Kuitenkin kyseessä on myös määräkysymys. Esimerkiksi tässä blogissa käsitellään kaikenlaisia juttuja. Mutta uskonnolla on selkeä yliedustus. Kun tänään tutustuin keskiaikaisiin näkemyksiin, en voinut muuta kuin ihmetellä sitä miten sen ajan filosofia oli vähän kuin sci-fi -kirjallisuutta. Usein aikaa syytetään dogmaattisuudesta, mutta näyttää pikemminkin siltä että silloin oltiin filosofisia tavalla joka muistuttaa enemmän fantasiakirjallisuuden tekemistä kuin rationaalista argumentointia. Teologialla ja fantasialla onkin tältä osin hieman historiallissta yhteyttä.
Tästä esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa 1200 -luvulla alkaneet mietinnät ulkoavaruuden elämästä. Kysymyksenä oli, että jos ulkoavaruudessa on elämää, onko heillä siellä erilliset Golgatat ja Betlehemit vai riittäisikö "Maapallon Nasaretin Arkan" pelastusvoima myös heihin. Samoin eläinten sielua koskevat pohdinnat ovat olleet tärkeitä. 1400 -luvun puolivälissä esimerkiksi Guillarme de Vorilong mietti mitä tehdä eläimillä jotka osoittavat toimissaan älyllisiä merkkejä. Teologit debatoivat paljonkin siitä mikä vaistonvaraisen eläinviisauden ja sielullisen viisauden ero. (Yllättäen kanta oli yleensä se, että eläimillä ei ole sielua. Descartes piti eläinten tuskanhuutoja analogisina ääniin joita mekaaniset koneet päästävät mennessään rikki.)
Näitä pohtiessa kristitty alleviivaa helposti dogmaattisuuden puutetta, avomielisyyttä, luovuutta. Näitä pohtiessa itselleni tuli kuitenkin vahva fiilis siitä että miksi vaivautua tämmöisistä. Teologiset mietinnät kun eivät näissä kysymyksissä ole itse asiassa aikojen saatossa mitenkään ratkenneet. Samat kysymykset ja näkökannat säilyvät. ~ Itselleni huvitusta tulee lähinnä siitä että sitä ollaan oltu valmiita miettimään vieraita planeettoja ja niiden asukkaiden sieluja, kun taas vierailla mantereilla vieraillessaan kristityt ovat kyseenalaistaneet avomielisesti alkuasukkaiden ihmisyyden ja sielullisuuden. (Näistä on tietysti ollut mielipidekirjoa myös suvaitsevampaan suuntaan. Mutta julma kohtelu ihmetyttää ja järkyttää kontrastina siihen miten avomielisesti sitä voitiin olla johonkin abstraktiin toiseuteen.)
Kun asenne on tämä, tuntuu haaskaukselta tuhlata aikaansa valtaosaan tämän blogin asioihin. Kuitenkin olen motivoitunut. Tämä on kiinnostava kysymys. Sillä tässä muodossa se ei ole sananvapauskysymys, vaan priorisointikysymys. Keskustelunaiheena ei siis ole uskontokritiikin oikeutus, vaan se että miksi pidän kaikesta huolimatta aihetta jonain josta tulee toistuvasti kirjoittaa.
Tämä voi huvittaa koska kantani on, että tämä aihe on periaatteessa vain sosiaalisesti tärkeä. Ja en ole kovin sosiaalinen ihminen. ; Yksi tärkeä syy onkin tietysti nähtävissä juuri tätä kautta. En ole sosiaalinen ja tämä on sosiaaliseti elämään tungettu asia. Tässä minun tapani ratkaista konfliktit on olennainen osa. Tapanani ei ole koskaan lyödä ensin, mutta tuppaan poikkeuksetta varmistamaan sitä että tasan tarkkaan lyön viimeiseksi. Tällä idealla lopetan vasta sitten kun en kuule tästä ilmiöstä, eikä se tunkeudu elinpiiriini mitenkään. (Good luck with that.) Eli jos joku taho - olipa tämä sitten vaikkapa omenakärpästen vastustusyhdistys joka ei näin muuten kenties herättäisi erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen - rupeaa leikkimään elämääni käännytyslappuineen, niin otan tämän aiheen sitten esille.
Muitakin selityksiä on. Ne taas perustuvat jollain tavalla toiseuteen. Perusongelmani on se, että ihmiset eivät ymmärrä minua. Ja tässä lähestytään itse asiassa perustilaani.
* Tässä ei ole kysymys syrjinnästä tai samastumiskokemuksesta. En ole tyytymätön siitä että ihmiset eivät ole samaa mieltä kanssani. En ole tyytymätön edes siihen, että ihmiset eivät samastu juttuihini. Tämä olisi sosiaalista. Toiseuteni on totaalisen epäsosiaalista. Ja se on yksinkertaisesti se, että kun sanon lauseita, on aivan selvää että monesti ihmiset eivät todellakaan ymmärrä mitä tämä lause edes tarkoittaa.
* Kysymys ei ole edes "typeryydestä", eli oletuksesta siitä että argumenttini olisivat kompleksisuudeltaan yli hilseen meneviä, ja jossa muiden argumenttien analyysikyky antaisi isoimmat rajoitteet. Vaan siitä että viestin välittämisessä itsessään on suuria ongelmia.
+ Elämän tiellä kohtaa tietysti joskus "kiusaamisia" ja "pölvästejä", mutta tämä ei ole se syvin päätila. Se ei ole kokemuksena jokapäiväistä ja kokoaikaista.
Olen siksi hyvin turhautunut kahdesta virheargumenttityypistä : Olkiukottamisesta eli siitä että argumentit väärintulkitaan, eli minun väitetään sanovan oleellisesti muuta kuin sanon. Että red herringistä jossa keskustelu siirretään syrjään aiheesta, koska tämä vihjaa siitä että kenties sanomiseni aiherajaustakaan ei ole ymmärretty.
Tämä ymmärtämättömyys on ollut perustilana suunnilleen niin kauan kuin kykenen muistamaan. Se ei sinällään ole murheen lähde, koska se on olotila. Maailma vain on sellainen. On asioita jotka kuuluvat selvästi Muiden Ihmisten Elämään. Se ei ole kiusaamista joten se ei ole eettinen kysymys. Tila on sitten ollut sellainen että olen hakenut sille lähinnä selitystä Pääsääntönä on ollut se, että olen hakenut tälle selitystä kahta kautta (a) ihmiset ovat yleensä pöljiä (b) minussa on jokin isompi vika, mielellään psykologinen sellainen. Näiden yhdistelmä on johtanut siiehn että sekä ihmiskuvani että minäkuvani on rakentunut.
Ja rehellisyyden nimissä olen arrogantti, mutta en niin arrogantti että en tajuaisi että jos vastassa on teoria jossa vikaa on aina muissa tai itsessäni, että en ottaisi itseeni. Minäkuvani onkin rakentunut sen oivalluksen varaan mikä pitäisi monille sarja-avioitujillekin tulla mieleen. Eli se, että jos yksi avioliitto menee pieleen voi vielä johtua huonosta valinnasta. Mutta jos monta avioliittoa kariutuu, ja muiden kanssa on aina ongelmia, on selvää että vika on itsessä, ja todennäköisemmin se ei ole se itselle lempeämpi "huono maku puolisonvalinnassa", vaan oman luonteen mahdottomuus.
Arkielämässä olen jo tässä kohden heittänyt hanskat tiskiin. Vältän asiakeskusteluja ja korostan vitsailua. Blogeaminen on tässä kohden tärkeää. Kirjoittaminen on riittävän hidas metodi. Ja teksti on formaattina "riittävän antisosiaalinen" ollakseen miellyttävä. Hidas ja kliininen sopivat tarkoitusperiini ja tavoitteisiini.
Tässä kohden teologialla on tärkeä osa. Sillä vaikka olenkin vieraantunut sen näkemyksistä, se on kuitenkin se tausta -ajattelutapa on jotain johon olen aikanani kasvanut. Siitä on tullut siinä määrin tuttu ja ajatteluani ohjaavaa, että se on ikään kuin luonteva keino lähteä hakemaan yhteyttä, se antaa sellaisia ensivaikutelmia että se ikään kuin lupaa enemmän. Näin ollen kun minä tutustun kristilliseen aineistoon mukana ei ole itse pelkkää maailman jakoa "meihin" ja "muihin". Kysymys on siitä että uskontoteema on sellainen että se on minulle "muita" joka on melkein "meitä".
1: Uskonnonopetus ei siis suinkaan kasvata ymmärrystä, vaan pikemminkin ajaa ihmisiä tämänlaiseen helvettiin. Monikulttuurinen maailma ei siitä hyödy, eikä se aja erilaisuuden ymmärtämistä ; Uskonnonopetuksen ainut kunnollinen puolustus onkin siinä että se pitää vastarintaisia uskonnottomien virran tasaisena. Ja se, että jos koulussa uskontoa ei opeteta uskonnontunnilla, niin uskovaiset yrittävät ujuttaa sitä biologiantunneille.
"House MD" kuvaa tähän sopivaa tilannetta (6. tuotantokausi) jaksossa "Private Lives" ; Siinä House, paatunut ateisti, tutustuu biologiseen isäänsä, unitaaripappiin, lukemalla tämän saarnoja. Teksti on jotain joka muutoin voisi olla pelottavaa koska se on sellaista uppoutumista irrationaaliseksi kokemaan, että se on suunnilleen jotain jota voisi odottaa jos House saanut psykoottisen episodin. Wilson löytää sille kuitenkin hyväksyttävän motiivin joka ei ole "sillai pöpi"; "Because you're not ordinary, House. You're way out there on the fringe somewhere. I'm your best friend and half the time I don't understand you. You're alone, and you've been alone your whole life. When you read that book, you were hoping that somewhere, underneath all that talk of god, there would be a way of thinking - a mind - that you could recognize. You wanted what we all want." ... "To look across the gulf, and know there's someone else like you." Ongelmanani onkin oikeastaan vain se, että minulle asia jää tutustumisen jälkeen tyhjäksi. Eli käy juuri kuten Houselle, joka ei lopulta saa saarnoista mitään, koska sen Jumalahöpötyksen takaa ei löydy muuta kun lisää sitä jumalahöpötystä.
Tää johtaa sihen että "antisosiaaliset piirteet" ovat enemmänkin selvitä tästä tilanteesta. Yhteisöllisyys on ikään kuin rajattu ; Perusyritys joka tuntuu olevan on se, että jotta minua ymmärrettäisiin minun pitäisi ensin heittää minuuteni pois, ajatella kristittyjen Oikteita Mielipiteitä, tai ei oikeastaan edes näitä vaan ennen kaikkea Oikeiden Konseptien kautta niin että esimerkiksi keskiaikaiset mietteet avaruusolioista ja eläinten sieluista olisivat muka jotenkin relevantteja kysymyksiä in first place ja että niiden vastaaminen teologian käyttämin keinoin olisi juuri se oikea tapa lähestyä asiaa. En taivu tähän. Se, että voin ymmärtää kristittyjä mutta se, että he eivät voi ymmärtää minua ei ole kiinnostava huomio jos perusongelma on se, että ihmiset eivät ymmärrä minua. Haluni tulla ymmärretyksi ei edes johdu siitä että haluan olla samanlainen kuin muut.
1: En voi olla kummastakaan oikeastaan enempää eri mielinen. Esimerkiksi SETI tarkastelee avaruusolentoasiaa järkiperäisemmin ja paremmin, ja scifikirjallisuus tarjoaa miellyttävämpiä skenaarioita joissa on kysymys jostain muustakin kuin pelkästä Jeesustelusta.
Näin ollen lopputulos on se, että katson kuinka asiat hajoavat kauniisti kappaleiksi. Koska tämä turhauttaa, en voi kiistää nauttivani prosessista. Hajoaminen kun on minun silmissäni pieni kosto kaikille niille jotka ovat pitäneet esille nostamaani juttua niin arvokkaana ja fiksuna, että se olisi yrittämisen arvoista, ja että sieltä löytyisi joko viisautta tai edes kokemusta siitä että jonkun mieli toimisi samalla tavalla tai että joku olisi erimielisyydestään huolimatta samalla aallonpituudella. Kun ensivaikutelma pettää ja käteen jää aina onttous tai epälogiikka, sitä osaa nauttia siitä bang-crash-boomista joita asioiden hajoaminen antaa. Ja kyllä jne asiat hajoavat palasiksi aika kauniisti. Tämä antaa voimia jatkaa samaa prosessia seuraavana päivänä.
Sillä yritykset ja epäonnistumiset on helppo sietää kun samaan pakettiin tarjotaan keino purkaa turhauma. Uskontokysymyksissä on helppo lyödä takaisin, kostaa siitä että toinen on taas jälleen kerran haaskannut aikaasi. Riskit ovat tässä mielessä pienemmät kuin monessa muussa vähemmän poleemisessa aiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti