Siksi asiallinen käyttötapa näille olisikin esimerkiksi sen todistaminen että ateisteja kohdellaan melko häijysti. Tämä on tärkeää, koska hyvin usein tätä kyseenalaistetaan. Mielikuvissa uskovaiset ovat ystävällisiä eikä ateistit kohtaa kiusaamista tai muuta vastaavaa. Nämä osoittavat että asiaton ja idioottimainen paskiaisuskova on enemmän kuin teoreettinen keksintö tai ateistinen keinotekoinen diskurssi.
Koska tätä toista argumentoinnin kontekstia ei usein huomata, syntyy itse asiassa loukkaava kuva ateisteista. Ateistit nähdään ad hominem -tyyppeinä jotka kiusaavat uskovaisia ja väittävät kaikkien olevan tämänlaisia hörhöjä. Tämä tulkinta on, hupaisaa kyllä, perusperiaatteeltaan täsmälleen samanlainen kuin se pölhöateistien ad hominem -tapa toimia. Tässä strategiassa ateistit luokitellaan pilkkaajiksi, vaikka heillä olisi oikeakin argumentti. Tukena on vain se, että osa ateisteista käyttää näitä ad hominem -argumentteina.
Kontekstointi on vaikeaa. Se näkyy esimerkiksi artikkelissa "internet on paikka jonne uskonto tulee kuolemaan"2 Se esittää ateismin strategiat heiman väritetyllä kielellä. "Tervetuloa ateistien valtakuntaan. Se sijaitsee lukuisilla nettisivustoilla, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa, että jumalia ei ole olemassa. Näillä sivustoilla on sellaisia nimiä kuin Ateistikeskus, Vääräuskoiset ja Jumalattomat nörtit, ja niitä lukevat miljoonat ateistit. Eikä kukaan ole keksinyt jumalten olemassaololle perustelua, jota he eivät olisi omasta mielestään repineet kappaleiksi ja asettaneet sitten riekaleita koko maailman nähtäväksi internetissä." Uskovaisten kohdalla olisi luultavasti sanottu että "asettavat argumenttinsa julkisesti kritisoitavaksi avoimen keskustelun kohteeksi". Tai käytetty jotain hieman neutraalimpaa sanamuotoa. Kuten "argumentoivat jaa analysoivat mielellään erilaisia jumalakäsityksiä, tutustuvat ahkerasti pyhiin kirjoituksiin etsien sieltä epäjohdonmukaisuuksia jotka tuovat julkisesti esiin keskusteltavaksi." Mutta tämä on tietysti poleemisuuden luomista ja sellaisenaan se on "vain retoriikkaa".
Tämä käytettu kenties mustaamaalaava sanavalikoima ei toki ole kuitenkaan niin oleellista kuin kuvaa ateistien ateistien keinovalikoima näytetään seuraavalla tavalla: "1) He käyvät kohta kohdalta läpi kaikki pyhien tekstien ristiriitaisuudet" ... "2) He keräävät mietelauseita uskonnon turhuudesta." ..."3) He linkkaavat uutisiin ja nettikeskusteluihin, joissa uskovaiset tekevät heidän mielestään tyhmyyksiä ja nolaavat itsensä." ja se, että se esittää uusateismin näkökulma on uusi "Kirjoittajat halusivat kiinnittää huomion uskontojen synnyttämiin haittoihin. He lähestyivät ateismia käytännönläheisesti. Se oli erilainen tapa kuin ateismin vuosituhansien mittaisessa perinteessä, jossa keskeistä on ollut yhteisymmärrys siitä, ettei yliluonnollisia asioita ole olemassa." joka erooaa perinteisestä ateismista muutoinkin "”Nykyään kun nuorilta kysytään, mitä ateismi-sanasta tulee mieleen, vastaus on luonnontieteet ja julkkisateistit, kuten Dawkins. Mutta jos kysyisin äidiltäni, tai jos voisin kysyä kuolleelta isoäidiltäni, vastaus olisi kommunismi”, sanoo uskontotieteen dosentti Teemu Taira, joka on tutkinut ateismin medianäkyvyyttä Turun yliopistossa" Se esittää että empiriakeskeinen kanta ei ole toimiva koska uskonto on eettinen järjestelmä "Uusateistit esittävät usein uskonnon tieteen kanssa kilpailevana selitysjärjestelmänä. He ovat varmoja, että sitä kilpailua uskonto ei voi voittaa. Mutta jos ajattelee uskontoa ja ateismia erilaisina eettisinä järjestelminä, tilanne muuttuu. Silloin molempien kannattajat voivat löytää yhteisiä, kannatettavia tavoitteita vaikkapa hyvästä ja ihmisarvoisesta elämästä, vaikka ovatkin eri mieltä siitä, mikä maailmankaikkeuden perimmäinen luonne on tai mitä kuoleman jälkeen tapahtuu."
Ateisti Esa Turkulainen kommentoikin tätä artikkelia muistuttamalla kontekstoinnista, tarkalleen ottaen siitä että em. artikkeli unohtaa asioita jotka se on jo maininnut eikä osaa laittaa niitä yhteen. Esimerkiksi kun uskonto on eettinen järjestelmä, niin on pakko mainita se miksi ainakin järkevämmät ateistit käyttävät niitä uskovaisten itsenolauksia. "Epäuskovat ovat aina voittaneet kiistat jumaltodistuksista. Jäljellä on enää tunteellinen tai käytännöllinen halu uskoa, ja nyt ateistit ovat kyseenalaistamassa myös tämän halun (että sen lieveilmiöiden) hyödyllisyyden." Ateistien jumalatodistuskritiikkiä on tavallisesti todellakin käsitelty muistuttamalla siitä että uskonnossa on kysymys uskosta eikä kreationismista. Että kulma on väärä ja että pitäisi ottaa nämä muut asiat esille. Ja sitten kerrotaan emotionaalisia juttuja ja esitetään että ateistin pitäisi nyt kääntyä uskoon, tai ottaa nämä argumentit huomioon. Ja sitten kun ateistit ottavat esiin sen, että nämä uskovaisten tunnevetoamiset eivät ole argumenteja vaan vetoamista, joista ei ole mitään syytä olla samaa mieltä, niin tästä loukkaannutaan uskovaisten puolella syvästi.
Tämä kaikki muistuttaa siitä että kontekstointi on tärkeää ; Itse asiassa uskontokeskustelussa on hyvin usein kysymys juuri siitä. Olen toistuvasti kirjoittanut siitä miten (uus)ateismin kriitikot väittävät toistuvasti uusateistien sanovan jotain sellaista mitä he eivät sano. Tässä olkiukkostrategiassa on kysymys usein juurikin argumenttien kontekstoinnista. Oikea konteksti on ero toimivan argumentin ja typerehtimisen välillä. Oikea konteksti tekee myös eron osuvan vasta-argumentin ja kritiikin korjaamisen herjaamisella välillä.
Kysymys on siis siitä että tehdään samaa mitä joko (a) alkuun laittamani tekstin uskova on tehnyt, eli otetaan oma maailmankatsomus ja moititaan vastapuolta niiden kautta. Ateistit itse eivät nojaa siihen että etääntyminen jumalasta tarkoittaa Saatanan halaamista, joten selvästi alun fundie määrittelee ateistit oman maailmankuvansa kautta. (b) tekevät kuten ne ateistinpaskiaiset joiden mielestä tämä lausunto voidaan käsittää vain siten että kaikki uskovat ovat tyhmiä ja luokittelevat kaiken uskonnon tämänlaiseksi fundieiluksi. (Uusateismin kriitikot tekevät sen vain sivistyssanoilla ja hienommalla retoriikalla.)
Kontekstoinnissa on tietysti mukana paljon valtaa. Ortodoksisen kirkon ylidiakoni Härkönen kirjoitti tähän liittyen tekstin "Kirkon vai kulttuurin maallistuminen"3. Se on kirjoitelma kontekstoinnista. Hän ottaa maallistumisessa esiin ajatuksen siitä että se on liitoksissa eurooppalaistumiseen. Tämä on hyvä huomio jonka hän tiivistää lausuntoon "Maallistuminen on osa Suomen eurooppalaistumista. Myös meillä debatissa kristillisyyden paikasta julkisuudessa törmäävät yhteen Ranskan laïcité-periaatteen ideologiat. Vuonna 1905 Ranskassa vahvistetun tunnustukseton maallikkovaltio eli laïcité-prinsiipin takana on kaksi ideologiaa: 1790 vallankumouksen antiklerikaalinen ja valistushengen mukainen valtion neutralisuutta korostava." Hän tiivistää tässä kohden että "Kirkolla on periaatteensa esimerkiksi aborttiin, avioliittoon tai eutanasiaan. Tarvitseeko niiden olla samoja kuin yhteiskunnan enemmistön linjausten? Kirkon ja valtion tiukkaa ero kannattavien päämääränä ei ole vain valtiojärjestelmän vaan koko kulttuurin puhdistaminen kristillisista vaikutteista. Minne asti kirkon on syytä tulla vastaan?" Kysymykset ovat oleellisia, mutta Härkösen kanta tuntuu olevan se, että uskontorkitiikki tulisi keskittää vain jompaan kumpaan eikä molempiin. Nähdäkseni asia on kuitenkin juuri niin että kaikki ovat debatoitavissa olevia asioita.
1: Tosin loppukaneetti jää itselleni hieman auki. Ensin hän korostaa sitä että kirkon tulee pitää huolta itsestään eli vastustaa kirkon maallistamista. Samalla se kuitenkin ottaa kantaa siihen että politiikka toimii eri tavalla kuin kirkon normit, joka on kirkon ja yhteiskunnan välinen suhde. "Kirkon kannalta on kohtalokasta, jos se vastauksena antiklerikalismiin antaa maallistaa itsenä. Näin käy, jos kirkko pitää tärkeämpänä olla konsensushenkinen tai moderni kuin vastavirtaan kulkeva ja historiaan ankkuroituva. Kannattaa seurata näkökulmia Ranskassa, kun siellä on alkamassa kädenvääntö "avioliitto kaikille" -lakialoitteen (mariage pour tous) säätämisestä." Näkökulmat ovat toki mukavasti molemmat esillä, mutta näyttää siltä että hän vastustaa niitä molempia. Kuitenkin teksti muutoin näyttää siltä että se vaatisi uskontokriitikkoja valitsemaan kumpaa linjamaa ajaa. Uskontokritiikki esitetään siis liian epäjohdonmukaisena ja epätäsmällisenä. Kysymys on siis kontekstoinnista, mutta kokonaisuus jää hieman sekavaksi. "Suomen laïcité-keskustelussa on jäänyt epäselväksi, ollaanko meillä maallistamassa kirkkoa vai kulttuuria?" ... "Jos moraalikysymyksiin haetaan konsensusta hinnalla millä hyvänsä, on vaarana, että eettisen ja juridisen argumentaation rajat hämäryvät."
Nähdäkseni tämä kanta on väärä. Suoraan sanoen vaikuttaa että laïcité -kulma on valittu jotta saataisiin lokeroitua sekularismi totaaliseksi uskontovastaisuudeksi. Se on samantapainen retorinen temppu jolla ateisteilta ensin vaaditaan reagointia jumalatodistuksiin, ja sitten kun he esittävät argumentteja sitä vastaan, ei kerrota miksi argumentit ovat väärin vaan sitten kerrotaan ateistien retostelevan ja raastavan omasta mielestään nurin kaikki jumalatodistukset.
Tähän saadaan täsmennystä muistamalla että esimerkiksi uusateismi on perinteeltään anglosaksinen eikä mannermainen. On siis toinenkin kulma asiaan kuin "ranskalainen kulma". Ja sen mukaantullessa ajatus totaalikiellosta ja uskonvainosta katoaa kuin kupla ilmaan. Ateisteja ja uskontokriitikoita käsitelläänkin selvästi lokeroiden heidät pakolla tiettyyn kulmaan ; Ja näin ollen uskallankin yhdistää tähän hieman toisenlaisen näkemyksen sekularismiin. Siinä juuri tämänlainen lokerointi on väärin. Tässä kritiikki ei ole sensuuria. Kritiikki on keskustelua ja debattia, sitä että asioista voi olla erimielinen kunhan perustelee ne. Tämä on nähdäkseni hyvä kulma sillä uskonto on yksilöistä koostuva yhteisö joka on yhteiskunnassa. Tämä näkyy siten, että
1: Uskonnollinen keskustelu vaikuttaa politiikanteossa. On selvää että tässä uskonnotonkin voi osallistua poliittiseen keskusteluun. Uskonnonvapaus ei suo kritiikki-immuniteettia, ei vaikka samalla keskusteltaisiin siitä mitä kirkko saa uskoa, eli kirkon dogmisto olisi neuvoteltavissa. Se, että esiintyy uskonnon totaalikieltoa edustavia näkemyksiä ei tarkoita samaa kuin kirkon vaino. Se on vain sitä että erimieliset ovat julkisuudessa. Eihän sekään että Päivi Räsänen julkisuudessa vastustaa aborttia tarkoita sitä että hän on pakottamassa kaikki holokaustin uhalla kristityiksi.
2: Uskonto on yhteiskunnassa. Tällöin on selvää että esimerkiksi kivittäminen ja kunniamurhat voidaan kieltää vaikka se olisi kovasti tärkeä asia uskonnoille. Tämä on luonnollisesti ääriesimerkki joka ei ole relevantti kristinuskon kohdalla Suomessa. Mutta se onkin muistutus siitä että jossain on rajat ja niistä voidaan keskustella. Esimerkiksi juutalaisten ympärileikkauskysymys on tässä hyvä aihe, joka on voitava nostaa keskustelun alle. Että sitä ei suojata uskonnonvapaudella, kuten ei kivittämistäkään. Tämä ei tarkoita sitä että se välttämättä kielletää. Demokratia perustuu äänestykseen.
3: Ihmisillä on uskonnonvapaus ja he kuuluvat osaksi uskontoa. Tottakai on ilmiselvää että he voivat ehdottaa ja jopa vaatia ehtoja siitä millä ehdoin he ovat näiden uskontojen maksumiehiä. Uskonnon ei ole pakko suostua näihin vaatimuksiin, mutta näiden ihmisten velvollisuus, ilo tai mikään muukaan pakko ei ole maksaa näille. Tässä kohden uskonnot tulkoot toimeen omilla varoillaan. Tämä ei ole kiristämistä, vaan normaalia uskonnonvapausasiaa.
Kulttuuri on maallistunut, joten on selvää että yksilöt ovat keskimäärin maallistuneempia. Näin ollen heidän kantansa siihen että mitä uskonto merkitsee poliittisessa keskustelussa ja millä ehdoilla he ovat uskontojen maksumiehiä ja jäseniä ovat korostetummin esillä. Kysymys ei ole joko-tai -kysymyksestä. ja sen muuttaminen sellaiseksi on varsin läpinäkyvä keskustelun ohjailukikka. Uskontokritiikki koetaan ikävänä joten sitä halutaan rajoittaa. Valitettavasti uskonnonvapaus vaatii sananvapautta ja mielipiteenvapautta, joten tämä linja on käytössä jos ja vain jos haluaa ajaa totalitaarista teokratialinjaa. Enkä rehellisesti sanoen usko että ortodoksikirkon, vähemmistöuskonnon, edustaja oikeasti haluaa mitään tämänlaista käytännettä Suomeen.
Ja tämä kanta ei ole pelkkää ateismia tai uskonnonvastaisuutta. Kappalainen Heikki Leppä nimittäin kuvastaa asiaa "Kaksi tuolia" -blogauksessaan4. Hän aloittaa sanomalla että "Kirkollisilla järjestöillä on kahtalainen rooli. Toisaalta ne palvelevat kirkkoa. Esimerkiksi Suomen kirkko tekee lähetystyötä 'ostopalveluna'. Toisaalta ne pyrkivät muuttamaan kirkkoa oman näkynsä mukaisesti." Tämän hän katsoo tarkoittavan ongelmallista tilannetta "Ajatus, että järjestöt voisivat lujittaa kirkon sitoutumista niiden toiminnan rahoittamiseen ja samalla säilyttää asemansa kirkon kriitikkoina on kestämätön. Joko on hyväksyttävä myös ajallisella tasolla: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat ja Don't bite the hand that feeds you! (Älä pure kättä joka ruokkii sinua!). Tai sitten on suostuttava profeetan karuun osaan. Ei voi istua kahdella tuolilla."
Tämä kulma voi aluksi vaikuttaa omituiselta syrjähypyltä aiheesta ja jotain joka ei aja väittämääni ; Tekstihän nimenomaan vaatii täsmennystä nykyiseen epäselvään linjamaan. Se esittää peräti kolme skenaariota (a) Ensimmäisessä seurakunnat saisivat päättää miten käyttävät varoja, mutta sitten jos he tekevät virheitä niin menee rahoitusta. Sanelua ei ole, mutta "herramieskäytännön tilalle tulesi imagokilpailu." Eli jos kirkosta lähtee jonkun mokan vuoksi jäseniä, se olisi imagokupru josta rangaistaisiin. (b) Toisessa seurakunnilla ei ole päätäntävaltaa. Seurakunnille määrättäisiin lähetysvero. Tämä eräänlaisen vahvistaisi virallisten lähetysjärjestöjen asemaa kirkossa. Tästä seurauksena olisi merkittävä vallansiirto. Seurakunnalla ei olisi sananvaltaa mutta järjestöt olisivat todella äärivahvoja : "avoin piikki touhuta kirkollisveronmaksajien rahoilla oman maun mukkaan." (Seurauksen vuoksi ; En ihmettele miksi Jolkkonen kannattaa juuri tätä vaihtoehtoa.) (3) Jos taas kirkko määräisi, niin siitä seurausi helposti se, että kirkon julkisuuskuva ja toiminnan keskittäminen olisi ylhäältä hallittua, paikallinen toiminta joutuisi mukautumaan tähän. "Ja se taas merkitsisi, että kirkkoa olisi hyvin vaikea kritisoida." Ja lisäksi se esittää yhden vaihtoehdon muita parempina. "Pitkällä tähtäyksellä on kirkon etu, että sen seurakunnat päättävät omista rahoistaan. Kirkon etu on myös kuunnella omia jäseniään; tätä varten ovat demokraattisesti valitut elimet. Pitkällä tähtäyksellä on myös järjestöjen etu, että ne ovat oikeasti myös tämänpuoleisessa vastuussa omista toimistaan."
Tämä on kuitenkin oleellisesti keskusteluun osallistumista. Siinä ollaan toki täsmällisiä, määritellään keskustelukenttää ja selitetään mikä ratkaisu on omasta mielestä paras. Kuitenkin se samalla näyttää että on eri skenaarioita joilla on erilaisia seurauksia. Loppujen lopuksi kysymys on siitä minkä lopputuloksen priorisoi parhaaksi. Näin ollen uskonnon sisäisen dialogin ei pitäisi jämähtää siihen että kaikki keskittyisivät kannattamaan vain yhtä näistä ratkaisuista. Kirkon sisällä onkin varmasti kaikille selvää että jokaiselle yllämainitulle näkökulmalle on kannattajansa jotka puolustavat juuri tätä omaa kantaansa. Juuri näin kirkosta tulee "moniääninen".
Tämä tarkoittaa sitä että sekularismikeskustelun pakkokeskittäminen "joko-tai" -tematiikalla ei ole kovin toimiva ratkaisu. Ihan sen takia että yksilöillä on erilaisia näkökulmia siihen. Osa kannattaa laïciten antiklerikaalista kulmaa, toinen sen valistuslinjamaa ja kolmannet ovat anglosaksiseen malliin sekulareja. Tottakai on parasta kaikille että kaikki on keskustelun alla. ~ Sen pitäisi olla selvää sen jälkeen kun tajuaa että kirkolla on yhteiskunnassa samantapainen rooli kuin uskonnollisilla järjestöillä on kirkon sisällä.
Kirkko on yksi poliittinen toimija ja arvokeskusteluun osallistuja. Kirkko vaatii samanaikaan uskonrauhaa että esimerkiksi homokysymys ei ole poliittinen kysymys vaan kirkon sisäinen asia. Samanaikaisesti se kuitenkin ottaa valtiolta varoja että ottaa osaan arvokeskusteluun niin että uskonto näkyy esimerkiksi kun homoseksuaalisuutta koskevia lakeja säädetään eduskunnassa. Tämä klimppi on ilmiselvästi hankala monille. Ymmärrän että monelta eri kulmalta ja suunnalta puhkuva vastustus on ikävää ja siinä tuntuu olevansa varsinaisessa ristitulessa jossa toisen välttäminen johtaa helposti toisen kriitikon ryöpytykseen. Tämä on kuitenkin juuri sitä mitä yhteiskuntamme arvokeskustelussa kuuluukin käydä.
En kuitenkaan näe että olisi pakotettua mennä ääripäästä toiseen. En näe että teokratialla olisi tilaa. Samoin en ymmärrä miksi uskonto ja muu vastaava pitäisi täysin siivota katukuvasta. Nähdäkseni on hyväksyttävää että kirkko on paitsi (a) järjestö joka sanoo mitä dogmia sillä on, ja järjestö joka jakaa näitä ihmisille ja yhteiskunnalle, olisi myös (b) järjestö joka kuuntelee seurakuntalaisiaan ja jopa muuttaa dogmistoaan ajan mukana, että noudattaa muutoinkin Suomen lakia asioissa jotka Raamattu muutoin kenties sallisi. ~ Itse asiassa tämä ei ole yhtään sen kummallisempi asia kuin se, että Suomessa on lainsäädäntö jota ohjataan demokraattisesti. Jolloin kansalaisen rooliksi jää lakien totteleminen vaikka hänellä samanaikaisesti on sananvaltaa jonka avulla nämä samat lait voidaan tietyin ehdoin kumota.
Tämä tarkoittaa sitä että kirkkoa tulee myös kritisoida kaikilla linjamilla eikä tämäkään ole yhtään sen ongelmallisempaa. Sanonkin tässä kohden sen verran, että se, että jokin analyyttinen kahtiajako voidaan tehdä ei tarkoita että se olisi pakko hyväksyä. Jotkut luokittelut ja niihin asettumisen vaatimukset ovat pelkkää poliittista valtapeliä. Se, että sille antaa luokitelmalle nimen ja sivistyssanan ei muuta argumenttia paremmaksi ; Tämänlainen kun on perimmältään vai hämäämistä.
1 Olipas hauskaa taas lukea näitä juttuja! Ihan löi nenästä räät ja hävetti. Hävetti, vaikka olen ihan yksin kotona.
2 Kun luin tätä, korostui se, että huonokin apu ajanviettöön parempi kuin ei mikään apu. Tältä kulmin em. artikkeli on hyvin tärkeä. Ja tarjoaapa se sentään tekosyyn niistää tyristää pari kertaa.
3 Tästä tulee mieleen se miten joku sukulainen kysyy häissä että "oletko perustanut perheen" Luulet että olet juuri tehnyt sen, mutta hän tarkoittaakin sitä että pitäisi tehdä lapsia. Tämänlainen epäymmärrys voi kyllä räiskäyttää hääkahvit, pahimmillaan omasta sieraimesta.
4 Tästä tulee sellainen olo mikä tulee kun joku josta et pidä sanoo jotain josta olet juuri samaa mieltä. Jotenkin silti tuntuu että pitäsi olla vastahankaan ja nauraa asialle niin että räät tulisi nenästä. Mutta sitten ei kehtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti