Testisen naturalismin popularisoinnin kritiikin ongelmat

Areiopagilla oli de Ridderin kirjoitus jossa hän neuvoo tieteen popularisoinneissa. Hänestä tieteen popularisointi ajaa kohti naturalismia ja on siksi maailmankuvallista. Huoli on tavallaan ymmärrettävissä sitä kautta, että hänestä tieteen popularisoinneissa asioita yliyksinkertaistetaan. Tai kuten hän sanoo ”Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.”

Itse näkisin, että yksinkertaistus on se joka tekee formaatista tieteen popularisointia eikä tiedettä. Ridderillä on hyviä pointteja. Olen hyvinkin samaa mieltä, että jos

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle. Ja että se voi heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Toisaalta tiedän, että oikeasti tilanne on kiehtova. Selvästi de Ridder ei käsittele kaikkea tieteen popularisointia samanlaisena. Hän kohdistaa huomiota naturalistisiin teoksiin, eli teoksiin jotka eivät yritä selittää miten luonnontiede niin erinomaisen hyvin sopii yhteen kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.

Tämä vihjaa siihen, että hänen huolensa ei kohdistu vain tieteen popularisointiin vaan tietynlaiseen tieteen popularisointiin. Ja tässä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Taustalla on nimittäin hyvin vahva asenne jonka mukaan mikä tahansa uskomus, naturalistienkin maailmankatsomus, on tieteenfilosofisessa näkökulmasta periaatteessa sellaista, että se vaatisi taustaoletuksia joita ei ole todistettu. Ja tästä vedetään sellainen asetelma että se olisi aivan täsmälleen samanarvoista ja samanlaista tieteen keinoin todistamatonta luulottelua kuin taikauskoiksi luokittellut ajatukset. Tätä myydään usen nöyryytenä jossa seliteään että ateisti , kuten kukaan mukaan, vain uskoon liittyvien käsitteiden ulkopuolella. Ja tästä johdetaan että uskonto olisi yhtä hyvin perusteltu näkemys. Mutta rehellinen kun tuntee rajoituksensa.

Itselleni kiehtovaa on se, että näissä neutralisointinäkemyksissä on itsessään oikomisia. Usein tässä korostuu foundationalistinen näkemys jossa selitetään että ainut tapa rakentaa maailmankatsomus on tehdä niistä perusoletuksia joita ei todisteta. Tämä ajatus vaatii tiukan erottelun analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Joka on asia joka on vahvasti kyseenalaistettu yhden viime vuosisadan merkittävimmän tieteenfilosofin Quinen näkemyksissä.

Toisaalta klassisen filosofian ystävä saattaa muistaa agrippan trilemman, jossa itse asiassa perusteeton oletus ei olekaan ainut tapa kohdata ketjumaisen perustelun haasteet. Muita vaihtoehtoja on ikuinen regressio jossa joka ikistä premissiä voidaan tutkia ja saada aina eteen uusi ongelma. Tai sitten määrittelyt ovat kehäisiä. Siksi on erikoinen oikominen että näkökulma keksittyy aina perusteettomiin oletuksiin kuin se olisi todella ainut tapa käsitellä tietyt episteemiset epävarmuudet.

Lisäksi tähän liitetään usein, jopa matemaattisena totuutena, että asiat olisivat logiikan ja tieteen puolella heikoilla. Tähän liittyy jopa eräänlainen filosofinen asiavirhe, faktavääristymä. Joka kiertää ympäri maailman. Panu Raatikainen kuvaa, miten esimerkiksi Jordan Peterson vetoaa ainakin pariin otteeseen kuuluisaan Gödelin epätäydellisyyslauseeseen. Väittäen, että ”Todistus itsessään, millainen tahansa, on mahdoton, ilman aksioomaa (kuten Gödel todisti). Siispä usko Jumalaan on ennakkoehto kaikille todistuksille.”

Raatikainen on itse tutkinut Gödelin löydön vaikutusta todistamiseen ja Ensiksi, Gödelin epätäydellisyyslause koskee vain ja ainoastaan täsmällisesti formalisoituja matemaattis-loogisia teorioita, joissa voidaan kehittää tietty määrä luonnollisten lukujen lukuteoriaa. Toisin kuin Peterson esittää, se ei liity millään tavalla moraalisiin tai kulttuurisiin järjestelmiin. Toiseksi, toisin kuin Peterson esittää,  Gödelin tulos ei sano mitään ulkopuolisista oletuksista, joihin järjestelmän pitäisi perustua. Se toteaan vain, että jokaisessa ehdot täyttävässä matemaattis-loogisessa järjestelmässä on kaavoja, joita ei voi todistaa eikä kumota.

Raatikaisen tärkein muistutus on se, että Peterson menee metsään jo heti alussa: on olemassa todistusjärjestelmiä, jotka perustuvat pelkkiin päättelysääntöihin ja joissa ei ole lainkaan aksioomia. Mutta sivuuttakaamme tämä ja hyväksykäämme karkeasti oikeana kuva, että todistukset perustuvat aina joihinkin aksioomiin (yleensä kuitenkin useampaan kuin yhteen). Nyt on kuitenkin niin, että tämä yksinkertainen asia ei liity mitenkään Gödelin epätäydellisyyslauseeseen, ja sen mainitseminen on tässä yhteydessä täysin järjetöntä.

En kuitenkaan aivan hirveästi moiti Petersonia sillä Gödelargumentointi juuri Petersonin tavalla on hyvin toistuva juttu johon törmää runsaasti, etenkin jos tutustuu uskonnon ja tieteenfilosofian suhdetta kartoittaviin uskonnollisiin teoksiin. Raatikaisen mainitsemaksi tullut Jordan Petersonin ”Maps of Meaning” on tässä vain hyvä esimerkki tämän väitteen toistuvuudesta. Itse asiassa sitä toistetaan niin paljon, että itsekin nelisen vuotta sitten uskoin sen olevan tosiasia koska olin lukenut sen ties mistä lähteistä. Toistolla epätotuus oli muuttunut mielessäni totuudeksi. Tämä kertoo miten tieteenfilosofian popularisoinnissa voidaan todellakin tehdä vakavaa haittaa tieteelliselle lukutaidolle jopa aika valistuneiden – jos nyt näin saan itseäni vähän kehua – kansalaisten parissa. Eli juuri sen kohdeyleisön jolle tieteen popularisointi on kohdistettu.

Itsekin olen naureskellut tietämisen vaatimuksille. Koska näissä oiotaan todella paljon. Moni vaatii että tiedon tulisi olla ehdotonta ja absoluuttista jotta se saisi olla tietoa. Itse olen heittänyt nimenomaan tämän vaatimuksen ikkunasta. Ja korostan että on aivan eri asia sanoa esimerkiksi siihen ei-gödelin tyyliseen aksiomaattiseen deduktiivisuuteen vaan induktioihin liittyen että ”yhtään systeemisiinduktioita ei ole 100% todistettu”. Joka on absoluuttisen totta. Mutta samalla tämä mahdottomuus todistaa lopullisesti induktioita ei tarkoita että ”joka ikistä yksittäistä systeemissä olevaa induktiota ei olisi voitu testata vähintään yhden kerran korroboraatiota kasaavassa tutkimuksessa”. Jolloin joka ikinen induktio on voinut olla tutkimuskohde. Ja tämä vie kysymyksen siihen että vaikka gravitaatiota on testattu hirveän paljon ja se on induktiviinen niin tarkoittaako että se on jotenkin samanarvoinen enkelipölyteorioiden kanssa vain sen perusteella että koska gravitaatioteoria on induktio, on absoluuttisesti tiedettyä että se ei ole täysin varmuudella lopullisesti todistetttu.

Tieteen tekemisen ja tieteellisen tiedon perusteisiin liittyvien olettamuksien ymmärtäminen on välttämtöntä, jotta tieteellinen tieto ja ymmärrys saa oikean sijan maailmankaikkeuden hahmottamisessa. Jolloin tämänlaisia oikomisia ei voida oikeuttaa jos ei naturalistitkaan saa yhtään oikoa tai virheillä. Aika harva oikeasti on sitä mieltä että "kaikki käy". (=samanarvoista). Itse asiassa jopa postmodernilla puolella ei mennä niin pitkälle. Oikeastaan ainoat tahot jotka tykkäävät korostaa että naturalistien kyvyttömyys tuotta 100& lopullista tietoa on sen tyylin ongelma joka tekee kaikesta samanarvoista. Tai siis samanarvoista aina kun naturalismin vastapooliksi laitetaan uskonto. Ja sitten tämä mukamas ohittamattomana fakatna pidetty asia kätevästi unohdetaan kaikissa muissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi maailmankuvien samanarvoisuus-oletuksista naturalistille sneppaava saattaa seuraavassa kommentissaan rientämään naureskelemaan postmodernille feministille kun hänen feministiset väitteensä eivät ole tieteen todistamia ja ovat siksi epätotta huttua ja biologianvastaisia. Erityisen hauskaa tämä tietenkin on jos feministikriitikko on kreationisti joka vastustaa evoluutioteoriaa koska se on naturalistinen.

Itse näen että on tosiasia että on olemassa tiettyjä todistamisongelmia jotka ovat ylitsepääsemättömiä ja kaikissa järjestelmissä on oletuksia. SILTI harva sanoisi, että asiat olisi kaikki täsmälleen yhtä haihattelua. Jokainen tietää että jos meillä on lopullisen varmaa tietoa siitä että lopullisen varmaa tietoa ei ole, niin meillä olisi sitten jokin lopullisen varma tieto. Ja sitten meillä on käsissään jotain jossa jos kaikki väitteet ovat maailmankuvallisia, niin sitten voisin sanoa, että ”näkemyksesi totuuden relativistisuudesta on itsessään relativistinen” ja kävelisin sitten vaan pois naturalistisine näkemyksineni.

Tärkeää on siis aloittaa sillä että tiedon ongelmat johtaisivat siihen että kaikki olisi "täsmälleen yhtä todistamatonta luulottelua". Mikä ei seuraa. Vaikka Gödelin lausumat pitäisivät paikkaansa jossain JordanPetersonmaisessa laajuudessa niin siitä huolimatta mikä tahansa aksiomaattinen järjestelmä ei olisi yhtä hyvä. Kaikissa aksiomaattisissa järjestelmissä olisi vähintään yksi ongelmakohta. Mutta tämä ei olisi mitään sinne päinkään kuin väittäisi että kaikki on yhtä hyvää.

Mutta hauskinta on se, että jos tämä maailmankuvallisuusväite oikeasti pitäisi paikkaansa niin siinä vaiheessa de Ridderin juttu olisi todella äärimmäisen omituinen ja huono. Jos siis kuviteltaisiin epätosi asia todeksi for the sake of the argument. Oikein muuten järkevä ihminen ei tälläisiä suustaan heittelisikään, tietysti. Oletetaan että kaikki maailmankuvat olisivat todella yhtä hyvin todistettuja.

Mutta jos olisi todella totta että kaikessa tieteessä olisi väistämättä maailmankuvallisuutta ja tätä ei pääsisi eroon, ei olisi mitään maailmankuvista siivottua tiedettä jota esitellä ilman että mukana on jokin maailmankuva. Tällöin neutraalisuasetelma muuttuu erikoiseksi. Jos de Ridder siis huomaa että jossain tiedettä popularisoivissa teoksissa on jotain maailmankuvallisuutta, niin se on odotettavissa. Se olisi väistämätöntä. Ja jos tästä ei voi päästä eroon niin sitten naturalismi on täsmälleen yhtä ei-vääristävä ja reilu kuin mikä muu tahansa. Jolloin sitä ei voitaisi moittia, rajoittaa ja ei olisi mitään ongelmaa joka edes voitaisiin torjua. Jolloin Ridderin argumenteissa ei olisi mitään järkevää vaan ne olisivat vain maailmankuvallista torumista, ideologista vainosensuuria.

Kiehtovaa onkin myös se että de Ridder ei keskitä moitettaan tieteentekoon. Hän ei puhu tieteestä. Ei edes tieteen opettamisesta koulussa. Vaan tieteen popularisoinnista. Erikoinen tiedepoliisinäkökulma. Se on aika vahvasit yritys juurruttaa tähän tiettyjä näkökulmia. Ja tämä on kiehtova etenkin jos asiaa lähestytään noion vahvasti maailmankuvallisuudet edellä. Odotankin de Ridderin yhtä innolla puuttuvan jokaikiseen tiedettä popularisoivaan teokseen jotka korostavat sellaisia näkökulmia joissa luonnontieteenteko on yhteensopiva kristinuskon kanssa. Tai oikeastaan. En odota. Enkä tasan tarkkaan pidätä hengitystäni. Sillä tajuan että Ridderin tuotos on laimennettua inkvisiitiota. Sitä, että uskovainen katsoo että hänellä ja hänen vakaumuksellaan olisi jokin lupa kontrolloida muiden näkökulmia. Siksi hänen tieteen popularisointinsa on huolissaan tieteenfilosofiasta jossa oiotaan niin että se ohjaa naturalismiin ristiriidattomasti mutta ei sitten välitä suorista asiavirheistä joilla esimerkiksi Gödelillä yritetään asiavirheillä että uskonto olisi samanarvoista kuin naturalismi.

Itse näen että valtaosa luottaa tieteeseen koska vaikka siinä on oletuksia se on parempaa kuin muut.

Suurin osa ymmärtää täydellisyydestä eroavan hyvyyden ja paremmuuden sillä että hellä on kova tarve yrittää rakentaa väkisin narraatiota jossa heidän maailnkuvansa olisi jotenkin yhtä hyvä, laadukkaasti todistettu ja hyödyllinen kuin tiede. Ja kuvaavaa on miten nämä eivät esittele omia vahvuuksiaan vaan tieteen ja tieteen popularisoijien heikkouksia. On kuin tieteen huonoin osa olisi jotenkin se jonka kautta analogia heidän omaan maailmankuvaansa saadaan rakennettua. Mikä on minusta aika kuvaava ja ymmärrystä lisäävä huomio asiaan.

Samalla itse korostan, että uskonto on luvannut asioita ja vaikutuksia. Kuitenkin vasta naturalistinen lääketiede on parantanut sairaita ja tehnyt ihmeitä joita Jeesus tekee vain kansansaduissa joiden ihmeluonne on todistettu paljon heikommin kuin luonnontiede.

---

Viitteet:

Jeroen de Ridder, ”Neljä periaatetta tiedeuskovaisuuden välttämiseksi tieteenpopularisoinnissa” 

Panu Raatikainen, ”Jordan Peterson ja logiikka” 

Panu Raatikainen, “On the Philosophical Relevance of Gödel's Incompleteness Theorems” (2005)

Willard Van Orman Quine, “The Two Dogmas of Empiricism.” (1951)

Kristinuskosta, positivismista ja ihmeistä

Nykyaikana kristinusko asetetaan hyvin usein skismaattiseen suhteeseen luonnontieteiden kanssa. Tässä on kaksi näkökantaa ja lähestymistapaa. (Joista toista kutsutaan "tieteen kanssa sopusoinnussa/ ei ristiriidassa olevaksi" siksi että jännitteitä ei oikein jakseta katsoa loppuun asti. Tai jännite on määritelty uudestaan.)
1: Ensimmäinen on useiden maallikoiden ja esimerkiksi Intelligent Designin kanta. Tässä korostetaan sitä että Jumala on olemassa ja tämä tiedetään koska on koettu jotain joka rikkoo luonnonlakeja. Toisin sanoen tiedetään että luonnonlait eivät riitä. Toisin sanoen ihmeen ja naturalistisen maailman välillä on konflikti. On tärkeää että on jokin tapahtuma joka rikkoo luonnonlakeja.
2: Toinen on se, että luonnonlait eivät ole konfliktissa Jumalan kanssa. Sen sijaan luonnontieteet ovat riittämättömiä selittämään kaikkea. Ihmisten kokemusmaailma viittaa asioihin joita voidaan lähestyä uskolla. Silti ei uskota ihmeisiin. Tässä ei olla haastamassa luonnontieteilijöitä, joten moni pitää tämän NoMa -mallin jonain joka on hyvä jos haluaa uskoa ja pitää luottamusta moderniin tieteeseen. Tämä on toki totta. Mutta skismaattisuus nouseekin juuri siinä miten "naturalisteihin" tai "skientisteihin" suhtaudutaan. Välit eivät ovat skismaattisia. Sillä tällekin näkemykselle tärkeää on, jos ei saada väärinajattelijoilta suita suppuun, niin ainakin korostaa sitä että uskolla on jokin oleellinen bonuslisä jota tiede ei voi antaa. Ja tämän eron on oltava tärkeä ja ylitsepääsemätön. On oltava uskon oma magisteria joka määritelmällisesti ei saa olla osa luonnontieteen valta-aluetta.

Tämä konflikti on mielenkiintoinen. Sillä kun mietitään historiaa, asiat eivät ole näin yksiselitteisiä. Itse asiassa kun katsotaan aikaa jolloin luotettiin sekä matematiikkaan että tieteisiin hyvinkin vahvasti, oltiin aika vahvasti kristillisessä maailmassa. Ja siellä uskottiin vahvasti että matematiikka saadaan valmiiksi. Ja oli tärkeää selittää miten tieteen menestys sopi niin hyvin yhteen kristinuskon kanssa.

Tämänlaiset asiat paistavat Galileo Galilei -sitaatissa "I do not feel obliged to believe that the same God who has endowed us with sense, reason, and intellect has intended us to forgo their use." Tätä rationaalis-kristillistä asennetta puolustaa myös kirjailija Edgar Allan Poe.. Hän panee älykkösalapoliisinsa Auguste Dupinin sanomaan "The Mystery of Marie Rogêt":issa seuraavaa "That Nature and it's God are two, no man who thinks can deny. That the latter, creating the former, can, at will, control and modify it, is all unquestionable. I say 'at will'; for the question is of will, and not, as insanity of logic has assumed, of power. It is not that the Deity cannot modify His laws, but that we insult Him in imagining a possible necessity for modification. In their origin these laws were fashioned to embrace all contingencies, which could lie in the Future. With God all is now." Poe ei tietenkään ollut filosofi. Mutta heijasti taatusti aikansa ajatusvirtauksia.

Kuinka hitossa entinen Jumalinen havaintojen varmuus ja maailman läpijohdonmukaisuus muuttuu pahaksi naturalismiksi?

Sävynä onkin että jos metodologista naturalismia katsotaan, se on ehdottomuudessaan jotain joka on ollut osana nimenomaan kristillistä perinnettä. Erikoista kyllä voidaan sanoa että Tapio Puolimatkan kirjoissa on yhtenä päätavoitteena selittää miten kristinusko on synnyttänyt luonnontieteet. Se, mitä Puolimatka näyttää yrittävän on se että kristinusko ja vain kristinusko voisi synnyttää luonnontieteet. Kuitenkin se mitä hän enemmänkin todistaa on se, että kristillisellä asenteella on ollut hyvin vahva osa positivismin synnyssä. Puolimatka vetoaa tässä esimerkiksi Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Ja tässä kohden erikoista on se, että Tapio Puolimatka pitää metodologisen naturalismin mahtia äärimmilleen vetävää naturalismia vihollisenaan. Ja Puolimatka ottaakin mukaansa Poen kuvaaman teesin antiteesin. Intelligent Designin perustuu nimenomaan siihen että naturalismi on rikki selitysmallina joissain kohden. Ja Jumala voidaan nähdä jos ja vain jos on tämänlainen rike.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista huomata että Paleyn kelloseppäargumentti vetoaa siihen että kun katsomme kelloa, tiedämme (tai jossain yksinkertaisissa versioissa) tunnemme sen olevan suunnittelun tuotos. Tässä ytimessä on alun perin ollut analogisuus. Se ei viittaa sattuman ja lainomaisuuden ylittävään. Se sanoo että on olemassa kohde, vaikkapa eliö, jonka alkuperä on kenties tuntematon mutta jolla on paljon yhteisiä piirteitä kellojen ja muiden suunniteltujen kohteiden kanssa (ja näiden syntytavan tiedämme) joten sekin on suunniteltu. Kellon johdonmukaisuus, ei sen yliluonnollisuus, on se mikä voi periaatteessa vedota enemmän. (Periaatteessa sillä argumentti ei ota tähän kantaa mitenkään. Se ei ole ytimeltään sellainen että naturalismi-supernaturalismi -jaottelu olisi sille mitenkään relevantti.)

Tämä versio koettiin haastetuksi Darwinin evoluutioteorian kautta. Sillä näille selitettäville piirteille saatiin toisenlainen selitys. Siksi ID -kannattajakunta onkin muuttanut Paleyn argumenttia suuntaan jossa korosteaan sitä että kello ei voi syntyä mitenkään sattumalta tai lainomaisesti. ID -piirit esittävätkin että Paleyn argumenttia on modifioitava siten että katsotaan että kelloissa on CSI -informaatiota. Joka saadaan esiin kun lainomaiset ja sattumaperustaiset selitysmallit eliminoidaan eliminatiivisella filtterillä.

Toki on syytä huomata että kristinusko ei ole vain positivismi.

On selvää että kristinuskossa on ollut heti alusta lähtien mystisiä suuntauksia. Kuitenkin tieteen ja tekniikan kehitys on sellainen, että ne herättävät vähintään kysymyksiä siitä miksi ihmeessä ne toimivat niin hyvin kuin toimivat. Tässä mielessä tieteellinen ajattelutapa ja säännönmukaisia puolia korostavat tahot ovat olleet vahvoilla. Näin ollen on ollut luontevaa selittää kristinuskoa myytillisten versioiden sijasta niillä jotka painottavat positivistisia suuntauksia.

Koska tieteellinen menestys tuo mukanaan helposti menestystä myös poliittisessa vallassa, syntyy ajatus jossa kristinusko eroaa taikauskoista juuri sillä että ihmeet jätetään pois ja keskitytään siihen miten maailma toimii. Toiset tulkinnat eivät kuitenkaan olleet niinkään suoraan ei-kristillisiä vaan ne hylättiin tai jätettiin vähemmälle painotukselle after the fact.

Tämä on "hieman hassua". Sellaisella tavalla jossa on vähän huumoria ja liiallisuutta. Jos alussa on oppinäkemys joka sanoo että "asia on joko a tai sen vastakohta b" ja sitten selviää että b on tosi, se selittää miten hyvin tämä sopii alkuperäisen lauseen kanssa ja miten se on koko ajan ajanut että b. Ja miten se, että on tieto b:stä on sen ansiota että on se uskonto joka on opettanut tämän asian. Tämä vaikuttaa siltä että sääntöjä muutetaan tilanteen mukaan jälkikäteen ja sitten leikitään että asia on ollut näin alusta asti. Se ei ole rehellistä. Tai ainakaan se ei ole älyllisesti selittämistä. Se on sitä että omaa maailmankuvaa sovitetaan havaintoihin väkisin jälkikäteen ja leikitään että tieto on tämän oman maailmankuvan ansiota jo etukäteen. Tämä on kiemurtelua ja sen seuraaminen vuosisatojen ajan ei ole kannustavaa. Se kertoo enemmän ihmisen absurdiudesta ja heikkoudesta ja saivarteluhalusta sukupolvelta toiselle siirtyvässä maailmankuvanpuolustusprosessissa. Se ei ole jotain joka kasvattaa kunnioitusta tätä maailmankuvaa kohtaan. Se on jotain joka saa sen näyttämään, jos vain mahdollista, entistäkin tyhmemmältä.

Hieman samaan tapaan kuin se, että teologiassa oli vuosituhantinen perinne tehdä jumalatodistuksia. Kun nerokkaimmat miehet eivät ole saaneet tuloksia, on laji jäänyt marginaaliin. Ja nykyään onkin muodikasta ajatella että jumalatodistuksien vaatimisessa olisi jotain ei-kristillistä. Siksi nykyään kuullaan että on naurettavaa vaatia Jumalatodistuksia koska eihän sitten enää tarvittaisi uskoa. Painotukset ovat muuttuneet ; Aina on ollut sekä jumalatodistuksia että uskoa vaativia suuntauksia. Se, miten tiede onnistuu ja jumalatodistukset epäonnistuvat ovat sitten vain tuottaneet painotuseroja siihen mikä milloinkin on sitä oleellisesti kristillistä.

Näissä muutoksissa kyseessä onkin eräänlainen narraatio jossa oppia muotoillaan ja leikitään että se on koko ajan ollut sama.

 Ennen Darwinia Paleyn argumentti riitti ilman yliluonnollist twistiä koska oli tärkeää suojautua taikauskoisilta näkemyksiltä ja selittää miten selvästi toimiva tiede oli kristinuskon opin mukaista. Sitten kun vääräoppiset toivat menestyviä vaihtoehtoja, oli Darwiniin reagoitava jotenkin. Ja näkökulmaa oli korjattava. Ja sitten kristinusko alkoikin näyttämään joltain hieman muulta.

On syytä muistaa että ajassa jolloin Gödelin epätäydellisyysperiaatetta ei oltu keksitty, oltiin varmoja että matematiikka on varmaa ja se saadaan joskus valmiiksi. Ja tässä nähtiin jumalisuutta. Nyt kun asia muuttui, ihmiset näkevät matematiikassa mystisyyttä. Samoin ennen Einsteiniä ajateltiin että fysiikka oli enemmän tai vähemmän valmista. Ja optimistisesti luotettiin loogisen positivismin mahtiin. Nyt kun tämä tie on käyty loppuun, kristityt ovat sitten nähneet nämä asiat lähinnä ateistien ongelmana.

Merkittävää on toki sekin että siinä missä kaikki tietämäni ajattelukykyiset naturalistit ovat siirtyneet loogisesta positivismista ja verifiointiperiaatteesat eroon, vaativat uskovaiset skientisteiltä loogisen positivismin todistusehtoja. Se tuntuu istuvan kristillisessä maailmasta todisteiden hakemisessa tiukasti. Kenties siksi että ne ovat kristillisessä ajatteluperinteessä tiukassa. Koska positivistiset arvot on suoraan valettu kristinoppiin silloin kun oli tärkeää selittää miten tieteen menestys oli kristinuskon ansiota.

Näistä jäänteistä ei oikein osata päästää irti. Ja siksi suhde luonnontieteisiin pysyy samana senkin jälkeen kun systeemit on huomattu tehottomiksi. Kun positivismi ei onnistunutkaan tuottamaan metafysiikatonta tiedettä, niin luonnontieteitä katsotaan silti positivistin silmin ja tämän päälle vaan liimataan metafyysistä Jumaluusoppia mystiikasta. Kristitty ei päästä irti positivismista ja tämä näkyy siitä minkälaisia olkiukkoja luonnontieteen filosofiaan ja naturalisteihin säännönmukaisesti heitetään nykyään.

Lopputulos näyttää tietenkin helposti Tapio Puolimatkalta ; Ensin pitkästi selitetään miten kristinusko on äärimmäisen positivistinen ja täten luonnontieteellinen ajattelu ja luottamus siihen että kaikkiin sillä hetkellä tuntemattomiinkin ilmiöihin saadaan luonnontieteellinen selitys on kristinuskon ylivertaisuuden ansiota. Ja sitten sen jälkeen selitetään että on maailmankuvallista ja pahaa ateismia uskoa luonnontieteisiin ja vain niihin.

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

Mitä huono ateistinen argumentti opettaa meille vähän kaikesta?

Kuvitellaan että jonnekin ilmestyy ateisti joka esittää seuraavan päättelyketjun:

P1: Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan jokainen päättelyjärjestelmä on epätäydellinen, koska lukuteorian sisältävä aksiomaattinen järjestelmä on epätäydellinen sillä aina on tosia lauseita, joita ei voi todistaa järjestelmän sisäisillä menetelmillä. (Eli mikään "riittävän ilmaisuvoimainen", eli täydellinen ja luonnolliset luvut sisältävä, ja sisäisesti ristiriidaton aksioomajärjestelmä voi koskaan osoittaa omaa ristiriidattomuuttaan.
P2: Jumala on määritelmien mukaan täydellinen, ristiriidaton, kaikkivoipainen päättelyjärjestelmä.
J: Siispä Jumalaa ei ole olemassa.
Tämä ei ole nähdäkseni kovin vakuuttava argumentti. Mutta on hyvä katsoa miksi. Sillä se opettaa hyvin paljon kaikesta muusta. Ensimmäinen huomio on se, että se ei ole sisäisesti ristiriitainen lausuma. Premisseistä seuraa johtopäätös. Lisäksi Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen viitataan hyvin usein teologien parissa. He korostavat sillä yleensä sitä että tiede on rajallista. Ja siksi tulisi ikään kuin myöntää tieteen epätäydellisyys. Tässä he usein tunnustavat että Gödelissä on pieni heikkous. Nimittäin se, että se koskee vain järjestelmiä joissa on lukuteoria. Ja näin se voitaisiin kenties kiertää ohittamalla koko lukuteoria. Mutta he toisaalta uskovat että Gödel pätee myös muualla, siis myös luonnontieteissä. Ja tässä oletuksin minäkin tässä nyt lähden liikkeelle. (On ihan hyvä antaa vähän löysää tässä.)

Aloitetaan jumalatodistusteologiasta.

Koska huomio on nyt vahvistanut Premissi 1 nojaa koko päätelmä sen varaan, että onko Premissi 2 paikkaansapitävä. Selvästi siinä on jotain oleellista. Moni väittää että juuri Jumalan kaikkivoipuus olisi jotain joka ikään kuin tekisi siitä jotain jota tiede ei voi käsittää. Mutta jos tiede on aksiomaattinen ja matemaattinen järjestelmä - kuten teologit olettavat väittäessään Gödelin olevan kun soveltavat sitä tieteenfilosofiaan - niin siinä tapauksessa voitaisiin täysin sanoa että tiede nimenomaan kykenisi täysin falsifioimaan kaikkivoivan Jumalan. Argumentilla on ote omnipotenssiin.

Mutta moni onkin enemmänkin sitä mieltä että tosiasiassa P2 ei oikesti kuvaa relevantisti Jumalaa. Tämä muistuttaa alkusyyargumenteissa olevaa erimielisyyttä joka syntyy siitä että tiedemaailma kuvaa miten singulariteetin aikaansaama kvanttivaahto tai muukin olisi ikään kuin Jumala. Jolloin argumentin koherenttius ei tyydytä koska premissistä ei olla samaa mieltä. Jumala ei ole jotain joksi tuollaista nyt kutsutaan yleensä. Jumala on kenties luoja lähes väistämättä yhdenlainen alkusyy, mutta kaikki alkusyyt eivät välttämättä ole Jumalia. Ja tässä mielessä ateistisen Gödel -argumentin teho heikkeneekin jo huomattavasti.

Sillä esimerkiksi ristiriidattomuus on jotain josta käydään ankaraa keskustelua. Teologien mielipiteitä on esimerkiksi jakanut klassinen lapsen esittämä kysymys "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" Ja tässä kohden esille nousee se, että moni tosiaan näyttää korostavan Jumalan ristiriidatonta luonnetta. Itse asiassa teologiassa on hyvin vahva Jumalan Logos -luonnetta korostava suuntaus jossa ratkaisu ongelmaan on juuri se, että Jumala ei tee ristiriitaisia asioita ja että kaikkivoipuus ei tarkoita sitä että voi tehdä ristiriitaisia asioita vaan juuri sitä että voi tehdä kaikkea mikä on koherenttia. Tämä kertoo että Gödel -argumentti on kuitenkin vanginnut jotain hyvin oleellista. Ja tätä kautta voidaan huomata että esimerkiksi Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -ajatus vaatii usein turvakseen selityksiä siitä että vain sisäisesti koherentit asiat ovat mahdollisia. Esimerkiksi luonnonlakeja rikkomatta ei voida tehdä vasaraa joka naulaisi nauloja mutta ei rikkoisi etusormea, joten täytyy rajoittua siihen mitä koherentit säännöt sallivat ja antaa ihmisille vaikka kipuaisti. (Ja ratkaista näin kärsimyksen ongelmaa.) Samoin Intelligent Designin parissa tämä kohta korostaa kaikkia niitä argumentteja joissa esimerkiksi William Dembski korostaa että maailmassa kohteet ilmentävät CSI -nimistä informaatiota joka on ominaisuus jota voi siirtyä vain tasoilta jossa tätä CSI -ominaisuutta on enemmän. Tämä ajatus tekee Jumalasta hyvin suuressa mielessä suuren kalkyylikoneiston. Joten itse asiassa argumentilla on yllättävissä määrin raateluvoimaa. Se selvästi kumoaa tietyt jumalamallit jonain josta matematiikka todistaa sen että niitä ei voi olla.

Eipropositionaaliseen Jumalaan.

Kuitenkin tämä on selvästi hyvin partikulaari. Ja todistuksen suurin heikkous onkin juuri siinä että P2 argumentti toimii eräänlaisena matemaattisena hämäyksenä. Se latistaa "kaikkivoipuuden" hyvin eksaktiin määritelmään. Ja vaikka tämä kenties onkin yksi tämän sanan merkityssisältö, niin se ei kata kaikkia - tai moniakaan - tapoja katsoa tätä aspektia. Tämänlaatuinen temppu on usein vakuuttavaa. Mutta se on myös mahdollisesti ihan täydellistä huijausta ja puijaushumpuukia.
1: Ja huijaus ei ole liioiteltua. Se tunnetaan esimerkiksi ennustajilla menetelmänä jossa ensin tehdään epämääräinen ennustus. Ja sitten kun jotain tapahtuu, niin jälkikäteen selitetään miten asiat sopivat tähän kuvaukseen. Tässä helposti unohtuu että muitakin tulkintoja on. Joten tämä "yksi arvaus" pitää itse asiassa sisällään "tosi monta erilaista arvausta". Ratkaisu on cherry pickingiä joka on niin ovelasti tehty että sitä voi olla vaikeaa nähdä. Tämä on toki yleistä myös esimerkiksi kun Pyhiä Kirjoja tulkitaan. Monet Buddhalaiset esimerkiksi mielellään lukevat buddhalaisia kirjoituksia ja täsmentävät miten vertauskuva voi tarkoittaa vaikka kvanttifysiikan löytöjä. Tämä toki sopii määritelmään, mutta matkan varrella on tehty täsmennytys jossa ohitetaan se että tämä alkuperäinen vertauskuva oli paljon monimerkityksellisempi. Ja tämän epätäsmällisyyden vuoksi argumentin uskottavuus heikkenee merkittävästi. Ateistin Gödel -temppu on tältä kohden melko tavallinen huijauskikkakutonen johon turvaudutaan kun halutaan vaikuttaa uskottavilta ja mitään kunnollista substanssia ei ole.

Ja itse asiassa "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" -kysymykseen on vastattu myös mystisesti. Siinä ajatellaan että logiikka on Jumalan rinnalla heikko. Eli Jumala nimenomaan kykenee ihmeisiin joissa vasara ei riko etusormea vaikka se voikin rikkoa nauloja. Eli tämänlaatuinen ihme ei vain ehkä tapahdu usein mutta onkin täysin hyvin Jumalan ulottuvilla. (Joka mahdollisuutena palauttaa pahan ongelman kipuaistiratkaisun lähettäjälle. Leibnizin kannattajat joutuvat siis ihan oikeasti kiistämään a priorisesti tämänlaiset ihmeet täysin jonain jota ei voi tapahtua. Koska jos Jumala pelastaa yhden etusormen, miksi Hän ei pelastaisi niitä kaikkia?)

Tästä voidaan päästä siihen että "Jumalalla ei ole ominaisuuksia" klassisessa mielessä. Tässä kohden esille nousee kuitenkin se ongelma jota Ilkka Pyysiäinen on korostanut. Jumalan olemassaolokin muuttuu joksikin josta on aivan yhtä väärin sanoa että "Jumala on olemassa" kuin "Jumala ei ole olemassa". Käytännössä tämän Jumalanäkemyksen hyväksynyt on sinänsä suurissa ongelmissa että hänen tulee ottaa vakavasti kantaa muutamaan asiaan. Esimerkiksi : Jos Jumala ei ole kielen kuvattavissa, niin miksi tästä kirjoitetaan kirjoja. Miksi vaivautua sanomaan jostain josta ei voi puhua? Miksi on hyllymetreittäin kannanottoja jos kantaa ei voi ottaa? Miksi siitä pitäisi keskustella? Lisäksi jos tämä näkemys estää rationaalisen ateismin esittämisen, koska ateisti joutuisi kumoamaan jotain eipropositionaalista, niin miten teismi on rationaalista. Ja jos uskovainen esittää kannanottoja joissa "Jumala on rakkaus" tai esittää että "Jumala loi maailman" tai "Jumala pelastaa tuonpuoleiseen ihmisten sielut heidän kuolemansa jälkeen" on kyseessä selvästi vaikutussuhteita joissa on vahva attribuuttien henki. Ovatko kaikki nämä näkemykset roskaa joka pitäisi kieltää? Ja jos ei, niin miksi tämä eipropositionaalisuus olisi mikään este ateistisille argumenteille ja kannanotoille?

Mysteerisyys on Gödelhuomautuksen ulkopuolella. Mutta se on sitten toisten argumenttien alla. ; Jumala-argumentissa usein korostetaan miten ateistinen argumentti on niin tarkkarajainen. Tässä ei usein huomioitava että tosiasiassa Jumalakysymyksessä on monia keskenään ristiriitaisia ja erilaisia näkemyksiä jotka voidaan listata muotoon A, B, C, D. Ja jos ateisti kumoaa jokaisen näistä eri argumenteilla, ei yksikään argumentti tehoa jokaiseen kohtaan. Mutta silti teistille ei jäisi kiveä kiven päälle. Tätä vaihtoehtoa läpikäydään hämmästyttävän vähän kun ateistien argumenttien "tarkkarajaisuutta" mietitään. (No, rehellisesti sanoen olen itsekin ollut vähän vastahankaan tässä kysymyksessä. Ja korostanut että ateisti voi falsifioida partikulaareja Jumalia. Ja monet näistä ovat jotain johon moni ihminenkin uskoo, joten monien uskonto kaatuu tai ainakin pitäisi kaatua siihen. Mutta siitä huolimatta generaali ajatus Jumalasta olisi jotenkin suojassa.) Tämän blogauksen kannalta relevanttia on kuitenkin että on selvästi suosittu teologinen näkemys johon Gödel -kortti ei toimi. Niitä voi olla lukuisiakin. Mutta tässä kohden on selvää että argumentti on koherentti, mutta ei kovin kaikenkattava. Ja siksi ei täydellinen. (Anteeksi intended pun tässä kohden.)

Mutta mitä tässä itse asiassa tehdään?

Logos -jumalasta mainitessani en voi olla nostamatta esiin niitä teologian suuntauksia joissa uskotaan warrantiin. Tässä uskotaan että Jumala on antanut meille aistin ja älyn jotka ovat luotettavia. Ne siis kykenevät tuottamaan täydellistä tieteellistä tietoa. Voitaisiin kysyä että osuuko ateistin Gödel -kortti siihen? Voisi sanoa että kyllä, jos tiede on matematiikkaa. Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että kun ihmisen tieteen rajallisuutta korostetaan, helposti unohdetaan mahdollisuus että tämä voisi koskea myös sitä mitä Jumala voi meille antaa. Ja rajallisina ihmisinä tuntuu mahdolliselta että Jumala ei Gödel -mielessä ole antanut meille kykyä luottaa tietoomme täydellisesti. Siitä huolimatta että Plantinga on arvioinut warrantin todennäköisyyksiä nimenomaan siten että hän on listannut erilaisia asioita joihin uskoa ja katsonut että millä todennäköisyydellä edes yksi niistä olisi väärin.

Mutta laajemmassa mielessä argumentti ei itse asiassa tarkoita kovinkaan paljoa. Sillä se nähdäkseni nojaa hyvin virheelliseen ajatukseen tieteestä. Olen usein korostanut sitä miten skientismin kriitikoilla on pakkomielle loogiseen positivismiin. Ja skientismin mahdottomaksi todistaneen Gödel -argumentaation kohdalla voidaan sanoa että tehdään juuri sama virhe kuin tehdään silloin kun kuvitellaan että falsifioidaan Jumala epätäydellisyyslauseen avulla. Argumentti on hyvin partikulaari. Se tehoaa loogiseen positivismiin. Mutta valitettavasti juuri kukaan ei nykyään kannata loogista positivismia, ainakaan siinä muodossa missä tämänlaatuinen kritiikki olisi relevanttia.
1: Ja mikä surullisinta, Gödeliä käytetään vielä enemmän väärin jos ajatellaan että se todistaa että nimenomaan ateismi olisi kannanotto jota ei saataisi ja voitaisi tehdä. Gödel ei nimittäin sano oikein mitään joka kertoisi yksittäisistä todistettavista lauseista. Hän sen sijaan sanoo todistusjärjestelmästä laajana kokonaisuutena. Todistus kertoo että osa järjestelmän tosista lauseista ei ole todistettavissa järjestelmän sisältä, vaan siihen vaaditaan jotain toista järjestelmää. Tästä vedetään aika pitkälle jos väitetään että sen on oltava juuri tietyn osan. Miksi kyseessä on juuri ateismi eikä gravitaatioteoria? Miten voimme luottaa menevämme kauppaan ja sanoa siitä mitään perusteltua? Siksi että kyseessä ei ole tieteellinen ajattelu vaan arkiuskomusten eitieteellinen esittäminen? Eli koska ollaan täydellisessä tietorelativismissa? Vai siksi että oikeasti ihmisillä on kaksoisstandardi joka sallii tieteen pitävän paikkaansa gravitaatiovakion ja GPS -paikannukseen liittyvän tieteen kohdalla ja vihollisena onkin sitten se paha ateismi jota tässä halutaan piinata ja siksi argumentti kohdistetaan omituisella tavalla joka ei ole argumentatiivisesti pätevä? Valitettavasti jos Gödelin epätäydellisyysperiaate muuttuu demarkaatiokriteeriksi joka rajaa ateismin aksiomaattisesta systeemistä, niin hommassa ei ole enää mitään järkeä. Gödel sentään sanoo jotain tieteellisestä maailmankuvasta kokonaisuutena. Nimittäin sen voiko sellainen olla deduktiivinen ja täydellisesti todistettu järjestelmä jossa ei ole pätkääkään metafyysisiä oletuksia. Siinä mielessä sillä on pieni vaikutus tieteelliseen maailmankuvaan. Mutta ateismi tähän päälle ei sitten oikeastaan muuta yhtään mitään. Ateismi on tämän periaatteen nojalla samoissa hankaluuksissa kuin gravitaatiovakio. Josta taas harva Gödelinheiluttelija ei ole valmis luopumaan...

Jostain syystä teologit ovat jämähtäneet ajatukseen jossa tiede on matematiikkaa. Ja että kaiken täytyy siksi olla deduktiivista. Ajatuksena on että sen ulkopuolella mitä tiede ei matemaattisesti todistaa fysikaalisen todellisuduen ilmiöksi on sitten metafysiikkaa tai jotain jossa on seassa metafysiikkaa. Ja jos metafysiikkaa on yhtään niin tiede on todistanut itsensä mahdottomaksi ja puutteelliseksi ja huonoksi. Ja tämä sitten jotenkin antaisi gloriaa teologialle. (Vaikka tosiasiassa teologien pitäisi todistaa että metafysiikka tekee tämän kaiken laadukkaammin ja paremmin. Mistä vaietaan hämmästyttävällä innolla.)

Tiede kuitenkin enemmänkin käyttää matemaattisia apuvälineitä kuin noudattaa matematiikan sääntöjä, kuin matematiikkaa. Tämä näkyy itse asiassa jo Popperin perusteluissa. Hänhän kritisoi loogista positivismia ja ehdotti sille vaihtoehtoa. Ja hänen perusargumenttinsa oli siinä että induktio ei palaudu deduktioksi. Ja tiede taas harjoittaa nimenomaan induktiivista logiikkaa. Tämä pakotti luopumaan metafysiikattoman loogisen positivismin hybrishengestä. Kukaan ei nykyään usko että tiede olisi puhdasta matemaattista todistamista. Popperinkin ideana on vain se, miten induktio voidaan kumota deduktiivisesti. Modus tollens -rakenne tarkoittaa että voimme varmasti tietää että jokin induktio on kohdannut vastaesimerkkinsä joka todistaa tämän induktion mahdottomaksi. Ja siksi induktiot jotka kestävät testejä eivätkä kumoudu, korroboroituvat. Tämä on kenties jotain jota voi kutsua tieteelliseksi todistamiseksi. Mutta se ei ole matemaattista todistamista.
1: Huomio on järkyttävä kun tiedostaa miten moni skientismin kriitikko heiluttaa sekä Gödeliä että induktion onglemaa tieteen rajallisuutta korostaessaan. Kun tietorelativismi on tärkeintä, ei kannata miettiä että jos tiede on induktio ja induktion ongelma paljastaa että induktiota ei voi täysin palauttaa deduktioon vaan aina jää deduktiivisesti todistamatonta metafyysistä jäännettä, niin miten ihmeessä matemaattisia, puhtaasti aksiomaattis-deduktiivisia järjestelmiä koskevat rajoitteet olisivat yht'äkkiä lavennettavissa johonkin joka hyväksyy induktiot todistamisessa riittävän hyvinä...

Itse asiassa jos katsotaan modernia tieteenfilosofiaa, joka siis on yli sata vuotta vanhaa, niin tosiasiassa näitä onglemia on käsitelty hyvinkin ankarasti ja paljon. Ja ne on huomioitu. Esimerkiksi Imre Lakatos on korostanut tutkimusohjelman hedelmällisyyttä tieteen kriteerinä. Ja hän käsittelee matematiikan ja tieteen suhdetta sellaisessa teoksessa kuin "Proofs and Refutations". Jossa hän nimenomaan haastaa matemaattisen formalismin ehdottomuuden. Hän korostaa määritelmien täydentymistä ja korjailua. Ja kaikkea sellaista jossa matematiikka on renki mutta ei isäntä. ; Itse asiassa Lakatos nimenomaan nojaa matematiikan epätäydellisyyden tunnustamiseen luodessaan oikeutusta omalle ajattelutavalleen.

Tämänlaatuisessa näkemysmaailmassa tieteellinen maailmankuva voitaisiin oikeasti määrittää joksikin aivan muuksi kuin klassisen "epistemologia vs. metafysiikka" -jaottelun mukaiseksi. Kysymyksessä voisi olla vaikkapa se, että "tieteellinen maailmankuva on sellainen jossa on vain sellaisia elementtejä jotka ovat hedelmällisiä tutkimusohjelmia tai sellaisten kannalta relevantteja." Tämä ei selvästi ole jotain "jota ei voi olla kenelläkään". Sillä se ei vaadi sitä että jokainen kohta olisi deduktiivisesti todistettu. Tai edes hyvin vankan todistekasan alla, tutkimusohjelman hedelmällisyys ei vaadi tätä. Tämä näkökanta antaa itse asiassa hyvin oikeuden olla skeptikko ja jossain määrin myös ateisti. Sen sijaan tässä näkökulmassa on hyvin vaikeaa olla teisti. Sillä vaikka Jumala ei kenties ole ristiriidassa tieteen kanssa, se ei selvästi ole tieteellinen tutkimusohjelma. (Paitsi kreationistit yrittävät siitä sellaisen tehdä joten se teoriassa voisi tämänlaisen lähestymisen kannalta olla sellainen.)
1: Skientismin naurettavuutta korostavat ihmiset eivät jostain syystä nosta tätä näkökulmaa vastaan vankkaa argumentaatiota. Ei, vaikka se olisi tieteellisen maailmankuvan kannalta relevantimpaa kuin Loogisen positivismin, "kuolleen hevosen" intobashailu, "hakkaaminen". On hämmentävää miten tätä partikulaaria ja eisuosittua tiedekuvaa hakataan ja miten läpitunkevana ja ohittamattomana siihen liittyviä argumentteja pidetään.

Ongelmia metafysiikalle.

Eli "induktio ei ole deduktiota" joten Gödelin ongelmat koskevat enemmänkin matematiikkaa kuin tiedettä. Gödel ei siis romuttanut tieteellistä maailmankuvaa tai osoittanut että skientismi ei voi pelittää. Sen sijaan se romutti Hilbertin ohjelman "matematiikan perustan" löytämisestä (aksiomaattinen järjestelmä, joka yksin kattaisi kaiken matematiikan). Ja tässä kohden on hyvä huomata että tämä näkökanta tuo sitten teismille yllättävän ongelman. Nimittäin jos katsotaan mitä ihminen tekee kun hän tekee metafyysisiä argumentteja, voidaan huomata että ala on rationalismin läpitunkemaa. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä empiristit ovat muuttaneet epostemologiaa hyvin induktiokeskeiseksi, on metafysiikka hirvittävän deduktiokeskeistä. Siinä käytetään deduktiivista päättelyä ja jopa matematiikkaa apuna.

Lisäksi teologialla on tässä kohden historiallista taakkaa. Sillä Hilbertin unelma oli jotain johon luotettiin melkoisen vankasti. Jumalan ajateltiin oleavan täydellinen logos. Ja matematiikalla nähtiin hyvin kaikkivoipia ominaisuuksia. Joten ei ihme että moni on ajatellut että nämä olisivat jotenkin erityisen vahvasti liitoksissa. Matematiikan monikykyisyyttä on käytetty jonain joka viittaa Jumalisuuteen maailmassa. Ja tätä on salakuljetettu osana teologiaa hyvin laajasti, tavalla jonka siivous ei ole vielä täysin kulkenut läpi edes kaikkia yleisimpiä teistisiä argumentteja. Eli siitä on jäänteitä hyvin monessa paikassa. Osa argumenteista suorastaan nojaa tälläisten konseptejen varaan. Ja tässä kohden väittäisin että jos minä olisin uskovainen, niin heiluttelisin Gödelin lausetta "skientismin naurettavaksi tekevänä" ilmiselvänä TODISTEENA hyvin hyvin varovaisesti.
1: Itse asiassa minä olisin koko konseptin kohdalla ihan hiljaa. Laittaisin banaanit korviin ja menisin muualle. Ryhtyisin kenties konservatiivioikeistolaiseksi. Kannattaisin kenties warrantia ja saattaisin sanoa että Gödel on "true but irrelevant". Että loogiselle positivismille on tilaa. Sillä uskovainenhan tunnetusti tietää Totuuden niin etiikan kuin maailmankin tilasta. Tietorelativismi on liberaalia biasta. Että moraali on objektiivista ja koska siitäkin voidaan tietää niin muutkin asiat voivat olla objektiivisia. Ja näin voimme tietää, paitsi että homoilu on epäeettistä, niin myös sen että evoluutio on kakkaa. Ja että Jumala rakastaa meitä ja pelastaa meidän sielumme tuonpuoleisessa. Abstraktin ominaisuudettomaan tai muutoin vaan hengettömän alkusyyn sijaan nojaisin hyvinkin attributionalisoituun antropomorfistettuun Jumalaan. Eli siihen mihin suurin osa teistisistä ihmisistä uskoo. Boyerin psykologiset näytöt ainakin viittaavat nimenomaan siihen että abtraktiot ovat korkeintaan teologisesti korrekteja. Ihmisten käytös paljastaa että he eivät usko niihin itsekään.

Mutta kaikista hupaisin näkökulma asiaan saadaan kuitenkin kun katsotaan tämän kaiken jälkeen asioiden mittasuhteita. Gödelin epätäydellisyysperiaate on ensi sijassa matematiikkaa. Sillä on teistiseen metafysiikkaan kohtuu läheinen suhde. Ja sen suhde tieteentekoon on sitten jo hyvin abstrakti, ellei peräti olematon. Kuitenkin kun sitten katsotaan mihin tätä argumenttia usein käytetään, voi huomata että sitä käytetään kaikista useiten skientismiä vastaan. Eli konkretisoimaan tieteenteon rajoja. Kukaan teologi ei kuitenkaan ole heiluttamassa samaa korttia matematiikan kohdalla. Siellä ei selitetä että kaikki matematiikka on turhaa ja että matemaattista näkemystä ei edes ole. Että maailmankuvallista matematiikkaa. Matemaatikot, eli ne joihin Gödel koviten iski, sen sijaan jatkavat prosessiaan. He ovat lähinnä uudelleenmäärittäneet matematiikan tavoitteet. Ja itse asiassa Gödel on luonut heille varmuuden siitä että heillä tulee aina olemaan töitä. Matematiikka kun on, todistetusti, aina kesken.

Mahdollisuutta vastaavaan ei sitten oikein suoda skientisteille. Vaikka suhde matematiikkaan on etäisempi kuin teologeilla metafyysisine kiemuroineen. (Teologit eivät edes puhu siitä että Gödel jotenkin estäisi teologianteon ja tuhoaisi metafysiikan.) Sitä saakin kuulla että jos on ateisti jolla on tieteellinen maailmankuva, niin sitten pitäisi olla ihan hiljaa. Koska tieteellinen maailmankuva on mahdoton. (Ja monesti kuulee että oikea ateisti ei edes puhuisi ateismistaan, vaikka ateismi voi pitää sisällään juuri kannanoton Jumalan olemassaolemattomuuteen joten tietyssä mielessä jos joku ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon hän on korkeintaan uskonnoton.) Mutta Jumalakysymyksessä sitten paiskitaan mielellään esille sitä että teisti voi olla hyvinkin tieteellinen ajattelija, että Jumala ei mitenkään estä tieteellistä maailmankuvaa. Tämä asenne kertoo siitä että Gödel -heitoissa on kysymys jostain muusta kuin argumentaatiosta. Kysymys lienee hyvin syväänluodatusta asennevammasta.

Diofantokseen kompastuminen

Matematiikassa algoritmeillä on tärkeä rooli. Hilbert uskoi että matemaattisin menetelmin voitaisiin ratkaista mitä vain, ja hän nostikin algoritmin luonteen läytämisen keskiöön. Ongelman ratkaisi Alan Turing, joka pelkisti matemaattisesta prosessoinnista epäoleellisen. Jäljelle jäi Turingin kone, teoreettinen laite. Siinä on lukupää ja kirjoituspää, sääntö/ohjelmisto jolla se toimii ja ääretön nauha. Laite lukee nauhalta tietoja, siirtelee nauhaa eteenpäin ja taaksepäin. Ja kun kone saa vastauksen, se tulostaa vastauksen.

Tärkeää oli se, että Turingin kone oli algoritmin määritelmä ja tietokoneen perusmalli. Näin ollen tietotekniikan kyvyt ja matematiikka osuvat yhteen.

Samalla päästiin miettimään myös laskennallisuuden rajoja. Ratkeavuusongelmat alkoivat kiinnostamaan. Hilbertin optimismi matematiikan kyvyistä osoittautui liioitelluksi ; Esimerkiksi kun havaittiin pysähtymisongelma. Se näyttää että algoritmi ei kykene kertomaan kyvyistään. Ei voida selvittää saavuttaako kone lopputuloksen vai jääkö se pyörimään ikuisesti. Jos algoritmi pyörii äärettömästi, se ei voi kertoa sitä. Jos algoritmi ratkaisee kysymyksen, tiedetään että se voi ratkaista ongelman. Mutta monesti "tulee seinä vastaan".

Tietokoneohjelmiston kannalta on otettava esiin esimerkiksi Kleenen kiintopistelause. Sen mukaan ei esimerkiksi voida tehdä täydellistä tietokonevirusta ; Ei ole yksinkertaisesti sellaista ohjelmaa joka voisi manipuloida minkä tahansa ohjelman toimimaan väärin. Samoin Gödelin
epätäydellisyysteoria on johtanut sovellukseen jonka mukaan ei ole mahdollista tehdä täydellistä virusturvallisuusohjelmaa joka ei muuttaisi samalla koneen toimintaa.

Diofantoksen ongelma on siitä olennainen, että hän mietti kokonaislukuratkaisujen etsimistä. Haaste on helposti muotoiltava ; On etsittävä kokonaislukujuuret polynomille jonka kertoimet ovat kokonaislukuja. Hilbert oli kiinnostunut näistä Diofantoksen yhtälöistä. Haastetta riittikin, sillä ratkaisuja oli paljon vaikeampaa etsiä kuin reaalilukuvastauksia. Diofantoksen yhtälöiden kohdalla laskettavuuden seinä tuleekin vastaan ; Osoitettiin että mikään tietokoneohjelma ei osaa kertoa varmasti sille annetusta Diofantoksen yhtälöstä sen, onko sillä ratkaisua. Ratkaisussa törmätään pysähtymisongelmaan.

Onkin mielenkiintoista, että vaikka matematiikkaa pidetään joskus suorastaan jumalallisena ja kaikkitietävänä - tästä on vahvoja sävyjä esimerkiksi Platonin ideamaailman ajattelutapoihin yhdistetyssä teologisessa ajattelussa, kun ideamaailma yhdistetään transsendenttiin yliluonnolliseen, Jumalan kaikkitietävyyteen ja muuhun vastaavaan - sillä on kuitenkin rajat.

God makes nonsense.

Olen kirjoittanut historiassa, aika paljonkin, alkusyyperustelusta. Nyt en keskitykään enää niinkään siihen siihen itseensä, vaan sen virheelliseen taustalogiikkaan jota käytetään muuallakin. Siksi esitän lähinnä lyhyen tiivistelmän jotta pääsen näyttämään saman argumentaatiovirheen hieman eri kontekstissa.

Perinteinen alkusyyargumentti (causa sui) on rakentunut siihen että kaikelle haetaan syytä, ja jossain vaiheessa tulee pakosti seinä vastaan. Äärettömän syy-yhteysketjun rakentaminen ei tunnu järkevältä, joten on oletettavaa että johonkin laitetaan stoppi. Tätä alkusyytä on kutsuttu Jumalaksi ja näin alkusyyn perustelu muuttuu Jumalatodistukseksi. Teknisesti kyseessä on ovela argumentaatiovirhe, jonka muoto otetaan siitä, että jos määrittelen kannabiksen jumalaksi, niin jokainen ganjahippi pakottaa minusta teistin koska heidän jazztupakkansa todistaa että määritelmänmukaiseen jumalaan on järkevää uskoa. Tämänmallista, ekvivokaatioon perustuvaa, virheargumenttia ei voi sen heikkouksien vuoksi oikeasti ottaa vakavasti.

Tästä voidaan jatkaa eteenpäin, aiheeseen jota voisi yrittää ottaa vakavasti. Onhan pinnallisesti katsoen kyseessä eri argumenttikin.Samanlainen argumentaatiotapa esiintyy myös jumalatodistuksessa, joka perustuu logiikan rajoihin. Hyvin usein tässä käytetään perusteluna sitä, että Gödelin epätäydellisyysperiaate todistaa, että aksiomaattinen systeemi ei ole koskaan täydellinen. Mark Chu Carroll onkin esitellyt ja kritisoinut tätä jumalatodistusta, jonka perusargumentti on se, että Ytimessä on, että "A "theory of everything" - whether in math, or physics, or philosophy - will never be found. Because it is mathematically impossible." ja tästä johdetaan seuraava päätelmä "Now please consider what happens when we draw the biggest circle possibly can - around the whole universe. (If there are multiple universes, we're drawing a circle around all of them too):
→ There has to be something outside that circle. Something which we have to assume but cannot prove." Näin osoitetaan että on olemassa eifysikaalinen todellisuus joka tarkoittaa sitä että Jumala on enemmän kuin perusteltu. Tällä Jumalalla on mielenkiintoinen ominaisuus "Whatever is outside the biggest circle is boundless. So by definition it is not possible to draw a circle around it", jolloin Jumala ei romahda aksioomien ongelmaan. Lausunto on tarkasti ottaen että Jumala on jotain jota "the scientific method cannot prove, it can only infer."

Chu-Carroll huomauttaa, että Gödelin epätäydellisyysperiaate ei itse asiassa päätä tilannetta tähän. Jumalankin ympärille voitaisiin piirtää vielä isompi ympyrä. Argumentoija on yrittänyt peittää tämän esittämällä että Jumala olisi rajaton ympyrä, jolloin sen ulkopuolella ei ole mitään. Tämä tosin olisi ristiriidassa Gödelin epätäydellisyysperiaatteen kanssa ; Se kun osoittaa että tämänlaista täydellistämistä ei voida tehdä. Ei ole tilaa jossa ympyrän ulkopuolelle ei voitaisi piirtää yhtä lisää. Ratkaisua ei tule. Loppujen lopuksi "rajaton ympyrä" onkin vain sitä että sanoo että Jumala voidaan olettaa äärettömäksi määräksi aksioomia, joilla aksiomatisoidaan toisia aksioomia jotka aksiomatisoivat..... Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että ei voida sanoa että ongelma olisi jotenkin mainittava "skientisti-mekanisteille" tai että Jumala toisi jotain ratkaisua siihen. Sillä teologit ratkaisevat ongelman ottamalla yhden äärettömän kompleksisen (äärettömän monta aksioomaa, perusoletusta) sisältävän oletuskokonaisuuden. Kun taas vaihtoehtona on tunnustaa tietämättömyys tai ottaa ääretön määrä hyvin pieniä (yhden aksiooman kokoisia) oletuksia.
1: Pienenä huomiona voisi sanoa että tämänlaisen "ikuisen regression" välttämiseksi causa sui -argumentissa on päätetty että on ensimmäinen syy. Toisin sanoen, jos sinua vakuutti se, että sen sijaan että olisi ikuinen syynsyy, olisi ensimmäinen syy jolla ei olisi syytä (joka määriteltiin Jumalaksi) sinun pitäisi dissata tämänlaista "ikuisen aksioomaregression Jumalaa". Kuitenkin uskovaisilla ei liene mitään ongelmia digata näitä molempaa keskenään ristiriitaista lähtökohtaa samanaikaisesti. He voinevat tehdä näin koska Jumala on outo. Niin outo ja mysteerinen, että jos jonkun muun maailmankuvan kannattaja jossain muualla tekisi samanlaista, hänet tuomittaisiin automaattisesti ja suoralta kädeltä irrationalistiksi...

Chu-Carrol esittää myös, että meillä voi olla täydellinen ja kaikenkattava teoria. Voimme tietää, meiltä puuttuu varmistus. "Gödel's incompleteness theorem doesn't say anything about explanations. It only talks about proofs, in the formal mathematical sense of proof. The whole concept of explanation is completely outside the bounds of Gödel." Se on siksi hieman sama, kuin universumi, jossa voi olla olemassa asioita ilman että sitä on perusteltu. Perustelu ei tee asioita olemassaolevaksi. Sen sijaan perustelu tekee olemassaolevan järkeväksi uskoa.. Maailmassa ei siksi tarvita ääretöntä määrää luonnonvoimia. (Tai sitten luonto ei ole ristiriidaton jolloin sen ei tarvitse välittää Gödelin koherentisoinnista..)

Logiikan rajoittuneisuuteen perustuva argumentti voi toki tuntua intuitiivisesti uskottavalta, jos ei huomaa sitä, että tosiasiassa Gödelin epätäydellisyysperiaate on mukana kuvioissa vain koska se on "epäepistemologiaa". Se on mukana jotta voitaisiin näyttää että tiedolla on raja ja jotta voidaan sanoa sana "mysteeri". Sen kautta tiedämme että emme tiedä. Uskovat vääntävät tästä paradoksin jossa emme tiedä tarkoittaakin sitä että tiedetään. Kikka on itse asiassa aukkojen Jumala -argumentti, jossa teisti määrittelee "mysteerin" Jumalaksi. Pintapuolisesti "jumala voi olla mysteeri", mutta tästä väännetäänkin argumentti suuntaan "Mysteeri on Jumala". Se on hieman sama, kuin jos siitä että "(kaikki) kissat ovat eläimiä" päättelisi että "(kaikki)eläimet ovat kissoja".

Kyseessä on siis täsmälleen sama ekvivokaatiopohjainen virhe kuin mikä alkusyyargumentissa esitetään ja tehdään. Asia on kuitenkin vieläkin oudompi.Nimittäin ylläoleva "ihmisen tiedolla on rajat ja ne on todistettu" -argumentit ovat olennainen osa jumalatodistusmaailmaa. Esimerkiksi loogisen positivismin kumoamisen jälkeen siihen liittyvät argumentit liittyvät tavallisesti "ateismibashaukseen". Henkenä on että skientismi ei toimi ja on tuhoontuomittua. Näin ateistit jotka ovat "empirisminmakuisia" eivät voisi olla järkeviä. Hehän joutuvat olettamaan ja uskomaan. Ja tästä tehdään logiikkaloikka jossa oletusten pakollisuus johtaa siihen että minkä tahansa uskominen ja mikä tahansa olettaminen olisi ihan OK. Lopputuloksena on tyypillisesti jotain aiemmin esittämäni kaltaista.
1: Syy siihen miksi ateisteja bashataan vaatien täydellisen lopullista tietoa on kummallista. Loogisen positivismin ongelmat lienevät kaikille ilmiselvää. Itse asiassa jopa aneemisin teiniangstateisti joka on "ateisti koska bussimainos" näyttää olevan enemmänkin falsifiointifiksoitunut, eli vaatii kumoamisperusteita. Tämän argumentaatiotavan ydin taas on siinä, että lopullinen absoluuttinen tieto on jätetty syrjään ja on siirrytty sen vuoksi epätäydelliseen todistamismenetelmään jossa ei todisteta vaan pikemminkin koetellaan. Näyttääkin siltä että uskovaiset tekevät innolla ns. "mahdottomia vaatimuksia" (lopullista tieteellä näytettyä totuutta ilman oletuksia) jotka tietojemme valossa näyttävät olevan sellaisia että niistä ei selviä kukaan ihminen missään - eivät edes teistit itse. - Ehkä luonnontiedeluottamus jota kutsutaan skientismiksi sekoitetaan yhä loogisen positivismin skientismiin, nimi on sama mutta sisältö olennaisen eri?
___1.1: Vaatimus lopullisesta tiedosta näyttääkin olevan jotain joka ei tule ateististen raamien sisältä, vaan joka on ulkoa asetettu valtapelivaatimus. Jotain josta Tapio Puolimatka sanoisi "naturalistien sisäistä peliä" jos ateistit kohdistaisivat sitä uskovaisiin. Mutta ei, kun suunta on tämä. Yleensä sitä, että argumentteja vastaan hyökätään esittämällä muoto jota he eivät esitä on olkiukko.
_____1.1.1: Siksi voidaan aivan vakavasti kysellä onko loputtoman tiedon vaatimus pohjimmiltaan väite, että ateistien logiikka perustuisi lopulliseen absoluuttiin totuuteen. Absoluutti lopullinen kuitenkin näyttää olevan lähinnä teologian ystävien "oma juttu". Tosin he eivät tässä pelaa reilusti, eli toteuta omaa kaikkitietävyysfantasiaansa osoittamalla oman näkemyksensä pätevyyden, vaan moittivat erimielisiä siitä että nämä eivät täytä heidän mahdottomia vaatimuksiaan. Kenties näin he pääsevät unohtamaan hyvillä mielin ja erinomaisuuttaan kehuen sen, miten heidän oma näkemyksensäkään ei selviäisi heidän omasta kritiikistään.Tietämättömyys/mysteeriargumentaation lisäksi kuitenkin valtaosa jumalatodistuksista ovat nimen omaan skientistissävyisiä. Esimerkiksi Torrance selittää miten Jumalallisuus johtaa siihen että uskotaan luonnonlakejen logiikkaan. Jumala on järkevä, joten hän on luonut universumista ja todellisuudesta järkevän. Siksi todellisuuden voi ymmärtää. Plantinga korostaa taetta, joka tarkoittaa sitä että ihmisten tietäminen on hyvinkin erehtymätöntä (logiikka ja havainnot eivät petä ihmistä), ja että ne ovat tätä yleisesti ja kaikilla osa -alueilla, jolloin ihmisymmärryksessä ei ole harha -alueita. Tällöin ihminen saa äärimmäisen varmaa ja lopullista tietoa ja hän voi luottaa tieteelliseen metodiin ja päättelyyn. Ateisti ei siksi voi olla järkevä, koska häneltä puuttuu lopullinen luottamus, kaikki on tuurin ja oletuksenvaraista.

Näiden argumenttien kohdalla ihmisen kyvyttömyys, jonka rajat ja pakollisuuden Gödelin epätäydellisyysperiaate näyttää, ei muutu "todisteeksi siitä että ihminen on ohjaamattoman evoluution tulos", vaikka ymmärryksen rajoituksien oikeuttama "tieteeseen luottaminen" tulee varmuuden kautta. Tietämisen selvät ja lopulliset rajat estävät. On pakko tehdä oletuksia. Näin ei kuitenkaan päätellä ihmisen takeettomuutta, vaan oletetaan että tae säilyy. Eli jostain syystä se vain on niin, että jos tieto on rajallista ja tämä näytetään, se ei osoita että ihmisellä ei ole taetta ja muutu ateismintodisteeksi. Jostain syystä se vain on niin, että ateisteilta vaaditaan täydellistä empirian onnistumista. ; Jostain syystä sitä, mikä Gödelin päättelystä voidaan vetää, ei vedetä vaan siitä vedetään jotain jonka se osoittaa mahdottomaksi.

Sillä pohjimmiltaan ja neutraaleimmillaan Gödelin epätäydellisyysperiaate on menetelmän rajan osoitus. Se osoittaa että logiikka ja tiede eivät ole kaikkivoipia. Tätä kautta se näyttää että menetelmällä on rajat. Tästä voi vetää esimerkiksi sellaisen päätelmän että ihmisymmärrys on vaillinaista

Kuitenkin Jumalan ystävät jostain ihmeen syystä ovat mieluummin sillä linjalla että ihmisen rajoitteet, mielikuvituksen ja älyn kykyjen puute, todistavat että Jumala on olemassa. Ja samalla he haluavat uskoa ihmisen erehtymättömyyteen. Logiikka on se, että ihmisen ymmärrys riittää kaikkitietoon, kunhan tiedon delegoi Jumalalle - ottamatta huomioon että delegointipäätös tehdään inhimillisen arvion pohjalta joka päättää Jumalan erehtymättömäksi. Silti sama uskova voi toisaalla uskoa että juuri ihmisen ja tieteen kyvykkyys ja erehtymättömyys ovat todisteet Jumalasta ja Jumalan logiikka voidaan ymmärtää koska ihminenkin on samalla tavalla järkevä.

---

Kirjoittaja hämmästelee sitä, miten kaikenkattavasti jumalatodistuksissa ollaan ristiriitaisia, mutta silti käytetään mukavan soljuvasti samantapaisia selkeitä argumentaatiovirheitä kaikkialla. Tai sitten lähdetään rohkeasti ratkaisemaan sitä kumpi on perustellumpaa, Jumalan olemassaolo vai olemattomuus, ja sitten saadaan jotain joka ei ratkaise asiaa puoleen eikä toiseen ja tästä päätellään että Jumalaan uskominen on mahdollista ja siksi järkevää ja perusteltua ja muistutetaan tästä ateisteja ikään kuin tämä olisi heille jokin ongelma. (Sen sijaan että oltaisiin perustelujen mukaisia, järkeviä, ja ruvettaisiin agnostikoiksi.) No, tämä helpottaa asioiden käsittelyä. Argumentteihin ei tarvitse keksiä erikseen ratkaisuja, kun ne ovat kaikkiin samat.

Tyhjin mielin.

Baconin näkemyksessä korostui näkemys siitä, miten luontoa koskevia säännönmukaisuuksia tuli hakea ; Hän oli selvästi oivaltanut, että ihmisten ennakkokäsitykset ohjaavat havaintoja kovasti ja vahva ennakkokäsitys johtaa helposti siihen että luonnossa nähdään se, joka sopii omaan näkemykseen ja unohdetaan muu. Siksipä hän esitti että tutkijan pitäisi mennä mieli tyhjänä maailmaan ja vain huomata siellä oleva säännönmukaisuus. Tämänlainen näkemys sopii tietysti hyvin arkijärkeenkin.

Valitettavasti ihminen ei kuitenkaan missään vaiheessa havaitse induktioita suoraan ; Asioita ei verifioida. Verifioinnin pyrintö oli pitkään vallalla tieteenfilosofiassa, mutta se kumoutui perinteen huipentuman, loogisen positivismin, mukana. Tämä johtaa siihen, että jos ylevä avoimin mielin kulkeva henkilö kulkee luonnossa, hän ei voi löytää sieltä oikeastaan mitään. Sillä jos hän vaikka ottaa esille kukkien värejä ja luokittelee kukkia keltaisiin, sinisiin ja punaisiin, hänellä on jo taustalla näkemys jossa on kukan määritelmä, ja ajatus siitä että "värillä on väliä".

Toisin sanoen meillä on jonkinlainen ennakkokäsitys. Joku voisi ajatella että tämä johtaisi mielivaltaan ; Jos ennakkokäsitys ratkaisee jopa kukkien värien luokittelussa, niin kuinka paljon ennakkokäsitykset ratkaisevat kaiken kaikkiaan? Eikö voida puhua periti mielivallasta. Kysymys on aiheellinen. Tai ainakin siihen vastaaminen on. Ennakkokäsitysten valta johtaisi relativismiin, jolloin tieto tavallaan lakkaisi merkitsemästä. Asiaa ei auta se, että kun asioita perustellaan, on perustelu aina jossain suhteessa johonkin perustelujärjestelmään. On oltava jokin mittari, joka erottaa hyvän argumentin huonosta. Tätä kautta jokainen järjestelmä on jollain tavalla rajoittava. Ongelma on tavallaan hyvin suuri.

Onneksi tästä on tie ulos. Voimme nimittäin ajatella että kukkien lisäksi voidaan valita sellaisia konsepteja, kuin vaikkapa "leprechaun". Se on semmoinen tonttumainen irlantilaisten taruolento. Voimme ottaa näkökulmaksi että sen tutkiminen on tärkeää. Kenties niiden koko tai väri ovat tärkeitä. On selvää että kukkien kohdalla luokittelu vähintään johtaa jonkinlaiseen tutkimukseen. Leprechaunien kohdalla niiden koko, paino ja väri joudutaan kuvittelemaan. Kukkien kohdalla se voidaan mitata jollain laitteella.

Tämä tarkoittaa sitä, että hypoteesinmuodostusta ei tavallaan voida kovinkaan hyvin erottaa tutkimusohjelmasta ; Voidaan ajatella että tehdyt kokeet ovat jonkinlaista viitettä siitä, että asia on jotain jota voidaan tutkia tehokkaasti. Se tekee siitä hyvää tiedettä ; Tutkimusohjelma on hedelmällinen. Kukilla voidaan tehdä erilaisia ja mielenkiintoisia tutkimuksia värin ja painon suhteen. Leprechaunien etsijät voivat korkeintaan esittää että "huomenna saamme pikkumiehen kiikkiin". On hyvä huomata, että pikkumiehen kiinnissaamattomuus ei tee leprechaunia mahdottomaksi. Mutta se tekee siitä "epätodennäköisen/huonon tutkimuskohteen".

Tilanne ei tietenkään ole lopullinen ; Kenties tulevaisuudessa joku keksii keinon saada leprechaunin kiinni, ja toteuttaakin tämän. Se voi muuttaa tuloksen olennaisesti. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan ole jotain joka tapahtuu, kyseessä on yllättävä musta joutsen. Sellaisen varaan ei kannata laskea, koska sitä ei voi kovin tehokkaasti ennakoida. Se ei ole jotain jonka varaan kannattaa laskea ja jonka löytymisen puolesta lyödä vetoa. Kuitenkin tieteen historia tietää että monia asioita, joita ei ole ennen voitu tutkia, saadaankin tutkimuskohteeksi. Kvarkkien tutkiminen 1700 -luvun englantilaisten herrasmiestutkijoiden voimin ei olisi ollut kovinkaan uskottavaa. Siihen aikaan kvarkkejen ominaisuuksista puhuminen olisi ollut arvailua. Jotain, joka ei perustu tietoon.

Tämä tarkoittaa sitä, että perustelu on aikalailla pakosti sidottuna senaikaiseen tietoon. Eteneminen ei ole ilmiselvää, eikä voi sanoa mikä tuottaa tulevaisuudessa tulosta. (Kumpaankin suuntaan; Ei voi sanoa "mahdotonta" eikä voi sanoa että "tässäpä tulevaisuuden paradigma".) Siksi onkin parasta pitää perusteltuna tämän hetken tietoa. Asian puolesta puhuu sekin, että kun tieteenfilosofiassa puhutaan epistemologian tarkentumisesta, se johtaa itse asiassa siihen, että tiedon mallinnus lähenee olemassaolevaa. Tästä seuraa hieman paradoksaalinen tulos ; lopullinen tieto voidaan saavuttaa - mutta tieto siitä että lopullinen tieto on saavutettu, ei voida saada. (Onko tieto siis lopullinen? - No ainakin vastaavuus on ja teoriaa ei voi parantaa tai korjata!)
1: Tämä muistuttaa hieman niitä arvailuja joita matemaatikoilla oli Fermat'n lauseen kanssa : Simon Singhin "Fermat'n viimeinen teoreema" kertoo että he viittasivat Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen ja esittivät että oli mahdollista että Fermat'n lause oli tosi, mutta siihen ei koskaan saataisi vastausta. Tälläiseen lopulliseen tilanteeseen taas voitiin päätyä vain jos Fermat'n lause oli tosi. Epätosi tila voitaisiin kaivaa lopulta esiin. Ongelmana oli tietysti se, että vielä tuhatkaan vuotta epäonnista kokeilua ei tarkoittanut että epätodeksi ratkaisu löytyisi seuraavalla viikolla jonkun matemaatikon toimesta. Tämä on tietysti paradoksaalisuudessaan erikoinen tila. Fermat'n lause todistettiin todeksi (kaikki todet lauseet eivät ole sellaisia että niitä ei voitaisi ikinä todistaa.)

Platonistit ja leikkijät.

"National Academy of Sciences" teki aikanaan kyselytutkimusta eri tieteenalojen harjoittajien uskonnollisuudesta. Siinä selvisi esimerkiksi se, että matemaatikot ovat uskonnollisempia, jopa kaksi ja puoli kertaa niin usein kuin biologit. Tutkimus paljasti että 5,5% biologeista oli vahvasti uskovaisia. Eli 14,6% matemaatikoista oli uskossa. Määrä ei toki ole valtava.

Matemaatikoilla on tässä eräänlaista "historiallista painolastia". Sillä matematiikka on jo kauan liitetty eräänlaiseen näkymättömään taivaaseen. He käsittelevät täydellisiä ympyröitä ja äärettömiä numeroita. Tätä kautta matematiikkaa on usein liitetty ikään kuin näkymättömien entiteettien havaitsemisvälineeksi. Matematiikan nähdään heijastavan ikuista ja muuttumatonta totuutta. Tässä kohden puhutaan tietysti platonismista. Platon nimittäin jakoi maailman näkyvään ja ideamaailmaan. Ideamaailma oli ikuinen, muuttumaton ja abstrakti. Platonin "Valtion" käsittelemä ideamaailma -jossa on muun muassa "hyvyys" ja "totuus"- muistuttaa olennaisesti matemaatikkojen käsittelmiä asioita.

Platonismi taas liittyy vahvasti kristilliseen teologiaan. Kautta historian Platonin ajatuksilla oli erittäin voimakas rooli. Tätä kautta länsimainen ihminen siirtää platonismista ajatukset helposti Jumalaan.
1: Yhteydessä on kysymys kulttuuriasiasta ; Jumala tulee mieleen, vaikka Platonin ideamaailmassa olisi tarjolla esimerkiksi "ympyrän idea", "tammen idea", "kahvikupin idea" ja "koiran idea". Kuolemanjälkeiseen Taivaaseen ei yhdistetä olotilaa jossa tanssitaan piiriä suorakulmaisen kolmion idean kanssa. Sinne liitetään elämää ja aktiviteettia. Se on teologiassa muuttuva paikka, joka vertautuu elämään ja mukavuuteen. Platonin esittämä ideamaailma olisi tälläiseen turhan staattinen.

Matematiikkaan liitettiin pitkään absoluuttisen totuudellisuuden unelma. Ajateltiin että matematiikka saataisiin aksiomatisoitua täydellisesti. Tämä sopi erityisen hyvin platoniseen maailmankuvaan. Sitten tuli Gödel epätäydellisyysperiaatteineen ja romutti tämän uskomuksen, onnistumisoptimismin. Tämän jälkeen oli ilmiselvää että matematiikka tulee aina olemaan kesken. Se oli aina joltain osin mielivaltainen systeemi.

Tätä kautta matemaatikoiden ei siten tarvitse huolehtia ammattikunnan loppumisesta sen vuoksi että työ tulee tehtyä. Ammattikunta todisti itsensä samanaikaisesti ikuisesti tarpeelliseksi että ikuisesti osittain mielivaltaiseksi. Tätä kautta matematiikan viittaaminen ikuiseen muuttumattomaan totuuteen on vaihtanut luonnettaan. Ideaalimaailma on sellainen kuin matemaattinen aksiomatisointi sen rakentaa. Ei niin että matemaattinen aksiomatisointi olisi automaattisesti jonkin ideaalimaailmalle alisteinen. (Tosin ideamaailman ajattelusta ei liene matemaatikoille hirveästi haittaa.)

Osalle matemaatikoista systeemi näyttäytyy enemmän pelinä. Toiset pitävät sen muuttumattomuudesta ja varmuudesta. Tähän verraten luonnontieteilijä, kuten biologi, ei varmasti tykkää matematiikan ehdottomuudest ja absoluuttiudesta, koska hän joutuu miettimään sitä miten ikuinen ja muuttumaton malli sitten oikeastaan sopii siihen mitä maailmassa tapahtuu ; Luonnontieteilijä joka ei vaihda teorioitaan tosiasioiden edessä ei olisi kunnollinen luonnontieteilijä. Luonnontieteen historia on sitä, miten ikuisen ja muuttumattoman matemaattisen mallin, teorian, on ollut pakko muuttua tosiasioiden edessä. Matemaatikoille matematiikka täsmentyy. Matematiikko ei falsifioi. Se korkeintaan ottaa peliin uusia aksioomia joiden kautta rakentuu jotain erilaista.

Ota kaksi. (Pure rusinaa mummo.)

"Self-referential. Consistent. Complete. Pick two."
(Gödel's theorem in five words.)

Kari Enqvistin "Vien Rucolan takaisin" sisältää kuvauksen matemaatikoista. Siinä matemaatikot nähdään ikuista totuutta tavoittelevina. He ajattelevat että heillä on erityisasema, koska he tutkivat varmoja totuuksia. Enqvist katsoo heidän olevan arjessa tyytymättömiä, kun lajin selkeys ja puhtaus ei toteudu. Tässä oleva matematiikon ihanne on yleinen. Ja ennen se oli paljon vahvempi ; Koko matematiikka uskottiin voitavan aksiomatisoida valmiiksi. Gödelin epätäydellisyysperiaate kumosi tämän. Matematiikka ei ollutkaan yhtä jaloa kuin oltiin luultu.

Nihilistin päiväkirja toikin tätä asiaa esiin - sattumalta juuri ennen kuin minun piti kirjoittaa itse aiheesta. Järjestelmä ei voi osoittaa ristiriidattomuuttaan, ja se että matematiikka toimii luonnontieteissä tehokkaana apuvälineenä johtuukin matematiikan erityislaatuisuuden sijasta siitä, että on valittu hyvät aksioomat. Maksimissaan matematiikan avulla saadaan aikaan jotain joka on "konsistentti tai täydellinen, muttei molempia."

Tämä voisi johtaa jopa relativismiin. Sillä matematiikka on Crichton sanoo : "nyt että se mitä me kutsumme järjeksi on vain mielivaltaista leikkiä. Se ei ole erityistä sillä tavoin kuin sen ajateltiin olevan." Tätä perustelutapaa on käytetty esimerkiksi ateisteja vastaan: Timo Tiainen esittää kannanoton seuraavalla tavalla: "Ateistikaan ei voi osoittaa kaikkia perusteitaan tosiksi, vaan hän joutuu hyväksymään joitain perusteita "annettuina" uskon avulla (mutta kaikki usko ei ole uskonnollista uskoa, eikä ateismikaan ole mikään uskonto)." Tällä logiikalla voitaisiin kritisoida mitä tahansa loogisesti tai matemaattisesti (oli mukana empiriaa mausteena tai ei) perusteltua. Tiainen toki käyttää tätä argumentaatiota tavalla joka on pätevää vain hyvin suppeaan argumenttityyppiin: Esimerkiksi "suppea ateismi" on hyväksyttävää koska se tekee hyvin tietynlaisia ja määrältään vähäisiä oletuksia. Se on siksi sama kuin matemaatikon lause "1+1=2". Sen sijaan "kaikkien jumaluuksien kielto" ja esimerkiksi deismi on laajaa juuri sillä tavalla että Gödelin osoitus pakottaa heidät hyväksymään asian oletuksenvaraisuuden. (Onkin huvittavaa ja ehkä vähän huolestuttavaa, että selvästi ja tiiviisti antikristillinen ateismi selviää tässä kohden haasteesta paljon paremmin kuin laajakirjoisempi ateismi..)
1: Ateistit tuskin ottavat tätä vakavasti, koska he ovat rationalistien sijasta selvästi ja vahvasti empiristejä. Teoria joka ei tuota hedelmällistä emnpiiristä tutkimusohjelmaa ei ole hyväksyttävä. Teorian on osoitettava kykynsä ennen kuin se otetaan laajemmin vakavasti.

Eniten kuitenkin ihmetyttää ne, joiden mielestä heidän näkemyksensä todellisuudesta ja maaillmasta on "matemaattisesti todistettu". He ovat ikään kuin zombieita jotka on tapettu jo moneen kertaan, mutta jotka kävelevät silti. Sillä jo aikaisemmin tajuttiin että matematiikka koskee abstraktia maailmaa. Ja fysiikka oli erilainen. Väärillä aksioomilla sai aikaan matemaattisesti päteviä teorioita jotka eivät toteutuneet maailmassa. Tämän vuoksi tiedemiehet hylkäsivät Descartesin tavan tehdä fysikaalisen maailman tutkimusta nojatuolissa istuen ja matematiikkaa vääntäen.

Informaatiota ja hämmennystä.

Informaatio on varsin mielenkiintoinen termi. Moni ajattelee tietävänsä mitä se tarkoittaa, siihen viitataan hyvin monenlaisissa tilanteissa. Sille on kuitenkin monia hyvin erilaisia määritelmiä, ja toisen systeemin informaatio ei välttämättä ole toisessa systeemissä informaatiota. Kreationisteista elämässä on informaatiota, ja että tätä ei voi tuottaa muuta kuin älyllä. "He eivät osaa." Tässä ei ole oikeastaan mitään uutta tai mielenkiintoista.

Mutta prosessissa voidaan kuitenkin oppia myös jotain uutta informaatiosta ja sen eri määritelmistä. Tämä on minun tämän viestin varsinainen sisältö, kreationismi on vain koristelua. Viittaan tässä kahteen eri käsittelyyn, jotka ovat informaation kannalta opettavaisia. (Jos haluat kinata kreationismista, suosittelen että kommentoit varsinaisten maestrojen luo.) Pääsyy tähän nakutteluun on se, että filosofinkin pitää hieman osata informaatiosta, koska siihen viitataan monissa eri tilanteissa. Esimerkiski teorioiden informatiivisuuden arvioinnista käydään jonin verran keskusteluja.

Otan ensin esiin Jeffrey Shallitin kritiikin, joka kohdistuu Intelligent Designin kannattaja Stephen Meyerin lähestymistapaan asiaan. Shallitista Meyer käyttää monia erilaisia informaation määritteitä, ja tätä kautta syntyy vääriä rinnastuksia. Eri asioita väitetään samaksi asiaksi. Shallit on kaivanut esiin informaation eri käsitteetä ja esittää ne seuraavalla tavalla:
1: Shannonin informaatio on sidottu todennäköisyyteen. Se tarkoittaa epävarmuuden poistamista ja se tarkoittaa entropian, hajeen, vähenemistä. I= -log₂p, jossa p on todennäköisyys. Tässä objektin syntytodennäköisyys täytyy tietää tarkasti jotta voimme laskea sen sisältävän informaation. Useissa käytännön tilanteissa on monia eri vaikutussuhteita ja todennäköisyyden arviointi on vaikeaa, ja aina se ei ole edes mahdollista. Esimerkiksi sääennusteita tai ravituloksia ei voi laskea eteen eikä taaksepäin vuosiksi eteenpäin, ja niiden arvioinnissa joudutaan rajoittumaan hyvin rajallisiin ennustusalueisiin.
2: Kolmogorovin mallissa ei taas puhuta lainkaan todennäköisyyksistä. Siinä informaatio on merkkijono joka on suhteessa johonkin universaaliin laskentamalliin. Informaation määrä on lyhimmän ohjelman P ja syötteen I pituus, joka tuottaa ulos halutun merkkijonon x, kun ohjelman P sisään laitetaan syöte I.
3: Merkitys taas on subjektiivista. Sillä ei ole mitään tekemistä kummankaan yllä olevan kanssa. Esimerkiksi sanalla "yes" on hyvin lyhyt mitta, mutta sillä on silti paljon merkitystä ihmisille. Tämä on subjektiivinen sopimus. Shannonin ja Kolmogorovin mallit ovat matemaattisesti vahvalla pohjalla, mutta esimerkiksi sanojen merkitystä on vaikeaa arvioida sen matemaattisten ominaisuuksien kautta. Shallitin mukaan sana "Uazekele" voi näyttää roskalta, mutta Lingala -kielen osaaja voisi silti vastata siihen että "Mbote", koska hänelle sen takana on tehty sopimus siitä mihin viitataan. Merkitys on kielessä, ja kieli on itse asiassa mielivaltainen sopimussuhde. Voin perustaa oman keinotekoisen kielen jossa mille tahansa merkkijonolle on tietty merkitys. Algoritmisesti kompleksinen satunnaismerkkijono voi tarkoittaa "kissaa" ja algoritmisesti matalasti kompleksinen toinen jono "koiraa". Merkin todennäköisyyttä ja entropiaa, pituutta tai muuta ominaisuutta, jopa merkistön laajuutta, voidaan valita aivan miten tahansa. Tätä kautta määritelmä on matemaattisesti subjektiivinen.

Shallit esittää että Meyer vaihtaa useita erilaisia tapoja aina tilanteen tullen. Kun informaatio tarkoittaa yhdessä yhtä ja toisessa kohdassa jotain toista, on kyseessä ekvivokaatio joka kätketään matemaattisella kielellä arki -ihmisiltä. Argument of technobabble siis piilottaa sen että sanalla tarkoitetaan eri tilanteissa aivan eri asioita ja niitä kuitenkin käytetään argumenteissa kuin ne olisivat aivan samoja. Tarkkaavainen huomaa että ne ovat hyvin erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia. Eri asioista tehdään sama asia kätkemällä logiikkaloikka sillä että käytetään hienoja termejä. Tämä menee jossain tapauksissa läpi jopa ammattifilosofeihin, koska he eivät ole informaatioteoreetikkoja.

Ja vielä yksi.

Tämä ei tietysti ole uutta. Esimerkiksi Mark Chu-Carroll kirjoitti toisesta hyvin vastaavasta tapauksesta. Informaation nimi ja lähestymistapa on erilainen, mutta sen takana on toinen Intelligent Designisti, William Dembski. Hänen CSI(Complex Specified Information) -käsitteeseensä liitettiin tällä kertaa keskeinen matemaattinen käsite computability. Computability liittyy tiiviisti siihen että onko olemassa algoritmi jolla jokin haettu ongelma voidaan ratkaista. (Tämä on jälleen erilainen lähestymistapa, ja otan sen siksi esiin.)

Tässäkin kikkailun takana ovat sisällöltään erilaiset - jopa keskenään ristiriitaiset - määritelmät ja niiden välillä vaihtaminen. Väite kaatui tällä kertaa asiaan, joka ei välttämättä ole ilmiselvä! Itsekin olen tehnyt tässä kohden virheitä. Laskennalliset keinot voivat helposti tuottaa non-computable -tilanteita! "The fundamental example, the first example, the most canonical example of un-computability that anyone who studies computation knows about is called the halting problem. The whole point of the halting problem is that you can easily create a program which generates non-computable results!" ... "That's also part of what Gödel did. He showed a mechanical process by which you can trick any sufficiently powerful formal system into producing problematical statements. You don't even need to understand the system. I can write a program which takes a description of a formal system as input, and generates the series of steps to produce a Gödel statement for that system. So the claim that Gödel proved that you can't generate uncomputable things by a computable mechanism is complete nonsense - in fact, it's the opposite of what Gödel proved."

Chu-Carroll viittasi että tähän liittyen käytössä oli myös paljon määritteitä jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Kun näiden välillä vaihdetaan, saadaan mistä tahansa näyttämään informaatiolta, mutta tosiasiassa ristiriitaiset elementit tarkoittavat myös sitä että sitä ei aktuaalisesti voi olla, koska haetaan jotain joka on ikään kuin samanaikaisesti sekä vaaleanpunainen että näkymätön.

Kaiken kaikkiaan näitä lukiessa minulle tuli tietysti hyvin nostalginen olo. Sillä Elsberry ja Shallit kirjoittivat jo vuonna 2003 siitä miten erilaisia määritelmiä rinnastetaan kuin ne olisivat samoja. Ja keskenään ristiriitaisia määritelmiä sovelletaan aina sen mukaan mitä halutaan missäkin todistaa:

"Despite his insistence that his "program has a rigorous information-theoretic underpinning" [19, p. 371], CSI is used inconsistently in Dembski's own work. Sometimes CSI is a quantity that one can measure in bits: "the CSI of a flagellum far exceeds 500 bits" [17, p. 178]. Other times, CSI is treated as a threshold phenomenon: something either "exhibits" CSI or doesn't: "The Law of Conservation of Information says that if X exhibits CSI, then so does Y" [19, p. 163]. Sometimes numbers or bit strings "constitute" CSI [17, p. 159]; other times CSI refers to a pair (T:E) where E is an observed event and T is a pattern to which E conforms [19, p. 141]. Sometimes CSI refers to specified events of probability / 10^150; other times it can be contained in "the sixteen-digit number on your VISA card" or "even your phone number" [17, p. 159]. Sometimes CSI is treated as if, like Kolmogorov complexity, it is a property independent of the observer - this is the case in a faulty mathematical "proof" that functions cannot generate CSI [19, p. 153]. Other times it is made clear that computing CSI crucially depends on the background knowledge of the observer. Sometimes CSI inheres in a string regardless of its causal history (this seems always to be the case in natural language utterances); other times the causal history is essential to judging whether or not a string has CSI. CSI is indeed a measure with remarkably fluid properties! Like Blondlot's N-rays, however, the existence of CSI seems clear only to its discoverer."¹

---

1 "17" = Dembski, "Intelligent Design: The Bridge Between Science & Theology" (1999) & "19" = Dembski, "No Free Lunch: Why Specified Complexity Cannot Be Purchased Without Intelligence" (2002).