Tämä edustaa ihmistyyppiä johon törmää silloin tällöin. He ovat sadisteja jotka eivät ole ilkeitä koska he ovat niin pehmeitä. Eli he eivät kestä vaikeuksia. Helpoimmaksi ratkaisuksi tähän voisi olla se, että nämä ihmiset koulittaisiin. Kuitenkin tämä on hieman typerää koska heidän pehmeytensä on se perimmäinen joka estää heitä toteuttamasta julmuuksiaan. ; Olenkin päättänyt suhtautua tähän siten, että se on lieveilmiö joka johtuu siitä että yhteiskuntamme asiat ovat itse asiassa aika hyvin.
Vanhempi polvi, etenkin asenteiltaan konservatiivisesti painottunut vanhempi polvi, korostaa tässä usein sitä että ennen kaikki oli paremmin. Ja että nykyään ihmiset eivät selviäisi talvisodassa. (Tätä kuulee ihmisiltä jotka eivät ole talvisodassa olleet.) Esimerkiksi eräs 1960 -luvulla armeijansa käynyt vanhempi mies kuvasi minulle että minunkaltaiseni eivät olisi kestäneet hänen aikansa armeijassa viikkoakaan. Ja että aivan varmasti en pärjäisi talvisodassa. ; Näissä tarinoissa korostuu se, että ennen tehtiin fyysisempää työtä ja että vaikeudet karaisivat ihmisistä suhteellisuudentajuisia.
Tämä tarina on rehellisesti ottaen hyvin samanlainen jolla itse suhtaudun alun itsepuolustustarinan kaltaisiin "pseudopahiksiin". Mutta siinä on mukana toinenkin puoli. Jos ennen asiat ovat olleet vaikeampia, ja karuus ja kovuus on ollut osa maailmaa oleellisesti ja kiertämättömästi, niin se tarkoittaa nimenomaan sitä että asiat ovat muuttuneet paremmiksi. ; Tätä voi olla vaikeaa uskoa nykyaikana. Sillä nykyään maailmanlopusta ja katastrofin odottamisesta on tehty osa viihdettä.
Uskovaiset profetioivat että nyt on pian tulossa vaikeuksia. Mutta kun historiaa katsoo, ei voi kuin huomata tiettyjä trendejä. Jotka ovat sitä että on luontevaa yhdistää väkivallan kasvu Jeesuksen uuteen tulemiseen. Sillä väkivallan kasvu tarkoittaa samaa kuin "vanhojen hyvien aikojen" paluu. Kun nimittäin katsotaan maailmaa muutakin kuin vaikutelmien kautta, voidaan huomata että ihmiskunta muuttuu nimenomaan "pehmeämmäksi". Keskiajalla murhatuksi tuli 1 tuhannesta ihmisestä. Nykyään, modernissa Euroopassamme, sama luku on 1 sadasta tuhannesta ihmisestä.
1: Väkivaltainen ja tapaturmainen kuolema ovat tietysti tätä yleisempää sekä keskiajalla että modernissa maailmassa. On hyvä muistaa että murha on hyvin spesifi kuolinolosuhde. Otin sen esimerkksi sen vuoksi että se kuvastaa yksityisihmisten raakuutta, toisin kuin sodat, joissa ihmiset ovat pakotettuja tappamaan aivan eri tavalla. Murhaa on aina yritetty nimenomaan rajoittaa lailla, kun taas sodassa tähän on kannustettu.
2: Luvut ovat siitä mielenkiintoinen kulma, että jokainen ihminen on aina kuollut. Joten prosenttiosuuksiin vaikuttavat muutkin kuolemat. Keskiajalla kuoltiin esimerkiksi kulkutauteihin moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Näiden kautta tapauksia on pois sen ajan murhatilastoista. ~ Jos kuolet ruttoon, sinua ei murhata. Eli keskiaika on ollut tässä suhteessa vielä pahempi kuin mitä nuo luvut kertovat.
Onkin mielenkiintoista että saamme kuulla siitä että uskonto piti väkivaltaisia miehiä kurissa ritari-ihanteilla, mutta emme käsitä sitä miten ilman näitä ritari-ihanteita nykyään tilanne on parempi. Ihmiset kauhistelevat nykyään tietysti murhista, ja syynä on kaksi asiaa
1: Väkiluvun kasvu on johtanut siihen että murhia tapahtuu monta ; Ihmiset näkevät murhissa tapahtumia ja tekoja eivät prosenttiosuuksia väestöstä.
2: Väkivaltaisuuksista tiedotetaan paremmin ja tarkemmin ja laajemmin leviten. Murhien näkyvyys on kasvanut. Tieto lisää tuskaa, vaikka se ei lisäisi tapahtumia itsessään.
Tähän liittyen osa puhuu jopa ihmisten domestikoitumisesta. Se on ilmiönä jotain joka liitetään lähinnä kotieläiminä ja tuotantoeläiminä pidettäviin lajeihin. Siinä eläimet jalostuvat ja muuntuvat sellaisiksi että ne eivät enää tule toimeen karussa luonnosta jossa niiden esi-isät ovat mainiosti pärjänneet. Sen sijaan ne pärjäävät niissä oloissa joihin ne on jalostettu. Tämän seurauksena niistä tulee yleensä vähemmän arkoja, lempeämpiä ja kaikin tavoin pehmeämpiä. Ajatus ihmisten domestikoitumisesta ei tietysti ole kovin huono, koska se kuvastaa sitä miten ihmiset sopeutuvat erilaisiin elinolosuhteisiin. Domestikaatio on mainio termi koska siinä korostuu se, että se ei ole suhteellisuudentajuttomuutta jos siinä ignoroidaan piirteitä jotka eivät ole omassa elämässä reaalisia vaihtoehtoja. Tai jos se on suhteellisuudentajuttomuutta siinä mielessä että ei tajuta että tämä asia on suhteellinen ja muilla asia voi olla karummin, niin on suhteellisuudentajuttomuutta myös se, että tätä oman elämäntilaan sopeutumista pidetään vääränä tapana olla.
1: Tosin ihmisen asumishistoria kaupungeissa ja vastaavissa on sen verran lyhyt että geneettisesti tätä ei kannata selittää. Muutokset ovat olleet niin nopeita että kyseessä on yhteiskunnallisten seikkojen muutokset monta kertaa tehokkaammin kuin geneettinen muuntuvuus.
Nämä asiat on hyvä muistaa. Tosin olisi hyvä muistaa myös se, että osa entisten aikojen kovuudesta ja nykyajan ihmisten moittimisesta johtuu siitä että ihmiset eivät ymmärrä mitä moderni työ on. Työnteossa nimittäin tunnetaan ilmiö, jossa ihmiset arvioivat työn jota he itse eivät ymmärrä, helpommaksi ja vaivattomammaksi kuin mitä se todella on. Kaupunkilaispoika voi ajatella että puita nyt sahaa kuka vain, ja että se vaatii vain kuntoa. Kuitenkin tällä asenteella jää helposti oman kaatamansa puun alle. Puunkaatajamies taas ei ymmärrä stressiä jota jokin toimistorotta kärsii ennen deadlinea. ; Stressi on hyvin erilaista. Ja tässä mielessä fyysisen karuuden korostaminen kertoo vain puolet totuudesta.
Tästä päästäänkin tiedostamiseen ja ns. suhteellisuudentajuun.
Miksi meidän täytyy muistaa talvisota? Filosofisesti tiedostamisessa on järkeä. Sillä ennen maailmansotaa oli paljonkin filosofista keskustelua siitä että sodaton tila oli pehmentänyt ihmisiä. Pelättiin arvojen murenemista. Sotien jälkeen osattiin sitten kauhistella niitä sotia ja ajateltiin että ei ikinä. Sota ei aikaansaanutkaan moraalin kasvua, vaan traumatisoitumista. Se ei ollut sen arvoista. Ja vaikka arvot olisivat sodalla korjautuneetkin, niin sota oli niin kauhea asia että lääke oli pahempi kuin tauti. ; Tässä mielessä on aivan oikein muistaa itseämme vaikkapa holokaustin tuskasta. Historia pitää muistaa että sitä ei toista. Tämä on erityisen tärkeää nyt kun ihmiset pelkäävät materialismia, hedonismia, (kristillisten)arvojen romahtamista ja nihilismiä. Ja korostavat että ennen, talvisodan aikaan kaikki oli niin paljon paremmin kun nuoria miehiä kuoli laumoittain ja natsit polttivat viime töikseen Lapin.
Toisaalta taas ei voi olla huomaamatta että siellä historiaa toistetaan juuri siksi että se muistetaan. Monissa paikoissa etniset väkivaltaisuudet ovat puhjenneet siksi että isovanhemmat ovat muistaneet kertoa omia sotakokemuksiaan. En kutsu tätä kansakunnan traumoiksi vaan "bingomummo -ilmiöksi" siksi että itse järkytyin kun pyörittelin bingoa ja mummelit aloivat erään kerran kauhistelemaan sota -aikaa. Heiltä oli kuollut veljiä, rakastajia, aviomiehiä. Viha venäläisiä kohtaan oli hyvin konkreettista. Tähän tarinoiden levittämään vihamaailmaan olisi ollut helppoa kasvaa. Englantilaisilla on havaittavissa tämänsuuntaista "geneettistä vihaa" ranskalaisia kohtaan, vuosisatojen sotimishistoria kaikuu vielä hitusen edelleen sivistyneiden urbaanejen brittienkin asenteissa.
Nykyajan Israelin tilaa ei voi ymmärtää mitenkään muuten kuin ajatellen sen suhdetta tiedostamseen. Pyhät paikat ovat voimakkaita symboleita. Molemmilla kansoilla on paikkaan historia. Ja se, että jokin taho kieltää yhteyden tähän on syy vihaan, olipa se sitten YK tai jokin muu järjestö tahansa. Nähdäkseni Israelin ongelma on niin paha ja pitkäaikainen, että suunnilleen ainut kätevä tapa lopettaa kyseisestä paikasta tappeleminen olisi päättää että ihmisten kuolema ei ole näiden symbolien arvoinen, ja siksi otettaisiin jokin massalentue joka täsmäpommittaisi kaikki alueen historiallisesti merkittävät paikat muusiksi, ja kylväisi Pyhät Paikat täyteen vaarallista radioaktiivista jätettä. Tässä iskussa kohteena ei olisi sotilaat, vaan historialliset maamerkit, rakennukset, paikat.
Tämä on tietysti hyvin julmalta kuulostava tapa katsoa asiaa. Mutta toisaalta. Jos mietimme 9/11 -terroristeja, he tajusivat että kuolinmäärä ei ole oleellisin seikka. He iskivät symboleihin. He iskivät paikkoihin joissa oli toki paljon ihmisiä, mutta jotka ennen kaikkea olivat sellaisia että ne symboloivat paljon. He eivät iskeneet paikkoihin joissa oli maksimaalisesti ihmisiä, vaan symboleihin joihin iskeminen muistetaan. Ne herättivät maksimaalisesti sitä tunnetta että kukaan ei ole turvassa. Iskun vaivaan ja työhön nähden saatiin valtavan monet varpailleen. Terroristi-iskuihin kuolleiden määrään suhteutettuna vaikutukset olivatkin vahvoja. Jokainen terrorismilla pelottelija siis itse asiassa pelaa terroristien pussiin, vaikka tietysti kokee taistelevansa heitä vastaan. Tiedostamisesta tulee tätä kautta jopa jonkinlainen ongelma. Medianäkyvyys on tapa levittää traumakäyttäytymistä koko kansakuntaan.
Itse asiassa itse olen suhtautunut esimerkiksi Sandy Hookissa tapahtuneeseen lapsen ampumiseen siten, että siitä ei olisi hyvä puhua. Olen välttänyt sen mainitsemista ääneen juuri siksi, että kyseiset verilöylyt ovat tunnetusti copycat -ilmiöitä. Copycat -effect on tässä se, että jos ihmisiä tappamalla saa naamansa julkisuuteen, moni keksii tehdä samaa, kenties vaikka maineen takia. Breivik on tässä suhteessa yksi niistä harvoista jotka kannattaa mainita, mutta hänkin vain ehkä ja kenties. Sillä hän tappoi niin käsittämättömän monta, että osa voi olla varovaisempi ennen kuin lähtee tekemään mitään. Breivikin ruumisvuori on sen verran massiivinen, että sen rinnalle pääseminen ei ole helppoa. Tosin tämäkin voi johtaa kilpavarusteluun, jossa tekoja suunnitellaan entistä paremmin ja tarkemmin ja mediahuomiota haetaan yhä isommilla iskuilla. Tiedostaminen tässä kohden voi siis siltikin pahentaa ongelmaa sen sijaan että se vain levittäisi suhteellisuudentajutonta traumakäyttäytymistä ympäriinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti