Taustoitus;
"Takkirauta" kirjoittaa teräsmiehestä. Hän huomauttaa että se on hyvin amerikkalaista. ja että sen ytimessä on yksilönpalvonta. "Supersankarisarjakuva (jota Don Rosa erityisesti inhoaa) on nimenomaan amerikkalainen genre; sen päähenkilöt ovat amerikkalaisen yksilönpalvonnan tuotteita: poikkeavia, yli-inhimillisiä olentoja, joilla on (usein) yliluonnollisia voimia, tekniikan ihmeitä, ylivertainen äly tai kirjailijan mielisuosio takanaan." nörttipoikiin vetoava "Supersankarisarjakuvat ovat samalla tavoin poikien juttu; ruukinmatruuuna itse luki lapsena Aku Ankkaa, Tenavia, Asterixia, Mafaldaa, Tinttiä ja Maisaa & Kaarinaa. Niin, ja Mämmilää. Teräsmies on kahden amerikanjuutalaisen kirjailijan, Jerry Siegelin ja Joe Schusterin, luomus. He joutuivat koulussa raa'an väkivallan ja rasismin kohteeksi, ja koska olivat juutalaiseen tapaan älykköjä, he fantasioivat nimenomaan nörttien sankarista - sellaisesta, joka olisi ylivertainen myös fyysisesti kaikkiin öykkäreihin nähden. Ja tästä, sekä juutalaisesta tarustosta, syntyi Teräsmies." ja supersankarigenre nojaa konfliktille. "Supersankarisarjakuvien heikkous on juuri tuo asetelma. Yli-inhimillinen supersankari versus maailma tai superroistot - supersankarisarjakuva vaatii aina konfliktia, kuten Tom ja Jerry (josta ei ikinä saatu kunnollista sarjakuvaa)." Lisäksi Teräsmies on hyvinkin juutalainen (selitys on pitkä ja monipolvinen, mutta tiivistän ; "Lex Luthor, Clark Kentin luokkatoveri, on shegetz, juutalainen kauhukuva kristitystä miehestä." ... "Ja Teräsmies on messias; ei pelkästään juutalainen messias, vaan myös kaikkien nörttien oma messias - journalisti, jolla on supervoimat ja ylivertainen äly." Tämän seurauksena Teräsmies muuttuu epäinhimilliseksi. "Ja kuitenkin jumalallisuudestaan huolimatta Teräsmies on naisnäkökulmasta katsoen hyvin yksiulotteinen hahmona. Hän on liian sliipattu, että häneen voisi samaistua tai edes kokea empatiaa. Teräsmies on ennenkaikkea poikien sankari; tytöt kokevat häneen hyvin vähän mitään vetoa - supersankarisarjakuvat eivät pahemmin kulu tyttöjen käsissä." Antisankarit ovat rakentavampia ja mielenkiintoisempia ja inhimillisempiä.
"Mythopoeia" kirjoittaa Batmanista ja James Bondista. Siinä missä Takkiraudan teräsmies on pysyvä konsepti, hän käsittelee James Bondia, sitä miten Bond on muuttunut. "Itselleni se “oikea Bond” on Pierce Brosnanin esittämä herrasmies-agentti. Mies, joka on aina hallitun tyylikäs eikä koskaan menetä malttiaan. Huumorilla vaikeuksiin suhtautuva herrasmies on aina valmiina pelastamaan maailman ja päätymään välillä ja lopuksi rakastettunsa kanssa vällyjen väliin. Kyllä, ensimmäinen näkemäni Bond-elokuva oli Kultainen silmä (1995). Kun tämän päälle näin muutama vuosi sitten Daniel Craigin Bondin, niin konsepti tuntui muuttuneen täysin. Tuorein Bond on paljon synkempi ja elokuvat ovat raskasta agenttitrilleriä." Tärkeää onkin, että uusi bond on "batman". "Skyfall kiinnostava toimintaelokuva, koska se on niin tietoinen siitä, että James Bond on Batman." Mitä sitten tarkoittaa "batmanius"? Se on itse asiassa paluuta klassisempaan sankariin. "Jos katsotaan laajasta vinkkelistä, niin perinteisesti sankari on ollut vahva ja vihollinen viekas." Kirjoittaja täsmentää kommenttipuolella "Itse en ehkä niinkään olisi huolissani elokuvakerronnasta vaan yhteiskunnallisista vaikutteista ja vaikutuksista. Supersankarit ovat melkein laidasta lukien vigilantteja, omankädenoikeuden harjoittajia. Moni on myös antisankari tai muuten vain ristiriidassa yhteiskunnan kanssa."
Supersankariuden luokittelua ja kehuntaa
Näiden teemojen pohjalta korostan sitä että vaikka pidän supersankarigenren sisällä olevasta materiaalista, en pidä kaikista supersankareista. Esimerkiksi Teräsmies on mielestäni tylsä juuri edellämainitun superiuden vuoksi. Itse asiassa sen kehittämisessä aluksi Teräsmies ei ollut mitenkään taianomainen vaan kykeni esimerkiksi nostamaan auton ja se riitti. Sitten keksittiin yhä suurempia ja suurempia ihmetekoja. Kryptoniitti tuli mukaan kuvioihin kun tajuttiin että haavoittumaton ja voittamaton sankari on tylsä. ~ Sankarina "puolijumalan" seikkailut ovat jotenkin jännittävämpiä kuin jumalien seikkailut, koska puolijumalalla on itsellään riski. Jumala alleviivaa loppuratkaisun ilmiselvyyttä vahvemmin.
Sen sijaan pidän batmänistä. En toki siten että pelkkä lepakkonaamio tekisi siitä hyvän. Vaan koska batmaniin liittyy tiettyjä efektejä. Ja rehellisesti sanoen mieltymykseni eivät ole "Mythopoeian" analyysin mukaisia. ; Kun minä katson Batmania, tätä kuvaa kaksi piirrettä (1) älykkyys (2) traumaattisuus. Siksi oli onnistunutta laittaa "Dark Knight Rises" -elokuvan pahikseksi juuri Bane. Banen ja Batmanin taistelussa Bane on se joka on vahvempi ja joka kestää Batmania enemmän päihittämistä. Minulle Batman ei nimenomaan ole "barbaarihahmo" joka päihittää teknovelhot voimalla. Batman on se teknovelho. (Ja tässä mielessä nörttimäinen.) Minun Batmanini ei ole camp. Minun batmanini on liian pelottava ollakseen camp.
Tämä sovittuu itse asiassa kätevästi muihinkin hahmoihin joihin olen mieltynyt. Minuun vetoaa "Punisher", joka on melko aggressiivinen. Ja jos minun täytyisi antaa aivan ehdoton suosikki, se olisi hieman vähemmän tunnettu "Deadpool" joka on melko kummallinen noin ylipäätään sankariksikaan.
Toisaalta supersankarien yksilötahoisuus, konfliktikeskeisyys ja vastaavat voidaan nähdä jopa hyvänä osana yhteiskunnallista keskustelua. Sillä esimerkiksi Suomessa elämme melko vahvassa konsensusyhteiskunnassa. Asiat ikään kuin päätetään ylhäältä. Keskusjohtoinen yhtenäiskulttuuri korostaa yhteisöä ja sen seurauksena mennään helposti "pienimmän yhteisen nimittäjän" mukaan. Yhteisöstä syntyy tällöin helposti torppaava, ja tämä näkyy esimerkiksi agnostismini kohdalla. Enemmistöä kriitikoista ei tässä kohtaa häiritse jumalakysymys tai uskonto (vaikka näitä uskovaisia on). Enemmistö on enemmänkin sitä mieltä että agnostismissa ja kirkosta eroamisesta irtautuminen yhteisöstä ja perinteestä on se repivä osuus.
Itse olen taas koulukiusaamisen kautta kokenut että yhteisö on passiivinen, se on täynnä sivustakatsojia, sääliöitä. Ihmisiä jotka eivät tee mitään. Tässä tilanteessa omankäden oikeus ja toimeen tarttuminen, jotka ovat hyvinkin supersankarillisia ominaisuuksia, on tärkeä osa.
Supersankari Marttyyrina tai Oikeuden Puolustajana.
Tässä kohden otankin huvittuneena esille sen että supersankarigenre liitetään amerikkalaisiin ja amerikkalaisuuteen. Mutta tosiasiassa Teräsmiesmäinen Oikeuden Puolustaja pitää sisällään maailmankuvan joka on jotain joka rikkoo keskiverron konservatiivin teologisia näkemyksiä astaan.
Tässä kohden voisinkin sanoa että syynä on osittain suhtautuminen marttyyriuteen. Juutalaisuusrinnastus oli "takkiraudalta" mielenkiintoinen, koska hän auttaa meitä muistamaan että kristinuskon ja juutalaisuuden ero on siinä että juutalaisten marttyyrit ovat vain kuolleita. Kristittyjen marttyyrit taas joko pelastavat koko ihmiskunnan synnit tai ovat kuolleet asiaansa ajaen. Kristittyjen kulttuurissa marttyyriuden kuolemaa ei nähdä turhaksi. Juutalaisten kohdalla tämä alleviivautuu. ; Näin ollen juutalaisten marttyyriksi voisi laittaa Anne Frankin. Jeesuskin oli toki juutalainen. Mutta Anne Frank on perijuutalainen marttyyri. Henkilö joka kuoli turhaan.
Näin ollen voidaan sanoa että kristillinen kulttuuri rypee ja kieriskelee kärsimyksellä, kun taas juutalainen kulttuuri on traumakulttuuri, enemmänkin kostokulttuuri. Kärsimys taas liittyy kätevästi aikaisemmin mainittuun konfliktiin. Konfliktissa on häviäjä ja voittaja ja kärsimys sidotaan tähän. (Näin ollen näkökulma voidaan siirtää "kristillisestä asenteesta" ja "juutalaisesta asenteesta" joilla ei ole hirveästi tekemistä uskontoon kuulumisen kanssa.) Voidaan sanoa että supersankaritarinassa on aina konflikti, ja konfliktissa on tuotettu kärsimystä ja supersankari rankaisee tästä.
Se, mikä eroaa "juutalaisessa asenteessa" ja "kristillisessä asenteessa" on se, mitä tapahtuu tässä välissä. Tarkalleen ottaen se, kuinka paljon röykytystä sankariin itseensä kohdistuu matkan varrella. ~ Jeesus on tästä kohden hyvä vertaus koska hän oli paitsi Jumala, niin myös Ihminen. Juutalaiset varmasti vaatisivat sankariltaan enemmän jumalisuutta, mutta kristityt korostavat tämän puolen oleellisuutta. Kristityt korostavat myös että se kärsimys oli oleellista. Juutalainen asenne pitää tätä lähinnä todisteena siitä että se ei ole kunnon Jumalakaan.
Traumapuoli selittänee tietysti sen miksi itseäni kiinnostaa nimenomaan batman. En koe että menneisyyteni olisi kasvattanut minusta vahvemman tai paremman yli-ihmisen, vaan nimenomaan huonomman. Sillä sankarin kokema kärsimys toimii samastumispohjana. Teräsmies on jotain joka keskittyy pelkkään pahuuden voittamiseen, kostoon ilman lisäkiusaa itselle. Batman taas keskittyy pahuuden voittamiseen jossa oma kärsimys on intention vahvuuden todiste. Jossain välissä voisi olla jopa järkevää luovuttaa mutta koska tätä ei tehdä, kosto on todella tärkeä. Näin ollen Batman on eräässä mielessä "kristillisempi" supersankari kuin Teräsmies joka on "juutalaisempi".
Kritisoidut supersankarit, eivät enää jeesusmessiaan allegorioita vaan epäpuolijumalia.
Marttyyriusnäkökulman mukanaan tuoma huomio on mielenkiintoinen, sillä yleisesti ottaen konservatiiviset tahot kritisoivat vähemmän Teräsmiehen ja Mustanaamion kaltaisia "suuria voittajia". Eniten kritiikkiä syntyy "Batmanin" ja "Punisherin" kaltaisista tarinoista joissa väkivalta on yleensä hyvinkin karua. Jos vastustat Teräsmiestä vastustat koko supersankarigenreä, mutta voit vastustaa rajumman linjan sarjakuvia vastustamatta supersankariutta itsessään. Tämä on tavallaan hieman yllättävää.
Itse olen tosin suhtautunut hyvin negatiivisesti "vanhaan James Bondiin" joka oli hyvinkin kaikkivoipa ja osaava sankarina. (Ja täten Teräsmieheen rinnastettava.) Hänellä ei ollut Jumalan statusta mutta hänen tapansa hoitaa tilanne oli korostetun leikillinen. Näen että nämä kannustavat väkivaltaan koska niissä puuttuu väkivallan negatiiviset seuraukset. Itse asiassa Punisherin ja muiden esittämät kärsimykset näyttävät rankoilta ja näyttävät enemmän sitä miten julmaa ja karua väkivalta on. Kuitenkin juuri näitä moititaan "yhteiskunnanvastaisuudesta" ja korostetaan että juuri nämä raa-at psykoottiset sankarit olisivat vigilantteja jotka ottavat oikeuden omaan käteen välittämättä laista tai yhteiskunnasta.
Ja minä sanon että Kaikki supersankarit ovat tämänlaisia. Teräsmieskin on tämänlainen. Jokainen supersankarikertomus itse asiassa toimii hierarkisessa maailmassa. Niissä suuret sodat ja muut tapahtumat tiivistyvät muutaman yksilön väliseksi konfliktiksi. Tässä mielessä ne kuvaavat aina individualistista yhteiskuntaa jossa toimii äärimmäinen kontrolloimaton vapaus. Sillä juuri kontrollin puutteesta syntyy se, että vahvat voivat ilman rajoitteita päihittää heikompia ja heidän estämisensä on vaikeaa. (Tämän vuoksi vapaa markkinatalous johtaa siihen että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät ja talouselämässä superrikkaan varustekilpailulle pärjää vain toinen superrikas. Ilman rajoitteita syntyy huippumenestyjiä jotka määräävät tai muut vievät. Ja matkalla tähän saavutetaan pelon tasapainoja jotka ilmenevät kartellejen muodossa.)
Marttyyrinäkökulma muistaen ; Onkin yllättävää että tätä kritiikkiä tehdään. Sillä nämä moititut sarjat ovat itse asiassa eräässä mielessä kristillisyyden ytimessä. Niissä kerrotaan että kärsimys kuuluu prosessiin. Niissä sankaruus ylevöitetään marttyyriudella. Kristinuskon marttyyrejä ei yleensä kukaan moiti, edes kristinuskon vastustajat. Kuitenkin, vaikka juuri näistä raaoista sarjakuvista pidänkin, koko marttyyriuden ydin on kieltämättä jollain tavalla kuvottava. Sehän sanoo että idea voi olla arvokkaampi kuin ihmiselämä. Marttyyrius tarkoittaa elämän oikeuttamista. Idealistinen Teräsmies ei sentään sano että on kaunista ja arvokasta kuolla tämän ja tämän asian puolesta, että kärsimys ja kuolema ylentää ihmisen. Joka vääntyy varsin helposti siihen että jos kuolee sodassa tai uskon puolesta niin on osana jotain itseä suurempaa ja tärkeämpää. Ja tämä on nähdäkseni vakavampia asia kuin mikään turhautuneiden traumanörttien tyhjien kostofantasioiden kautta tapahtuva sublimoiva rahanlypsäminen.
Se, että "Punisher-Batmanin linjaa" kritisoidaan johtuukin enimmäkseen siitä että
1: Se esittää väkivallanteon raakana eikä korosta sankarin ihanteellisuutta. Veretön väkivalta tuntuu ylevältä ja se kannustaa taisteluun pahaa vastaan. Verellienn taas on kuvottavaa. Lisäksi se liittää ylevien motiivien sijasta mukaan jonkinlaisen tarumapsykoosin. Tämä muistuttaa siitä että aselakeja, korttelipartioita, amatöörirajanvahdintaa, ja muuta vigilanttiutta, arvostava patrioottikin olisi tälläinen. Heille Teräsmies ajaa oikeita arvoja ja on arvokas indiivi kuten konservatiivipatriootti haluaa. Eihän sotaan menijä halua olla raaka vaan taistella Oikeuden Puolesta. Muu murtaa Puolustustahdon. (Joka USA:n mallissa erikosta kyllä kohdistuu ulkopuolisiin maihin sen sijaan että puolustaisi heitä ulkopuolista hyökkääjää vastaan..)
2: Mielipuolisen linjan "Punisher" psykoosilinjallaan taas on lännenmieskuvan leimaamalle USA:laiselle jo jonkinlainen ad hominem. Jokin joka muistuttaa että kenties tämänlaista ei sittenkään haluttaisi tehdä.
3: Kärsivä supersankari on oleellisesti erilainen kuin marttyyri. Sillä he ottavat Jeesuksen paikan. Marttyyrien tehtävänä ei ole olla sankareita vaan uhreja. Edes Jeesus ei saa panna kampoihin ja ryhtyä kärsiväksi sankariksi. Kotimainen yhtenäiskulttuurimmekin antaa kiusatulle roolin jossa tämä saa arvostusta. Kiusattu nähdään marttyyrinä, jokin jonka passiivisuus on tietoinen valinta. Posken kääntäminen on arvovalinta ja tästä kiusattua kiitetään. Itseään puolustava kiusattu sen sijaan rikkoo tämän hänelle hyväksytyn roolin, ja hän muuttuu pelottavaksi. Tämänlainen kiusattu on jopa pelätympi ja halveksitumpi kuin se joka on vain kiusaaja.
Kirjoittaja saastasi aivojaan lapsena selailemalla Karvista, Aku Ankkaa, Asterixia, Niilo Pielistä ja kaikkea muuta mitä nimenomaan ei luokitella "oikeaoppisesti" supersankarisarjakuvaksi vaan enemmän humoristiseksi sarjakuvaksi tai antisankarisarjakuvaksi. Hän luki lastensarjakuviksi laskettavia juttuja teini-ikään asti. Supersankaritarinoita, juuri niitä synkeitä, hän on lukenut vasta aikuisiällä, jolloin taskunpohjalle oli kertynyt riittävästi omakohtaista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti