Lihan heikkoudesta ("fair" and "balanced")

Kaiken kulmakivi on se, että myönnämme oman heikkoutemme ja hyväksymme sen myös toisessa. Ihminen, joka on aidosti katsonut omaa tulevaa kuolemaansa, omaa heikkouttaan ja oman lihansa alttiutta, on taipuvainen käyttäytymään solidaarisemmin myös muita kohtaan."
(Torsti Lehtinen)

Ylläoleva Torsti Lehtisen lausunto edustaa melko yleistä ihmiskuvaa. Siinä nähdään että kärsimys jotenkin kasvattaisi. Lehtisen ideana on eksistentialisteille tyypillinen ajatus jossa tietäminen ja tiedostaminen ja valinnat korostuvat. Tämäntapainen ajattelutapa on itse asiasa tyypillistä monelle muullekin kuin eksistentialismille. Itse asiassa tämä ajattelutapa soveltuu kaikkiin ajatusmalleihin joissa yhteiskuntaa ja hyvää elämää ohjaa utopian käsite.

Näissä on tietysti se positiivinen puoli, että ne auttavat ratkaisemaan ongelmia. Ongelmille on ratkaisu ja ne voidaan ratkaista. Haasteena on se, että tästä seuraa usein epäsuorasti ääretön julmuus. Syynä on se, että esimerkiksi eksistentialismissa kaikki sitoutuu pohjimmiltaan valintaan. Tällöin geenit voivat teoriassa tehdä vihaisiksi, mutta se ei ole ratkaisevaa koska ihminen pohjimmiltaan valitsee. Sartren suhde pelkoon oli esimerkiksi sellainen, että pelokkuus on kahle jos ja vain jos sen antaa olla sellaisen. Eli rohkea tekee valinnan vaikka pelkää. Näin kaikki on pohjimmiltaan valintaa. Lieventävistä asianhaaroista syntyy tätä kautta helposti pelkkiä tekosyitä. Ne itse asiassa määritetään sellaisiksi jopa silloin kun ne olisivat jotain muuta.

Toki tästä ajattelutavasta pahimmat ylilyönnit löytyvät muualta. Esimerkiksi Josef Kirschnerin "Egoistin käsikirja" selittää aivan suorasukaisesti että ihmisen täytyy miettiä omaa terveyttään ja jos ihminen ei ole terve, hän ei ole huolehtinut itsestään riittävästi. Samaa asennetta löytyy myös menestysteologiassa jossa sairaus nähdään synnin merkkinä ja jos ei olla parannuttu vaikka pyörätuolipotilaudesta, se tarkoittaa siitä että ei ole yrittänyt tarpeeksi. Samaa löytyy tietysti myös talousoptimistisista liikkeistä jotka käsittelevät terveyden sijasta taloudellista hyvinvointia, menestystä, vaikutusvaltaa ja muita vastaavia asioita. Niidenkin peruskaavana on se, että jos ei ole onnistunut niin ei ole vain "yrittänyt tarpeeksi". Luuseri on epäonnistuja vain koska ei ole ymmärtänyt yrittää. Se, miten paljon hän on "oikeasti yrittänyt" ei paina tässä keskustelukentässä mitään, koska merkki siitä että olisi yrittänyt tarpeeksi tarkistetaan siitä että on "onnistuja". Eli jos menestystä ja onnistumista ei ole tullut, niin ollaan by definition yritetty "liian vähän" "eikä ollenkaan tarpeeksi". On selvää että ajattelurakenteen takana on petitio principii -pohjainen kehämäinen ajattelupumppu jonka kanssa debatoiminen on tehty mahdottomaksi. (Ja tämä ei tee siitä rationaalista teoriaa, päin vastoin tämänlainen teoria on merkki siitä että se on todella typerä koska se joutuu suojaamaan itseään argumenttivirheellä.)

Lehtisen lausunto ei toki syyllistä uhria. Sama ajattelutapa ei tässä tarkoita että se johtaisi sama lopputulos. Sillä on selvää että jossain on raja jossa ei ole yritetty tarpeeksi ja jossain on raja jonka jälkeen on yritetty tarpeeksi. Näin ollen sanomisen konteksti on oleellinen. Lehtisen tarjoama ihmiskuvakin on varsin positiivinen. Sen pitäisi olla totta. Sen ainut ongelma on se, että se ei ole.

Emme halua syyllistää ratkomalla uhrien ongelmia, etenkään kun uhritkaan ei ole sellaisia hyveiden helmiä kun pitäisi!

Lehtisen lausunnon kaltaisia aforismeja tuntuukin yhdistävän se, että niiden kirjoittajat eivät kärsi PSTD -oireyhtymästä. Eivät koskaan. Tämä on jännittävää, koska se kertoo siitä että nämä lauseet eivät kumpua omakohtaisista kokemuksista ja syvästä itsereflektiosta joka on tehty vaikeuksien jälkeen. Näitä lausuvat kermaperseet joita ei ole "hakattu tarpeeksi". (Mitä ei pidä nähdä kannusteena hakkaamiseen vaan siihen että traumat ilmenisivät ihmisissä toisella tavalla ja jos heillä olisi riittävä kokemus kärsimyksen vaikutuksien arviointiin, tulokset olisivat toisenlaisia. Tiedämme tämän koska meillä on kulttuuri tuottanut paljon sellaisia ihmisiä joita on "hakatty yli kaiken tarpeen" ja meillä on havaintoja tämän vaikutuksista.)

Se mitä sotilaiden psykologiasta tiedetään, on se että ajatus taistelun kovettamista ("battle hardened") sotilaista on myytti. Samoin jokainen nykymaailmassa viittaa mielellään traumojen selitysvoimaan kun joku toimii ikävästi. Tämän selitysmallin perusidea on juuri se, että kun kotona ei saa rakkautta ja katsoo omaa heikkouttaan ja lihansa alttiutta, niin ei kasvaisikaan miksikään koulunpihan sielukkaaksi empaatiksi, vaan tästä kasvaisi kiusaaja jota pitäisi ymmärtää ja jolle pitäisi sallia erilaisia tekoja.

Kuitenkin koulut käyttävät varsin usein erilaisia kampanjoita joissa tämä unohdetaan käytännön toimissa. ; Esimerkiksi "Kiva Koulu"-projekti on saanut näkyvyyttä, ja se on käytännössä tarjonnut lähinnä käsienpesun. Se on omantunnonpesemistä, jotain joka toimii koulun imagokulisseina. Sen tarkoituksena ei ole pelkästään luoda koululle hyvä maine. Mutta ne tekevät juuri tätä. Sillä näiden kampanjoiden taustaideana on aina utopia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että prässiin ja psykiatriseen selvitykseen eivät joudu niinkään kiusaajat vaan kiusatut, joilta penätään ymmärrystä kiusaajia kohtaan, anteeksiantamista ja valittamisen lopettamista. Näin ongelmat lakaistaan "käsiteltyinä" pois.

Kiusaamisessa puhutaan toistuvasti siitä miten jokaisen pitäisi kelvata itsenään. Että kun on seurallinen ja oma ihana itsensä niin saa ystäviä. Rehellisesti sanoen ihmiskunnan pitäisi olla sellaista että tämä ohje toimisi. Ystävyyden pitäisi teoriassa olla sellaista että sitä saisi rehellisyydellä eikä sillä että on ovela, omistaa kivoja tietokonepelejä, pelaa sosiaalisia pelejä, hankkii statusta urheilussa, ole muodikas. Ja tee muita vastaavia asioita. Mutta käytännössä sisäisellä kauneudella ja omana itsenään olemisella ei pärjää jos ei satu olemaan juuri samanlainen kuin muut. Ihanteena on tietysti se, että ratkaisuna olisi koko kulttuurin muutos. Ihanne ei ole se, että ihmiset opetettaisiin ottamaan huomioon realiteetit.

Mutta "Kiva Koulu" -projektien tyyppiset jutut ovat räjähtäneet aina käsille juuri siksi että nekin ajattelevat näin positiivisesti. Muistan lapsuudestanikin kaikenlaisia sinänsä ihanteellisia "Päätä ei järkeä - ollaan kavereita" -tarroja, "Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" -kampanjoita ja vastaavia joilla puututtiin syrjintään ja kiusaamiseen. Niissä ei keskitytä ongelman ratkaisemiseen, koska tämä on survivalismia. Ja survivalismissa utopia on kielletty ja se on istrumentalismia. Molemmat näkökulmat haastavat vahvasti esimerkiksi eksistentialistien "eksistenssi ennen essenssiä" -iskulauseen.

Instrumentalismi - piilotetusta utopiaoptimistista moniarvoiseen läpikyynisyyteen

Usein instrumentalismia on moitittu - ja aivan oikein - siitä että instrumentalismi ei ole mitään objektiivista moraalia. Sitä vain käytetään peittämään jonkin asian heikkoudet määrittämällä tämä luonnontilaksi. Tämä huomio liittyy oleellisesti valtaosaan oikeistokonservatiivista instrumentalismia. Hehän korostavat että he ovat "pragmaattisia". Eli heidän kantansa ei ole ollenkaan ideologis-eettinen vaan jotenkin läpeensä objektiivinen.

Heillä onkin ihmisluonteeseen iso annos pessimismiä. He korostavat perisyntiä tai muuta vastaavaa joka olettaa että ihminen on paha ja tätä kautta kurissapidettävä. Tätä survivalismia leimaa kuitenkin aina omituinen katteeton optimismi. Logiikka mukailee kristillisen maailmanlopun eskatologiaa : kaikki menee päin persettä mutta tästä seuraa vain hyvää. Tulee itku ja hammasten kiristys koska Jeesus ja rakkaus. Näin oikeistokonservatiivi voi nähdä että yhteiskunnan ongelmat ratkeavat, kun islamilaiset saadaan pois terrorisoimasta. Että jos punaniska saa kantaa asetta jolla hoitaa sekä rosvot, vieraiden valtioiden hyökkääjät ja huonosti toimivan politiikan, niin yhteiskunnan asiat ovat kunnossa. ~ Tässä ilmapiirissä ei pidä ihmetellä jos syntyy ID -liikkeen ytimessä olevan "Wedge dokumentin" kaltaisia tuotoksia joissa USA:n ongelmaksi nähdään "destruktiivinen materialismi" joka ei tarkoita markkinataloutta vaan ateismia. Joka pitää siivota sitten pois tiedemaailmasta ja kulttuurista taiteita myöten. (Tähän ID -aiheeseen palataan tässä blogauksessa myöhemmin. Sen tuomat asiat ovat oleellisia.)

Se tapa jolla tässä katson instrumentalismia on kuitenkin hieman erilainen. Se tunnustaa että instrumentalismi on tyhjää ilman arvovalintoja. Mutta samalla olen monikulttuurinen ja moniarvoinen. Eli instrumentalismi on oleellista sen takia että kun omat arvovalintasi ovat ensin kertoneet mitä haluat, niin sitten tarvitset instrumentalismia jotta pääset tähän tavoitteeseen. Esimerkiksi koulukiusatun survivalismissa on ihanaa jos tarjolla olisi vaihtoehtoja.

Utopia ~ uhrien valjastaminen ideologian edistämisen välineiksi, jotka uhrataan suuremman hyvän edestä

Utopianäkökulman onglemana on nimittäin se, että siinä kiusatut/uhrit/muut traumatisoituneet pakotetaan yleisen hyvän nimissä uhrautumaan ja rajoittamaan käyttäytymistään ja selviytymiskeinojaan. Utopiakeskustelun ytimessä on nimittäin se, että kun onglema on käsillä elämässä tässä ja nyt, ei utopiayhteiskunta ole paikalla. Utopia on tulevaisuudessa. Tai niinkuin asia usein ilmaistaan - "maailma ei ole kypsä". Käytännössä survivalismi, eli selviäminen nykytilassa joka ei ole ihanteellinen, halutaan estää. Yksilö uhrataan ideaalin nimissä. Ja tämän uhrausvaatimuksen tekee joku joka ei ole tämä kiusattu. Tämän komentaa joku jonka oma perse ei ole ongelmissa.

Uhreille ei siis anneta muuta kuin marttyyrinä olemisen rooli. Heillä on lähinnä tärkeä PR -rooli. Heidän asiansa on keppihevosena omalle ideologialle ja sen ehdottamille muutoksille. Uhrin ei sallita käyttäytyä miten tahansa, koska väärä käytös johtaa siihen että tämän mainosarvo katoaa. Uhrit eivät ole ihmisiä vaan ideologian edustajia. He eivät vain saa tästä hommasta palkkaa. Eikä heiltä yleensä edes kysytä suostumusta tähän. Sillä maailman pelastaminen on tärkeämpää kuin nämä ihmiset. Neuvonta nähdään aina vain "uhrin syyllistämisenä". Vaikka tosiasiassa ainut keino ratkaista ongelma käytännössä aina on lähestyä asiaa siten että ratkotaan asioita sekä uhrin että tekijän toiminnan sovellusten uudelleenmiettimisen kautta.

Aaron Jamesin "Assholes - a theory" kuvastaa sitä miten kulttuuri rakentaa kusipäisyyttä. Se tapa jolla se syntyy on itse asiassa hyvinkin juuri se jota olen kuvannut yllä. Aaron James nimittäin näkee kusipäisyyden aina moraalisesti motivoituna epämoraalisena aktiona. Hänen teoriansa itse asiassa nivoutuu siihen mitä vartijana ollessani huomasin jokaisesta pahoinpitelystä ja tappelusta ikinä ; Ne syntyvät aina moraalisesta närkästyksestä. Aaron James kuvaakin sitä, että kusipää ottaa itselleen etuja toisten kustannuksella. Ja tässä välineenä on yleensä jonkinlainen moraalinen oikeutus.

Moraalinen oikeutus saadaan esimerkiksi kansansuosion, statuksen, medianäkyvyyden, muun julkisuuden, asiantuntija-aseman, ideologisen oikeaoppisuuden ja vastaavan kautta. Epäonnistuneet taiteilijat voivat olla kaunaisia ja saada tätä kautta itselleen oikeutuksen vihamielisyyteen. Ja vainoparanoijassa oleva salaliittoteoreetikko oikeuttaa kusipäisyysaktionsa kaunan kautta. ~ James antaa kusipäästä malliesimerkiksi televisiosarjan Tohtori Housen, joka pelastaa ihmisiä kyseenalaisin keinoin. Sarjaa seurannut näkee varsin pian että House ei ole paha ihminen. Hänellä on näkemys. Ja tämä on se jolla hän oikeuttaa tekemänsä asiat. Hän eí ole sosiopaatti tai paha. Hänen hyvyytensä vääristyy ja lopputuloksesta tulee "jotenkin perverssi".

Dick move - miten tie helvettiin on kivetty hyvillä intentioilla 

Fakta on, että itseään puolustavia uhreja syyllistetään aina, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tällä on merkitystä lähes kaikessa konfrontaatiossa. Esimerkiksi feminismissä ongelmana on se, että moni mies "suojelee" naista utopialla. Ja tämän ytimessä on se, että naisten käytöstä kontrolloidaan ja heidät alistetaan oikeasti ns "patriarkaalisen vallankäytön" kohteiksi. Tämä tehdään hyvä mielessä, ja aika harva sovinistimies on oikeasti naisvastainen - he vain dissaavat "feministinaisten telaketjukulttuuria". Eli usein mies aivan vilpittömästi uskoo että hän auttaa naisia. Kuitenkin naisen silmiin nämä näyttävät samalta. Esimerkiksi neuvominen näyttäytyy helposti alistamisena. Siksi jos mies haluaa aidosti auttaa naisia, ensin tulisi jotenkin osoitettava olevansa luottamuksen arvoinen. Asetutaan naisten puolelle tai ei ainakaan suoraan heitä vastaan ja vasta lämmittämiskauden jälkeen voidaan varovaisesti aloittaa neuvojen jakaminenkin.

Sama koskee tietysti myös uskonnollista julistamista. Itse uskonnottomana olen toistuvasti ja aika suorasukaisesti "eheyttämisen" ja "parannuksen" ja "käännyttämisen" kohde. Neuvominen tuntuu aina tuppaamiselta. Se, minkä arvon kristityt kokevat ystävällisyytenä ja avuliaisuutena ovat omasta vinkkelistäni nenän tunkemista asioihin jotka eivät hänelle kuulu, sekä sitä että otetaan suoraan röyhkeästi sellaisia erikoisoikeuksia joita tavallisesti annetaan vain ystäville (tai minun tapauksessani ei edes heille.)

Ja kyllä. Jamesin teoria kusipäisyyen ytimestä tarkoittaa sitä että jos tämä huomio hylätään, ollaan kusipäitä. Se, että oma hyvä tahto oikeuttaa sosiaaliseen varpailleastumiseen ja ehdointahdoin hyökkäämiseen, ollaan kusipäitä. (Itse olen noudattanut tätä tapaa siten että kommentoin melko harvoin muiden blogeihin. Tällöin en hyökkää. Tänne ei ole pakko tulla jos ei tykkää siitä mitä kammottavaa moraalitonta paskaa suollan -hengellä.) Se, että hyvä tarkoitus tai muu vastaava on hierarkian oikeutus, ja tämän edessä voidaan joustaa tavoista, ollaan ongelmissa.
1: Tämä luo mielenkiintoisen sävyn ns. poliittiseen korrektiuteen. Se on sananvapautta vastaan, ja kusipäisyyttä vastaan. Sananvapaus on kusipäisyydelle tilan antamista. Koska, kuten James korostaa, kusipäisyys ei ole rikos. Vittupäitä ei laiteta linnaan vittupäisyyden vuoksi, vaan vasta jos he tekevät rikoksia. Tämä selittänee miksi kusipäät ovat niitä jotka puhuvat eniten reilusta keskustelusta ja sananvapaudesta, vaikka juuri he ovat itse asiassa usein mokuttamassa väärinajattelijoita ja tekemässä kaikenlaisia dick moveja sarjatulitahdilla.

Kusipääkulttuuri - esimerkkinä kreationistinen fundamentalismi

Käytännön elämässä kusipäisyys on kuitenkin myös yhteiskunnallinen kysymys. James ei siis vain luokittele yksilöitä tai televisiosrajojen yksilöitä. Hän tarttuu siihen miten toisissa kulttuureissa on paljon kusipäitä kun toisissa on vähemmän. Hän miettii miksi miehissä on enemmän kusipäitä kuin naisissa. Tässä kohden hän antaa yhdeksi esimerkiksi USA:n oikeistokonservatiivisen ilmapiirin luomisen kannalta oleellisen "Fox News";in. Hän kertoo että kanavan päämiehet uskovat vakavasti kanavan asiaan. Kanavaa ohjaa aito huoli. Mukana on siis aimo annos vilpitöntä mieltä. Tämä hyväntahtoisuus, joka on kaikille ihmisille tyypillistä muokkautuu kanavassa. Kanava ajaakin pelottelukulttuuria joka tarjoaa oikeutuksia kusipäiselle toiminnalle. Tätä kusipäisyyttä tukee se, että kanavaa ajaa ideologinen kristillinen ihanne, joka tekee heistä Hyvyyden Puolustajia. Tätä kautta saa olla "suorapuheinen". Tätä kautta kanavan uutisointi on erikoista, koska siellä uutisia hakee ja tutkii yllättävän pieni määrä ihmisiä. Ja kanavan tapa tuottaa uutisia on enemmänkin sitä että napataan muilta aineistoa johon liitetään omia ideologisia kommentaareja. Kanavan haastatteluissa käytetään retorisia keinoja jotka eivät ole reiluja. James kuvaa kanavan käytänteitä ja korostaa (s.71-72) että "It is not just Fox News commentators but Fox News itself that has the appropriate, in-your-face, I'm-entitled-to-do-this, especially-because-you-dislike-it vibe."

Seurauksena on paradoksaalinen tila : Hyvät tavoitteet menevät perverssiksi. Huolesta pumppautuu pelottelua. Kanavan halu olla "kansanmiehen tasolla" on korostanut sitä että uutisointi on sensationalisoitua ja liioiteltua. Substanssista on siirrytty tunteiden herättämiseen, perustelusta on siirrytty vaikuttamiseen. Huolesta pumpataan paranoijaa, jolla oikeutetaan toimien äärimmäistyminen ja yleisten sosiaalisten normien ja journalististen käytänteiden ohittaminen. Kaikkea lietsotaan tarinalla "vainotusta enemmistöstä" joka on oikeutuksena kaikenlaiselle sellaiselle, jota muuten voitaisiin pitää rasistisena tai uskonnonvapaudenvastaisena ja syrjivänä sensuurina.

Tämä kaikki häijyys ei ole vain ilkeyttä ja pessimismiä, vaan ytimessä on juuri kristillisoikeistolainen utopia jossa nämä nykytilan ongelmat ratkeavat, ja tämä ratkaiseminen on kaikilla mielessä. Mikään ei siis ole pohjimmiltaan niin optimistinen kuin Fox Newsin ihmispessimistinen paranoijaporukka.

Ja tällä on suurempiakin merkityksiä. Jonathan Haidt on kuvastanut sitä miten Fox News on oleellinen osa USA:n oikeistokonservativismia. Sen tarjoama näkemys siitä mikä on "reilua ja tasapuolista" on jotain joka kattaa konservatiivejen toimintastrategioita, asenteita, eettisen ajattelun rakennetta. Nämä maneerit taas leviävät vaikka kyseistä kanavaa ei seuraisikaan. Sillä käyttäytymisnormit ovat sosiaalisia, ne leviävät alakulttuurien sisällä. Näin Fox News vaikuttaa myös ihmisiin jotka eivät suoraan kanavaa seuraa.

Tämä on oleellinen seikka joka auttaa ymmärtämään Intelligent Design -liikettä. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten ID -liikkeen sivujuonteena on tappouhkailu. Jamesin huomiot siitä että uskonnollista konservatiivista oikeistoa ohjaa kusipäisyysliikkeen leima tarkoittaa sitä että tämä tappouhkailu taas ei johdu siitä, että ID olisi väkivaltaliike. Se johtuu siitä että uhkailu on äärimmäinen dick move. Kusipää käyttää tappouhkailua enemmänkin väkivallan sijasta kuin väkivaltaa alustaakseen. James ei tietysti väitä - kuten en minäkään väitä - että jokainen fundamentalistinenoikeistokristillinen konservatiivi olisi kusipää. Sillä on kuitenkin selkeästi jokin yhteys.
1: Tältä pohjalta esimerkiksi esitän että ID:n perustaja Johnson ei ollut kusipää sanan oikeassa mielessä. Hän toki tunnusti, saamansa aivohalvauksen jälkeen, että hän oli ylpeä siitä että oli oikeassa. Ja hän oli armoton debatoija. Ja että hänen tulisi preferoida hyvään elämään ja esimerkiksi perheen huomioimiseen. Hän siis tunnusti kirjoituksissaan miten hän oli laiminlyönyt hyvyyttä koska innostui liiaksi ajamaan hyvyyden asiaa. Tämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin kusipäisyyttä. Ja vastaavaa näkyy myös hänen aiemmasta urastaan. Samoin Michael Behestä on vaikeaa saada minkäänlaista kusipään kuvaa. Behe on itse asiassa hieman kuten Suomen Jouko Piho, joka on kenties väärässä ja jonka maneerit saattavat vaikuttaa joskus kusipäisiltä, mutta aina kun ryhtyy katsomaan tarkemmin, sieltä kuultaa perimmäinen hyvyys ja ihmisystävällisyys. William Dembski taas on heiluri : Hän on kaltaisiani ihmisiä joille valta ei yksinkertaisesti sovi. Altavastaajana hän on reilu, ja selittää oppivansa kritiikistä enemmän kuin myötäilystä. Mutta kun hän saa statusta, hän snobbailee erinomaisuudellaan ja levittelee papereitaan asenteella jossa "olen liian hyvä jotta kritiikkisi edes voi yltää minun tasolleni" -asenteella. ID: liikkeessä on tietysti myös Jonathan Wellsin kaltaisia läpikusipäitä jotka esimerkiksi ovat kannattanut strategiaa jossa kreationismi laitetaan kaappiin, sitten mennään akatemian läpi ja kun PhD on taskussa, ruvetaan olemaan kreationisteja ja levittelemään materiaalia ruohonjuuritason ihmisille akateemisella tittelillä. Wellsin kohdalla hän on tutkinnon saatuaan myös unohtanut valtaosan oppimastaan, koska hän selkeästi esittelee evoluutioteoriasta sen tasoisia olkiukkoja että alan osaajan ei pitäisi niin karkeita virheitä tehdä. ID -liikkeen PR on omituista. Esimerkiksi tuore kikkailu näyttää että he vääristelevät asioita jopa silloin kun tähän ei ole suoraa tarvetta. Hieman voi vain ihmetellä ja ymmärtää samanaikaisesti "Why the DI opted to use a fake credential rather than an apparently real one is unknown, but that it did so speaks to its mindset, and calling attention to the use of a fake credential to lend specious authority to Gauger’s words is entirely appropriate."

Intelligent Designin kohdalla valtaosa ihmisistä ajaa Fox Newsistä tuttuja maneereita. Sivutuotteena syntyy kulttuuri jossa kusipäisyydelle annetaan tilaa. Siksi tappouhkailu on sen lieveilmiö. Tätä uhkailua ei suoraan tueta, ja se on jopa ID:läisten perusarvojen vastaista. Mutta sen tapa käsitellä julkisuutta ikään kuin rakentaa sille olosuhteet, sivupolkujen kautta. Jameskin korostaa että kulttuuri ei tarkoita determinismiä. Eli Fox News ei pakota kusipäiksi, mutta se johtaa olosuhteisiin joissa kusipäiden määrä on suurempi kuin muutoin olisi.

Yksilöt näyttävät varoituksia : Kusipäämaneerit ja julkisuuden riskit

Esimerkiksi näen että Tapio Puolimatkan asenne on jaettavissa kahteen osaan. Hän oli oikeasti asiallinen ja hyvä keskustelija ennen kuin hän sai professuurinsa. Sitä ennen hän toki vihjaili akateemisesta koulutuksestaan ja korosti että hän varoo sanojaan omissa nimissään koska siitä tulisi vaikeuksia hänen akatemiselle uralleen. Hänellä oli tässä toki hieman syyllistävä uhristatus. Mutta tämä oli asiallisella tolalla. Hän kannusti argumentoimaan. Hän ei ajanut ihmisiä sensuurein vaan omalla esimerkillään. Tähän aikaan moitinkin monia hänen kriitikoitaan. Muistutin että hän on kunnioitettava keskustelija, ja vaikka hän oli erimielinen niin minua kiinnosti hänen sanomansa enemmän kuin monien näiden kriitikoiden tylsyydet.

Tämä tila muuttui kun hän sai mainetta. Pian hän pitikin luentosarjoja kaduntallaajille, ja kohteli debattikumppaneitaan kaltoin ja ikävästi asettamalla keskustelukentän sellaiseksi että he eivät voineet puolustautua. (vrt. Fox Newsin retoriset strategiat.) ja osallistui mm. Piankan syyllistämiskampanjaan (lienee tarpeetonta sanoa että siihen liittyi tappouhkauksia) tavalla joka piti sisällään vain hyvin pienen määrän ns. omaa luovaa panosta (vrt. Fox Newsin tapa napata muiden aineistoa ja modifioida sitä pienin kommentaarein) Ja kun keskustelu ei mennyt hänen mielensä mukaan hän kirjoitti sapekkaan syyttelykirjan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe", jossa oli vain hänen oma näkökulmansa. (Joka on itsessään ultimaattinen dick move.) Hänellä on yhä vainoidentiteetti, eli se mikä hänellä on aina. Ja hänen sanavalintansa ovat periaatteessa pintatasolla samoja kuin silloinkin kun hän oli mielestäni reilu. Silti olen hänelle erityisen kiukkuinen koska koen että hänen aikaisempi toimintansa on ollut eettistä, joten hän kykenee parempaan. Näin muutos selittyy vain häijyydellä.

Puolimatkassa erityisen ärsyttävää on ollut se, että hänen kusipäisyytensä on samantapaista mitä Richard Dawkins harjoittaa. Dawkinshan on ulosanniltaan asiallinen. Sivistyssanat ja ylevä asentokieli ja huoliteltu olemus näyttävät kuvaa jossa debatti on vakava ja asiallinen paikka. James kuitenkin korostaa että Dawkinsin asenteissa on kusipään vikaa. Hänen snobiutensa on itse asiassa juuri se dick moven ydin. Se luo hierarkian. Tämä ei tarkoita että hän olisi väärässä (vaikka onhan hän) tai että hänellä ei olisi hyviä poitteja (joita hänellä myös on). Puolimatkallakin debatissa on samanaikaisesti mukareilu keskusteluasenne joka ilmenee siten miten hän ajaa tasapuolisuutta tasapuolisuuden nimellä. Kuitenkin käytännössä hänellä on aina hierarkinen tilanne jossa rationaalinen ateisti on oksymoroni, jossa teisti naturalistit ovat dogmaatikkoja. Ja jossa usskonto tarjoaa ylivoimaisen asenteen etiikkaan ja hyvään elämäänkin.

Sekä Dawkinsia että Puolimatkaa kuvaakin se, että he ovat vilpittömiä. He kokevat parantavansa maailmaa. Ja juuri tämä oikeuttaa heidän mielessään heidän käytöksensä ja toimintansa. On luultavaa että he itse eivät koe että he tekisivät mitään väärin.

James selittää tämäntapaisen tilanteen olevan kohtuu tavallista. Hän korostaa että jokainen poliitikko joutuu vastaavaan tilanteeseen. James korostaa, että kusipäisyys johtuu osittain jo itsestään vallasta. Etenkin jos sen takana on vilpitön ihanne. (Uskon että Puolimatka on vilpitön. Juuri tämä tekee hänestä kusipään eikä narsistia tai psykopaattia tai muuta asiattomampaa.) Lisäksi julkisuus tuo mukanaan uuden piirteen. Esimekriksi minä olen näkyvissä vain tekstieni kautta. Samoin Puolimatkan ideologinen toiminta näkyi ennen hänen professuuriaan pääasiassa tekstien kautta. Käytännössä kusipäisyys ilmenee usein "kaksinaamaisuutena" jossa toiminta ei seuraakaan niitä omia ihanteita. Jamesin mukaan tämä on yleisinhimillistä. Näin ollen julkisuus tuo kusipäisyyttä tavallista vahvemmin esille. Julkisuus siis tuo esiin, rakentaa ja levittää kusipäisyyttä.

Kannustuksen vuoksi haluan tosin keventää tätä loppupuolta. Nimittäin maneeri ei todellakaan aina tarkoita samaa kuin aito kusipäisyys. Esimerkiksi moni voi olla ensivilkaisulla järkyttynyt Pen Jillettestä. Hänhän kiroilee, pilkkaa taikauskoja suorasanaisesti ja on muutenkin paatunut ateisti. Kuitenkin kun häntä kuuntelee ei voi olla huomaamatta tiettyä hyvyyttä. Tämän huomaavat tietysti kristitytkin, jotka kohtelevat Jilletteä Jilletten itsensä mukaan aivan ihanasti. Toisaalta suomessa vaikuttaa Päiviö Latvus niminen mies jonka käytöksessä on jokaisen fundamentalistijulistajan maneereita. Mutta kun niiden taakse näkee, ei voi olla huomaamatta että takana ei ole kusipäätä vaan mitä lempein mies.

Loppukaneetti

"Adversity is like a strong wind. I don't mean just that it holds us back from places we might otherwise go. It also tears away from us all but the things that cannot be torn, so that afterward we see ourselves as we really are, and not merely as we might like to be."
(Arthur Golden, "Memoirs of a Geisha")

Karkeasti sanoen maailmassa on ongelmia ja olotiloja. Ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne ovat olotiloja. Optimismin ja utopioiden hyöty on siinä kun pitää ratkaista ongelmia. Niiden heikkous on siinä kun maailmassa kuitenkin on epätäydellisyyttä ; Osaan vaikeuksiin ei ole ratkaisua. Tällöin ne eivät tarjoa selviytymiskeinoja.

Utopia ja optimismi ovat tärkeitä siinä mielessä, että niitä tarvitaan jotta asioita voidaan parantaa. Ja jos ja vain jos tämä voidaan tehdä niin että muutos vaikuttaa ihmisen tilanteen kannalta ripeästi. Kiusaamisongelman hoitaminen yhteiskuntamuutoksella voi vaatia kymmeniä vuosia. On kohtuutonta että lapsia voitaisiin vain hakata intressisyin kymmeniä vuosia, vedoten siihen että maailma ei ole vielä valmis. Jos tavoitteena ei ole vain kuvailla maailmaa tai selvitä nykykulttuurissa nykykulttuurin ehdoilla, tarvitaan optimismia. Kuitenkin usein utopioilla ja optimismilla on synkeä kääntöpuoli joka tekee niistä kaikkea muuta kuin positiivisia. Niissä on manipulointia, kyykyttämistä, kiusaamista ja jotain jossa pahantekijät pääsevät pälkähästä armolla kun taas uhrit joutuvat alistumaan erilaisille ohjailukäytänteille.

Tässä mielessä on hyvä muistaa että kulttuurimme on ylikeskittynyt sellaisiin konsepteihin kuin tiedostaminen, elämänkokemus ja vilpitön mieli. Niiden vastapainoksi tarvitaan erehtyväisyyden ja rajoittuneisuuden myöntämistä. Suomeksi, pessimismiä. Etenkin jos se ilmenee kyynisyytenä ja ihmisepäilynä. Sillä nykykulttuuri sallii sen että epäillään teorioita maailmasta. Mutta ei sitä että vilpittömiä ihmisiä nähtäisiin pahana.

Kulttuurimme suhtautuminen ongelmiin ja traumoihin onkin tullut omituinen. Se on jotain jonka olemassaolon kaikki myöntävät, mutta jota ei kuitenkaan saa oikein soveltaa mihinkään. Etenkin "kyökkipsykologiassa" ja muussa arjenläheisessä ajattelussa miltei kaikki halutaan selittää vallankäytön teemoilla joissa vaino ja uhrius on oleellista. Ja jossa kaikki rikoskäyttäytyminen halutaan redusoida traumakokemuksiin esimerkiksi lapsuudessa. Mutta toisaalta optimismi pakottaa uskomaan hyvää maailmasta ja ihmisistä. Ja utooppisuus kieltää selviämään vaikeuksista ja korostaa maailmaa joka ei vielä ole läsnä.

Tässä mielessä kulttuurimme on samantapaisessa solmussa jossa kristinusko on pahan ongelman kanssa. Pahan olemassaolo tunnustetaan - ja Raamattu peräti ennustaa kauheaa tuskaa, luonnonkatastrofeja, julmuutta, kauheutta, kitumista ja hampaiden kiristelyä. Mutta samalla pitää korostaa utooppista paratiisimaailmaa. Ja kaikkihyvä Jumala nähdään tekijänä sekä tälle maailmalle että seuraavalle.
1: Vaikka ainakin itselleni tämä nykymaailma kertoo tekijän esteettisestä mausta ja taiteellisuudesta jotain sellaista että paras toivoa että se paljon puhuttu Älykäs Suunnittelija ei ole missään suhteessa tähän paskaan maailmaan. Eli että paratiisilla on joku ihan eri Luoja. Sillä kyllä taiteilijoiden tyylistä tehdään arvioita hänen töidensä kautta. Tänne maailmaan syntyminen ei missään mielessä ole mikään lahja mutta jossa kuolema kenties on sellainen. Kuolema ei siis ole uskottavasti jokin rangaistus synneistä, mutta elämä kenties on.

Kulttuurissa uhrin traumatisoituminen on oleellista ja siitä ollaan jopa perverssin kiinnostuneita. Mutta tämä suhde on lähinnä suhde asian poilakaisuun, sillä uhri joka ei traumatisoitumisen sijasta kasva ihmisenä on isku nykykulttuurin ihmiskuvan "utooppisia kasvoja päin". Osittain siksi että jos uhrista ei saada marttyyriä, valtaosa kusipäisyyspelistä joka ajaa sitä omaa asiaa muuttuu tehottomaksi. Ja osittain siksi, että kulttuurimme rakentaa jostain syystä idealisoituja kuvia jossa hyvät ovat todella hyviä ja pahat ovat todella pahoja. Ja jossa vilpittömyys on samaa kuin hyvyys.

Maailma kuitenkin näyttää että kusipäistäkin löytyy hyvyyttä. Ja paradoksaalista kyllä, etenkin heistä löytyy taipumusta tähän, sillä auttamishalu ei tarkoita epäonnistumiselementtjä pullollaan olevassa maailmassa samaa kuin auttaminen. Ja toisaalta ikävän näköisten maneerien ja jopa poliittisesti epäkorrektin röyhkeyden takaa löytyy ymmärtämystä ja ihmisyyttä ja aitoa auttamista.

---

Kirjoittaja on itse asshole joka tuntee ja soveltaa sen verran usein erilaisia dick moveja, että hänen bloginsa lukeminen on nähtävä jonkinlaiseksi homoseksuaaliseksi aktiksi.