Testisen naturalismin popularisoinnin kritiikin ongelmat

Areiopagilla oli de Ridderin kirjoitus jossa hän neuvoo tieteen popularisoinneissa. Hänestä tieteen popularisointi ajaa kohti naturalismia ja on siksi maailmankuvallista. Huoli on tavallaan ymmärrettävissä sitä kautta, että hänestä tieteen popularisoinneissa asioita yliyksinkertaistetaan. Tai kuten hän sanoo ”Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.”

Itse näkisin, että yksinkertaistus on se joka tekee formaatista tieteen popularisointia eikä tiedettä. Ridderillä on hyviä pointteja. Olen hyvinkin samaa mieltä, että jos

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle. Ja että se voi heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Toisaalta tiedän, että oikeasti tilanne on kiehtova. Selvästi de Ridder ei käsittele kaikkea tieteen popularisointia samanlaisena. Hän kohdistaa huomiota naturalistisiin teoksiin, eli teoksiin jotka eivät yritä selittää miten luonnontiede niin erinomaisen hyvin sopii yhteen kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.

Tämä vihjaa siihen, että hänen huolensa ei kohdistu vain tieteen popularisointiin vaan tietynlaiseen tieteen popularisointiin. Ja tässä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Taustalla on nimittäin hyvin vahva asenne jonka mukaan mikä tahansa uskomus, naturalistienkin maailmankatsomus, on tieteenfilosofisessa näkökulmasta periaatteessa sellaista, että se vaatisi taustaoletuksia joita ei ole todistettu. Ja tästä vedetään sellainen asetelma että se olisi aivan täsmälleen samanarvoista ja samanlaista tieteen keinoin todistamatonta luulottelua kuin taikauskoiksi luokittellut ajatukset. Tätä myydään usen nöyryytenä jossa seliteään että ateisti , kuten kukaan mukaan, vain uskoon liittyvien käsitteiden ulkopuolella. Ja tästä johdetaan että uskonto olisi yhtä hyvin perusteltu näkemys. Mutta rehellinen kun tuntee rajoituksensa.

Itselleni kiehtovaa on se, että näissä neutralisointinäkemyksissä on itsessään oikomisia. Usein tässä korostuu foundationalistinen näkemys jossa selitetään että ainut tapa rakentaa maailmankatsomus on tehdä niistä perusoletuksia joita ei todisteta. Tämä ajatus vaatii tiukan erottelun analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Joka on asia joka on vahvasti kyseenalaistettu yhden viime vuosisadan merkittävimmän tieteenfilosofin Quinen näkemyksissä.

Toisaalta klassisen filosofian ystävä saattaa muistaa agrippan trilemman, jossa itse asiassa perusteeton oletus ei olekaan ainut tapa kohdata ketjumaisen perustelun haasteet. Muita vaihtoehtoja on ikuinen regressio jossa joka ikistä premissiä voidaan tutkia ja saada aina eteen uusi ongelma. Tai sitten määrittelyt ovat kehäisiä. Siksi on erikoinen oikominen että näkökulma keksittyy aina perusteettomiin oletuksiin kuin se olisi todella ainut tapa käsitellä tietyt episteemiset epävarmuudet.

Lisäksi tähän liitetään usein, jopa matemaattisena totuutena, että asiat olisivat logiikan ja tieteen puolella heikoilla. Tähän liittyy jopa eräänlainen filosofinen asiavirhe, faktavääristymä. Joka kiertää ympäri maailman. Panu Raatikainen kuvaa, miten esimerkiksi Jordan Peterson vetoaa ainakin pariin otteeseen kuuluisaan Gödelin epätäydellisyyslauseeseen. Väittäen, että ”Todistus itsessään, millainen tahansa, on mahdoton, ilman aksioomaa (kuten Gödel todisti). Siispä usko Jumalaan on ennakkoehto kaikille todistuksille.”

Raatikainen on itse tutkinut Gödelin löydön vaikutusta todistamiseen ja Ensiksi, Gödelin epätäydellisyyslause koskee vain ja ainoastaan täsmällisesti formalisoituja matemaattis-loogisia teorioita, joissa voidaan kehittää tietty määrä luonnollisten lukujen lukuteoriaa. Toisin kuin Peterson esittää, se ei liity millään tavalla moraalisiin tai kulttuurisiin järjestelmiin. Toiseksi, toisin kuin Peterson esittää,  Gödelin tulos ei sano mitään ulkopuolisista oletuksista, joihin järjestelmän pitäisi perustua. Se toteaan vain, että jokaisessa ehdot täyttävässä matemaattis-loogisessa järjestelmässä on kaavoja, joita ei voi todistaa eikä kumota.

Raatikaisen tärkein muistutus on se, että Peterson menee metsään jo heti alussa: on olemassa todistusjärjestelmiä, jotka perustuvat pelkkiin päättelysääntöihin ja joissa ei ole lainkaan aksioomia. Mutta sivuuttakaamme tämä ja hyväksykäämme karkeasti oikeana kuva, että todistukset perustuvat aina joihinkin aksioomiin (yleensä kuitenkin useampaan kuin yhteen). Nyt on kuitenkin niin, että tämä yksinkertainen asia ei liity mitenkään Gödelin epätäydellisyyslauseeseen, ja sen mainitseminen on tässä yhteydessä täysin järjetöntä.

En kuitenkaan aivan hirveästi moiti Petersonia sillä Gödelargumentointi juuri Petersonin tavalla on hyvin toistuva juttu johon törmää runsaasti, etenkin jos tutustuu uskonnon ja tieteenfilosofian suhdetta kartoittaviin uskonnollisiin teoksiin. Raatikaisen mainitsemaksi tullut Jordan Petersonin ”Maps of Meaning” on tässä vain hyvä esimerkki tämän väitteen toistuvuudesta. Itse asiassa sitä toistetaan niin paljon, että itsekin nelisen vuotta sitten uskoin sen olevan tosiasia koska olin lukenut sen ties mistä lähteistä. Toistolla epätotuus oli muuttunut mielessäni totuudeksi. Tämä kertoo miten tieteenfilosofian popularisoinnissa voidaan todellakin tehdä vakavaa haittaa tieteelliselle lukutaidolle jopa aika valistuneiden – jos nyt näin saan itseäni vähän kehua – kansalaisten parissa. Eli juuri sen kohdeyleisön jolle tieteen popularisointi on kohdistettu.

Itsekin olen naureskellut tietämisen vaatimuksille. Koska näissä oiotaan todella paljon. Moni vaatii että tiedon tulisi olla ehdotonta ja absoluuttista jotta se saisi olla tietoa. Itse olen heittänyt nimenomaan tämän vaatimuksen ikkunasta. Ja korostan että on aivan eri asia sanoa esimerkiksi siihen ei-gödelin tyyliseen aksiomaattiseen deduktiivisuuteen vaan induktioihin liittyen että ”yhtään systeemisiinduktioita ei ole 100% todistettu”. Joka on absoluuttisen totta. Mutta samalla tämä mahdottomuus todistaa lopullisesti induktioita ei tarkoita että ”joka ikistä yksittäistä systeemissä olevaa induktiota ei olisi voitu testata vähintään yhden kerran korroboraatiota kasaavassa tutkimuksessa”. Jolloin joka ikinen induktio on voinut olla tutkimuskohde. Ja tämä vie kysymyksen siihen että vaikka gravitaatiota on testattu hirveän paljon ja se on induktiviinen niin tarkoittaako että se on jotenkin samanarvoinen enkelipölyteorioiden kanssa vain sen perusteella että koska gravitaatioteoria on induktio, on absoluuttisesti tiedettyä että se ei ole täysin varmuudella lopullisesti todistetttu.

Tieteen tekemisen ja tieteellisen tiedon perusteisiin liittyvien olettamuksien ymmärtäminen on välttämtöntä, jotta tieteellinen tieto ja ymmärrys saa oikean sijan maailmankaikkeuden hahmottamisessa. Jolloin tämänlaisia oikomisia ei voida oikeuttaa jos ei naturalistitkaan saa yhtään oikoa tai virheillä. Aika harva oikeasti on sitä mieltä että "kaikki käy". (=samanarvoista). Itse asiassa jopa postmodernilla puolella ei mennä niin pitkälle. Oikeastaan ainoat tahot jotka tykkäävät korostaa että naturalistien kyvyttömyys tuotta 100& lopullista tietoa on sen tyylin ongelma joka tekee kaikesta samanarvoista. Tai siis samanarvoista aina kun naturalismin vastapooliksi laitetaan uskonto. Ja sitten tämä mukamas ohittamattomana fakatna pidetty asia kätevästi unohdetaan kaikissa muissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi maailmankuvien samanarvoisuus-oletuksista naturalistille sneppaava saattaa seuraavassa kommentissaan rientämään naureskelemaan postmodernille feministille kun hänen feministiset väitteensä eivät ole tieteen todistamia ja ovat siksi epätotta huttua ja biologianvastaisia. Erityisen hauskaa tämä tietenkin on jos feministikriitikko on kreationisti joka vastustaa evoluutioteoriaa koska se on naturalistinen.

Itse näen että on tosiasia että on olemassa tiettyjä todistamisongelmia jotka ovat ylitsepääsemättömiä ja kaikissa järjestelmissä on oletuksia. SILTI harva sanoisi, että asiat olisi kaikki täsmälleen yhtä haihattelua. Jokainen tietää että jos meillä on lopullisen varmaa tietoa siitä että lopullisen varmaa tietoa ei ole, niin meillä olisi sitten jokin lopullisen varma tieto. Ja sitten meillä on käsissään jotain jossa jos kaikki väitteet ovat maailmankuvallisia, niin sitten voisin sanoa, että ”näkemyksesi totuuden relativistisuudesta on itsessään relativistinen” ja kävelisin sitten vaan pois naturalistisine näkemyksineni.

Tärkeää on siis aloittaa sillä että tiedon ongelmat johtaisivat siihen että kaikki olisi "täsmälleen yhtä todistamatonta luulottelua". Mikä ei seuraa. Vaikka Gödelin lausumat pitäisivät paikkaansa jossain JordanPetersonmaisessa laajuudessa niin siitä huolimatta mikä tahansa aksiomaattinen järjestelmä ei olisi yhtä hyvä. Kaikissa aksiomaattisissa järjestelmissä olisi vähintään yksi ongelmakohta. Mutta tämä ei olisi mitään sinne päinkään kuin väittäisi että kaikki on yhtä hyvää.

Mutta hauskinta on se, että jos tämä maailmankuvallisuusväite oikeasti pitäisi paikkaansa niin siinä vaiheessa de Ridderin juttu olisi todella äärimmäisen omituinen ja huono. Jos siis kuviteltaisiin epätosi asia todeksi for the sake of the argument. Oikein muuten järkevä ihminen ei tälläisiä suustaan heittelisikään, tietysti. Oletetaan että kaikki maailmankuvat olisivat todella yhtä hyvin todistettuja.

Mutta jos olisi todella totta että kaikessa tieteessä olisi väistämättä maailmankuvallisuutta ja tätä ei pääsisi eroon, ei olisi mitään maailmankuvista siivottua tiedettä jota esitellä ilman että mukana on jokin maailmankuva. Tällöin neutraalisuasetelma muuttuu erikoiseksi. Jos de Ridder siis huomaa että jossain tiedettä popularisoivissa teoksissa on jotain maailmankuvallisuutta, niin se on odotettavissa. Se olisi väistämätöntä. Ja jos tästä ei voi päästä eroon niin sitten naturalismi on täsmälleen yhtä ei-vääristävä ja reilu kuin mikä muu tahansa. Jolloin sitä ei voitaisi moittia, rajoittaa ja ei olisi mitään ongelmaa joka edes voitaisiin torjua. Jolloin Ridderin argumenteissa ei olisi mitään järkevää vaan ne olisivat vain maailmankuvallista torumista, ideologista vainosensuuria.

Kiehtovaa onkin myös se että de Ridder ei keskitä moitettaan tieteentekoon. Hän ei puhu tieteestä. Ei edes tieteen opettamisesta koulussa. Vaan tieteen popularisoinnista. Erikoinen tiedepoliisinäkökulma. Se on aika vahvasit yritys juurruttaa tähän tiettyjä näkökulmia. Ja tämä on kiehtova etenkin jos asiaa lähestytään noion vahvasti maailmankuvallisuudet edellä. Odotankin de Ridderin yhtä innolla puuttuvan jokaikiseen tiedettä popularisoivaan teokseen jotka korostavat sellaisia näkökulmia joissa luonnontieteenteko on yhteensopiva kristinuskon kanssa. Tai oikeastaan. En odota. Enkä tasan tarkkaan pidätä hengitystäni. Sillä tajuan että Ridderin tuotos on laimennettua inkvisiitiota. Sitä, että uskovainen katsoo että hänellä ja hänen vakaumuksellaan olisi jokin lupa kontrolloida muiden näkökulmia. Siksi hänen tieteen popularisointinsa on huolissaan tieteenfilosofiasta jossa oiotaan niin että se ohjaa naturalismiin ristiriidattomasti mutta ei sitten välitä suorista asiavirheistä joilla esimerkiksi Gödelillä yritetään asiavirheillä että uskonto olisi samanarvoista kuin naturalismi.

Itse näen että valtaosa luottaa tieteeseen koska vaikka siinä on oletuksia se on parempaa kuin muut.

Suurin osa ymmärtää täydellisyydestä eroavan hyvyyden ja paremmuuden sillä että hellä on kova tarve yrittää rakentaa väkisin narraatiota jossa heidän maailnkuvansa olisi jotenkin yhtä hyvä, laadukkaasti todistettu ja hyödyllinen kuin tiede. Ja kuvaavaa on miten nämä eivät esittele omia vahvuuksiaan vaan tieteen ja tieteen popularisoijien heikkouksia. On kuin tieteen huonoin osa olisi jotenkin se jonka kautta analogia heidän omaan maailmankuvaansa saadaan rakennettua. Mikä on minusta aika kuvaava ja ymmärrystä lisäävä huomio asiaan.

Samalla itse korostan, että uskonto on luvannut asioita ja vaikutuksia. Kuitenkin vasta naturalistinen lääketiede on parantanut sairaita ja tehnyt ihmeitä joita Jeesus tekee vain kansansaduissa joiden ihmeluonne on todistettu paljon heikommin kuin luonnontiede.

---

Viitteet:

Jeroen de Ridder, ”Neljä periaatetta tiedeuskovaisuuden välttämiseksi tieteenpopularisoinnissa” 

Panu Raatikainen, ”Jordan Peterson ja logiikka” 

Panu Raatikainen, “On the Philosophical Relevance of Gödel's Incompleteness Theorems” (2005)

Willard Van Orman Quine, “The Two Dogmas of Empiricism.” (1951)