatapaa ja tekee ennen pitkää hänelle mahdottomaksi toimia vastuullisena johtajana, sosiaalialoilla pappina yms tekstissä viitattuihin kohtiin. Ja tuo menneisiin linkittäminen meni kyllä vähän yli sillä juuri tuohon vedotaan ettei voida rangaista teoista - ettei siis ole vastuussa omista teoistaan. Joo mutta uskon Aleksanterin kirjoittavan pitkänpitkän tarinan johon sitten voit kommentoida jos haluat. Muuten tiedän ettei kirjoittaja ole elänyt pumpulissa kaukana siitä. Useampi olisi niissä oloissa kasvaneena todennäköinen kriminaalipolitiikan kohdehenkilö. Mutta jotakin kirjoittajan luonteesta kertoo etttei hän sitä ole. Tiedän tämän asioita hyvin likeltä seuranneena ja yhdessä eläneenä. Ja jos mennään tuohon sinun C-D-A linjastoon niin me olisimme molemmat ko politiikan kohdehenkilöitä.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Elina nyt on sellainen ihmisiin optimistisesti suhtautuva. ja hänen tulkintansa on ymmärrettävä koska yleensä kiusatulle tosiaan määritetään rooli, jossa hänet marttyrisoidaan.

Kautta linjan mulla on blogissa ollut juuri se linja, että olen ollut vähän epäilevä ihmisten muuttumiseen. Marko Hamilon "Älkää säätäkö päätänne" -kirjan hengessä on vähän menty. Siinä teemana on että terapiat ei toimi niin hyvin kuin voisi luulla.

Toinen teema on ollut juuri se, että suomalainen Rudolf Koivu -maailmankuva on aika kamala. Että köyhyys, kärsimys ja muu tekisivät jotenkin ehdottomasti parempia ihmisiä. Kuitenkin traumat tekee muuta. Holokausti tuotti rikottuja ja vittumaisia juutalaisia eikä mitään kasvaneita eettisesti supereita ihmisiä.

Kiusaaminen ei siis ole jotain joka tekee marttyyreja. Kiusaaminen on pahojen ihmisten tehtailua. Ja kyllä. Tämä koskee itseäni. Olen aika usein nostanut blogissa esiin sanapareja kuten "olen kusipää" tai "kaltaiseni kusipää". En ymmärrä miten tästä saadaan täydellisyyttä.

Ehkä siitä että olen alleviivannut että minulla on taipumuksia kummuttaa asioita marttyyrikompleksista. Että kieriskelen menneisyydessä ja lietson tunteitani. Selitys kun muuttuu helposti oikeutukseksi ihmisten mielissä, enkä itsekään ole immuuni tälle virhepäätelmälle.

Oma katastrofini onkin se, että tykkään ihan oikeasti hakata ihmisiä muusiksi. Tietyillä ehdoin. Katson että en oikeasti saa tehdä ikinä missään mitään sellaista työtä jossa on kiusaamiseen liittyvää konfliktinhallintaa. Ihan sen takia että en ole aivan varma siitä että olisiko konfliktinhallinta sitä että hirttäisin natiaisen munistaan lipputangonhuippuun. Ja jonkin aikaa riiputettuani katkaisisin köyden.

Se olisi nautinnollista ja ihanaa tehdä. Ja järkytys joka minulla on asian kanssa elämisestä onkin juuri siinä että olen järkyttynyt siitä miten hyvältä ajatus tuntuu. Ja että se ei katoa "tiedostamisella".

Minulla on muuten muutoinkin aika inhottava vihaprofiili. Syntymätemperamentti on sellaista että tietyt dissosiatiiviset piirteet korostuu. En suoraan sanoen tiedä miksi en ole rikollinen linnassa. Ehkä en ole elänyt tarpeeksi pitkää elämää.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Elinan kohdalla on hyvä huomata se, että "elämänkokemus" aiheesta tai muu vastaava voi vaikeuttaa yhteistä kieltä.

Esimerkiksi kun juttelin järjestyksenvalvojatyypin kanssa, ja kyselin kuulumisia ja tekemisiä, niin vastasi hän että "Mitäs tässä, kansalaisten perusoikeuksia tuhoamassa." Ei voi tavallinen ihminen käsittää ironiaa. Sillä normaali ihminen näkee vartijan auttajana. "Asiakkaat" taas sitten aina jonain joka puuttuu perusihmisoikeuksiin, kuten moraalisessa närkästyksessä tehtyihin ihmisten rankaisemisiin.

Tässä mielessä olen harvinaisen vittumainen tulkittava. Eikä pelkästään siksi että tapanani on olla "retorisesti häijy ja asenteiltani kovasanainen". Vaan ihan siksi, että minut voidaan käsittää oikeastaan vain tunteiden, odysseus -sopimusten ja juridiikan kolmiyhteisyydestä.

Eli lyhytjänteinen pikaistumistunne nauttii kostosta, etenkin jos siinä tuntee kun toinen menee palasiksi väkivaltaisesti ja kieriskelee itsesäälissä. Tätä sitten pidetään kurissa pitkäjänteisemmällä kognitiolla joka pitää tätä oman elämän tuhoamisena ja epäeettisenä vaikka joskin kenties oikein mukavalta tuntuvalta sellaiselta. Ja lakitasolla tämänlaiseen jarruun tulee velvoittaa ja tästä poikkeavat pitää ottaa kuriin ja herran nuhteeseen.

(Ja kyllä, en usko että syyllisyys delegoituu kovin yksinkertaisesti. Kuten aikanani moitin Takkirautaa, en näe että kiusaaminen aikaansaa verilöylyjä jos kiusattu tekee verilöylyn. Kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen ja ihmisen turmelemiseen ja surmaaja on syyllinen siihen verilöylyyn. Kiusaaminen on paha aktio, eikä oikeastaan pidä katsoa kiusaamista vaan tekoja. Esimerkiksi onko se oikeasti vaikkapa "törkeä pahoinpitely". Mikä tuonee ymmärrystä tämänkin blogauksen teemaan.)

Elina on periaatteessa ihan hyvä tyyppi, vaikka minä sille aina kyllä häijyilen. Olen pahoillani tästä, mutta en silti usko että asiantila tulee tästä muuttumaan tai korjautumaan (ainakaan täysin).

Joskus vielä uskoin että itsekontrolli voi latistaa tunteet aina ja kaikkialla. Mutta sitten opin että varmaa se ei ole, ja että helpointa on tehdä jotain pakkojarruja itselle. Ja tässä niitä on tietysti aika vaikeaa saada. Ihminen on aina tunneolento, joka kohdallani tarkoittaa tiettyä kusipäisyyttä. Ihmiset eivät muutu, (tai teknisesti muuttuvat, mutta yllättävän vähän, niin vähän että siitä kehuskelu on turhanpäiväistä brassailua) enkä siis minäkään.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Elinan kohdalla on hyvä huomata se, että "elämänkokemus" aiheesta tai muu vastaava voi vaikeuttaa yhteistä kieltä.

Esimerkiksi kun juttelin järjestyksenvalvojatyypin kanssa, ja kyselin kuulumisia ja tekemisiä, niin vastasi hän että "Mitäs tässä, kansalaisten perusoikeuksia tuhoamassa." Ei voi tavallinen ihminen käsittää ironiaa. Sillä normaali ihminen näkee vartijan auttajana. "Asiakkaat" taas sitten aina jonain joka puuttuu perusihmisoikeuksiin, kuten moraalisessa närkästyksessä tehtyihin ihmisten rankaisemisiin.

Tässä mielessä olen harvinaisen vittumainen tulkittava. Eikä pelkästään siksi että tapanani on olla "retorisesti häijy ja asenteiltani kovasanainen". Vaan ihan siksi, että minut voidaan käsittää oikeastaan vain tunteiden, odysseus -sopimusten ja juridiikan kolmiyhteisyydestä.

Eli lyhytjänteinen pikaistumistunne nauttii kostosta, etenkin jos siinä tuntee kun toinen menee palasiksi väkivaltaisesti ja kieriskelee itsesäälissä. Tätä sitten pidetään kurissa pitkäjänteisemmällä kognitiolla joka pitää tätä oman elämän tuhoamisena ja epäeettisenä vaikka joskin kenties oikein mukavalta tuntuvalta sellaiselta. Ja lakitasolla tämänlaiseen jarruun tulee velvoittaa ja tästä poikkeavat pitää ottaa kuriin ja herran nuhteeseen.

(Ja kyllä, en usko että syyllisyys delegoituu kovin yksinkertaisesti. Kuten aikanani moitin Takkirautaa, en näe että kiusaaminen aikaansaa verilöylyjä jos kiusattu tekee verilöylyn. Kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen ja ihmisen turmelemiseen ja surmaaja on syyllinen siihen verilöylyyn. Kiusaaminen on paha aktio, eikä oikeastaan pidä katsoa kiusaamista vaan tekoja. Esimerkiksi onko se oikeasti vaikkapa "törkeä pahoinpitely". Mikä tuonee ymmärrystä tämänkin blogauksen teemaan.)

Elina on periaatteessa ihan hyvä tyyppi, vaikka minä sille aina kyllä häijyilen. Olen pahoillani tästä, mutta en silti usko että asiantila tulee tästä muuttumaan tai korjautumaan (ainakaan täysin).

Joskus vielä uskoin että itsekontrolli voi latistaa tunteet aina ja kaikkialla. Mutta sitten opin että varmaa se ei ole, ja että helpointa on tehdä jotain pakkojarruja itselle. Ja tässä niitä on tietysti aika vaikeaa saada. Ihminen on aina tunneolento, joka kohdallani tarkoittaa tiettyä kusipäisyyttä. Ihmiset eivät muutu, (tai teknisesti muuttuvat, mutta yllättävän vähän, niin vähän että siitä kehuskelu on turhanpäiväistä brassailua) enkä siis minäkään.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Lisäksi uskon vakavasti että Keräsellä on taustalla vinhaa pointtia uhriutumisesta ja sen marttyyrinkaavusta.

Olen kolmekymppinen, ihan kohtuu hyvässä työssä, järki (joskaan ei hekä mielenterveys) on välttävällä tolalla. En ole rullatuolissa. On vaimo jne. On ihan asiallista sanoa "Get on with it." Että jossain menee raja jonka jälkeen on sitä kuuluisaa "piehtaroimista".

Mutta tämä toimii tietysti maailmassa jossa kiusaaminen on abstraktia leikkiä. Jotain joka jää koulunpihalle. Jokin johonka ei missään tapauksessa liity konseptia nimeltä "pysyvä ruumiinvamma". Itse asiassa ihmiset jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa tuntuvat olevan todella pihalla siitä mitä tarkoittaa elää sillä tavalla että kun sinulla on hyvä päivä, niin sinua särkee.

Esimerkiksi he eivät marttyyriydestä ja kierimisestä puhuessaan mieti sitä mitä tekee se sama 30 -vuotias kun ei särkyjen vuoksi nuku yöllä ja joka saa pomolta erityisiä työaikajärjestelyjä (tai tilaa niille, esim ennen joulua töissä oli ruuhkakiire ja pomo silti sanoi ihan suoraan että jos käy vain joka toinen päivä niin on ok. Kävin kyllä joka päivä, mutta lähellä oli että ei tarvinnut). Ei muuten auta työnsaantia loppuelämän kestävä tarve tälläisiin spesiaalijärjestelyihin. Aika iso hinta verrattuna siihen että aikaansaaja sai opettajalta "ei saa kiusata, hyihyi" -lausuman joka päättyi siihen että päästiin kotiin kun opettaja käski minua antamaan anteeksi teon.

Kysymys onkin, että mitä muuta voisi olla. Hupsuinta on tietysti se, että sitten kun kipu on vähän kovempi, niin tajuaa että omissa rageiluissa on "pain talkingia" ja sitä osaa ottaa pois. Mutta sitten kun sitä on kohtuullisesti, mutta kuitenkin siedettävämmässä määrin ja vähemmän niin on varomaton, niin silloin tulee pahimmat ylilyönnit. (Helppoina päivinä sitä rapsuttelee ja tyynnyttelee että "tosi kivastihan hänen kanssaan".)

Mutta tämä korostaakin sitä että ei pidä puhua kiusaamisesta vaan tekonimikkeistä. Nuorena aloitettu törkeä pahoinpitely. (Joka jatkuu vaikka tekijä kuolisi minua aikaisemmin. Ei se ainakaan kompensoidu se teko iän karttuessa, päin vastoin ikä tuntuu pahentavan niitä. Joka vuosi on ollut viime vuosina vähän pahempi kuin edellinen. Ikä rupeaa jo pikkusen näkymään. Ja olen tosiaan vasta 30. En uskalla miettiä mitä on kun on vaikka 70 -vuotias. Osittain siksi että todennököistä on että lähtee henki oman käden kautta ennen sitä. Mutta tämä kokemusmaailma lienee vähän vieras niille joille kiusaaminen jää koulunpihalle ja joka on jokin joka tulee unohtaa ja anteeksiantaa "koska menneet on menneitä". Vaikka eihän ne oikeasti ole.)

Elina Keränen kirjoitti...

Ei millään lailla ollut tarkoitus väheksyä sinun eikä kenenkään kokemuksia, tarkoitin lähinnä sitä miten olen huomannut "kunnon ihmisten" suhtautuvan ns. pahiksiin tai edes luusereihin, pääsääntöisesti se on moralistista tuomitsemista.

Lisäksi näkökulmaa varmasti muuttaa suuresti se, seuraako vierellä rikokseen tms. johtaneet tapahtumat alusta loppuun, nähden sekä uhrin että tekijän tunteet (plus tasapainoillen kaiken aikaa vihan, ymmärtämisen ja yliymmärtämisen välillä), vai onko itse ei-läheisen tekijän uhrina. Jälkimmäisessä on helpompi mustavalkoistaa asioita ja siirtää pahuus itsen ulkopuolelle, ja tätä sarjaa edustavat useimmat tekstit joissa vaaditaan kiusaajille kovempia rangaistuksia.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

"Ei millään lailla ollut tarkoitus väheksyä sinun eikä kenenkään kokemuksia"

Tämä on sääli, sillä tekstini tulkinnassa aika oleellista on se, että kykenee erottamaan omakohtaisuuden ja tunteiden korostamisen. Tuon kostonhimon tunteet esille, mutta lähinnä riistääkseni niiden arvon.

"tarkoitin lähinnä sitä miten olen huomannut "kunnon ihmisten" suhtautuvan ns. pahiksiin tai edes luusereihin, pääsääntöisesti se on moralistista tuomitsemista."

Olen huomannut saman moraalisen tuomitsemisen. Mutta se onkin koko sääliökulmani ytimessä.

Olen yksinkertaisesti kyllästynyt siihen että joku tulee selittämään miten ikävää minun kiusaamista oli katsoa sivusta. Kiusaajan tekoja paheksutaan mutta sille ei tehdä mitään. Kiusatuksi tulevaa kaveria kyllä sitten jeesataan, joten pelkkä rohkeus ei ole se muutoselementti. Jos ei ole seurapiirin ytimessä tjsp. niin kynnys auttaa kasvaa. Päädytään kysymykseen "Kuka ei kuulu joukkoon".

Olen yksinkertaisesti kyllästynyt siihen että "normaalidiskurssissa" kiusaaja on väkivaltainen paha jonka pahuus medikalisoidaan ja redusoidaan traumaksi eikä sisimmäksi pahudueksi. Ja kiusattu on marttyyriuhri ja hyveellinen. Ja loppu menee näiden roolien tukemiseen. Siksi kiusaajaa autetaan ja terapoidaan koska tämä on se teoria. Kiusattu taas nähdään hyveellisenä joten hänen terapoinnilleen ei anneta väliä. Marttyyrin tulee osoittaa henkinen kasvunsa täyttämällä anteeksiantamisen terapeuttisen voiman virrata ylitseen. Ja jos uhri on tekijä, niin se on jotenkin järkyttävämpää kuin tavallinen kiusaaminen.

"Lisäksi näkökulmaa varmasti muuttaa suuresti se, seuraako vierellä rikokseen tms. johtaneet tapahtumat alusta loppuun, nähden sekä uhrin että tekijän tunteet (plus tasapainoillen kaiken aikaa vihan, ymmärtämisen ja yliymmärtämisen välillä), vai onko itse ei-läheisen tekijän uhrina."

Moralisoiminen ja asenteet ilman tekoja ovat irrelevantteja. Ne ovat jotain jota sääliö hellii itseään. Itsen ulko0puiolella se on arvotonta. Jos näkyvyyttä näille ei ole, se on sääliön vika. Itse voi vaikuttaa omaan näkyvyyteensä ja vaikuttamiseensa. Tekemättä jättämienn on valinta, siis teko. Vastuu tulee tässä.


"Jälkimmäisessä on helpompi mustavalkoistaa asioita ja siirtää pahuus itsen ulkopuolelle, ja tätä sarjaa edustavat useimmat tekstit joissa vaaditaan kiusaajille kovempia rangaistuksia"

Ja oletit suoralta kädeltä että tekstini on sellainen myös vaikka se korostetusti yrittää irtautua juuri tästä normaaliskeenmasta ja sen ytimeltään pilkkaa sitä? Olisko argumenttianalyysille tarvetta ennen mielipiteenvuotoa?