tiistai 29. tammikuuta 2013

Historiasta, juoruista ja pahoista kielistä

Lueskelin vanhahkon "Guardianin" uutisen jossa käsitellään Kate Middletonin vaakunan symboliikkaa. Vaakunahan oli tuolloin upouusi. Sen tulkinnassa oli muun muassa pieniä kuivakoita vitsejä "There are two in-jokes, but you probably have to be a medieval French herald to appreciate them fully: the gold chevron refers to Carole Middleton's maiden name, Goldsmith, and the division down the centre between blue and red is a little pun on the Middle-ton name." Aihe huvitti sen verran että tutustuin heraldiikkaan jonkin verran. Itse asiassa väänsin hieman kieli poskessa itsellenikin "coat of armsin", joka tosin edustaa rappiollista heraldiikkaa sillä siitä puuttuvat vaakunaeläimet ja kruunut. Siinä on vain kilpi, joka on tosin jaettu väreihin kuten periaatteessa pitääkin. Lisäksi siinä on heraldinen eläin (miekan lävistämä juokseva punainen orava) ja symbolinen tammenterho. Lopputulos ei ole kovin esteettinen ja itse asiassa näyttää joltain lastenkirjasta revityn konkurssiin menneen pikkukylän vaakunalta. (Joku heraldiikasta kiinnostunut voi huvikseen haukkua-kommentoida sen vaikka kommentteihin halutessaan.)

Tämänlaista ajanvietettä kuvaa näpertelevä pinnallisuus että tietty "kultturelliuden häivähdys". Kuitenkin tosiasiassa Kate Middletonin asioista kiinnostuminen on osoitus lähinnä kiinnostumisesta keltaisesta lehdistöstä. (Ei siitä keltaisesta lehdistöstä joka syksuisin ruska-aikaan on Lapissa.) Tosin samalla muistuu mieleeni että historiantutkimuksessa osa keskittyy siihen että lukee jotain keltaiseen lehdistöön verrattavaa menneiltä vuosisadoilta. Ja tätä taas pidetään sivistyneenä. Vaikka itse näkisin että Kate Middletonin vaakunan osaaminen on sovelluskelpoisempaa tietoa kuin tieto jostain 1300 -lukulaisesta sukuvaakunasta.

Tämä muistuttaa eräästä pienestä asiasta joka liittyy tunnettuun pääsääntöön. Kaikkina aikoina ikinä "vanhat ämmät" ovat sitä mieltä että nuoriso on turmeltunut. (Up yours!) Ja kaikkina aikoina "intellektuelli-sivistyneistö" on ollut sitä mieltä että kulttuuri on romahtamassa. Kuitenkin oikeasti tämänlaisen jaon tekeminen on aika vaikeaa.

Tästä hyvän kuvan saa "systomykoosi" -blogin arvioista joissa tartutaan Postmanin "Huvitammeko itsemme hengiltä" -teosta. Kirjoittajan pääteesi on mielestäni suorastaan yksinkertaisuudessaan nerokas. "Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee." Tätä kautta tapahtuu huomio siitä mikä on sivistyksen yleistason trendi ajassa "Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit."

Huomio on hyvä. Kun katsotaan lukutaidon historiaa, ei voi olla huomaamatta sellaista seikkaa, että Suomen ensimmäinen eipastoreille tarkoitettu aapinen on vuodelta 1666. (Nimenä mainio "Yxi paras lasten tawara".) 1700 -luvulle mentäessä lukutaito oli kehittynyt siinä määrin että yksi kolmasosa osasi lukea auttavasti ja kaksi kolmasosaa ei edes auttavasti. Tässä mielessä nykyajan facebookpäivityksiä itse tehtailevat lapset ovat aivan selvästi taitavampia. On tavallaan kornia puhua sivistystason romahtamisesta, kun trendi on selkeästi koko ajan nouseva.

Omakohtaisesti olen oppinut englantia vasta teininä tietokonepeleistä. Ilman pelaamista olisin tuskin ikinä saanut englantia ylioppilaskirjoituksista edes läpi. AMK:ssa englantini tasoa taas kehuttiin aivan yleisesti. Itse asiassa moni nykynuori osaa lukea ja kirjoittaa nuorena ja englannin perustaitojakin saadaan. Tämä on aika paljon. Toki koulussa nykyään nuristaan kun netti on kiinnostavampi. Mutta se, mitä muistan omasta lapsuudessani ja nuoruudestani joka oli juuri ja juuri ennen "tietokoneiden yleistymisryntäystä" lonnittiin ja lorvittiin koulussa ihan muutoin vain. Ennen ei oltu edes netissä.

Omaa sukupolveani itse asiassa leimaa myös tietty "epäpoliittisuus". Politiikka ei kiinnosta. Nuorempia taas kiinnostaa. Itse asiassa olen katsonut kuina sisarenpoikani laittaa facebookiin materiaalia. Suurta osaa tästä ei voi kehua syvälliseksi, vaan sellaiseksi mitä facebookiin nyt laitetaan. (Oma facebooksivuni floodaa kaikkea aivan järkyttävän pinnallista, lähinnä todella todella paskoja vitsejä, että repikää tästä!) Kuitenkin hän on ottanut esiin asioita eläinten hyvinvoinnista, eläinkokeista, turkistarhauksesta ja jopa television juonenkulkujen kohdalla hän on tehnyt joitain huomioita. Ne eivät näytä ehkä kummoisilta huomioilta jos asioihin on panostanut. Mutta itse en hänen ikäisenään tehnyt oikein mitään senlaista. Luin toki kirjoja, mutta en soveltanut niitä missään omahuomioisessa arvokeskustelussa.

Nähtävästi tässä dystopioinnissa on takana se sama huvittava ilmiö joka on "yhteiskunnan turmeltumisessa nuorison vaikutukseta". Kun katsotaan yleistä hyvinvointia, voidaan huomata että yhteiskunnassa "hedonismi" on yhä suurempi ja suurempi "ongelma". Se johtuu siitä että hyvinvointi paranee. Onkin todella kornia kuunnella tarinoita joissa "ennen oli paremmin" kun se näyttää olevan enemmänkin kärsimyslista siitä mitä jouduttiin kestämään ja kärsimään. Että oli vaikeuksia ja ryssätkin voitettiin. En ymmärrä miksi haluaisimme takaisin tähän dystopiaan joka on kuitenkin jotenkin utopiana pidetty. (Nykymaailma on mielestäni jo nykyisellään ihan tarpeeksi huono, kiitos vain.)

Itsekin olen tosin jossain määrin tämänlaisen rapistumisteorioiden kannalla. Eikä ainoana syynä ole se, että olisin kontekstiton. Eli näkisin vain eron itseni ja sivistymättömän rahvaan välillä ja ylpeästi ajattelisin että pinnallistuminen tuhoaa kaltaiseni megaviisaat. (Tämä olisikin kyllä aivan helvetin korni uskomuksena.) Nicholas Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" keskittyy nimittäin mielen rakenteisiin. Hän ei oleta että internet olisi sivistyneille heuristinen este, pikemminkin päin vastoin. Sen sijaan hän esittää että ongelmana on se, että "diginatiivit" eli ikänsä datan kanssa kasvaneet oppivat aivan toisenlaisen tiedonhaun menetelmän, jossa ei keskitytä muistiin ja pitkäjänteiseen keskittymiseen. Koska data on wikipediassa, ei knoppitietoa tarvitse ulkolukea. Tätä tukee tietyssä määrin myös havaintoaineisto.

Kuitenkin tästä tulee hieman mieleeni keskusteluni siitä miten menneisyyden ihmiset muistivat asioita ulkoa. Itse asiassa uskoisin että pitkäaikainen trendi on se, että muistia on tarvittu yhä vähemmän. Itselleni tämä on helpotus, koska rehellisesti sanoen muistini ei ole parhaimmasta päästä, ollenkaan. Kognitiotieteen kursseilla testaamani muisti oli koko ryhmän huonoin ja häirittynä se rapistui tilastollisesti enemmän kuin kenenkään muun. Se on siis merkittävän huono. Kompensoin tätä prosessoinnilla. Minulla on enimmäkseen tietoa siitä mistä saan tiettyä aihetta varten tarvitsemani yksityiskohdat ja knopit. Kirjat ovat hyllyssä sitä varten että sivunumeroitakaan ei tarvitse muistaa ulkoa vaan ne voi laittaa lainaamisvaiheessa suoraan sieltä. (Lähteen sivunumero ei ole muistettava knoppi vaan kriitikolle mahdollisuus tarkistaa että en "lainaa omiani".)

Kysymys on kuitenkin myös siitä että onko muistilla todella niin paljoa väliä jos se on kuitenkin jossain ylhäällä. Tietyssä mielessä ulkoluku ei ole mielestäni kovinkaan merkittävä sivistyksen mittari. Moni arvostaa Koraanin ulkolukijoita, koska se on työläs temppu. Itselleni ulkolukija muistuttaa kuitenkin lähinnä tempulta jota voisi teettää joillain ovelilla apinoilla. Siitä puuttuu kaikki se mitä itse pidän sivistykselle oleellisena, eli kykyä soveltaa tietoa, osata käyttää sitä luovasti eri tilanteissa ja tulla sillä toimeen. En laske knoppitietoa kovinkaa merkittäväksi sivistyksen kannalta.

Näkisinkin että tässä kohden on kuitenkin olemassa toinen piirre. Internetkulttuurissa ei ole oikeasti kysymys tiedosta. Siinä missä ennen kirjoihin painettiin ns. sivistyneistön varmistelemaa tietoa, nykymaailmassa kuka vain voi kirjoitella mitä vain. Postmodernissa maailmassa ei tavallaan ole "knoppifaktoja" samaan malliin kuin vanhassa maailmassa. Postmodernissa tiedossa tämä on hämärtynyt. Ja itse asiassa se, minkä internettrollin tulee ensimmäisenä tajuta onkin se, että netissä kysymys ei ole koskaan tiedosta vaan aina identiteetistä. Toisen "tieteelliset faktat" ovat toisen "virallista totuutta jota eliitti vääristelee". Se on ensimmäinen asia jonka oppii pseudotieteilijöiden kanssa vääntäessä. (Ja netissä heitä ei voi välttää jos yrittää keskustella oikein mistään aiheesta yhtään sivistyneemmin tai vakavasti otettavammin.) Ihmiset myös brändäytyvät. Itse en ole itse asiassa ajatellut että blogini on brändi. Mutta sillä on kuitenkin leimallinen muotoilu ja jopa logo.

Tässä mielessä otinkin alkuun heraldiset symbolit. Ne oliva erilaisten ryhmien kannattajatunnuksia. Niillä oli hieman samantapainen merkitys kuin logoilla, tuotemerkeillä ja brändeillä nykyään. Brändien tuntemusta ei kuitenkaan pidetä sivistyksenä vaan rappiona. Ehkä tulevaisuudessa akateemiset tutkijat kuitenkin joutuvat esimerkiksi pänttäämään "500 kpl 2010 -luvun suurinta brändimerkkiä". Ellei heillä tietysti ole tietokonetta tätä varten, ja heidän toimensa meneekin sitten esimerkiksi logiarkistojen luokittelemiseen erilaisilla metodeilla. (Ja ehkä tämäkin toteutetaan jonain wikiprojektina ihmisten vapaa-ajalla.)

Itse näkisin että internet on vapauttanut informaation, disinformaation ja misinformaation. Tässä kaikki on yksilöiden omalla vastuulla korostetummin. Ei ole keskusjohtoista tietoon opastamista ja metodiikan opettajaa samaan malliin kuin ennen. (Tai jos on, häntä ei pidetä auktoriteettina joka opettaisi tämän taidon ja häntä moititaan norsunluutorni-elitistiksi.) Tämä taas johtaa siihen mihin tämänlainen tilanne johtaa aina. Siihen että erot kasvavat. Itse uskonkin että vapaa tiedonkulku johtaa siihen että jos tehdään huonoimmasta sivistystasosta trendi, se nousee hitusen, ja jos katsotaan niitä jotka ovat parhaita, se jopa kasvaa räjähdysmäisesti. Keskiarvon tasolla muutos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuilu niiden joiden osaavat ja eivät osaa kasvaa.

Osittain syynä on se, että tiede edistyy. Eikä esimerkiksi teoreettinen fysiikka ole muuttunut kaavoiltaan helpommaksi vaan vaikeammaksi. Fysiikan elegantti ja yksinkertainen ei ole enää aikoihin tarkoittanut samaa kuin arkijärjen "helpot kaavat" jotka keskittyvät siihen minkälaisia matemaattisia funktioita ja syvällisiä matemaattisia konsepteja käytetään. (En siis usko että nykyään oltaisiin vaan niin paljon nerokkaampia kuin ennen.) Kärjen ja juuren väli kasvaa jo siitä että tietoa on enemmän. Osa myös lähtee "joron jäljille" ja ajautuu crank magnetism -ilmiön vuoksi jopa mahdollisesti siihen että he tietävät vähemmän kuin ennen asioihin "perehtymistään".

Mutta toisaalta sääntö "tieto on valtaa" on muuttunut. Nykyisin valta tulee julkisuudesta, näkyvyydestä ja identiteetistä. Brändi, ei tieto, on nykyään valtaa. Tässä mielessä sivistys on luksusta, eikä jotain joka ajaisi ihmisiä eriarvoiseen asemaan.

3 kommenttia:

Napoleon kirjoitti...

Kun kerran jo tekstissä avattiin hyvin selkeä mahdollisuus vaakunan kommentointiin, niin täältä pesee.

Lopputulos ei ole huono, kun otetaan huomioon, että tekijä on oman tunnustuksensa mukaan heraldiikkaan verrattain perehtymätön amatööri. Itsekriittinen arvostelma tietystä maalaiskuntamaisesta vaikutelmasta osuu oikeaan, mutta tämä johtuu valituista tinktuureista eikä juuri sommitelman muista aiheista (no ehkä tammenterhoa lukuun ottamatta).

Kruunua tai kypärää ei ole kilven harjalle mätkäisty, mikä onkin aivan paikallaan ja osoittaa hyvää makua. Kruunuja kun saavat oikeastaan käyttää vain sellaiset entiteetit, jotka ovat esim. herttua- tai kreivikuntia tai aatelishenkilöitä itse (tai joskus menneisyydessä sellaisen tittelin haltijoita tai erityisluvan moiseen saaneita). Ei ole vaikeata löytää Euroopasta ja maailmalta paikkakuntia ja henkilöitä, jotka käyttävät vaakunakilpiensä päällä ties mitä ruhtinaankruunua ilman minkäänlaisia valtuuksia. Se on falskia ja moukkamaista, sillä aateluutta naurettavampaa on vain aateluuden alemmuuskompleksinen porvarillinen ihannointi, jäljittely ja tavoittelu.

Vaakunan kuvasto ja sommittelu ovat amatööriltä ihan kelpo kamaa. Orava tosin näyttää silmiini pikemminkin ketulta, mutta heraldiset elikot eivät aina vastaa ihan viimeisintä zoologis-anatomista tietämystä muutenkaan (Vantaan tunnuksessa polskii suomuilla ja jaokkeellisella pyrstöevällä varustettu valas) ja heraldisten eläinten yksityiskohtien runsaus ja kuvaus on jokaisen vaakunantekijän oman tulkinnan varassa. (Itse suosin kohtalaisen tyyliteltyä kuvausta, joka ei pyri realismiin.)

Orava ei tietysti ole jaloin mahdollinen elukka kaikkien jalopeurojen ja leopardien ja aarnikotkien seassa, mutta se ei häviä näille lainkaan hurjuudessa. Esimerkiksi Noormarkun vaakunassa on verenhimoisin ja pelottavin ikinä näkemäni orava, jonka rinnalla jopa isänmaamme heraldinen tunnus näyttää melko avuttomalta, vaikka onkin kyborgikädellä varustettu itseään otsaan puukottava nälkiintynyt leijona, eli aika hardcorea varmaan useimpien mielestä.
Mutta orava on tällaiseen yksityishenkilön vaakunaan hyvin sopiva valinta, joka ei ainakaan vaikuta mahtailevalta. Lisäksi orava on neuvokas, leikkisä, joustava, ketterä, utelias ja viekas elikko, mikä tarjoaa mukavasti symboliarvoa.

Orava on tosin heikossa hapessa, sillä se on lävistetty miekalla. Tämä avaa useita symbolisia tulkintoja, vaikka onkin ensisijaisesti yhdistettävissä vaakunan kantajan harrastukseen ja siten hyvä valinta. Ehkä se on muistutus siitä, että oravankin nokkeluudelle ja kekseliäisyydelle voi tulla raa'alla voimalla loppu. Ehkä kuviota tuleekin tarkastella saavutuksena oravan kuoleman asemesta: onhan oravannahka perinteisesti arvokas saalis ja orava vikkelyytensä vuoksi vaikea pyydystettävä. Oravan saalistaminen miekalla on melkoinen saavutus, jota kyllä kelpaa esitellä vaakunakilvessä (tai sitten se on näkökulmasta riippuen huvittavaa ja säälittävää samanaikaisesti).

Orava yhdistyy joka tapauksessa hyvin tammenterhoon, joka kuvastuu vaakunassa symbolisella tasolla ehkä puolustettavana aarteena ja proteiinin lähteenä, mutta myös potentiaalisena suuruutena ja valtavana elinvoimana, minkä vertauskuvaksi voidaan tulkita vihreä kärkikuvio, joka viittaa tinktuurinsa ja suuntansa kautta kasvavaan tammeen lehvästöineen.

Tätä kultaisella pohjalla olevaa kokonaisuutta ympäröi punainen aita. Kulta voi viitata johonkin arvokkaaseen ja punainen taas voi symboloida rohkeutta ja kamppailua. Punaisen aitauksen voi siis tulkita merkitsevän erikseen rajattua kamppailuareenaa, jonka sisällä otetaan yhteen ja nyljetään kurrea, mutta jonka ulkopuolella ollaan ihmisiksi. Esimerkiksi.

Kilpi on hieman täyden oloinen ja väriyhdistelmä jokseenkin provinsiaalinen, mutta kuva-aiheet tukevat toisiaan ja avaavat mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia. Ei siis hassumpi aloittelijan työksi ja ihan sopiva henkilövaakuna, joka onnistunee välittämään jotakin edustamastaan yksilöstä. Niin kuin tarkoitus onkin.

Napoleon kirjoitti...

Middletonin vaakunassa kaihertaa kilven naurettava muoto ja typerähkö vaaleansininen rusettinauha, joka on kuin poikavauvan kastemekosta. Mutta Middletonin vaakunan takana onkin pyrkimys tietynlaiseen light-rojalistiseen korrektiuteen eikä varsinaisesti persoonalliseen ilmaisuun.

Kunhan olen saanut omissa kirjoituksissani valtiolliset tunnukset arvioitua, aion siirtyä Suomen maakunnallisiin ja kunnallisiin vaakunoihin. Suomessa on erittäin korkeatasoinen kunnallisheraldiikka kiitos Gustaf von Numersin. Kestää mainiosti kansainvälisen vertailun, kun on tullut Keski-Euroopassa nähtyä kaikkia kauheuksia, joissa vaakunoihin on ängetty tiilisiä tehtaanpiippuja, tennismailoja ja muuta tyylitöntä krääsää.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

"Vive gladio - peri gladio."