Pieni ajatus : Raivopuhe

Vihapuhe käsite, jota käytetään paljon. Sen kohdalla merkittävä yksityiskohta on se, miten sitä tunnistetaan paljon enemmän kuin tunnustetaan. Eli ihmiset näkevät vihaisena sellaista materiaalia jota sen tuottaja ei pidä vihassa tehtynä. Osittain tähän syynä on koko käsitteen propagandaluonne On helppoa syyttää jotakuta ilman tarvetta. Eikä ole kätevää tunnustaa jotain vihapuheeksi vaikka se nimenomaan sellaista olisikin.

Mutta kenties osa syntyy siitäkin että koko "vihapuhe" on äärimmäisen tulkinnanvarainen käsite. Voidaan sanoa että viha ja vihaisuus (suuttumus, kiukku) tarkoittavat eri asioita. Englannin kielessä jaottelu on "anger" vs. "hate". "Anger management" on suomeksi vihanhallintaa, vaikka sinänsä tarkoittaa vihaisuuden/suuttumuksenhallintaa. "Hate speech" taas käännetään vihapuheeksi. Ja viestinnästä osa hukkuu käännösprosessissa.

Voidaan sanoa että viha (anger) on tunne, joka pitää oppia kanavoimaan ulos. Vihaisuus (hate) taas on enemmänkin asenne ja toimintatapa kuin tunne. ; Kenties yksityiskohdat avautuvat kun mietitään mikä ero on raivolla ja kusipäisyydellä. Raivo on tunteilua jossa järki ohitetaan ja toimitaan helposti pikaistuksissa. Kusipäisyys taas on Aaron Jamesin mukaan sitä että päämäärä nähdään oikeutettuna ja siksi toista ihmistä voidaan, ikään kuin viileän rauhallisesti, kohdella ikävästi. "Vihapuhe" saa helposti mielikuvia kuin se olisi raivopuhetta. Mutta suurin osa vihapuheesta on kusipäisyyttä.

Siksi kun joku kirjoittaa viileän ilkeän tekstin, se tulkitaan vihapuheeksi. Mutta ei sitä sellaiseksi tunnista kun sen on kirjoittanut viileän rauhallisesti. Kenties tässä on tärkeää huomata että kirjoittaja tulkitsee tekstinsä intentioidensa kautta. Ja toisaalta tekstiä myös tulkitaan intentiokeskeisesti. Mutta useimmiten se mikä on aidosti tärkeää on seurauseettinen. On turhaa miettiä raivoisuutta kun kusipäisyys tapahtuu riippumatta kirjoittajan kirjoitusajankohdan emootioista.

Uusin lelu.

Tänään sain uuden, puisen, harjoittelutikarin. Se on sorvattua (eurooppalaista) valkotammea. Kaiken kaikkiaan se on aivan normaali harjoittelurondel ja nyt se on minun.

Toki minulla on kaikenlaisia törkintäesineitä entisestäänkin. Tikareitakin on muutamia, metallisenakin. Tätä kautta voisi ehkä olla vaikeaa ymmärtää, miksi tämä nousi mielessäni übercoolnessissaan niiden kaikkien ylitse. Onhan teräs toki terästä, ja harjoittelutikari on tarkoituksella tehty aika turvalliseksi käyttää.

Tässä on kuitenkin olennaista se, että Guy Windsor valmisti sen minulle omin käsinsä ja omin sorvinensa siinä pienessä puusepänverstaassaan joka on miekkailukoulun yhteydessä, ja jonne muut oppilaat paitsi minä ei vain suoraa päätä lampsi sisään juttelemaan. Tuota tikaria tehdessä on mietitty sitä, minkälainen olen - tai ainakin miten toimin. (Tai näin ainakin tekijä minulle sanoi.) Tämä tekee siitä eräässä mielessä arvokkaamman kuin jollain hyvinkin kalliilla aseella voisi olla.

Eipä tästä sen enempää.

Pieni ajatus ; Graffitien tunnearvosta.

Usein graffitit liitetään termeinä taiteeseen, yhteiskuntakriittisyyteen, vandalismiin, pätemiseen tai reviiritaisteluihin. Luultavasti kaikki nämä näyttävät yhden sivun ilmiöstä. Kuitenkin yksi niistä näyttää unohtuvan.

Asian mietintä lähti siitä, että eilen huomasin että lempigraffitini päälle oltiin maalattu uusi graffiti. Vanha graffiti oli ollut paikallaan Pasilan lähellä olevassa käytössä poistetussa tavaravaunussa. Siinä luki hopealla "No War". Näin sen usein töihin mennessä ja tullessa. Junan liikkeen ja etäisyyden vuoksi en saanut siitä kuvaa. (Muuten se olisi tässä.) Nyt sen päälle oltiin laitettu satunnaisia merkkejä, jonkun puumerkki. Asia vitutti hieman.

Kuitenkin myös graffitipiirit tuntevat tunnearvon. Syynä voi esimerkiksi olla se, että graffitin on maalannut joku kaveri joka on sittemmin kuollut yliannostukseen. Siksi tälläisen graffitin tuhoaminen - joko pyyhkimällä tai päällemaalaamalla - tuntuu tietysti pahalta. Muutenkin vaivalla suunniteltu ja hyvin tehty urakka voi olla tietysti kiva. Tekemistilanteeseen liittyy tunteita ja ehkä jopa tarina. Onpa graffiteja joskus tehty rakkaudentunnustuksen ja kosinnan muodossakin.

Ulkopuolisille ne ovat tietysti helposti vain töhryjä nämäkin.

Arvo: Nimi vai hinta?

"Sitä useampi ääni päässä / Mitä useampi lähtöä estämässä / Mitä hymykseni luulevat / On anatominen ominaisuus."
(Absoluuttinen nollapiste, "sanankeruumatka")

Arvoksi voidaan sanoa mitä tahansa asiaa, johon ihminen ottaa positiivisen asenteen. Kun hän pitää jotain asiaa hyvänä tai kauniina, hän arvottaa sen. Arvot hyväksytään usein pelkän tunteen avulla. Joskus harvoin arvojen lähde on laki tai jokin muu sääntökokoelma, esimerkiksi jotkut fundamentalistit edustavat sellaista kantaa että omista tunteista ei ole niin väliä, koska Raamatusta löytyvät oikeat vastaukset moraalikysymyksiin. Raamatun kanssa oleva oma erimielisyys nähdään tällöin ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Tällöin laki on itseisarvo. Useimmiten lait kuitenkin ovat vain väline, jolla hyvää tavoitellaan. Tällöin lailla on välinearvoa. Itseisarvo on siis arvokas siksi että se on arvokas. Välinearvo taas on arvokas siksi että sen avulla saavutetaan arvokkaita asioita.

Arvoja käsitellessä on ollut tapana jakaa arvosubjekti ja arvo-objekti toisistaan erilleen. Arvosubjekti on se henkilö tai ryhmä, joka näkee jonkin asian hyvänä, arvokkaana. Arvo-objekti taas on se kohde, joka nähdään arvokkaana. Eli jos minä pidän taulua kauniina, olen arvosubjekti ja taulu arvo-objekti.

Erik Ahlman on luokitellut kirjassa "Kulttuurin perustekijöitä", että arvot edustavat seuraavia luokkia:
1: Hedonistiset arvot, jotka korostavat onnellisuutta, mielihyvää, iloa, nautintoja ja aistillisuutta.
2: Vitaliset arvot, jotka korostavat elämää, hyvinvointia ja terveyttä.
3: Esteettiset arvot, joissa korostetaan kauneutta, eleganttiutta, taiteellisuutta, suloisuutta, ylevyyttä ja hyviä tapoja.
4: Tiedolliset arvot, joissa korostetaan totuutta, tietoa, koulutusta, sivistyneisyyttä, lukeneisuutta, viisautta ja tiedettä.
5: Uskonnolliset arvot, joissa korostetaan uskoa, toivoa, pyhyyttä ja käsittelyn alla olevan uskonnon dogmia.
6: Sosiaaliset arvot, joissa korostetaan ystävyyttä, rakkautta, uskollisuutta, isänmaallisuutta, turvallisuutta, kunniaa, yhteiskunnan järjestystä (diktaturiaa, demokratiaa...) ja altruismia.
7: Mahtiarvot, joilla tärkeitä ovat voima, valta, sotiminen, rikkaus, vauraus, voittaminen, kilpailussa pärjääminen, menestys, titteli, status ja muiden kunnioitus.
8: Oikeusarvot, joissa keskitytään oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin, laillisuuteen ja tasa-arvoon.
9: Eettiset arvot, joissa keskitytään hyvyyteen ja teoille etsitään moraaliset oikeudet.

Vastaavia arvoluetteloja on paljon, ne ovat hieman erilaisia, mutta samat asiat tuntuvat toistuvan niissä. Nämä listat valottavat hieman siitä, minkälaisia ominaisuuksia arvoilla voi olla. Keskeisin huomio on kuitenkin se, että samalla sanalla ihmiset tarkoittavat aika erilaisia asioita. Näitä käytetään ristiin. Tämä tekee etiikan käsittelystä erityisen vaikeaa. Omatkin käsitykset arvoista voivat muuttua helposti kesken lauseen, koska eri arvoluokat eroavat joiltain osilta vain hieman. Arvojen johdonmukainen käsittely vaikeutuu tällöin. Arvoteoria, eli aksiologia tutkii eri tapoja, joilla arvoista voidaan saada tietoa. Monien arvoteorioiden mielestä arvot ovat pääasiassa tunneasioita; Heistä timantin mitattavat ominaisuudet ja kulmat ovat tiedon asioita, ja timantin kauneus arvoasia. Heidän mukaansa kohde, jolla ei ole tunteita ei voi kokea mitään arvokkaaksi, psykopaattiakin tunteettomampi ihminen olisi arvosokea. Tämän kanssa mukaileva, joskin hieman erilainen näkemys on Tuomas Akvinolaisen haluteoriaa, jonka mukaan ne asiat joita rationaalinen ihminen haluaa, ovat arvokkaita. Tämä tarkoittaa sitä että irrationaalinen ihminen tai rationaalinen ihminen irrationaalisella hetkellä voi haluta jotain, joka ei oikeasti ole arvokasta, ne vain näyttävät sillä hetkellä hyviltä.

Yleisesti ottaen nämä arvolistat ovat kuitenkin tuottaneet sen, että arvot voidaan karkeasti luokitella neljään päätyyppiin:

1: Arvo ihanteena ja hyveenä. Eli jos puhutaan arvoista, puhutaan siitä minkälaisia asioita pitää olla. Sairaanhoitajan pitää olla asiantunteva, huolehtiva, empaattinen ja valmis pieneen palkkaan. Uskovaisilla tämä usein muodostuu siten, että otetaan esimerkiksi Jeesus ohjenuoraksi, jonka jälkeen itseä pyritään Jeesuksenkaltaistetaan.
2: Arvo arvosubjektin ominaisuutena. Tämä, mm. Erik Allardin suosima näkemys nojaa siihen, että arvo on yksilön valintataipumus. Tämä voi olla lajinmukainen tai sosiaalisesta elämästä opittu taipumus. Esimerkiksi me arvostamme demokratiaa, kun taas monissa muissa maissa valtaa halutaan antaa johtajille. ("God save the Queen" on toisaalta kaikunut euroopassakin ja tämä on nähty Jumalallisen hierarkian oikeana lopputuloksena.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun juon kahvia enemmän kuin teetä, kahvilla ei itsellään ole arvoa. Kahvin arvottaminen on sen sijaan minun ominaisuuteni. (Joka voi olla opittu tai synnynnäinen. Tai molempia.)
3: Arvo objektina, on oikeastaan edellisen vastakohta. Sen mukaan on olemassa objektiivisia arvoja. Tämä näkemys on ollut mm. Platonilla, jolle hyvä ja kaunis olivat muuttumattomia ikuisia ideoita, jotka heijastuvat todellisuuteen. Tässä näkemyksessä voidaan nähdä että arvo on yhtä kuin arvo -objekti. Jos arvostan kahvia, nimenomaan se kahvi siinä kupissa on hyvää.
4: Arvo objektin ominaisuutena. Tässä näkemyksessä arvoa ei nähdä irrallisena, vaan se on ominaisuutena jossain teoksessa. Tässä näkemyksessä jos taulu on kaunis, se tarkoittaa sitä että kauneus on taulun ominaisuus.

Lisäksi arvoteoriat voidaan jakaa kolmeen osaan vielä yhdellä tavalla:

1: (arvo)Subjektivismi, jonka mukaan halu ja arvo ovat täysin sama asia. Asiat eivät ole arvokkaita ilman halua, mutta toisaalta halu edellyttää arvon kokemista. Halu luo arvon, joka tekee siitä haluttavaa. Tässä näkemyksessä kauneus ei ole rationaalista, vaan "kauneus on katsojan silmässä". Russell kannatti subjektivismia, tosin hänen mukaansa tosiasiat ja arvot oli erotettava, koska ne olivat aivan eri asia. Tällä hän tarkoitti sitä että tiede ei voi selvittää arvoja, koska se tutkii aivan eri asioita, tosiasioita. Russellista arvoväitteyt johtavat vain kinasteluun jota ei voi käsitellä rationaalisesti. "Makuasioista ei voi kuin kiistellä." Toinen subjektivismiin olennaisesti kuuluva asia on tunnearvo, jonka mukaan arvoja ei voida loogisesti johtaa tosiasioista eikä arvoilla ole siten mitään objektiivista perustaa (Humen giljotiini). Näin arvosubjektivismi eroaa täysin objektivismista. Äärimuotona tästä versiosta on arvorelativismi, jossa arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joiden paremmuutta ei voida mitenkään vertailla.
2: (arvo)Objektivismi, jonka mukaan arvot ovat olemassa ihmisten toiveista riippumatta. Asia on hyvä ja paha, riippumatta siitä mitä mieltä ihmiset ovat tai miten he tuntevat asian. Esimerkiksi Mooren objektivismi on sitä mieltä, että on väärin väittää että luonnollisista ominaisuuksista voitaisiin saada niiden arvoja. (Naturalistinen virhepäätelmä) Hänestä hyvä on ei_luonnollinen ominaisuus, joka on yksinkertainen, ja josta saadaan tietoa intuitiolla. Valitettavasti Moore ei kerro miten intuitiot tuottaisivat tätä tietoa eiluonnollisesta, mikä on ongelmallista siltä osin että Moore pyrki eroon subjektivismista.
3: (arvo)Naturalismi, joka on edellisten välimuoto. Sen mukaan halu edellyttää arvoa, mutta sen mukaan arvoa ei määritä yksilön halu, vaan enemmistön halu. Tämä näkemys mukailee demokratian ihannetta, ja se on sukua Aristoteleen näkemystä siitä, kuinka arvokasta ei ole se asia, jota yksilö haluaa, vaan joka on eduksi tuolle yhteisölle. Naturalistien mukaan arvot ja halut voivat olla eri asioita, mutta että näiden välille voidaan rakentaa jonkinlainen silta. Kuten Epikuroksenkin ajattelun mukaan mässäily oli haitallista, eikä tämä ollut ristiriidassa vaikka Epikuros keskittyi nautintoihin ja vaikka mässäily tuotti lyhytaikaista nautintoa, koska tavoitteena oli nautinnon maksimointi, ei valtavien eri tunneskaalojen rakentaminen. Jos "high" pakottaa murheen laaksoon, sitä ei kannata tehdä kokonaisuutta ajatellen. Näitä haittojakin voidaan lähestyä vetoamalla tosiasioihin. Tosin tässä on ensin sovittava, mitkä lopputulokset ovat arvokkaita. Sitten kun tämä arvo on määritelty, havaintoja voidaan käyttää tukemaan sitä, miten tähän arvokkaaksi päätettyyn asiaan päädytään. (Naturalistinen virhepäätelmä vältetään ja Humen giljotiinin osoittamaan virheeseen ei ajauduta, koska havainnosta ei tehdä itseisarvoa vaan välinearvo.)