Näe kasvosi ennen syntymää

Juha Leinivaara otti aiheeksi "Miten kerrot kuolemaa pelkäävälle lapsille kuolemasta?" Kysymys on tietysti etenkin ateisteille vaikea. Kristityt tuppaavat kertomaan tässä kohden Paratiisista. Tätä voidaan jopa pitää ateismin vaikeutena (heikkous se ei ole, emotionaalisesti haastava vain). Leinivaara ehdotti seuraavaa "Itse aloittaisin selittämällä mitä kaikkea eri ihmiset uskovat kuoleman jälkeen tapahtuvan. Sitten kertoisin oman versioni; eli kuoleman jälkeen on yhtä tietoinen kuin ennen syntymäänsä. Ja siksi tämä nykyinen ainoa elämä on kallisarvoinen asia."

Tämä vastaus on hyvin yleinen ateistien parissa. Se nojaa epikurolaiseen maailmankuvaan. Sen taakse voidaan laittaa Lucretiuksen symmetria-argumentti. Siinä ideana on se, että ennen syntymää olemme olemattomuuden tilassa ja tämä ei ahdista. Kuoleman jälkeen tilanne on sama, joten siihen ei ole liitettävissä pelättävää. Koska emme pelkää olemattomuutta ennen syntymää ja pidämme tämän pelkoa irrationaalisena, on kuolemankin pelkääminen turhanpäiväistä.

Tämä on toki miellyttävämpi vaihtoehto kuin ajatus siitä että kuoleman jälkeen päätyisi Helvetin tuskiin. Mutta kuitenkin ajatuskokeessa tökkii melko pahasti se, että kuolema on asymmetrinen ajassa. Kun ihminen on tietoinen, hän elää tilassa jossa aikaan suhtaudutaan siten että "kaikki paha, jos mahdollista, menneeseen ja kaikki hyvä, jos mahdollista, tulevaisuuteen" Takanapäin oleva asia on erilainen kuin tulevaisuudessa tapahtuva.

Tätä epäsymmetriaa on lähestytty esimerkiksi Partifin ajatuskokeella. Hän ottaa version siitä että tuskallinen mutta muutoin riskitön leikkaus tehdään hoidolla jossa muisti leikkauksesta pyyhitään jälkikäteen pois. Ihminen joka herää aamulla sairaalasta voikin kohdata tilanteen jossa hänelle sanotaan että hän on menossa tähän leikkaukseen tai että hän on juuri tulossa sellaisesta. Yleensä ihmiset haluaisivat tässä tilanteessa että leikkaus on jo takanapäin. Tilat ovat epäsymmetrisiä ajassa. Kokemus itsessään ei ole muutoin erilainen. Ainut ero on siinä miten ihmiset suhtautuvat aikaan.

Yleensä kuolemaan ei liity pelkkä olemattomuus. Ainakin itseäni kuolema itsessään ei pelätä. Se jopa viehättää tietyllä tavalla. Sitä edeltävä tila sen sijaan on ongelma, koska siihen liittyy suurta fyysistä kipua ja pelkoa. Vaikka sitä kuinka haluaisi kuolla, niin evoluutio on ehdollistanut hengissäpitämisrefleksejä jotka lisäävät kauhuntunteita ja kipureseptoritkaan eivät paukahda pois päältä.

Lisäksi kuolema ei ole pelkkää syntymättömäksi tulemista. Sillä ihminen tuntee ikävän jopa ilman kuolemaa. Joku rakas muuttaa väärään puoleen maapalloa eikä tätä enää näe vaikka tämä on elossa. Poissaoloakin on monenlaista. Kuollessa tämä vielä pahenee ja viimeistään ruumiin kohtalo on karu ja vääjäämätön muistutus tästä ikävään pakottamisesta. Tai kuten Sakari Peuranen asian nerokkaasti muistutti "Läheiset surevat tietysti lopun elämäänsä kuollutta, joka joko poltetaan krematoriossa ja jauhetaan sileäksi jauhoksi tai haudataan kuoppaan, jossa mätänee ja päätyy lopulta maaperän hajottajien syötäväksi - tämä siis siinä tapauksessa, että kuolleesta jää jäljelle jotain haudattavaa." Tämä tuo mukaan sen, että kuolema on sosiaalinen tapahtuma. Elävät reagoivat toisten kuolemaan. Ja ihmiset miettivät miten maailma kärsii sen jälkeen kun häntä itseään ei enää ole.

Näin ollen ateismin kuolemasuhde jää emotionaalisesti haastasvaksi, ainakin lapselle (ja miksei aikuisellekin.) Lucretiuksen symmetrian perusongelma onkin siinä, että siinä on "ulkopuolinen perspektiivi" joka katsoo kokonaisuutta antisosiaalisesti välittämättä ja tunteilematta. Ihmisillä on kuitenkin aina "sisäinen perspektiivi" jossa on sitouduttu itseen ja muihin ihmisiin tietoisuuden kautta.

Itse tosin olen enemmän sillä kannalla että kuolemasta ei tarvitse murehtia koska eläminen on se mistä pitää murehtia. Lapsen kuolemakysymykseen vastaminen on itse asiassa ultimaattinen esimerkki siitä miten tuska kuuluu elämään erottamattomana osana. Siitä pääsee tavallaan eroon vasta haudassa.
1: Voi ottaa tiukan realistilinjan jossa kuolemaa ei kaunistella. Silloin selitetään että kuolema voi tapahtua milloin tahansa kenelle tahansa. Kuten Sakari Peuranen humaanisti kiteytti "Kuolema voi sattua kenelle tahansa, koska tahansa: äidille, isille, mummille, ukille tai pikkuvelille ja -siskolle - tai jopa parhaalle kaverille. Lemmikitkin voivat kuolla jäämällä esimerkiksi auton alle, syömällä jotain myrkyllistä tai tulemalla naapurin ampumaksi. Mikään tai kukaan ei siis ole koskaan turvassa kuolemalta, jonka vaara piilee kaikkialla." Jos lasta järkyttää kuolema-asialla on kauhea traumatisoija. Moitetta ja valittamista saa tästä rehellisyydestä vain.
2: Lapsen voi jättää ignoranttiin tilaan ja kiertää koko aiheen. Tämä toimisi muutoin täydellisesti, mutta todellisuus ei pidä tästä ratkaisusta. Kun kuolema oikeasti tulee vastaan, asian kätkeminen on vaikeaa. Lemmikin voi tietysti vaihtaa samannäköiseen. Mutta mistä saadaan uskottava mummin kaksoisolento? Kuoleman voi tietysti selittää piiloon vaikka viittaamalla siihen että ollaan riidoissa, mutta tämänlainen rakentaa omituisen valheiden verkon joka johtaa ongelmiin jos mummiaan kaipaava napero lähtee etsimään isoäitiä lepyttely, rauhanteko ja sovunhaku mielessään. Ja sitten ongelma on jälleen käsissä. (Tämä ongelma on pienessä määrin tuttu sellaisten satuolentojen kanssa kuten Joulupukki ja hammaskeiju. Jeesuksen kanssa pääsee pidemmälle, mutta ateistejakin on aika paljon joten tätäkin kyseenalaistetaan.)
3: Jos taas lapsi leppyy kuolemaan, niin ei enää pelkää kuolemaa ja jopa preferoi sitä. Jos lapsi tajuaa että paratiisi on kivempi kuin tämä tympeä elämä, hän voi tehdä itsemurhan ja sittenkin syytetään taas. (Mikään ei ole hyvä heille) Tärkein kysymys ei ole kuolema ja sen jälkeinen tietoisuus. Vaan se, miksi emme kaikki tee itsemurhaa tahi haasta toisiamme kaksintaisteluun kuolemaan asti joka ikinen päivä.

Olipa kerran ihminen. Hän syntyi ja huusi. Elämä ei mennyt juuri paremmin sillä kärsimys kuuluu elämään, ja etenkin kuolemiseen, joka ei keskenolevana projektina ole melkei ikinä mikään elämän huippunautinto. (Se tosin alkaa syntymässä, pikkuhiljainen kuolema, vääjäämätön.) Kuoltua kaikki tämä loppuu. Tuska, tylsyys, merkityksetön sepeäninen. Iloitkaamme tästä. Kaverisi, sukulaisesi ja ystäväsi eivät kenties iloitse (ja se murehduttaa mutta vähemmän kuin se vaihtoehto että eivät murehtisi), mutta onneksi hekin kuolevat pois. Lopulta. Sitten olet kuollut, eikä kukaan sinua kaipaa. Hyvää yötä!

---

Nyt lupaan että tuli sen verran korkealentoista materiaalia, että sen täytyy olla vitsi. Tai sitten olen nielaissut syötin koukkuineen, siiman, vavan, kalastajan, puoli laituria ja kumiankan. Ihan kummin vaan.