Haloittamisesta

On olemassa henkinen mielentila, joka tarkoittaa länsimaisessa kulttuurissa olevaa perustunnetta, jonka saa kun seuraa päivittäisen elämän, median, kulttuurin ja politiikan seuraamuksia. Sen saa myös niiden kanssa vuorovaikuttamisesta epäsuorin keinoin. Tästä tunnetilasta saa hyvän perusidean kun tiedostaa, että olin täysin raittiina itsenäisyyspäivän. Oli helppoa juhlistaa selvin päin.

Itsenäisyyspäivän jälkimainikien lukeminen internetissä sen sijaan on sen sorttista, että sitä on vaikeaa kammata ilman että tarttuu tuliliemikauhaan. Tunteet auttavat kohti ihmisyyttä ja omaa ihmisyyttäni toivat esiin esimerkiksi suljettu maahanmuuttokriittinen ryhmä jolla on jo tuhansia faneja. Faneja jotka ovat kantaneet kortensa kekoon tuottamalla ainakin 130 000 vihaista someommenttia, vähintään kolme törkeää pahoinpitelyä ja keräämällä jotakuinkin 17,39 euroa aatteensa hyväksi.

Tältä pohjalta olisi helppoa ivailla jotain sen tyylistä, että vaikka uusnatsien toiminta olikin suursuosion saanutta (Liput suorastaan revittiin käsistä) niin silti jälleen voi huomata sen, miten Suomessa kielletään lapsilta ja lapsenmielisiltä haaveilu ja unelmien tavoittelu. Lippunsa menettäneet näyttävät poliisin alla pettyneeltä. Kun todellisuus sortaa häntä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Ensin oikeinkirjoitussensorit, joiden takia on jouduttu lyttämään haaveet yliopistourasta. Sitten eivät ottaneet poliisiin kun on sosiopatia ja väkivaltarikostausta. Ja nyt tämä!

Perustavoitteenani on kuitenkin ymmärrys.

Ja nähdäkseni mikään ei ole yhtä kätevää ymmärryksen kartuttamiseksi kuin analyyttinen filosofia. Sillä kiinnitin huomiota termin "kansallismielisyys" -käyttöön. Asiaan saa ymmärrystä kun tarkastelee sitä, mitä tämä termi tarkoittaa. Mitä se pitää sisällään. Valitettavan usein tässä asia menee sen vääntämiseksi kuka saa määritellä asian. Mutta itse kiinnitän huomiota vain siihen, että mitä se pitää sisällään.

Ymmärrys on tietenkin erityisesti tarpeen koska omassa silmässäni kansallisaate rinnastuu ideologiaan ja ismiin nimeltä kansallisaate. Joka oli lyhytaikainen muoti-ilmiö jota yritetään ikiaikaistaa. Suomessa esimerkiksi puhutaan sellaisesta taruolennosta kuin Ruotsi-Suomi. Se oli kuitenkin ihan Ruotsi.

Oma kantani on se, minkä simerkiksi ammattihistorioitsijat tapaavat kysyttäessä kertomaan. Eli yhteiskuntafilosofisesti kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä. Teeskentelemme niiden olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä nationalismiin liittyi sellainen utopia, jossa teeskenneltiin, että valtioilla on jotain muita, kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ennen kansallisvaltioajatusta oli esimerkiksi kaupunkivaltioita. Ja esimerkiksi kuningaskunnissa oli monesti kätevämpää vaatia lojaliteettia hallitsijalle, eikä sitäa lojaliteettia ryhmien identiteetteihin. Osittain tietenkin sen vuoksi, että kuningaskunnat kasvoivat tuottamaan suuria valtakuntia. Joissa mentiin toisille alueille ja haalittiin uusia alamaisia. Ja nämä alamaiset eivät välttämättä olleet läheistä sukua niille joiden alueeseen heidän alueensa liitettiin.

Itselleni Suomi on valtio ja valtiot ovat kansainväliseen sopimukseen perustuvia järjestelmiä. Ei ole mitään valtiota jota muut eivät ole hyväksyneet. Tavanomaisen kansainvälisen oikeuden mukaan uuden valtion syntymisen edellytyksenä on, että tietyt tunnusmerkit (oma alue, kansa ja hallinto) toteutuvat, joskin muut valtiot tavallisesti virallisluontoisesti toteavat tämän tosiasian tunnustamalla valtion tai ainakin perustamalla diplomaattisuhteet siihen. Uusi valtio syntyy kun rajasopimuksin (ja merirajoin) määrittyvällä alueella asuvat, kansaksi identifioituvat ihmiset muodostavat organisoituneen yhteiskunnan, joka käyttää ylintä valtaa tuolla alueella. Tässä mielessä pyrkimys itsenäisyyteen vaikka rodullisin, kielipoliittisin tai ideologisin syin voivat motivoida erilaisten valtioiden syntyä. Mutta esimerkiksi ISIS ei muutu oikeaksi valtioksi vain sillä, että se kutsuu itseään kalifaatiksi. Saman kohtalon on kokenut myös Donetskin tasavalta, joka ilman tunnustusta on enemmänkin separatistijärjestö.

Kaiken lisäksi en ymmärrä miten EU nähdään itsenäisyyden vastakohtana. Meillä on määritellyt rajat, rajavalvonta, hallitus, perustuslaki ja oma poliisi ja armeija. (Sisäinen ja ulkoinen järjestyksenpito ovat hyvin oleellinen osa valtiota. Max Weberin hengessä; Meillä on väkivaltakoneisto ja siihen liittyvä väkivaltamonopoli. Jotka olivat hänelle itsenäisen valtion kovaa ydintä.) Itsenäisen valtion ehdot Suomen kohdalla selvästi täyttyvät. ; Ja sanon tämän ihan sitä kautta että minulla ei ole mitään varsinaisia tunnesidoksia kansallisvaltion ideaan. Olen identiteetiltäni hyvin yleiseurooppalainen. Suomessa minua ei ole hyväksytty joukkoon täytenä kansalaisena, tai ainakaan tämänlaisia kokemuksia ei suuntaani ole koskaan signaloitu. Kovimmat kuullumisen tunteet tulevat esimerkiksi miekkailuharrastuksen kautta. Ja syvää kuuluvuutta on tullut esimerkiksi kun Italialaisen miekkailunharrastajan kanssa sparrasimme firenzeläisen 1600 -lukulaisen mestarin tekniikkaa Firenzessä. (Jos "Suvivirrestä" saa vastaavia kokemuksia, ymmärrän miksi sen laulamista niin kovin puolustetaan. Minulle se on lähinnä musiikinteoriallisesti tarpeettoman palikka kappale.) Eli minulle ei olisi väliä vaikka EU veisikin jonkin suomalaisen itsenäisyyden. Mutta se ei vie. EU ei ole antinationalistinen toimija, vaan sen määritelmäsisältö on enemmänkin demokratia, yksilönvapaus ja markkinatalous.

Tämä selittänee miksi aiempi blogaukseni -ei laadukkainta tuotantoani, kenties aivan kaikkea ei pitäisi kirjoittaa depressiopäissään - sai kommentin, jossa otettiin kantaa siihen, kun sanoin että "Kun minulta kysytään olenko valmis taistelemaan Suomen puolesta, niin kysyn ensimmäisenä että kenen etuja tämä tarkoittaa." Saamassani palautteessa tähän suhtauduttiin seuraavasti "Tämä kohta avaa paljon ajatuksia. Minä kysyisin samaa asiaa,vaikka varmaankin ajatusten pitäisi olla siellä missä kysytään ensimmäisenä, että minkä Suomen. Toisaaltaan on turha henkilöidä asiaa,koska idea pitäisi olla laajempi. Tosin..koska ei ole olemassa minkäänlaista ideaa nimeltä Suomi,niin turha sitä olisi kysyäkkään ja turha siihen on odottaa puolustajiakaan."

Erimielisyyteni on esiintuotu ja mielipiteeni eksplikoitu. Siitä huolimatta voin yrittää erilaista lähestymistapaa.

Kun puhutaan nationalismista, niin mikä on määritelmällisesti se Suomi jota puolustetaan? Lähestytään asiaa modus tollens -rakentein. Otetaan induktioita. Jos niiden kautta löytyy vastaesimerkki, induktio ei toimi. Eliminointitilanteessa prosessi on deduktiivinen, eli suoraa seurausta. Määritelmällisesti; Kyseessä ei ole enää mielipidekysymys.
1: Ei selvästi juridinen valtio kun suomen kansalla nähtiin "itsenäisyysoikeus" erillisenä myös Venäjän ja Ruotsin vallan alla. (Jossa osittan tämä Ruotsi-Suomen ideaali ja toisaalta Suur-Suomifantasiat.)
2: Ei ole myöskään valtiojärjestys koska "hallitus" on jotain jota kansallismieliset monesti haluaa "tarvittaessa vastustaa". Omatuntokysymykset nostetaan esiin joissain kohdin. Jos Sipilä voidaan nähdä "kansanpetturiksi", kysymys on jostain enemmästä. Jos hallitus ja yhteiskuntajärjestys olisi valtio, Suomessa voisi olla "huonoja poliitikkoja". Mutta keskustelu yleistetään mielellään yli.

Eliminoinnin avulla voidaan rajata näkökulmaa. On itse asiassa yksi avainsana, joka näyttää sitovan teoriaa kansallismielisillä hyvinkin vahvasti. Kansalaisuus. Jos "hallitus" on "kansanpetturi", viitataan siihen että kansallismielisyys sitoutuu nimenomaan kansaan. Tämä ei ole vastaus. Tämä siirtää kysymyksen eteenpäin. Ymmärtystä syntyy vasta kun tiedämme mitä tämä kansa on. Miten se määritellään.

Miten tämä sitten tunnisteaan? Modus tollens -prosessi auttaa tässäkin.
1: Kansalaisuudesta? Selvästi ei. Koska maahanmuuttajissa ei tykätä heistäkään jotka saavat kansalaisuuden. Ja muistetaan että jos sellainen tekee rikoksen niin on nimenomaan "tullut muualta" ja on ikään kuin ulkopuolisen tekemä hyökkäys Suomen Kansaa kohtaan.

Tässä vaiheesa puhe alkaakin vivahtamaan rasismilta hyvin vahvasti. Tämä selittää esimerkiksi sen miksi Jukka Hankamäen (valitettavasti) poistetussa blogauksessa puhuttiin nationalismin kunnioittamasta väestön koostumuksesta sellaisella tavalla, että näki miten synonyymisanakirjan kanssa oli etsitty sivistyssanaa jolla olisi "suomalaisen rodun" kanssa identtinen denotaatio ilman tähän liittyviä negatiivisia konnotaatioita. Geneettinen omaleimaisuus livahtaisi helposti mukaan. Ja tämä tarkoittaisi sitä, että kansallismielisyys olisi hyvinkin laajasti nimenomaan rasistista.

Mutta ei. Modus -tollens -ajattelutavalla voidaan huomata, että tämä ei riitä. Pelkkä kansaan kuuluminen ei käytännössä ole syy. Sillä kansallismieliset näkevät nykyään ennen kaikkea sisäisiä kriisejä. Osa kansallismielisyydestä on jopa Venäjämielistä. Mutta sekin osa joka ei ole, kiinnittää huolipuheessaan huomiota nimenomaan maan rajojen sisäpuolelle. Eikä pelkästään maahanmuuttajiin. Toisin sanoen rotu ei olekaan se ratkaiseva asia joka nykykansallismielisillä on mielessään.

Nationalistit ja kansallismielilset nimittäin vastustavat usein myös"punavihreitä" kategorisesti. Tämä on mielenkiintoista, sillä "kansanpetturiksi" määritetään tyyppejä joille nähdään "sama verenperimä". Rasismi ei ole riittävä selitys - se olisi omituinen samalla tavalla kuin kuvittelisi että nationalistit kannattaa jotain vapautta ja poliittista epäkorrektiutta ja mielipiteenvapautta, koska jos kannattaisivat ei "väärä mielipide" olisi mikään syy tuomita "kansanpetturiksi" jota kuvataan ikään kuin ulkopuolisena "toisena puolena" ja "vihollisena".

Näyttääkin että kokonaisuudesta saa tolkkua vasta kun nationalismi ja kansallisvaltioaate ajaakin ennen kaikkea ideologisen puhtauden asiaa. Ja tässä rotupuhtaus edustaa hyvin pientä virettä. Ei toki ole kovin suuri myönnytys määritellä että kysymys ei ole rasismista vaan totalitarismista. Suuri viesti on ylevä "Sanam vappaus ja poliittinen epäkorrektius maan tavaksi - paitsi ei liberaalisuvakkimädättäjille!" (Osa tosin muotoilee tämän vaivaa nähden sivistyssanoin. Viesti ei tästä juurikaan järkevöidy.)

Olet erimielinen? Määrittelepä sitten miten Suomi määrittyy ja miten sen kansalainen tunnistetaan toisen maan kansalaisesta. Jos antamasi malli ei jäsennä keskustelukulttuuria ja annettuja puheenvuoroja määritelmä ei kuvaa tutkittavaa ilmiötä eli on väärä. Tämä ei ole mielipidekysymys vaan logiikkakysymys. Kysymys on määritelmän ja ilmiön kohtaamisesta.

Lopuksi;

Omiin silmiini paistoi se, että kansallismielisyyttä myydään pragmatismina ja konkretiana. Sen vastakohdaksi asetetaan idealismi. Tämä on tietenkin sinänsä kuvaavaa, sillä sen takana oleva termivalinta suoraan sanoen heijastaa sitä, että liberaalien ajamat arvot, kuten vapaus ja suvaitsevaisuus, ovat sellaisia että niitä ei oikein mitenkään saada maalattua pahuuden arvoiksi. Siksi yritetäänkin korostaa sitä, miten ne ovat "sinisilmäisiä" ja "naiiveja". Sen vastakohdaksi tarjotaankin kieltämättä kyynisempiä arvoja.

Ainakin omaan silmääni nämä kyyniset arvot ovat ongelmallisia koska asiat eivät ole tosia pelkästään sen vuoksi että ne ovat epämiellyttäviä. Mieleeni tulee tietynlaiset samanlaisella illuusiolla ratsastavat naisten itsepuolustuskurssit, joissa opetetaan että silmiin lyöminen sormilla on hyvä temppu - siitä huolimatta, että silmät ovat pieni maali ja ohimenossa teloo lähinnä omat sormensa, ja lisäksi jos on kuristusotteessa jotain vastaan jolla on itseä pidemmät kädet, ei ulottuvuuskaan usein ole näille riittävä. Mikä on relevanttia kun pitkä tyyppi opettaa tekniikkaa naisille joissa joukossa on myös lyhyitä tyyppejä. Ja samantyylisiä kursseja joissa opetetaan erilaisia liikekomboja joiden perusoletus on että puolustautuja tekee miljoona asiaa siinä kuin hyökkääjä yhden.

Raakuus ja suoraviivaisuus ja riehuminen vaikuttavat tehokkailta, mutta kysymys ei ole siitä. Suoraan sanoen näenkin että pramatismipuheessa on kyse samanlaisesta käsitesekaannuksesta.

Omaan silmääni paistaa se, että Suomi tuntuu olevan nimenomaan jokin jota kohtaan on velvollisuuksia tosiasioista huolimatta. Esimerkiksi maanpuolustustilanteessa ei pitäisi kysyä mitä Suomi voi tehdä meille vaan mitä me voimme tehdä Suomelle. ; Itse asiassa analyysini syvin ongelma on jo se, että käsittelen "Suomea" kuin se pitäisi jotain sisällään. Oikeasti se on enemmänkin ideaali jota käytetään koska siinä on hyviä konnotaatioita. Denotationaalisesta tasosta ei oikeasti edes välitetä.

Siksi kansallisaatteen ideaalit ovat nimenomaan abstrakteja ja vaativia. Asetetaan vaatimuksia jotka eivät perustu millekään. (Mikä paistaa heti ilmi kun katsoo että mitä konseptien takana on.) Suomi ja siihen liittyvät velvollisuudet killivät jossain jota ei voida sitoa alkupuolellani manitsemiin tosiasiaseikkoihin, kuten kansainvälisiin rajoja koskeviin sopimuksiin, perustuslakiin, hallintoon, poliisiin ja armeijaan jne. Tämänlainen "Suomi" ei pidä sisällään mitään empiiristä. Se on toisin sanoen paljon idealistisempi kuin jokin naiivi kuvitelma eri ihmisten hyvyydestä. Sillä tälläisen naiivin sinisilmäisyyden voi falsifioida modus tollens, kun maahanmuuttajat vaikkapa konkreettisesti tekevät jotain kyynisiä asioita.

Mutta jos kansallismielisyys puolustaa maata ja prosessissa menee muutama suvakki, niin "kova hinta mutta oli pakko tehdä". Tälläistä "suvakkikansanpetturien tuhonnasta" fantasioiva näkemys ei falsifioidu vastaavalla tavalla. Koska jo lähtökohtana on kyynisempi ajatus jossa raakuus on määrittynyt pragmatismiksi. Aivan kuten se abstrakteista abstraktimpi Suomikin, jonka ei tunnusteta tiivistyvän rasistisesti rotuun. Eikä ideologista totalitarismiakaan voida tunnustaa kun on tultu vuosia puhuttua niin paljon siitä sananvapaudesta....

Itsenäisyyden kaksi ydintä

6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.

Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.

Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.

Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.

Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.

Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.

Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.) Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.

Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.

Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.

Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.

Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.

Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!

Ulkopolitiikalle!

---

Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]

Mitä mieltä sää on?

Minulle sanottiin että Suomen pitäisi olla opportunistinen ja tukea ilmastonmuutosta. Että globaalia uhrautuvaisuutta emme tarvitse. Että ajetaan vaan tänne Suomeen lämpimät ja kauniit kelit.

Ei ottanut huomioon, että Suomalainen kulttuuri on sitä että emme pidä ihmisistä ja tykkäämme valittaa. Jos Suomeen tulee lämmintä, kaikki haluavat tulla tänne ja se olisi kauheaa.

Ja toisaalta kauniissa kelissä ei voi valittaa. Suomalainen olemisen asenne vaatii taustalleen Suomalaisen ilmaston. Ja ennen kaikkea sään, joka saa sinut.

Ilmastonmuutoksen tukeminen onkin Suomen kulttuurille pahin yksittäinen kriisimme ikinä. Pahempi kuin uhista muuten suurimmat - eli suvivirsikohu ja islamisaatio - yhdessä.

Kodin, uskonnon ja isänmaan degeneraatio

Moni on sitä mieltä että Perinteiset Suomalaiset arvot on hylätty. Että nykyään "Koti, Uskonto ja Isänmaa" vielä merkitsevät joillekuille hyville ihmisille. Tosiasiassa tässä kohden kysymys on ainakin osittain sloganin sisältämien termien uudentaminen kuin mikään syvempi asennemuutos. Voidaan sanoa että jos kansallismielisyydellä on paha kaiku niin he ovat tehneet sen itse. Sanoja on väännelty ja turmeltu. Mutta osa ihmisistä ei ole turmeltunut mukana vain siksi että sanakolmikkoa pitäisi kunnioittaa.

Karkeasti ottaen on muistettava että Suomi pärjäsi talvisodassa varsin pian sisällissodan jälkeen. Tässä onnistuttiin yhtenäisyyden eikä hajanaisuuden kautta. Tässä mielessä jos "Koti, Uskonto ja Isänmaa" sitoivat kansan yhteen, kuten kansallismieliset osaavat kertoa, niin nämä termit olivat yhdistävä identiteettimarkkeri eikä eriyttävä identiteettimerkki.

Tällöin voidaan ajatella tilanne jossa Koti tarkoittaa sitä että jokaisella on perhe josta välittää. Koska sodassa häviäminen vaikuttaa heihinkin, on heidän puolestaan soveliasta kuolla. Olipa sitten kommunisti tai oikeistolainen. Uskonto taas oli järkevää siinä mielessä että moni ensinnäkin oli kristitty. Ja toisaalta vaikka olisi Marxistiseen tyyliin materialisti ja ateisti, niin siltikin on selvää että Neuvostoliitto tarjosi pakkoateismia. Uskonnonvapaus eli mahdollisuus valita uskonto oli tässä mielessä relevantti veto. Kolmanneksi isänmaa tarkoitti juridista aluetta jossa sitouduttiin yhteiseen perustuslakiin. Nämä muuttuisivat sodassa häviämisen seurauksena joten syy-yhteys on vahva.

Nykyään kuitenkin on yhä vahvemmin esillä se, että:
1: Kodiksi ei oikeasti kelpaa mikä tahansa. Maa periaatteessa sallii kaikenlaista. Mutta kansallismieliset kolmen sanan iskulausetta hokevat ihmiset arvottavat heteronaimisissa lasten kanssa -mallia. Kaikki muut ilmeisesti asuvat asunnoissa joilta puuttuu vastaava hyväksyttävyys. Kansallismielisten puheissa kodin ja perheen puolustaminen korostaakin nimenomaan viktoriaanisen ajan inventiota, ydinperhettä. Ja siitä poikkeaminen on arvomädätystä joka on kenties laillilsta mutta ei "oikea perhe sanan täydessä mielessä". Eikä varsinkaan sellaisessa mielessä joka mainittaisiin ylevänä ihanteena sotakontekstissa. Silloin perheeksi ei varsinkaan tunnusteta avoliitossa elävää homoparia. Tämä tarkoittaa sitä että sana on hyvin vahvasti eriyttävä ja se välittää arvomaailmankuvaa tavalla joka korostaa miten jotkut ovat ykkösluokan ja toiset kakkosluokan asukkaita.
2: Uskonto korostaa hyvin vahvasti nimenomaan kristillisyyttä. Tarjolla onkin enemmänkin "suostuttelua kristillisyyteen" kuin mahdollisuutta ja lupaa uskoa. Tämä on hyvin relevantti asia siin mielessä samat vapaudettomuus -syyt jotka voivat johtaa vastustamaan Neuvostoliittoa saisi vastustamaan sitä Suomea joka on ihanteellinen monen kansallismielisen mielessä.
3: Isänmaa on yhä vahvemmin korostanut isänmaallisuutta jonka takana on paljon erilaisia poliittisia arvoja. Yhteinen perustuslaki on tässä aika heikolla. Itse asiassa nykyään on vahva kansallismielinen klikki jonka isänmaallisuutta ja patriotismia ei voi kyseenalaistaa. Mutta joista olisi tärkeää päästä nopeasti muokkaamaan perustuslakia. Perustuslaki kun on joskus "suvakointia" ja siksi "kansan tahtoa vastaan". Kansa kun on se joka on isänmaallista ja suvakit ovat enemmänkin sen vihollisia. Isänmaa tarkoittaa hyvin oikeistolaisia arvoja. Liberalismi ja kommunismi eivät kuulu isänmaallisuuteen ja tätä kautta isänmaahan. Näin ollen tämäkin termi on vahvasti politisoitu sellaisella tavalla joka alleviivaa kysymystä "miksi hitossa liberaalivasemmistolaisten sitten pitäisi ottaa konekivääritulta jonkun oikeistolaisen arvojen ajamiseksi"? Ei ole mitään syytä kuolla jos ei ole kerran kunnolla kansalainenkaan.

Toisin sanoen kenties yhteiskunnan arvot eivät ole laajasti turmeltuneet. Kenties kansallismielisyys on turmeltunutta. Kenties tämän turmelluksen tärkein väline on propaganda. Propaganda jonka toimintamekanismi on siinä, että sen keskeisin iskulause säilyy ulkoisesssa muodossaan samalla kun sen sisältämiä termejä muutellaan. Kun niiden arvosisältö muuttuu ja mädättyy yhä häijymmäksi (puhun muutaman vuoden sisällä tapahtuneista muutoksista periaatteessa) pikku hiljaa kansallismielisten itsensä huomaamatta, voi ollakin niin että kun puhutaan "mädättäjistä" mieleen tulee ihan väärä poliittinen suuntauma..

---

Tämä nyt oli vaan tälläinen Pride-provokaatio...

Marttyyriyden ydin.

Carolyn Marvin ja David Ingle herättivät huomiota kirjallaan "Blood Sacrifice and the Nation". Tässä  korostettiin että nationalismin takana on asenne joka korostaa uhrautumista ja kuolemista maan puolesta. Ja että tämä tapahtuu hyvin erityisellä tavalla ; Nationalismi ei elä sotavoitoilla ja sankaruudella. Jopa hävityt sodat kääntyvät helposti nationalismin moottoreille. Sen sijaan kuolleet sodassa olevat oman puolen kuolleet ovat erityisen oleellisia. Sodassa kuolleet sotilaat menettävät ison osan ominaisuuksistaan ja muuttuvat osoitukseksi siitä miten kyseinen valtio on kuolemisen arvoinen.

Taustalla on asenteita jotka sitten voivat ottaa vielä epäterveemmän suunnan. Esimerkiksi jos ajatellaan islamistisia itsemurhaterroristeja, heidän ideaalinaan on vähän sama mutta pidemmälle vietynä. ; Itsemurhaterriristihan voisi monessa tapauksessa tehdä salavihkaisen pommi-iskun kuolematta itse. Mutta selvästi marttyyriyteen kannustetaan erityisin tuonpuoleisuuslupauksin. Tämä ei ole sotastrategiaa vaan sitä, että kuollut oman puolen tyyppi toimii vahvana symbolina siitä miten marttyyri oli valmis kulemaan uskonsa puolesta ja tätä kautta usko oli kuolemisen arvoinen.

Tämänlainen marttyyriasenne on tietenkin siitä erikoinen että hyvin moni länsimainen ihminen on tottunut siihen että he eivät uhraa itseään.

Buddhalaiset munkit voivat tehdä polttoitsemurhia ja islamistit terrori-iskuja. Mutta kristitty elää uhriutumisesta jonka tekevät muut kristityt. ; Länsimainen kristitty itse asiassa monin paikoin väistää konflikteja. (Olen itse asiassa kehittänyt oman häijyhkön retoriikkani alun perin juuri siksi että huomasin että se on se ainut asia joka toimii. Tietyn innokkuusrajan ylittäneet kristityt lopettavat vain jos siitä on uhkaa tai haittaa heille itselleen.)

Länsimainen kristitty on siitä erikoinen olento että hän muistaa joka paikassa kertoa siitä miten ateisteja ei kohdella länsimaissa "viimeisen viiden vuoden aikana" (tjsp.) samalla tavala kuin jossain ulkomailla. Mutta he itse voivat marttyyrioitua siitä miten kristityt kokevat jossain muualla vainoa. He itse eivät koe sitä. Mutta uhrit ovat tärkeitä - jos ei muuta niin apostolien seikkailut Roomassa on muistettava.

Onkin erikoista että marttyyrius korostuu mutta siihen ei haluta ikään kuin itse ottaa osaa. Muiden kristittyjen taistelu jossain kiinassa ikään kuin oikeuttaa fundamentalismiin valahtaneen länsimaisen pumpulissa eläneen hyvinvointikristityn vakaumuksen ja statuksen vainottuna ihmisenä jota pitää kuunnella tämän uhristatuksen vuoksi tai kautta. Vaikeuksia ei kestetä itse mutta silti otetaan ikään kuin "marttyyripisteet täysillä".

Mene tilanteen nahkoihin.

Marttyyriydessä on toinenkin puoli. Ja se näkyy hyvin kansallistunteen kohdalla. USA on ollut useissa sodissa. Ja koska se tapaa sotia oman maan ulkopuolella, se rekrytoi sankarisymboliikalla sotiin joita ei tapahdu sotilaiden omassa maassa. Näissä sodissa on tavannut käydä niin että symboleja on arvostettu. Mutta sitten kun arkkuja on alkanut tulemaan laumoittain takaisin maahan, on niihin alettu suhtautumaan muina kuin symboleina.

Merkittävää on että vaikka sodanvastaiset tyypit ovat yleensä niitä jotka korostavat omien kuolleiden lukumääriä, niin nämä takaisin tulevat kuolleet vaikuttavat tavalla joka on relevantti sen kannalta miksi mielipiteet sotien varrella muuttuvat. Kun sotilas tulee kuolleena kotiin, tätä vastaanottavat ihmiset ovat heidän perhettään. Näissä oloissa sotilaan kuolemauhri on todennäköisesti otettu vahvemmin. Kun oma sodassa silpoutunut ja kuollut poika tulee takaisin, ei tätä nähdä enää symbolisena valtion ihanuuden symbolina. Se on myös oma kuollut lapsi. Abtrakti vieras ei uhkaa marttyyrimyyttiä.

Olenkin tässä mielessä luonut yksinkertaisen ajatuskokeen jonka avulla voi punnita sitä missä mielessä omassa mielessä olevat marttyyrit ovat abstrakteja symboleja ja missä mielessä faktuaalisia symboleja.  ; Sinun on kuviteltava oma perheenjäsenesi sen kuolleen paikalle. Ja vasta jos mielipiteesi ei millään tavalla muutu, niin vain siinä tapauksessa symbolisi on edes jollain uskottavuudella aito. Muuten olet koristellut sitä jollain abstraktilla ja valheellisella fantasialla. Toisin sanoen jos korostat sotauhrauksia sinun on kuviteltava oma lapsesi tuntemattoman sotilaan hautaan. Vailla nimeä ruumismassojen mukana nimettömänä haudatuksi, edes omalla nimellä varustettua hautakiveä. Jos yhä tämämkin kohdalla kykenet tuntemaan vain arvokasta nationalistista läikyntää sydänalassa ja partioottista paatosta jalkovälissä olet todella aidosti ymmärtänyt marttyyrikuoleman symbolin.

Ilman tälläistä olet tosiasiassa sekoittamassa sen että jokin laitos velvoittaa miehet sotimaan henkensä uhalla ja sen että nämö ihmiset vapaaehtoisesti ilman velvollisuuksiakin tekisivät riemumielin saman ja olisivat valmiita kuolemaan maansa puolesta.

Yhtenäinen Suomi

Kansallismieliset korostavat puheissaan hyvin usein yhtenäistä Suomea. He esimerkiksi ovat pahoillaan siitä että maahanmuuttokeskustelu ja liberaalien ja konservatiivien väliset väännöt tuottavat kansaan hajaannusta.

Tässä kohden utopiana ja unelmana on Yhtenäinen Suomen Kansa. Kansa jolla on hyvin tietynlainen mielipiteistö. Onkin sanottava että nähdäkseni maahanmuuttokritiikin suurin ydin ei ole rasismissa tai rodussa. Vaan nimenomaan siinä että islam on ulkopuolista ja väärää kulttuuria. Sama nähdään myös liberaaleissa. Heillä on vääriä mielipiteitä joten he ovat väärää kulttuuria.

Tässä kohden onkin hyvä huomata että mielipiteiden koheesio ja samanlaisuus nähdään hyvin oleellisena. Ja tässä mielessä onkin ymmärrettävä miksi noissa piireissä on niin omituinen suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen; Sama ihminen voi selittää että kaikkea tulee voida sanoa mutta sitten hän voi itkeskellä kun hänen pyhien arvojensa päälle "kustaan ja paskotaan" olemalla niiden kanssa erimielinen.

Taustalla on juuri se, että väärää kulttuuria edustava tuottaa säröä. Ja poliittinen korrektius on vain siellä missä on vaarallisia vääriä mielipiteitä tukevaa valtarakennetta. Näin selittyy miksi kun PS oli vähemmistö, valitettiin kuinka YLE on kauhea hallituksen komppauskone. Korostettiin että median pitää tuoda esiin myös toiset puolet jotta se olisi vapaa ja riippumaton. Mutta nyt sitten kun PS on vallassa valitetaan kun se ei ole, on noussut intoilua siitä että sen julkaisulinjan pitäisi tukea poliittista valtaa, onhan se valtion maksama media ja kaikkea.

Tässä kohden unohtuukin se, mitä yhtenäisyys vaatii. Etenkin viimeisen 10 vuoden aikana konservatiivit ovat valinneet poliittisen epäkorrektiuden välineeksi. Tämä sopii hyvin huonosti yhteen yhtenäisyyttä korostavien asioiden kanssa. Poliittinen epäkorrektius nimittäin todellakin lisää sitä mitä pidetään asiallisena vapautena. Ja tämä lisää sitä monikulttuurisuutta ja konflikteja jotka konservatiivit ymmärtävät niin hyvin pelottaviksi monikulttuurisuuden kohdalla.

Tämän hetken kansallismieliset eivät tule toimeen edes keskenään. Puheet Kansasta ja sen Yleistä Tahdosta ovatkin yhä vahvemmin utopistisia haihatteluja heidän päässään. Edes kansallismieliset eivät saa rakennettua yhtenäistä puoluetta joka puhaltaisi yhteen hiileen. Sen sijaan sitä fragmentoidutaan ties mihin.

Liberaalien kohdalla ei näytetäkään ymmärtävän sitä että jos ensin pilkataan ja haukutaan tunteilijoiksi ja leimataan kansanpettureiksi että miksi seuraavaksi nämä liberaalit eivät kuuntele, ota agumentteja vakavasti ja tule samalle puolelle kaveriksi. En tiedä miten kansallismieliset saavat toisensa kaveriksi? Vittuilemalla humalassa nakkikiuskojonossa ja vetämällä toisiaan turpaan jotta saavat parhaan kaveruuden saippuantiputtelusuihkussa? En tiedä.

Tuntematon Sotilas

On itsenäisyyspäivä. Suomen itsenäistymiseen ei liity sotaa. Mutta itsenäisyyspäivänä muistellaan talvisotaa. Tämä on hyvin kiinnostava asia ; Miksi kansallinen itsenäisyys liitetään sotatarinoiden muistamiseen? Kaikissa maissa näyttää olevan taipumus yhdistää itsenäisyys ja sodan muistelu. Valtioissa ja maissa luulisi olevan muita asioita juhlittavaksi ja muistettavaksi.

Tässä päällimmäinen syy on varmasti se, että sodat ovat kriisitilanteita.

Ja kriisitilanteet ovat siitä käteviä että ihminen harvoin osaa arvostaa sitä mitä hänellä on. Ne muuttuvat itsestäänselvyyksiksi. Kriisitilanteet uhkaavat tätä itsestäänselvyyttä ja luovat arvostusta. (Vrt ; Jos perhettä on helppo laiminlyödä arjessa, avioeron ja lapsista erkaantumisen jälkeen sitä osaa arvostaa sitä minkä on menettänyt.)

Sodassa kuolleet ovat uhrautuneet ja he ovat uhreja.

Mutta uhreja mille? Tämä on oleellisempi kysymys kuin voisi ajatella. Virallisessa kielenkäytössä tässä uhrauksessa korostetaan toivetta siitä että sotaa ei tapahtuisi enää jatkossa koskaan. ; Kuitenkin käytännössä ristiriitoja näyttävät herättävän näiden viestien kanssa erikoiset teemat. Monet hyvin ällistyttävät asiat loukkaavat vaikka ne ovat täysin yhteensopivia sodan toistumattomuustoiveen kanssa.

Esimerkiksi briteissä on syntynyt kohuja siitä että jotkut ovat kantaneet valkoisia unikoita punaisten unikoiden sijaan. Syynä ei ole se että valkoisuus viittaisi äärioikeistolaiseen nationalismiin vaan siitä syystä että valkoinen unikko symbolisoi sitä että sodan uhreja muistetaan nimenomaan sen vuoksi että sotaa ei pidetä asiallisena keinona ratkaista ongelmia. Punainen unikko muistaa uhreja ja tässä ei virallisesti puhuta sodan oikeuttamisesta. Mutta samalla on selvää että kantamalla punaista unikkoa britti glorifioi sotilaita ja tekee sotilaan toimesta hyveellistä. Kuollut sotilas ei ole tässä sodan uhri vaan sankari. Näin ollen punaisessa unikossa korostetaan sitä että sotiminen on eettinen ratkaisu ja tällä varmistetaan että ihmiset ovat nimenomaan suostuvaisempia sotaan myös jatkossa.

Suomessa asiat ovat jossain määrin terveemmällä tolalla. Yhtenä syynä on Väinö Linnan "Tuntematon sotilas". Siinä sotatilaa kuvataan kaikkea muuta kuin ihanteellisena. Sotilasjohto ei ollutkaan ihailtavaa eikä sotiminen pelkkää sankaritouhuilua. Hahmot ovat kiinnostavia ja epätäydellisiä. Tätä teosta moitittiinkin rajusti aluksi. Syynä oli varmasti se että se ei sopinut siihen pirtaan jossa sotilas on vain asialle uhrautuva sankari.

Tuntematon sotilas on siitä kiinnostava, että monissa maissa on tuntemattomien sotilaiden hautoja. Niissä kiinnostavaa on se, että kuolleesta ihmisestä ei tiedetä oikeastaan muuta kuin kansalaisuus ja se että hän on kuollut sodassa. Näitä ihmisiä ei voida arvoida sen kautta ovatko he olleet hyviä ihmisiä tai edes palvelualttiita tai rohkeita sotilaita. He ovat olleet sodassa tietyllä puolella ja saaneet luodista - tai jostain muusta vastaavasta.

Miksi maan puolesta on asiallista, peräti kunniallista, kuolla?

Benedict Andersonin "Imagined Communities" kertoo siitä, miten tuntemattomien sotilaiden haudat ovat vahvoja symboleita siksi että niissä on paljon aukkoja joita voi täyttää ideologisesti. Kun ei tiedetä kuolleesta mitään, synnytetään tämän päälle erilaisia kuvitteellisia tarinoita. Jotka sitten "voivat olla". Ja kunnioitus syntyy usein nimenomaan ja käytännössä vain suhteessa näihin tarinoihin.

Anderson muistuttaa että tuntemattoman sotilaan hauta on kansallinen. Ja symboli on hyvin vahva ; Jos yritettäisiin vastaavaa viestiä rakentamalla vaikkapa "tuntemattoman liberaalin hauta", se koettaisiin vahvasti ideologisena viestinä. Sellaisena joka voisi ärsyttää erityisen vahvasti konservatiiveja. Sillä jokainen tietää tämänlaisen tuntemattoman marttyyrin tarinallisen arvon. ; Toisaalta liberaalit eivät ole haluamassa tämänlaisia koska siinä arvostetaan vapautta ja elämistä eikä uhrautumista, tappamista, kuolemaa ja itsensä ikuiseksi tekemistä näiden kautta.

Kun ihminen kuolee maansa puolesta, on kiinnostavaa tietää minkä puolesta hän kuolee. Nykyään moni konservatiivi korostaa että oman maan puolesta kuoleminen on ilmiselvyys. Esimerkiksi tänne tulevat maahanmuuttajat - tai kuten moittijat usein sanovat, "matut" - ovat paenneet Syyriasta, heitä ärsytti se että miehet eivät olleet jääneet sotimaan. Heidän velvollisuutensa olisi siis osallistua sotaan vaikka he eivät olisi edes käyneet armeijaa tai saaneet aseita. Tai vaikka kaikki lähi-idän toimijat ovat moraaliltaan vähintään kyseenalaisia. Jos pitää valita taisteleeko ISISn vai Assadin puolella, on selvää että vaihtoehtoisto ei ole mitenkään kauhean ihanteellista. Velvollisuus on siis absoluuttinen. Se ei liity näissä puheissa siihen onko maan lainsäädäntö hyvää ja oikeudenmukaista. Pelkkä syntyminen tietyn maan kansalaisten sukusoluista velvoittaa hämmentävän pitkälle.

Tämänlainen normisto on jännittävä. Mutta sen voi tavallaan ymmärtää. Sotiminen on monen mielessä enemmän "pragmaattinen kuin eettinen valinta". Ja tässä näkökulmassa kansaa voidaan manipuloida ideologialla. Köyhät voidaan laittaa rintamalle kuolemaan rikkaan eliitin etuoikeuksien puolesta. Etuoikeuksien joita heillä ei ole ja joita he eivät sotimallakaan saa. Absoluuttisena velvollisuutena esitettynä tämä voi onnistua. koska mitään muita argumentteja on tarjolla melko vähän.

Nykyisessä kahtiajakautuneessa ilmapiirissä ja siihen liittyvässä poliittisesti mutta ei valtiollisesti polarisoituneessa maailmassa onkin jännittävä huomata että jos ihminen on kuolemassa kotinsa puolesta, niin tämä koti koostuu hyvin pienestä määrästä ihmisiä. Ja on omituista että koko valtakunta kontrolloi ihmistä vedoten näin pieneen fragmenttiin. Oman maan toiset kansalaiset taas ovat usein vieraita. Eikä yhteistä ole paljon, kuten internetissä liberaali-konservatiiti/oikeisto-vasemmisto/uskonto-ateismi tai mihin tahansa muuhun väittelyyn osallistuva tietää. Suuri osa kanssaveljistä on ärsyttäviä ja yhteistä on vähän. He ovat aivan yhtä vieraita ja tuntemattomia kuin ne maahan hyökkäävät. Tämänlaisesta ei saa vahvaa insentiiviä sotimiseen. (Minulla on paljon enemmän yhteistä keskuteltavaa ja kiinnostavaa yhteisoloa liberaalin australialaisen evoluutiofilosofin kuin Esson baarissa vastaan tulevan lippalakkipään kanssa.) On kätevämpää vain määritellä tästä velvollisuus. Koska jos siitä vain tekee a priori itseisarvon, sille ei tarvita välineellisiä oikeutuksia.

Itse näen että Suomen puolesta kuoleminen on tehtävä lainsäädännön vuoksi. Ennen kaikkea perustuslain vuoksi. Tässä kohden maan sosiaalijärjestelmä, koulutus ja se mitä se antaa kansalaisille on tärkeää. Sillä jos ja vain jos se antaa kansalaisille jotain niin se on arvokasta puolustaa. ; Tätä toki yritetään kiertää aforistisilla väitelauseilla että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle vaan mitä sinä voit tehdä valtiolle. Mutta tietenkin tämänlaisia a priori jotain asioita eettisiksi väittäviä iskulauseita voi odottaa valtion puolelta. Se ei ole puolueeton kehittäessään tämänlaista jargonia.
1: Itse ihmettelen hieman sitä miksi Suomen itsenäisyys on jotain itseisarvoista. Joku näkee että EU tekee Suomesta vain liittovaltion ja tämä tekisi sen että emme olisi itsenäisiä. Ajatus on hieman hämmentävä koska jos Ohio on Amerikan Yhdysvaltoje osavaltio, se on silti itsenäinen koska USA on itsenäinen. Jos Suomi todella on liittovaltio voisimme olla itsenäisessä EU:Ssa. (En tässä väitä että Suomi on EU:n liittovaltio vaan lähden siitä että kun näin ajatellaan niin oletetaan sitten että tämä pitää paikkaansa ja mietitään mitä tästä seuraa.) Toisaalta jos korostaa sitä että pienemmässä yksikössä ei olla yhtä etäisiä valtajärjestelmiin niin miksi sitten ei palata perinteiseen kaupunkivaltiolinjaan? Kaupunkivaltiotkin voisivat olla aivan itsenäisiä. Ja niissä Helsingin Herrat eivät olisi yhtä etäisiä koska joko sitä on Helsinkiläinen tai sitten Helsingin Herrat eivät ole Sinun Herrojasi. Näyttää siltä että tämä palauttaa asian etnisyyteen. Eli kansakunta on jossain määrin syntyperä- ja rotukysymys. Tämä toki sopii yhteen sen kanssa miksi tietyn kansalaisuuden omaavan sukuelimistä putkahtaminen on niin tärkeää. Ja miksi etniseltä taustaltaan erilaiset suomen kansalaiset, joiden syntyperä on vaikka somaliassa, saavat naureskelua maahanmuuttokriittisissä piireissä koska he eivät ole samanarvoisia intinkävijöitä. Toisaalta tämänlaiselle syntyperäkeskeisyydelle on toinenkin nimi; Se on melko lailla määritelmällisesti rasismia. Joten kenties kysymys ei ole tästä. Koska eihän tässä ole kysymys minkäänlaisesta rasismista.

Nähdäkseni ainakin vielä Suomi on puolustamisen arvoinen. Ja koska tämä ei ole ilmiselvyys, kaikki maat eivät ole puolustamisen arvoisia, tämä todella nimenomaan merkitsee paljon. Ja tätä kautta sodallekin voisi saada minun silmissäni oikeutuksen. Kansalainen riskeeraa elämänsä, ei täysin uhraa, elämäänsä, siksi että valtiolla on tarjota etuja juuri hänelle itselleen ja juuri hänen läheisilleen.

Tässä mielessä on erikoista huomata miten "Rajat kiinni!" -ryhmässä on vaadittu suoraa demokratiaa jossa on vaadittu sitä että olisi valtiovallasta erillinen elin joka voisi vain editoida perustuslakia. Samalla puhutaan siitä miten Suomi on ja sen pitää olla itsenäinen ja miten sitä pitää puolustaa. Tätä on aika hämmentävää katsoa. Etenkin kun ryhmässä kovasti muuten tiedostetaan että jos valtion eliitti ei kuuntele kansaa niin sitten vallankumousta ja muuta on aivan asiallista ajaa. Ja moni toivoo itärajoja auki ja Putinia suomeen. Aivan kuten Putin tarjoaisi itsenäisemmän Suomen kuin EU. Mielestäni ei. Ja siksi on hyvä miettiä näitä asioita nimenomaan näin itsenäisyyspäivänä.

Talvisota onkin järkevä asia mietittäväksi juuri tänään. On, vaikka teknisesti hävisimme sodan vaikka haimme natseilta apua. Häviön modifioiminen torjuntavoitoksi parantaa symbolista ja kuviteltua kansalaisyhteyttä. Yhteyttä jota kenties toivoisi tämän hetken yhteiskuntaan enemmänkin. Nyt, kun suurin osa ajasta kuluu siihen että pitää korostaa miten oma identiteetti nyt ei pidä sisällään monia saman maan kansalaisia joiden kanssa sitä kuitenkin joudutaan esimerkiksi käymään töissä!

Konservatiivit ja kulttuurirelativistinen Heidegger

Karkeasti ottaen konservatiivien hankalin suhde on heidän suhteensa kulttuurirelativismiin. Se on kahdella tavalla hankala.
1: Usein he näkevät kulttuurirelativismin sitä kautta että joku on erimielinen konservatiivien näkemyksen kanssa, jolloin kyse ei ole välttämättä siitä että totuus olisi objektiivinen vaan siitä että konservatiivit ovat hyvin sitoutuneita mielipiteisiinsä. Näin ollen esimerkiksi transsukupuolisuuden kohdalla he voivat ohittaa aivoihin liittyvät seikat jotka tekevät sukupuolikokemuksesta kaikkea muuta kuin valinnan. Ja unohtaa että ilman tätäkin sukupuoli on hankalampi asia kuin mitä he yleensä kuvaavat. Ja tästä tulee mielikuva että sukupuolia olisi vain kaksi, kaikki ihmiset osuisivat jompaan kumpaan ja tämä olisi biologinen tosiasia, koska ilmeisesti jos jokin biologinen piirre ei johda lisääntymiseen niin se ei ole biologinen tosiasia.
2: He ovat varsin usein itse hyvinkin kulttuurirelativisteja.

Tämä kirjoitus on pääasiassa tästä jälkimmäisestä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä miten poliittiseen korrektiuteen liityy paljon sellaista puhetta joka on sävyltään kulttuurirelativistista. (1) Osittain sen vuoksi että tässä on kaapattu käyttöön kieli ; Eli kun kulttuurirelativistien kieli on sellaista että se vaikutta mediassa ja sillä saa valtaa, imitoimalla tätä saadaan hyväksyttyvyyttä omalle asialle. (2) Osittain sen vuoksi että kulttuurirelativismi ei ole heidän silmissään relativismia jos sillä puolustetaan konservatiivien mielipiteitä.

En koe tarvetta toistaa niitä tällä kertaa. Joten tämä on astetta filosofisempi lähestyminen. Tämä on mielestäni hyvin kätevää. Sillä kun mietitään eksistentialismia, vastaan tulee vahva mielikuva vasemmistointellektuelleihin. Mutta samanaikaisesti eksistentialisteilla on Heidegger. Eli mies joka oli samanaikaisesti niin hyvä eksistentialisti että hänen teoksiaan pidetään oleellisen tärkeänä siksi että hän oli natsi. Toisaalta. No. Natsi. Natsi. Natsi.

Kulttuurirelativismin suhde on tietenkin helppo yhdistää vasemmistolaisintellektuelliuteen siinä mielessä että se on tuttua "ihmisrotujen" ja "naiseuden" kohdalla. ; Voidaan karkeasti sanoa että eksistentialistinen vasemmistointellektuelli taatusti sanoo että ihonväri on vain jotain jonka muut näkevät mutta todellinen ihminen on jotain muuta. Ja feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisintellektuelli voi vastustaa lähtökohtaisesti ja kategorisesti evoluutiopsykologiaa siksi että se kahlitsee ihmisen vapautta. Eksistentialistin on helppo hyväksyä se, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan.

Kuitenkin samanaikaisesti konservatiivi varmasti hyväksyy kulttuurirelativismin siinä mielessä että he pitävät kulttuurista konstruktia nimeltä valtio tärkeänä. Ja tämän lisäksi heillä tapaa olla hyvin tietynlainen suhde uskontoon. Uskontoa pidetään usein jonain jonka olemassaolo perustellaan yllättävän usein kätevyyden kautta. Ja kätevyys on nimenomaan kätevyys kansakuntaa kohtaan. Asiassa mennään jopa niin pitkälle että ei ole harvinaista tavata sellaista henkilöä jonka mielestä menestynyt kansakunta voi toimia vain monokulttuurissa.
1: He eivät mieti asiaa kuten roomalaiset, joille oli tyypillistä se, että he valloittivat alueita, eivät puuttuneet alueen kulttuuriin kunhan he olivat alaisia Roomalle ja keisarille. Heidän perusteensa monikulttuurisuuteen oli se, että tämä vähentää kapinamieltä. Ihmiset eivät pidä siitä että heidän vakaumustaan väkisin muutetaan tietyksi. Ja he reagoivat tähän tavoilla jotka voivat vaikuttaa ylilyönneiltä. Itse voisin lisätä ja täydentää tätä asennetta sillä että uskonto näyttää tosiaan olevan kuten Kaczynski sen länsimaissa näki ; Hän näki että valtio kontrolloi kaikkia tärkeitä asioita ja päätöksiä ja antoi ihmisten valita triviaaleja asioita. Ihminen ei voi valita maksako hän veroja. Mutta hän saa valita lempivärinsä ja uskontonsa. Eli valtio olisi hieman kuten uhmaikäistä lasta käsittelevä vanhempi joka päättää että lapsi syö puuroa ja peittää tämän pakottamisen sillä että antaa lapsen valita ottaako puuron päälle voita vai hilloa.

Toisaalta kulttuurirelativismi on konservativismin ytimessä sitäkin kautta, että he yleensä kannattavat näkemystä jonka mukaan jokainen uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Eli yhteiskuntarakenteiden ja yhteiskunnan selviämisen taustalla ei ole maantieteelliset ominaisuudet vaan se, minkälaista uskontoa siinä harjoitetaan. Näin ollen kulttuuri ja yhteiskunta, tuo kaiken ydin ja mitta jonka edestä voidaan uhrata aika paljon individualismia ja yksilöitä, on ytimeltään kulttuurinen eikä objektiivinen.

Heidegger auttaa ymmärtämään tätä.

Monesti Heideggerin eksistentialismi otetaan vastaan sitä kautta että se oli hyvää siitä huolimatta että Heidegger valitsi Hitlerin. Toisaalta Heidegger saattoi olla myös konsistentti eksistentialismia elävä sitä kautta että hän valitsi Hitlerin. Eikä koskaan esittänyt katumusta tai anteeksipyyntöjä asiasta.

Heidegger, erityisesti teoksessa "Oleminen ja aika", kuvaa sitä että tärkein asia on kysymys olemisesta. Hänestä vialla on se, että uskonnot, filosofia ja jopa tiede ovat vieneet meidät pois tästä olemisesta. Oleminen ei ole Jumala eikä maailmassa olevat objektit. Ja ihmisen olisi parannuttava tästä muistinmenetyksestä. Heideggeristä metafysiikka "ei haihdu" esimerkiksi tieteellä, vaan metafysiikka on ajatusperinteissä. Metafysiikka on myös itse tieteen historia.

Heidegger vastusti kovasti essentialismia. Tämä torjuu myös sellaisia ajatuksia joita voidaan pitää yllättävän lempeinä. Konservatiivi voi mieltää ne jopa relativistisiksi vaikka ne ovat kategorisia ihmisluonnon kuvauksia. Sellaisia kuin "rakkaus ihmiskuntaa kohtaan". (Tai kuten eräs tuntemani ihminen sanoi uskomuksistaan. "Uskon ihmisyyteen.") Ihmiskunta on abstraktio joka häivyttää olemista. 

Tässä kohden Heideggerillä on kuitenkin erikoinen suhde menneisyyteen. Menneisyyden jättäminen taakse oli hänelle jotain muuta kuin mitä tosiasiat olivat menneisyydessä olleet. Aika ja ajallisuus olivat Heideggerille jotain jotka muovasivat ja vaikuttivat ajatteluun. Aika oli sidoksissa ajattelun identiteettiin. Ja aika antoi oman merkityksensä jokaisessa kulttuurissa. ; Heideggerin mukaan se mitä on tapahtunut vaikuttaa myös siihen miten yritämme tarkastella menneisyyttä. Voidaksemme kunnioittaa jotain kulttuuria meidän on ymmärrettävä sen sija ja muuttuminen ajassa.

Heidegger olikin opiskellut ja kiinnostunut ihmisten menneisyydestä ja kulttuuriperinteestä. Aatehistoriat ja ajatusperinteet olivat hänelle selvästi tuttuja ja tärkeitä tutkimuskohteita. Osittain siksi että tätä kautta voidaan "peruuttaa taaksepäin" kohti olemista. Ja osittain sen vuoksi, että dasein (~elämä, läsnäolo, olemassaolo, kokemuksellisuus...) on hänelle tietyssä määrin voimaton. Dasein saa kokemusvoimansa siitä että se rajoittaa asioita. Ihminen rajoittaa, leikkaa mahdollisuuksia. Valintojen määrä on niin valtava että ei voi vaan tehdä kaikkea. Kokemuksellisuus on tätä kautta rajoittavaa.

Heideggerin suhde menneisyyteen ja aateperustaan on toki konservatiiville vieras. Mutta sen sisältö on jotain josta he voivat kuitenkin hyväksyä melko paljon. Heideggerilla ei ole tavoitetta palata menneisyyteen, esimerkiksi johonkin konservatiiviseen "kulta-aikaan", vaan palauttaa alkuperämme olemisessa nykyhetkeen.

Heideggerin ajattelussa olikin hyvin erikoinen "lopputulema" ; Elämme situaatioissa (erilaisissa tilanteissa), emme kategorioissa. Alkuperämme taas on "tavallaan tulevaisuudessa" siinä mielessä että alkuperämme ja mikä siinä on tärkeää ja kiinnostavaa ovat jotain jota haemme ja jonka merkityksen luomme.

Kun verrataan länsimaista ja itämaista filosofiaa, syntyy helposti Heideggerin mielestä edistysuskoinen ajatus siitä että näiden välillä olisi kilpailu. Eksistentialistit taas eivät usko edistysprojekteihin. Ajattelu on heille myös kaikkialla.

Tosiasiassa asia ei jää Heideggeriin.

Jos otetaan esimerkiksi Levinas, hänen asenteestaan saa melko hyvän kuvan kun katsoo mitä tapahtui kun hän tapasi Enrique Dusselin. Dussel halusi että ihmiskuntaa kohdellaan samalla tavalla ja hän ihmetteli miksi Levinas oli niin kovin kiinnostunut katsomaan itseään ja omia kulttuuriaan lähellä olevia asioita. Mutta oli vähemmän kiinnostunut vastaavanlaisista asioista jotka tapahtuvat muissa kulttuureissa. Dussel kysyi miksi näin on ja miksi Levinas ei mieti vaikka latinalaisen amerikan kärsimyksentäyttämää historiaa. Levinasin vastaus oli että se oli jotain jota Dusselin tulisi miettiä. Tämä alleviivaa sitä että ihmiskunta ei ole kategoria. Levinas teki valinnan joka tietenkin rajoitti sitä mihin hän käytti aikaansa.

Kulttuurirelativismi on siitä jännittävä, että Levinas korosti omaa kulttuuriaan ja sitä että toisilla asioilla on hänelle ja hänen omalle ajattelulleen enemmän merkitystä kuin vastaavat asiat jotka tapahtuvat toisien kulttuurien parissa ja sisällä. Merkitys on kulttuurisidonnaista. Ja kulttuurisidonnaisuutta ei voi paeta. Kuitenkin tässä on sellaisia sävyjä joita konservatiivi ei miellä kulttuurirelativistiseksi. Ei, vaikka he itse voivat esittää ajatuksia siitä että jokaisen maan ja kulttuurin on ylläpidettävä ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja levitettävä omia arvojaan joilla on sen sisällä erityinen merkitys, suurempi kuin toisilla kulttuureilla jossain toisissa maissa, jossa nämä saavat pysyäkin.

Voidaan jopa karkeasti tiivistää että eksistentialistit eivät usko edistykseen. Sartre esimerkiksi torjui varsin kategorisesti uskon mihin tahansa ennaltamäärättyyn päämäärään. Näin ollen on ymmärrettävissä miten esimerkiksi geeniterapia nähdään eksistentialistejen parissa usein ongelmana. Henkenä on se, että emme voi ennustaa lopputulosta, tai oikeastaan sitä mitä se merkitsee autenttisuudellemme ja olemassaolollemme.

Konservatiiviudessa onkin paljon sellaisia asenteita jotka voidaan sitoa kulttuurirelativistisiin ajatteluperinteisiin. Tämä vain unohtuu siksi että keskitytään pelkästään siihen että kulttuurirelativismissa näkemykset ovat narraatioita ja illuusiota. Eikä huomata sitä että eksistentialismissa merkitys sitoutuu usein siihen että tehdään valinta ja todellisuuskarsiutuminen niin että kokemuksellisuus syntyy juuri ja vain tästä samaisesta narraatiosta ja illuusiosta.

Idealismi ja zen

Moni arvostaa yhteiskunnan koheesiota. Siksi ei ole tavatonta löytää sellaisat ihmistä jonka mielestä on syytä varoa Rabbeja ja Imaameja niin että heiltä voidaan ottaa nirri pois jos he alkavat vastustamaan Yhteiskuntajärjestystä. Kuitenkin juuri nämä samat Imaamit ovat vaarallisia ja tämänlaisten puheiden aiheina siksi että he ovat idealisteja joiden mielestä on asiallista tappaa ihmisiä heti kun joku vastustaa heidän mielestään Oikeaa Yhteiskuntajärjestystä.

Moni pitää minua idealistina. Kuitenkin juuri nämä ajatukset ovat äärimmilleen vietyä idealismia. Kansallinen koheesio on abstraktio ja luomus joka oikeuttaa esimerkiksi itseään puolustavat väkivallanteot. Tekee niistä soveliaita ja moraalisia. Kansallistunne liitetään patriooteilla kansallisromantiikkaan juuri siksi että tunteet ja taide ovat idealisteille tärkeitä. Tämän vuoksi ei pidä ihmetellä että taidekäsityksissään monet taidemuodot "rappiotaiteeksi" tuomitsevat tekevät tämän siksi että taiteella on heille oleellinen tehtävä. Näille ihmisille valtio ja kansallistunne on eräänlainen uskonto ilman Jumalaa. Mutta ei ilman teologiaa. Tämä ero erotta kansallistunteen patriotismista.

Tämä ei ole mielestäni kovin ZEN. Jos joku puolustautuu sotaintoaan tai tappamisoikeuttaan ja käskee minun piirtää moraalisen maiseman ja siihen kartan jota seuraan aina ja ehdoitta, niin en voi sanoa muuta kuin että kyllä minä aina voin piirtää kartan jos toisenkin, mutta ei sinulla silti olisi mitään Käsitystä.

Enkä minä tässä hymistele. Saatan hyvinkin tappaa jossain olosuhteissa. Saatan teoriassa viillellä kurkkuja niiltä jotka yrittävät tehdä vastaavaa minulle.

Saatan teoreettis-hypoteettisesti olla jopa niitä ihmisiä jotka tullessaan tilanteeseen jossa, sanotaan nyt vaikka Valko-Venäjän alueella kirjoilla olevat informaatiosotatyypit tulevat kolkuttelemaan ovieni taakse ja pelottelemaan, niin saatan käyttää hyväkseni sitä että he eivät halua julkisuutta ja puukottaa puolijulkisesti heitä rondel -tikarilla korvaan, ihan vain välittääkseni viestin. Viestin joka kuuluu suunnilleen niin että minä olen ympäröinyt maailma itseeni sidotuilla "kuolleen miehen kytkimilä" jotka aktivoiduttuaan vievät julkisuuteen asioita joita he eivät halua julkiseksi. Ihan vaan siksi että saan heidät siivoamaan läsnäolonsa jäljet jopa teosta jonka minä tein heille.

Enkä tee tätä siksi että pitäisin ihmisiä idealisteina. Enkä siksi että moraali on puolellani. Vaan siksi että olen kova paskiainen jota on ensiluokkaisen vaikeaa tappaa teräaseilla.

Brexitistä ja kansallisesta suvereeniudesta

Brexit -päätös on ollut tärkein poliittinen puheenaihe. Tämä on toki ymmärrettävää globaalissa maailmassa jossa ulkopolitiikka ja globalisaatio ovat sen verran vahvoja voimia että esimerkiksi Suomen kannalta on tärkeämpää kenet USA valitsee presidentiksi kuin kenet suomalaiset valitsevat presidentikseen.

Itselläni on ollut yllättävän laimeat mielipiteet aiheesta. Kuten minulla on EU:seen kuulumisestakin. Aihe on toki varmasti tärkeä. Mutta se on myös niitä aiheita joihin minulla on liian vähän tietämystä. Mielestäni olisikin arvokasta jos ihmiset ymmärtäisivät että puhuisivat vähemmän asioista vain siksi että ne ovat tärkeitä. Heidän tulisi entistä suuremmassa määrin olla vastuullisia tästä tärkeydestä ja sanoa vain sellaisia asioita joihin heillä on jotain kontribuutioita. Eli olisi huomioitava myös oma skillsetti ja se onko itsellä relevanssia tähän tärkeään asiaan..

Toki mielipiteilylle on aina tilaa. Ja tavallaan poliittinen järjestelmä on sellainen että sen pitää antaa tilaa kansalaisille. Myös typerille mielipiteille. Ja tässä mielessä voin huomauttaa siitä miksi minun on ollut vaikeaa sitoutua kovin vahvasti Brexitiin.

Teen tässä jonkinlaista ajatustyötä joka on mielestäni tärkeä nollalinjanveto ; Jos minä olen liian inkompetentti ottamaan kantaa jokainen jolla on tätä vähemmän sofistikoitunut mielipide on tavallaan silmissäni mitätön jotat hänen mielipiteellään olisi validiteettiä. Mielipiteen saa sanoa ääneen. Sitten minä nauran päin naamaa ja kerron naurettavanapitämismielipiteeni ääneen aivan ilman mitään poliittista korrektiutta. (Olkaa hyvä.)

Teen tämän tietäen että olen oikeasti niitä ihmisiä joiden pitäisi ottaa esimerkiksi Suomen ja EU:n irtautumissopimuksessa niin että tehtäisiin tutkimus, jossa otettaisiin ihmisten kannanottoja EU -eroon ja siihen liittyviin kysymyksiin kuten maahanmuuttoon. Ensin kyseltäisiin että mitä mielipiteitä heillä on asioista. Ja kun on ensin kartoitettu asenteet ja mielipiteet niin pistettäisiin pieni kysely perään. Kysely jossa olisi kysytty ihan oikeita faktoja jotka ovat mallia väärin-oikein. (Kuten kuinka monta maahanmuuttajaa on jne.) Saataisiin selville mikä mielipide korreloi sen kanssa miten hyvin tämä aihe tunnetaan. Ja sitten äänestäisin sitä mielipidett jonka kannattajat tietäisivät asiaan liittyvät faktat virheettömämmin, paremmin ja laadukkaammin.

Pragmaattisesti

Ensimmäinen asia on se, että asia ja se millä asiaa ajetaan ovat hitusen eri asioita. Esimerkiksi Brexitin puolelle tunnuttiin menevän aika usein aika puhtaasti asenteella englanninkielinen nimittäisi sanalla bigotry. Minua ei kuitenkaan kiinnosta minkälaiset ihmiset ajavat mitäkin asiaa. Vaan onko asia perusteltu vai ei. (Tämä eroaa myös siitä että katsotaan pelkästään argumentteja joita Brexitin kannattajat yleensä esittävät. Ja kyllä. Suurin osa kansasta voivat olla paskiaisia ja väärässä. Siksi ääriliikkeet ovat vaarallisia ja meillä on ollut kommunistisia hirmuhallintoja, islamilaisia teokratioita ja fasistisia yhteiskuntia.)

Olen nähnyt että EU on brittejen kannalta siitä erikoinen että EU on aika paljolti kaupankäyntikeskeistä. (Keskustelussa tulee vastaan Shengen johon britannia ei ole kuulunut.) Ja tällä kohden minun on vaikeaa uskoa että EU kieltäytyisi hyvästä diilistä vain siksi että britannia ei ole mukana EU:ssa.

Toisaalta EU:sta eroamisen henkenä on se, että EU päättää asioista ilman Yhdistyneitä Kuningaskuntia. Ja koska se on suuri kauppakumppani jonka rajat kuitenkin möllöttävät hyvin lähellä, se itse asiassa voi tiukentaa kauppaehtoja. On selvää että jos jotain voidaan käyttää kaupankäynnissä vipuna, sitä myös käytetään. Tässä mielessä riskinä on se että vapautta kaipaavat britit jotka ovat kyllästyneitä olemaan "EU:n kumileimasimen alla" ovat pian tilanteessa jossa EU todellakin sanelee ulkomaankaupanasioista sen puolesta. Ja tavalla jossa on kyse kaupankäynnistä jossa ei saada apuja mistään yhteisöllisyydestä. Se on taloudellisesti vähän kuin joutuisi asioista ja hinnoista ja kilpailutavoista sanelevan kartellin ulkopuolelle.

Tässä mielessä voi tulla monellakin keskenään erilaisella tavalla mieleen "No taxation without representation" -iskulauseet Yhdysvaltain sisällissodasta. (Itse asiassa iskulauseessa on hauska sävy ; Silloin tyrannia määritettiin verotukseksi ilman edustusta, nykyisin konservatiiviset patriootit USA:ssa tahtuvat määrittää kaiken verotuksen orjuudeksi..)

EU on kuitenkin siitä hankala että sen kohdalla on helppoa nähdä maksut mutta vaikeampaa nähdä mitä siitä hyödytään. ; On luultavaa että ainakin EU;n pahoin puhutut standardit voivat vaikuttaa siihen mitä tuotteita saadaan markkinoille. Britit muuttuvat irralliseksi kauppa-alueeksi joten tästä voi seurata valikoimien pienenemistä kaupoissa. Koska marginaalisia tuotteita ei kannata tuoda lisämaksuilla alueelle. (Sen kuluttajamassa on yksinkertaisesti epäkiinnostavan pieni.) Toisaalta myytäviinkin tuotteisiin voi tulla muutoksia. Sillä jos jotkut aineet esimerkiksi pyykinpesussa tai elintarvikkeissa on EU:ssa kielletty se takaa että alueelle tulee vain tuotteita joissa näitä ei ole.

Brittejen kohdalla se joutuu siis (1) joko kirjoittamaan juuri näitä pahamaineisia standardeja paljolti uusiksi tai (2) joutuu sietämään sitä että markkinoilla jos jokin kemikaali ei ole kiellettyä niin sitä tungetaan mukaan heti jos siitä voidaan jotain hyötyä vaikka tuotantosäästöjen vuoksi.

Mutta oikeasti kyse on tietenkin ollut etiikasta.

Tosiasiassa Brexit on kuitenkin kulkenut etiikalla. Sellaisilla konsepteilla kuin suvereenius ja itsenäisyys. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Etenkin kun huomioidaan kontekstit joissa sitä esitetään.

Kun Brexitistä puhuva britti puhuu termistä suvereenius (sovereignty), on hyvä miettiä mitä koko käsite tarkoittaa. On selvää että termi on sidottu yksilöiden sijasta kansallistunteeseen. Se kuitenkin liittyy samalla myös autonomisuuteen.

Yksilöiden autonomisuus liittyy paljon siihen miten paljon valtaa ja riippumattomuutta heillä on. Ja monessa suhteessa nämä ovat siitä mutkikas konsepti että mitä riippumattomampi ihminen on, sitä vähemmän hänellä usein on valtaa. Ja EU:n ja valtioiden kohdalla tilanne on hyvin helposti sama. Tässä mielessä valtioiden suvereenius (national sovreignty) ei ole niin hirvittävän paljon erilainen. ; Onkin selvää että teoriassa EU -asioihin voidaan vaikuttaa äänestämällä valtaan poliitikkoja joista osa lennähtää Brysseliin. Mutta kun kokonaisuudet suurenevat yksi kansalainen on yhä selvemmin yksi "ties kuinka monesta". Päätäntävalta asiaan pienenee tässä kohden huomattavasti. Toisaalta myös ne päätettävät asiat kasvavat vastaavasti ihan jo sillä että tehty päätös vaikuttaa useampiin ihmisiin. Näin ollen yhä enemmän valtaa jaetaan yhä monemmalle ihmiselle.

Jos puhutaan maasta, ei ole selvää että onko sen kansalaisilla valtaa asioihin. Tämä on erityisen vahvasti esillä autoritaarisissa valtionjohtotavoissa kuten vaikka monarkioissa tai teokratioissa. Demokratiassa tätä yritetään lähestyä sillä että byrokraattiseen valtakoneistoon liitetään äänestystelementtiä ainakin silloin tällöin. Kuitenin näissäkin tilanteissa aika moni on - mielestäni aika ymmärrettävästi - kokenut että heidän valtansa on pientä, mitätöntä ja merkityksetöntä. Jos ihminen voi antaa äänensä mutta jos äänestetty poliitikko ei esimerkiksi pidä vaalilupauksiaan, ei hän "saa mitä tilaa". Politiikassa mainostetaan ja tärkeintä on miltä asiat näyttävät kuin mitä ne ovat. Ja tämä uhkaa sitä että kansalaisilla ei ole suvereeniutta vaan valtio on se joka on suvereeni. Ja tässä mielessä EU olisi vain iso valtio.

Kysymys on siitä onko kansalaisella valtaa lakeihin ja julkisten varojen käyttämiseen. Ja mitä näillä laeilla saadaan. Ja miten haluttavia nämä asiat ovat kansalaisille. Toisin sanoen suvereenius on helposti sellainen että on katsottava miten valtio tai EU oikeuttaa sen että päätäntävalta asioihin pienenee. Sen on tarjottava tämän tilalle haluttavia hyötyjä. Ja näiden arvioiminen on se asia joka EU:ssa on vaikeaa.

On selvää että EU -liittoutuminen tuo kansalaisille lisää vaihtoehtoja hallita omaa elämäänsä ; Itse asiassa kun puhutaan EU:sta ja sen maahanmuuttopuolesta, tulee liian helposti mieleen islamilaiset maahanmuuttajat. Eikä se, että EU:n sisällä muuttaminen on jotain joka lisää valinnanvaihtoehtoja ja todennäköisesti myös työntekoon ja ansaitsemiseen liittyviä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat että EU ei pelkästään sanele ja rajoita vaihtoehtoja. Toisaalta on selvää että kaikki nämä kansalaisille annetut muuttovalinnat vaikuttavat siihen valtaan ja suvereeniuteen joka on valtiolla kansalaisistaan irrallisena konseptina. Ja toisalta se kertoo että EU:lla on näihin asioihin suvereeniutta yli tämän valtion. (Toin tämän asian esille siksi että suvereenius ei ole pelkästään hierarkinen jossa on nollasummapelistä linjalla kansalainen-valtio-EU.) Brexitissä maahanmuutto onkin jotain johon maa sai lisää valtaa. Toki jos ja vain jos puhutaan maahanmuutosta EU:n sisäpuolella. Sillä jos puhutaan maahanmuutosta EU:n alueiden ulkopuolelta, niin niitä käsittelevät muut kansainväliset sopimukset. YK ja muut vastaavat tahot ovat tällöin enemmän niitä joista "pitäisi erota". (Ja se minkälaisia eettisyys-boikotteja tästä seuraa eivät välttämättä ole kovin ... haluttavia.)

Se, mitä agrologipuolella opin oli se että maatalouspolitiikka on muuttunut monta kertaa ja sen pääsääntönä näyttää olleen se, että EU on ollut sarja päätöksiä jotka ovat olleet melko hyvin perusteltuja ja joiden ongelmalliset seuraukset ovat olleet vaikeasti ennusttettavia ja siksi suuntaa on täytynyt korjata "kohti seuraavaa, erilaista katastrofia". (Tämänlainen negatiivinen mielenlaatu on tietenkin itselleni tyypillinen osa vähän kaikessa joten tämä tuskin on kovin vahva tuomio EU:lle. Jos en väännä jotain asiaa likaiseksi, se olisi ihme. Mielenkiintoista olisikin tietää ovatko nämä katastrofit pienempiä kuin ne vaihtoehtoiset.)

Onkin mielenkiintoista että Brexit voidaan nähdä demokraattisena. Mutta tämä näkökulma on kuitenkin aika helposti konfliktissa siinä mielessä että Brexitiä on puolustettu nimenomaan tavoilla jotka korostavat sitä miten maan sisällä olevilla ihmisillä olisi vähemmän valintoja elämässään. Henkenä on ollut se, että Brexitillä on ajettu nimenomaan valtion suvereeniutta ja tässä on helposti väheksytty sekä EU:ta kylmänä ja etäisenä kumileimasimena että yksilöiden autonomiaa. Kysymys on ollut halusta määrätä jotkut ei-kansalaisiksi tai kakkosluokan kansalaisiksi. (Ja tätä on ollut, riippumatta siitä ovatko Brexit -kannattajat yleensä tälläisiä tai oliko se oikea ratkaisu.)

Teema on hyvin sama täällä kotimaassa jossa sananvapautta ja poliittista korrektiutta vastustavat ihmiset puhuvat ensin demokratiasta ja seuraavaksi puhuvat siitä miten jokin väärää mielipidettä ja uskonvakaumusta tai poliittista linjamaa edustava ihminen edustaa puupäistä vapaamatkustusta joka vaarantaa maan ja yhteiset arvot.

Ymmärrän toki tämän "hajautuspolitiikan" siinä mielessä että olen itse suosinut Keskustapuoluetta. Tämä ei tietääkseni luo uskottavuutta tai ole meriitti oikein kenenkään silmissä. Ei etenkään kaikenmaailman #koulutuslupausten ja lesssukkapolitisoinnin jälkeen. Olen tehnyt tätä siksi että puolue on usein tavoitellut sitä että eri alueilla olisi hieman erilaisia käytäntöjä. Näin ollen siinä missä monet ovat esimerkiksi halunneet tehdä uskonnonvapaudesta ja vaikka uskonnon roolissa koulusta valtakunnallisia sääntöjä, on keskustapuolueella ollut esillä näkökulmia joissa korostetaan sitä mitä alueella ja koulussa noin yleensä ajatellaan asioista. Näin ollen vahvasti uskonnollisilla alueilla voisi todella olla luontevaa että "Kirkko on luontevasti läsnä" ties missä. Kun taas Etelä-Suomessa jossa monin paikoin lapsista alle puolet on kastettu tämä voisi olla hyvin omituista ja tilannetajutonta. (Suomessa on jo nyt alueita joilla alle puolet on kristittyjä ja tilastollisesti tilanne on koululaisten kohdalla mielenkiintoinen koska mitä nuoremmaksi mennään niin sitä useammin ollaan uskonnottomia.)

Tässä mielessä ymmärränkin että dominoinnin alueellistaminen voi ajaa yksilöiden etuja. Ei siksi että he saavat tässäkään prosessissa lisää päätäntävaltaa - yhteisissä asioissa moni asia on vähän kuin pastoraalinen tilaisuus koulussa, päätös siitä onko pappi läsnä ja jos on mitä hän saa sanoa ja montako virttä on tai ei ole uskonnonharjoittamista - päätetään yläpuolella eikä kansalaisilla ole suvereeniutta tähän asiaan. Vaan sitä kautta että tässä saadaan asioita joita useampi haluaa.

EU on tässä mielessä kuten valtio. Valtio pyytää veroja. Ja niin EU:stakin tulee maksuja. ; Kun puhutaan hallinnosta, säädöksistä ja yhteisistä varoista, on selvää että killingit tähän kaikkeen tulevat jostain. Ne tulevat yleensä ihmisiltä. Yleensä ihmisiltä jotka tienaavat rahaa ja omistavat jotain. (Toisaalta voidaan nähdä että työttömyyskorvauskin tulee siitä että köyhillä on väkivaltakortti käytössään. Kuten Tyrion Lannister on viisaudessaan meille vihjannut : On vaikeaa hallita miljoonia ihmisiä jotka haluavat tappaa sinut. Köyhä voi nälkäänsä tehdä kaikenlaista. Ja se että hän ei tee jotain voi olla aivan täysin jotain jota käsitellään ns. "säästönä". Tämä on täysin irrallaan siitä että teko voi olla myös armeliaisuutta, myötätuntoa ja hyvyyttä. Ja että näillä on monille kiistatta hyvin suuri arvo. Ja että he eivät tee näitä päätöksiä tämänlaiset puolet mielessään. Mutta minulle maailma on aina aika negatiivinen...) Tämä on selvästi pois näiden ihmisten suvereeniudesta itseään kohtaan.

Suvereenius ei toisaalta ole mikään hyve sinällään. Sitä toki käytetään usein kielessä kuin se olisi sellainen. Sitä pidetään haluttavana. Se on jopa kuin sana jonka mainitseminen olisi sinällään oikeutus. Kuitenkin valtion suvereenius on vähän kuin se että valtiolla on valtaa. Valta on tärkeää jos halutaan saada aikaan jotain. Mutta jotta valta olisi hyvää sen täytyisi johtaa hyviin asioihin. Valta voi olla myös pahaa. Voidaan nähdä että jos katsotaan valtiollista autonomiaa niin Stalinin diktatuurissa ongelmana oli juuri se, että maata ei kontrolloinut oikein mikään muu valtio tai sitä suurempi kokonaisuus. Maa ei myöskään kannattanut kansalaistensa suvereeniutta. Suvereeniuden kohteena oli ennen kaikkea valtiollinen suvereenius. Tämä sama on vahvemmin esillä teokratioissa joissa ei ole yhtä johtajaa jolla on suvereenius jota hän heijastaa myös maahan jota hallitsee. Teokratiassa uskonnollinen johtaja voi kuolla ja korvautua toisella. Sillä ideologia on suvereeni ja teokraattinen valtio on tämän tärkein toimintayksikkö, sellaisenaan sisäisesti ehyt ja ehdottoman suvereeni valtio.

Tässä mielessä on syytä tiedostaa että kun puhutaan valtioiden suvereeniudesta, ollaan hyvin usein teemoissa joita löytää Achilles Mbemben "Necropolitics":esta. Sen mukaan valtion suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. (Tilanne muistuttanee sitä miten Qarthin kaupunki suhtautuu maailmaan "Game of Thronesissa"...) Tai sitä että kerjääminen nähdään niin häiritseväksi että kerjäläiset teloitetaan, ajetaan kaupungin ulkopuolelle tai ajetaan jonnekin kivenkoloon kuolemaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and capacity to dictate who may live and who must die." Tässä kysymys naamioidaan toki esimerkiksi turvallisuudeksi jossa ei olisi tämänlaista likaista puolta.

Mutta meille joillekin on ilmiselvää että kaikessa on tämä likainenkin puoli ja että sekin on syytä huomata ja tiedostaa ja teeskennellä että kysymys olisi vain ihan muista asioista. Oikein kukaan ei toki kannata turvallisuutta näiden negatiivisten puolien vuoksi. Eikä niitä "tarkoiteta" kun annetaan ääni jollekin. Mutta valitettavasti ihmiset eivät elä toisten päiden sisäisistä intentioista. Päätöksistä on seurauksia ja näiden seurausten kanssa sitä eletään. Politiikassa juuri näiden seurausten puoli on se joka korostuu, koska politiikka ei ole uskontoa joka sanoo miten ihannetilanteessa pitäisi elää vaan se on sitä likaista käytäntöä joka sanoo miten pitää tulla toimeen sen kanssa että elämme maailmassa jossa ihannetilanteesta poikkeaminen tuntuu olevan käytäntö. (Jopa sellaisella tasolla että se pakottaa kyseenalaistamaan ne jumalat joihin moni uskonto tuntuu viittaavan. Kyseenalaistamaan joko heidän hyvyytensä ja sen ovatko he seuraamisen arvoisia. Tai jopa näiden olemassaolon.)

Politiikka on käytännössä "yhteisistä asioista päättämistä" tavalla joka on käytännössä jonkinlaista soveltavaa etiikkaa rajallisella budjetilla.

Fasismikortin ylikäytöstä

Erilaisia tahoja kutsutaan usein fasistisiksi. Esimerkiksi Suomessa tietyt vasemmistolaiset piirit voivat kutsua poliiseja fasisteiksi. Sanaa kuvaa kaksi asiaa (1) sitä käytetään hyvin epämääräisesti ja leimaavasti (2) silloinkin kun termiä on käytetty osuvasti ja asianmukaisesti, sen sanomisella ei ole juuri mitään merkitystä.

Fasismi on itse sanana tärkeä ja sillä on historialliset juuret. Sillä on syvä kulttuurihistoriallinen merkitys. Ja vaikka ilmiö on jokseenkin "mutkikas" on siihen kuitenkin melko ei-kontroversiaaleja "checklist"-tyylisiä lähestymisiä. Sen tyylisiä mikä löytyy esimerkiksi "Oxford English Dictionarysta". Sen mukaan sana tarkoittaa "An autoritharian and nationalistic right-wing system of government and social organization." Tässä mielessä fasismi on siitä hyvä, että jos natsismissa moni korostaa että natsismi on vasemmistolaista koska se oli kansallissosialistista. Fasismi on määritelmällisesti oikeistolaista.

Toki jokainen mainittu sana, kuten autoritaarisuus, ovat jossain määrin tulkinnanvaraisia. Mutta voidaan sanoa että historiantutkijat voivat aivan asiallisesti puhua Mussolinin ajatusjärjestelmästä ilman että ovat idiootteja. Sanalla on siis jonkinlainen relevantti sisältö, merkitys ja konteksti. Tässä kohden merkitykset ja tarkastelut muuttuvat toki helposti pidemmiksi. Esimerkiksi Umberto Eco listasi 14 eri kohtaa fasismille. Hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". 

Selvästi suuri osa ihmisistä ei analysoi asioita tämänlaisten checklistien kanssa.

George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen.

Orwellin ajatus on siinä mielessä tärkeä että fasismi on ollut voimakas ja merkityksellinen sana. Fasismi on jotain jota on ymmärretysti haluttu välttää. Ja koska tämä sana on ollut tehokas, sitä on mielellään ylikäytetty koska siihen on liittynyt valtaa. Koska sanalla on ollut merkittävä viittauskohta ja sanaan on liittynyt "jokin ilmiselvä paha", on sanaa ollut tehokas käyttää. Ja juuri tämä luo motiiveja ja keinoja siihen että sanaa ylikäytetään ja väärinkäytetään. Ja näin itse asiassa menetetään tehokkuus kun jotakuta joka on oikeasti fasisti kutsutaan fasistiksi.
1: Sama kielen rappeutuminen tulee toki vastaan muussakin. Natsikortti on sellainen että sen käyttämistä pidetään jopa eräänlaisena "häviön tunnustamisena". Sen sijaan fundamentalismi uskonnossa on jotain joka on vasta ylikäyttövaiheessa. Uskoisin että kyseinen sana tulee vesittymään.

Ja tästä seuraakin juuri se, että fasismisanaa kuvaavat ne kaksi asiaa jotka laitoin alkuun. Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä...

Tämä toki johtunee nykyajasta jossa lähes kaikessa on kysymys imagosta. Politiikkaa tehdään tämän vuoksi enemmän tunteilla kuin järjellä. (Tai oikeastaan sitä ei tehdä tunteilla vaan nimenomaan negatiivisilla tunteilla.) Representaatio ja konteksti, kuten jengi ja puoluekanta merkitsevät. Informaatio tulee medioista. Hyvin ahkerasti ja hyvin väritetysti. Tämä on tehnyt politiikasta viihdyttävämpää. Politiikanteosta on tullut yleisölaji.

Ja esimerkiksi poliittista korrektiutta ajavia populisteja kuvaa harmittavan usein se, että heidän rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Ja tämän vuoksi seuraa helposti se, että jos joku vasemistolainen liberaali ylikäyttää fasismi -sanaa koska se tehoaa yleisön tunteisiin, niin oikeistokonservatiivi vastaa tähän onelinerillä joka ohittaa kaiken fasismi -sanaan liittyvän suoraan turhana läpikäymättä asiasisältöjä. (Esimerkiksi iskulause "niin ja niin monta suurta prosenttia kansasta ei voi olla" ei ole argumentti siitä onko jokin fasismia tai ei ole.)

Francois Debrix onkin kuvannut nykyajan tähän liittyvää ilmapiiriä käsiteparilla Tabloid Realism ; Journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Metsään meneminen

Mitä yhteistä on kristinuskolla ja kansallisvaltiolla? Metsään meneminen;
* Kummankin pikaista siirtymistä historiaan on ennustettu - ja joillakin tahoilla myös toivottu - moneen kertaan. Ja ennustukset ovat kerta toisensa jälkeen menneet pahasti metsään.
* Kummankin tahon kannattajien toimet ovat kerta toisensa jälkeen menneet pahasti metsään.

Kuinka Leijonakorujen käyttäjät ovat tehneet sen itse...

Suomen vaakunassa oleva leijona on erikoinen. Ei pelkästään siksi että leijonaa ei ole maassamme tavattu luonnonvaraisena. Vaan siksi että leijonakorujen ja leijonavaakunasymbolien käyttäminen koetaan usein rasistiseksi.

Tämän voi todentaa helposti. Kun menee ulos ja kantaa vaikka Suomen vaakunalla koristettua lippistä, ihmiset tulkitsevat sinut rasistiksi. He voivat sanoa tämän tulkinnan jopa ääneen. Leijonakorut koetaan yleisesti rasistisina.

Kuitenkin toisaalta Suomen leijonavaakuna on alkuperältään kaikkea muuta kuin rasistinen. Se on "vain" maan tunnus. Toki on hyvä tiedostaa että suomalaisen (etninen) rasismi on varmasti vanhempaa kuin leijonavaakuna. Suomi ei ole ollut kovin kauaa itsenäinen. Rasismi on sen sijaan paljon tätä vanhempaa. Mutta kyse ei ole siitä että rasistit olisivat perustaneet maan ja ottaneet symbolin. Eli Suomalaisten rasismi ei ole vaakunan synnyn takana.

Vaakunan provenienssi ei pidä sisällään rasismia. Vaakunaa ei ole valittu rasistinen vertailu mielessä. Kuitenkin symbolin käyttö johtaa rasistiksi identifioitumiseen. Mikä on vähintään jokseenkin omituista.

Siis olen toki sitä mieltä että jos symboleja katsotaan alkuperän kautta niin Suomen vaakunassa ei sinällään ole mitään rasistista. Silti jokainen vähänkin ideologioiden muutoksista, sosiologiasta tai ryhmäytymisen psykologiasta tietävä tietää että asiat eivät ole eivätkä voi olla noin yksinkertaisia. Symboleihin ladataan merkityksiä jotka elävät ja muuttuvat käyttöyhteyden mukana. Toisin sanoen ; Alkuperä ei paina juuri mitään. Itse asiassa symbolien merkitykset elävät ajassa. Ja niiden merkitys on intersubjektiivista. Yksi yksilö voi sanoa mitä hän yrittää viestiä symbolilla (vaikka kansallistunnetta), mutta viestillä on aina konteksti ja viitekehys. Ja viesti voidaan tulkita hyvin erilaisella tavalla (rasismiksi). Ja jos asia käsitetään väärin, kyse ei ole siitä että tulkitsijat ovat tyhmiä. Päin vastoin. Viestin lähettäjä on ollut vihjeetön eikä ole ymmärtänyt viitekehystä. Viestinnässä on usein niin että vikaa voidaan etsiä molemmissa päissä. Mutta ei tässä tapauksessa.

Symbolit ja tilannetaju ovat sellaisia että tulkintavirheestä syyttävä on samassa tilanteessa kuin ihminen joka keksii että äänne/kirjoitusasu "kissa" hänellä tässä tapauksessa tarkoittaa jotain ihan muuta kuin nelijalkaista maukujaa. Sanojen merkityssisällöillä on jaettu intersubjektiivinen merkitys joka on toinen. Ja jos käyttää kissaa uudelleenmääriteltynä, on lähinnä väärässä. Jos tulkitsijat ymmärtävät että tarkoitat nelijalkaista maukujaa sanoessasi "kissa" he eivät ole tyhmiä. Sen sijaan jos et käytä symboleja ja sanoja intersubjektiivisen sisältönsä mukaan, niin sinä joko tiedät tai sinun pitäisi tietää että väärintulkintahan siitä syntyy. Ja muun odottaminen ja vihamielinen reagointi kertoo että et ole vilpittömällä mielellä liikkeellä. (Joko valehtelet tai olet ignorantti ääliö tavalla joka vie mieltä tahallisuuteen ihan sillä että kognitiosi riittää hengittämiseen.)

Esimerkiksi kristinuskon yhteydessä kala merkitsee jotain aivan muuta kuin muinaisille sumerilaisille. Ja hakaristiä on käytetty hyvän onnen symbolina mutta natsit ovat tämän itämaisen symbolin sisällön omineet niin että kaikki asiayhteydet Suomen ilmavoimien tunnuksesta joulutorttuihin "luovat väkisinkin mieliyhtymiä". Ja hakaristin kun laitat hihaan niin tuskinpa annat kuvaa ympäristöösi siitä että "olen itämaiseen taikauskoon hurahtanut hyvää onnea muille toivova": Toki voit oikeasti tarkoittaa tätä ja yrittää. Mutta se kertoo että olet niin vihjeetön että sinua voi kuvata lähinnä ilmaisuilla "jäinen mega-autismi". (Tjsp.)

Toki tämä on rasismiaiheen kohdalla muutenkin vaikeaa.

Esimerkiksi "Neekeri" -sanan merkitys on monille ollut melkoisen viaton. Mutta nykyään kun sanaa käyttää tunnustaa suoraan ideologista puolta. Tai jos ei tajua tätä niin on "aika vajaa" sellaisella tavalla että ei kyllä tule ikävä tulevia polvia tämä kuolemassa kadonnut kognitio. Tämän ymmärtämisen vaikeus toki yhdistyy siihen leijonasymboliin. Moni "neekeri" sanaa puolustava on koviten selittämässä että leijonavaakuna ei ole alunperin tai sisällöltään mitenkään rasismiin liitoksissa.

Tässä unohtuu se, että leijonasymbolin, etenkin leijona-kaulakorujen jne. "eivirallisen krääsän" käyttäjät ovat tupanneet olla tietynlaisia. Kun aiemmin avoimesti uusnatsistiset piiritkin ovat käyttäneet leijonasymbolia, siihen on syntynyt merkitys. Merkitys ei ole syntynyt akateemisesti siten että mikä on leijonasymbolin tausta. Vaan se on syntynyt käytännössä. Induktiivisella päättelyllä kokemuksista. "Ihminen joka käyttää leijonakaulakorua ei-valtionjuhlayhteydessä on tilastollisesti yliedustuksellisesti tiettyä ihmisryhmää". Tästä syntyy aivan järkevä jengitunnuksen ja logon tunnistus. Symbolin käyttäjä, symbolin käyttökonteksti ja se miten symbolien käyttäjät tunnisteaan ja tulkitaan luovat intersubjektiivisen merkityksen. Joka ei ole yksilön mielipideasia, jokin jota vastaan voi yksilö tulla sanomaan että "se on näin eikä toisin". (Symbolit eivät ole objektiivista tietoa, vaan asioihin ladataan sosiaalis-yhteisöllisiä merkityksiä.)
1: Aivan kuten liivijengienkin tunnistamiseen. Eikä tässäkään mikään liivijengin PR -puhe auta. Ihmiset kun kuuntelevat myös esimerkiksi poliisia lähteenään. Jos PR -puhe ja käytäntö ovat ristiriidassa näiden muiden lähteiden kanssa, syntyy helposti tilanne jossa PR -puhe on todiste siitä että paitsi että liivijengit ovat mitä ovat, niin tämän lisäksi ne myös peittelevät tätä olemistaan ja valehtelevat mediassa... Kierointa on että tämä symbolienrakennusprosessi etenee huolimatta siitä mitä liivijengit ovat tai eivät ole. Liivijengien pelko ja uhkaavuus riittää. Luottamus poliisiin riittää. On huvittavaa huomata että samalla ilmapiirillä saadaan rakennettua myös "matujen yliedustus rikostilastoissa" -tulkintoja...

Keihin viha kohdistetaan?

Jännittävintä tässä on se, että jos leijonasymbolia väitetään ei-rasistiseksi, niin tämä olisi helppoa todistaa. Intersubjektiivisen merkityksen vuoksi tämä vaatii testin. Jos menee leijonakorujen ja vastaavan tilpehöörin kanssa kadulle eikä siitä koskaan synny tulkintoja tai huuteluja rasismista, niin sitten sillä symbolilla ei ole rasismimerkitystä. Mutta koko leijonakorun puolustus syntyy siitä että tätä tulkintaa tavataan monia ihmisiä häiritsevällä tavalla.

Ja jostain syystä tulkintavirheen taakse syytetään suvakkeja. Mikä on erikoista. Koska he eivät käytä leijonasymbolia. He eivät ole se ryhmä joka on alkanut käyttämään tunnusta ja käyttäytynyt tämän tunnuksen kanssa tietyillä tavoilla. Eli luonut induktiivisen näkemyksen siitä mitä yliedustus tuosta ihmisryhmästä nyt tuppaa tekemään.

Ja jostain syystä näyttää siltä, että vaikka leijonakorun ei-rasistisuutta puolustavat kovasti korostavat että he eivät ole rasisteja niin symbolin ei-rasistisuutta korostavat eivät ole mitenkään näkyviä tahoja rasisminvastustuksessa.

Sen sijaan intoa maahanmuuttokritiikin innokkaampaan kulmaan löytyy. Ja tämän puolen normaaliongelmana on ollut se, että he laajemminkin tuntuvat joutuvan korostamaan sitä miten eivät ole natseja vaikka tiettyä analogisuutta löytyykin.

Tästä syntyy kysymyksiä. Sellaisia kuin "Miksi ei saada äänekkäitä natseja haukkunutta ei-natsia puolustamaan joukolla leijonakorujen ei-rasistisuutta?" Ongelma on se, että kun katsoo näitä "ei olla natseja, ei olla rasisteja" -ihmisiä, niin jostain syystä he samanaikaisesti ovat (1) Ihmisiä jotka laajakirjoisesti ja äänekkäästi kritisoivat internetissä ja livenä niitä ihmisiä joiden kanssa eivät identifioidu. (2) Ihmisiä jotka eivät vastusta rasisteja tai rasismia tai natseja missään internetissä, vaan ainut rasismiin ja natsismiin liittyvä vastustus on sitä kun he sanovat "ei olla niitä".

Jostain syystä ei nähdä mielenosoituksia tai muita vastaavia ryhmittymiä joissa rasisteja kritisoisi ryhmä joka kantaisi leijonakoruja ja huutaisi siitä että miten he eivät ole rasisteja. Ja iskisivät sitten rasisteja vastaan kuin osoittaakseen että rasisti heidän ryhmässään on entinen jäsen. Tosiasiallinen havaittava tila on se, että leijonakorujen ei-rasistisuutta puolustavat eivät potki kaveripiireistään natseja. Eivät edes kritisoi julkisesti natseja ja rasisteja, vaan ovat aina moittimassa "suvakkeja". (Etenkin jos he löytävät rasismia näistä "ehdottomasti vain kansallismielisistä" tyypeistä. Mutta tämä on sentään aavistuksen ymmärrettävää.)

Miksi leijonatunnuksen ei-natsiutta ylikoorstava ja symbolin nyky-yhteiskunnassa olevia konnotaatioiden olemassaoloa kiistävät tyypit jotka vaikuttavat olevan keskivertoa enemmän Godwinin lakia lietsovassa ilmapiirissä? Leijonakorujen käyttäjien vihastuminen rasismisyytöksistä onkin sellaista että heidän tulisi tajuta että he ovat tehneet sen itse. Ihan itse. Ja se on vaatinut pitkäjänteistä työtä. Työtä jossa jokainen kaikista aika selvästi rasisti ja natsi joka selittää olevansa "kansallismielinen" tai jopa "vain kansallismielinen" on mädättänyt sitä arvokkuutta, sisältöä ja kunniakkuutta jota symboliimme on sisältynyt.

Tämä pitkäjänteinen maamme symbolin omiminen on ollut rasisteille tärkeää koska natsit ja rasistit ovat halunneet määrittää omista näkemyksistään poikkeavan "huonoksi kansalaisuudeksi" (joka näkyy siitä että "suvakit" nähdään "kansanpettureina" joita jopa "tulisi rangaista"). Ja tämä itsessään voidaan nähdä sananvapauden vihollisuudeksi. Ja tätä kautta epäkansallismieliseksi teoksi. Tämä mädätystyö jossa hyvän ja hienon maamme arvokas tunnus on saastattu kun ei ole mietitty miten sitä käytetään. (Samalla tavalla kuin armeijan baretin arvokkuus on niin tärkeää että sotilas miettii aina mitä tekee baretti päässä koska baretin ja ryhmän kunniaa ei saa tuhota vaikka tekemällä sotarikoksia.) Tästä voi oikeasti pahastua syvästi. Ja tästä ei voi vihata suvakkeja. Ei vaikka olisi maahanmuuttokriittinen. Tästä Suomen hienon symbolin turmelemisesta voi syyttää vain rasisteja ja natseja. Niitä rottia!

---

Näyttääkin siltä että leijonakorun ei-rasistisuutta puolustavan jengin ja rasismin suhde on sama kuin Intelligent Designillä ja kreationismilla. Ne voisivat teoriassa olla eri asia. Määritelmällisesti ne voisivat olla hyvinkin eri asia. Kuitenkin käytännössä ID:läiset pitävät sisällään runsaan määrän kreationisteja. YEC -kreationistiksi paljastuminen ei lopeta ID -suhdetta ja YEC kreationisti voi olla ID:isti koska hän mahtuu "isoon telttaan". (Valitettavasti ei freudilainen symboli tässä käyttöyhteydessä.) Lisäksi ID:läiset puolustavat asiaansa argumentein jotka ovat kreationismia pienin laimennuksin, mutta jotka eivät tuo yhtään oleellisesti eri argumenttirakenteella toimivaa perustelua asiaansa ajaakseen. Ja ID ei koskaan selitä miksi kreationismi on huonoa idioottien soopaa, vaan ainut kreationismikritiikki joka heiltä löytyy koostuu siitä että he itse eivät ole kreationisteja. Muuten vaan koko ajan sekoittuvat heihin kun kulkevat samoissa jengeissä lobbaamassa samoja lakiesityksiä jne...

Siniristitön lippumme

Viime päivinä on keskusteltu Finlandia -hymnistä ja Maammelaulusta. Siitä että kansallislaulumme voitaisiin vaihtaa ; "Finlandia-hymni on hieno ja arvokas sävellys, jonka säätäminen Suomen kansallislauluksi olisi hieno tapa juhlistaa itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa, lujittaa suomalaisten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja kunnioittaa Suomen kansan perinteitä, puoluehallitus linjaa."

Mielestäni Finlandia -hymni ei sovi kansallislauluksi koska se ei ole kovin helppo yhteislauluksi. Se on kuitenkin symbolisesti Suomeen sidottu, kulttuurisesti tärkeä ja itse asiassa oikein kaunis kappale. Lisäksi ihmiset osaavat sen sanat paremmin kuin Maamme -laulun hirvittävän monet säkeistöt. Kenties vakuuttavin argumentti on tietenkin se, että Finlandialla on minuun itseeni hyvin läheinen ja merkityksellinen suhde.

Tämä muistuttaa siitä että kansalliset symbolit on vaihdettavissa. Monet pitävät esimerkiksi Suomen vaakunaa jonain jota ei voi rukata uusiksi. Teoriassa pystyy. Tätä tehdään harvoin, mutta se on mahdollista. Itse asiassa hyvin monissa maissa lippuja, vaakunoita ja kansallislauluja löytyy tuskastumiseen asti. (Jos ette usko, suosittelen tutustumaan "Napoleonin kompleksien" keskeneräiseen mutta massiiviseen kansallissymboliprojektiin.)

Itse olisin huvittunut jos samassa yhteydessä tehtäisiin, ihan siksi että voitaisiin, ottaa pois se kovasti symbolinen ja keskusteluissa esiintynyt risti siitä Suomen lipusta. Tämä vaihto olisi mahdollista tehdä. Sillä olisi siinäkin mielessä arvoa, että nykyinen SSS -politiikka on esittänyt #koultuslupaukseen liittyviä toimia jotka alleviivaavat sitä että se arvostaa puhdasta mieltä joka on mahdollisimman tabula rasa. Ja jos kristinusko on ollut maan perustalla ja meillä on ollut historian varrella valtionkirkko sanan vahvassa mielessä, voidaan huomata että kirkko on jokin joka kritisoi nykyhallitusta harvinaisen tiukasti. Joten kenties valtio on syytä siivota kirkosta, ei tosin niistä syistä joita vapaa-ajattelijat kannattavat. Lisäksi valkopesu voisi olla etnisyyteen koskeva kanannotto joka viehättäisi monia niistä joista esimerkiksi suomen kansalaisen pärjääminen kauneuskilpailuissa on jotain joka olisi syytä tehdä etnisyys edellä.

Lipun valkopesemisen ainut huono puoli olisi siinä, että sen jälkeen se voisi tarpeettomasti sekoittua Ranskan armeijan sotalippuun.

Maahanmuuttokriittisten sisäinen juopa

Maahanmuuttokritiikkiä on hyvin helppo katsoa yhtenä liikkeenä. Tämän vuoksi onkin yllättävää, että viime päivinä on noussut skisma MV -lehden ja Jussi Halla-ahon välille. MV -lehti moitti Halla-ahoa ankarasti. Ja kiitokseksi Halla-aho on lytännyt MV -lehden.

Olen tähän liittyen keskustellut ihmisten kanssa. Olen oppinut ainakin seuraavaa;

Onkin hyvä tiedostaa että maahanmuuttokritiikki on hajanaista. Esimerkiksi suhde Putiniin ja hyvin jakautunut. Minun on ollut yllättävää huomata että "ryssäviha" on joskus ollut kansallistunteen ytimessä mutta nykyään eletään maailmaa jossa Putinin puolustaminen on hyvin tärkeä osa sitä että on hyvä patriootti. Ryssävihaan suhtautuminen jakaakin tämän hetken äärioikeistoa. Siksi eletään maailmassa jossa Janus Putkonen on hyvissä väleissä Donetskin Kansantasavallan kanssa, toimien siellä viestintäkamreerina. Putkonen on myös saanut rahallista sponsorointia matkoillaan Ukrainaan. Putkonenhan on kuitenkin myös aktiivireserviläinen.

Toki tässä on hyvä muistaa että maahanmuuttokritiikin sisällä oleva "kansallissosialistinen suuntaus jota ei heidän paikallaollessaan saa kutsua äärioikeistolaisuudeksi" on aina nähnyt muiden maiden veljesliikkeet liittolaisina ja esikuvana. Siksi esimerkiksi Suomen vastarintaliike ottaa vankkoja vaikutteita Svenska Motstånd rörelsestä. Tämä on onnistunut vaikka perinteisestä suomalaista hurrivihaa voikin pitää varsin vahvana osana klassista kansallissosialistisen suomalaisen meininkiä.

Siksi ei ole niin ihmeellistä että Putin nähdään jonakuna joka esimerkiksi tekee homosaatiosta laitonta. Samantyylisellä asenteella tämä onnistuu...

Eläköön MIKÄ sosialismi?

Näin Anna Komin kuvaaman videon jossa oli kuvattu mielenosoitusta jossa puolustettiin katupartiointia. 19.3.2016 Helsingissä kuvatussa pätkässä heiluvat, hieman yllättäen, mustien Soldiers of Odin -tummasävyisyyden sijaan Suomen Vastarintaliikkeen vihreämpi linja. Kulkue marssi huutaen "Vapaa - kansallinen - radikaali". "Vastaanottokeskukset - kiinni" ja "Eläköön kansallissosialismi".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen konteksti. Koska usein esitetään että natsit olisivat sosialisteja koska heidän nimessään on sosialismi. Toki näin voi olla. Kenties ero - kuten puujalkavitsi esittää - että sosialismin ja kansallissosialismin välillä on suunnilleen sama kuin paidan ja pakkopaidan välillä. Tämä teksti on ainakin kirjoitettu siltä pohjalta että on vain oletettu että tämä kansallissosialismin sosialistisuus olisi fakta. Ei se välttämättä ole. Mutta joskus on tarpeen ottaa esiin seurauksia joita seuraa siitä että sitoutuu joihinkin lähtökohtiin. Ja jos lähtökohta on kerran uskottava niin sitten nämä seurakuset olisi syytä kantaa.

Ei ole ollut puutetta lausunnoista joiden mukaan kansallissosialismi on sosialismia. Ja tämä onkin ollut tarpeen sillä PerusSuomalaiset ovat halunneet etäytyä siitä vastuusta mitä seuraa jos näitä kansallissosialisteja otetaan julkisesti mukaan "yhtenä meistä." Tämä tietenkin muuttaa tilanteen sellaiseksi että antifasistien ja kansallissosialistien väliset tappelut muuttuvat "vasemmiston sisäiseksi kähinäksi".

Itseäni kuitenkin kiinnostaa se mitä tapahtuu jos tämänlainen sosialismin erityinen määritelmä todella otetaan käyttöön. Se tarkoittaa ainakin sitä että tilanne näyttää hyvin erikoiselta.

Jos otetaan vaikka Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on puheissaan monikulttuurisuutta vastaan ja konservativismin puolella. Hännikäinen vihaa feministejä. Hännikäinen itse asiassa kävi eräässä Helsinkiläisessä divarissa kunnes tämä divari laittoi oveensa sateenkaaritunnuksen jonka jälkeen hän jätti astumasta paikkaan. Boikotti johtuu siitä, että Hännikäisellä on myös mielipide homoseksuaaleista.

Moni voisi pitää häntä ei-sosialistisena koska hänhän vastustaa kaikkea mitä sosialismin on katsottu edustavan. Valitettavasti tämä ei voi tulla kysymykseen koska natsi-kansallissosialistit olivat sosialisteja ja hekään eivät pitäneet homoista tai feministeistä. Heillä naiselle oli tietty rooli ja homoseksuaaleja lähetettiin mielellään keskitysleireillekin. Hännikäinen vähintään flirttaileekin Suomen vastarintaliikkeen kanssa. Eikä ihme ; Suuria mielipide-eroja ei ole. Suurista linjoista ollaan samaa mieltä. (Näin on olipa Hännikäinen sitten vain natsiestetiikasta innostunut taiteilijaluonne tai aito natsi.)

Tästä päästäänkin siihen kysymykseen että onko PS sittenkin omissa määritelmissään sosialistipuolue? Tätä kysymystä voi kartoittaa vanhalla kartoituksella ; On toki niin että kaikki PerusSuomalaiset eivät mitenkään kategorisen väistämättä ole kansallissosialisteja. Mutta jos olet kansallissosialisti olet todennäköisesti viime vaaleissa äänestänyt tiettyä puoluetta. Kun arvot käyvät yhteen niin ne käyvät yhteen.

Se, että yleisesti vastustetaan vaikka feministejä ei tee ei-sosialistiseksi. Sillä sehän voi olla samanlaista kuin kansallissosialistejen ja antifasistien välinen vääntö ; Sosialismin sisäistä taistelua. Merkittävä kysymys onkin se, onko PS sittenkin sosialistipuolue.

Ja koska se on puolustuspuheissaan etääntynyt perinteisestä ajattelusta jonka mukaan sosialismi on sitä että uskotaan (a) siihen että on olemassa erilaisia luokkia ja että (b) yhteiskunnan hyvinvointi ja tulevaisuus riippuu siitä mikä luokka omistaa tuotantovälineet, se ei voi perustella että sen oppi ei sovi vaikka Marxin oppeihin. Sillä eiväthän kansallissosialistienkaan opit niihin sovi. Ja ne olivat kuitenkin sosialismia.