"Kotimaan" blogeissa on viime päivinä oltu tuohtuneita. Syynä on esitys joka tapahtui Temppeliaukion kirkossa. Siinä rikottiin monien ihmisten pyhyyden tunteita, koska esimerkiksi kastemaljaa käytettiin tavoilla joilla kastemaljaa ei saisi käyttään, tarkalleen ottaen jalkojen pesemiseen. Myös pyllyä näytettiin alttarilla. Tähän liittyen on kenties hyvä ottaa Temppeliaukion kirkon tahon kannanotto asiaan. Hän tiivisti esityksen ongelmat varsin kiteytyneeseen muotoon "Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista. Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä." Hän kuitenkin piti tapahtumaa enemmän "työtapaturmana", eri maailmojen kohtaamisen epäsymmetriana, kuin varsinaisena jumalanpilkkana.
Tämänlaisten asioiden mietintä on hyvin oleellista, myös eikristityille. Ja kenties varsinkin heille. Uskovaisille itselleen tämä on intuitiivista ja helppoa, heidän ei tavallaan tarvitse vaivata päätään sillä.
Itse olen tunnettu jumalanpilkkaaja ja rienaaja. Saan iloa ja riemua Pyhän Hengen pilkkaamisesta. Teen tätä sekä kotonani että julkisissa tiloissa. Syynä on se, että minulla ei ole suunnilleen ollenkaan ns. pyhyydentuntoa. Tämä ei tarkoita sitä että eläisin arvotyhjiössä. Sen sijaan korostan sitä, että itse en jaa "hengellisyyttä" karkeasti sanoen edes Jumalanolemassaoloon uskomisen kautta. Vaan siten että ateisti ei ole uskovainen, mutta hengellinen hän voi olla. Ateisti joka uskoo Pyhään on hengellinen. Tässä kohden pyhän määritelmä ei ole määritelmällisesti väistämättä yliluonnollinen. Näin ollen Jumalan Pyhyys on Pyhää. Mutta se on vain yhdentyyppinen mahdollisista Pyhyyksistä. Karkeasti sanoen Pyhä on arvo jota ei kyseenalaisteta ollenkaan. Voidaan siis sanoa että kyseessä on arvodogma, tai ensisijainen arvo.
Tämän ymmärtäminen on yleensä hyvin vaikeaa. Sillä ajatuksena on likimain se, että jos ei ole arvodogmaa niin sitten on arvotyhjiö. Tämä on kuitenkin hyvin väärä kuva. Sillä oikeasti asioissa on enemmän puolia kuin mitä tämänlaisesta väärästä dikotomiasta syntyy. Jos tämän väärän dikotomian ottaa käyttöön ajatteluprosessi muuntuu vääristyneeksi, muodoltaan samanlaiseksi kuin jos kysyisi "oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi, raiskaamasta kissaasi ja ampumasta naapuria kasseille ilmakiväärillä? (k/e)". Asiaan voi hakea selkiyttä esimerkiksi katolisten opin kautta.
Katolisilla on nimittäin sekä Jumala että pyhimyksiä. Moni ajattelee että katoliset palvoisivat pyhimyksiä. Että asialla on joko korkeampi voima tai ei ole. Katoliset itse eivät ole tässä näin tiukkoja. He ovat itse asiassa hyvin huolellisia. Heillä on Jumalaan kohdistuva palvonta (lat. adorare) ja pyhimyksiin kohdistuva kunnioitus (lat. venerare). Pyhimykset ovat itse asiassa uskonveljiä, heidät koetaan ikään kuin enemmän tavallisen uskovaisen kaltaisiksi. He vain ovat erityisen hyviä uskovaisia ja tätä kautta hyviä malleja, joissa on ripaus realismin makuakin. Ihminen ei siis kykene olemaan Jumala, mutta tavoitellessaan Jumalankaltaisuutta he voivat joskus ponnistaa johonkin jota voidaan pitää onnistumisen tapaisena.
Itse jaan moraalin siten että on kahdenlaisia malleja. Niitä joissa on lähtökohtia joista ei jousteta. Ja sitten on niitä jossa ei ole mitään kompromissittomia lähtökohtia. Kuvasin tätä eroa hieman Talebin "profaani" -käsitteen kautta. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska monet uskovaiset harjoittavat uskonnottomiin omituista kyykyttämistä. Heille Pyhä on joko yleisinhimillinen objektiivinen moraali. Silloin ateisti on hyvä, mutta suhteessa Jumalaan. Tai sitten Pyhä määritellään miksi tahansa asiaksi jota pitää vähänkin tärkeänä. Ja näin ateisteista ja uskonnottomnista tehdään automaattisesti joko arvotyhjiössä eläviä tai kaksinaismoralistisia tekopyhiä jotka ovatkin oikeasti suhteessa pyhään.
Kun pyhä käsitetään dogmaattiseksi arvolähtökohdaksi, ja sen rinnalle laitetaan kompromissien arvot, voidaan huomata että asia ei ole noin yksinkertainen. Asioista on voitava neuvotella. Tämä on tärkeää, koska olen Quinelainen tieteenfilosofiassa. Ja etiikkani jatkaa täsmälleen samassa radassa. Tämä on useille hyvin epäintuitiivista (itselleni se taas on nimenomaan intuitiivista) ainakin väärinkäsitysten yleisyyden vuoksi (usein ongelma on viestintäongelma ja se että minua tulkitaan siihen soveltumattomien välineistöjen kautta jolloin minun väitetään tarkoittavan jotain jota aivan ilmiselvästi en väitä enkä varsinkaan tarkoita).
Tavallisestihan arki-ihmisen etiikka on presuppositionistista. Eli heillä on käsitys siitä mikä on oikein. Perustelut ovat after the fact päälleliimattavia selityksiä joilla asia yritetään oikeuttaa. Suhde premissien ja johtopäätösten välillä on hierarkinen. Ja suunta on johtopäätöksestä premisseihin. Tämä on ehdottomasti profaania, koska arvodogma on se johtopäätös. Tämä näkyy siinä että argumentin epäonnistuttua johtopäätöstä ei hylätä vaan käytetty argumentti vaihdetaan lennossa toiseen. ; Sivistyneemmille ihmisille etiikka etenee usein premisseistä johtopätökseen. Tällöin päättely on hierarkista. Ja ehdottomasti profaania koska premissi on se arvodogma. Premisseiksi yritetään valita kyseenalaistamattomia ehdottomia totuuksia.
Quinen tapa lähestyä tieteenfilosofiaahan oli se, että ei ollut mitään "ensimmäisen totuuden näköalapaikkaa". Kaikki oli neuvoteltava. Tästä oli seurauksena se, että tosiasiassa klassinen jako analyyttiseen ja synteettiseen pilkkoo liikaa. Että premissitkin sovittuvat havaittuun todellisuuteen. Ristiriitojen ratkaisussa ei ollut mitään yhtä varmaa asiaa jota ei voitaisi missään tapauksessa kyseenalaistaa. Quinen tärkein teema valaistuu hänen tavastaan kuvata "Neurathin venettä" jota korjataan samalla kun sillä soudetaan. että mikä tahansa lauta voitiin joutua jossain vaiheessa poistamaan. Mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Duhemin Quinen teesi on ratkaisu siihen "mikä asia on korjattava milloinkin". Mutta oleellista olikin se, että se ei suojannut mitään yksittäistä kohtaa näkemysverkossa.
Ja näkemysverkko on tässä se oleellinen. Kaikki perustellaan suhteessa muihin asioihin. Yksikään ei killi ilmassa puhtaasti esioletettuna premissinä. Quinen idea onkin juuri siinä että kun objektiivinen totuus ei tieteeltä onnistu, positivismin ylitsepääsemättömien ongelmien seurauksena, niin voimme kuitenkin tehdä asiat niin että meillä ei ole mitään dogmaattisia ilmassa leijuvia premissejäkään. Eli jos emme voi vapautua mistään esioletuksista, voimme kuitenkin vapautua puhtaasti oletuksenvaraisista esioletuksista. Kaikesta voidaan tämän jälkeen keskustella. Eikä tässä tarvita mitään NoMa -jakoa. Koska kaikki, myös perustelumenetelmät itsekin, olivat keskustelunvaraisia asioita. Logiikasta tiedämmekin sen, että niitä on useita ja niiden paremmuusjärjestyksestä voidaan keskustella esimerkiksi sitä kautta miten hyvin niitä voidaan soveltaa.
Quinen malli ei ole hierarkinen. (Tämä on se epäintuitiivinen osa, jonka ohittaminen johtaa siihen että Quine näyttää asiaa vähemmin miettineille usein saivartelulta. Ja suurin osa Quinekritiikistä näyttää vakavalta kritiikin kohteen olkiukottamiselta ja ohipuhumiselta ; Että vastaukseksi esitykseen saadaan kritiikkiä joka perustuu läpitunkevalle väärälle dikotomialle ja kategoriavirheelle.) Objektiivinen moraali taas olettaa että olisi juuri hierarkinen malli joka olisi suorastaan "empiirisesti tosi" siinä mielessä että luonto ja luonnollisuus voisivat ohittaa humen giljotiinin ja ratkaista is-ought -ongelman pelkkänä kuriositeettina. Samoin tekevät ne jotka määrittelevät Pyhän miksi tahansa arvoksi. Näissäkin argumenteissa usein piilo-oletetaan nämä arvot ehdottomiksi, eli nämä moraalilähtökohdat eivät olisi ollenkaan aposteriorisia vaan puhtaasti apriorisia.
Minulle mikään ei ole läpipyhä. Kaikki on neuvoteltavissa. Tämä tekee minusta ehdottomasti uskonnottoman ja epähengellisen. (Osa ateisteista voi taas olla hyvinkin dogmaattisesti arvomaailmassaan hengellisiä.)
Tässä mielessä voimme neuvotella siitä päästämmekö ihmisiä temppeliaukionkirkkoon särkemään ihmisten pyhiä kokemuksia. Joka tarkoittaa myös sitä että jollain ehdoilla olemme valmiita myös kieltämään tämän. ~ Nähdäkseni ihmisten pyhillä tunteilla ei ole mitään kiistämätöntä erikoisarvoa. Niitä saa ja joskus niitä peräti pitää pilkata. Tämä on korostettua silloin kun Pyhää käytetään julmuuden oikeuttamisessa. Historia tuntee tähän montakin tapausta. Jos Pyhä todella oikeuttaa -tai peräti velvoittaa- niihin, niin voimme kysyä kumpi on arvokkaampi. Ja jos Pyhän nimissä aiheutetaan kiusaa, sitä voi olla aivan oikeutettua pilkata. Kuitenkin myös sananvapaudella ja ilmaisunvapaudella on rajat, sekään ei ole ehdoton dogma. Joskus sitäkin on syytä rajoittaa.
Itse harjoitan jumalanpilkkaa nimenomaan julkisissa paikoissa. Kotonani teen sitä itse asiassa harvemmin, koska minua ei siellä provosoida sellaiseen. Jumalanpilkkani on tyypillisesti reaktiivista. Sitä että he tunkevat minun elämänalueelleni esimerkiksi pelastuslappunsa kanssa. Yleensä tämäkin on silmissäni hyväksyttävää, ja vasta kun se on tyrkyttävää pelastuslapun kanssa heilumista puutun asiaan. Ja sitten minulla on tietysti se, että jos joku kysyy suoran kysymyksen annan siihen suoran vastauksen. Ja jos tämä järkyttää niin se on yleensä kysyjän ongelma. (Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä.) Tässä suhteessa temppelinaukion kirkko on julkinen tila. Mutta on sitä hyvin määrätyssä mielessä joka käskee minun maailmassani laittamaan siihen heittomerkit. Temppelinaukion kirkko on "julkinen" tila. Se on vähän kuin kyläpaikka jossa on aina avoimet ovet. Näihin paikkoihin on hyvä mennä kunnioituksella.
Oma tapani kiertää arvotyhjiö, eli se ,että mitään ei palvota mutta monia asioita kunnioitetaan ja vielä useammasta asiasta debatoidaan. Se on nähdäkseni varsin kelpo tapa lähestyä sitä miten tämänlaisia konflikteja käsitellään. Hierarkinen maailmankuvalähtökohta taas ei toimi. Sillä jos laittaa dogma-arvoksi ilmaisunvapauden saa aivan eri tuloksen kuin se joka laittaa dogma-arvoksi Pyhän tunteen. Ja sitten vain ohipuhutaan ja se voittaa joka väkisin voimalla junttaa oman premissinsä johtavaksi. Ja tällöin kysymys on vain siitä että vallasta tehdään oikeutus.
Näkökantani ei tosin sovi juuri ollenkaan nykyiseen keskustelukulttuuriin. Sillä siinä keskitytään maailmankuvaan, niiden lähtökohtaiseen oikeutukseen arvokeskustelun ytimenä (itsessään profaani dogma). Tällöin keskustelu värittyy aina siihen miksi minä olen oikeassa. Sen sijaan pitäisi keskittyä asian ratkaisemiseen. Debatin ideana ei saisi koskaan olla se, että omalle idealle vain yritetään saada vipuvoimaa ja poliittista valtaa. Debatissa pitäisi aina olla ratkaisunäkökulma, eikä se että julistetaan kaikille se miksi juuri minä olen oikeassa. (Me kaikki ajattelemme näin luontevasti, ja tämänlaiseen "rohkeuteen ja itsetuntoon" ei edes pitäisi ohjata, saati nykymalliin kannustaa. Minäkin ajattelen olevani ehdottomasti oikeassa niin luonnostaan että joudun laittamana kaikki voimavarani peliin jotta en ajattelisi ja toimisi niin.)
Mikäli tulit tänne googlen hakusanalla "syntinen pylly" ja "katso kuvat", niin se johtuu siitä että laitoin tämän tekstin tähän alapalkkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti