Näytetään tekstit, joissa on tunniste strateginen tieto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste strateginen tieto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. toukokuuta 2020

Puhun niin meheviä kuin osaan


Minulla on ollut paljon hauskaa ajanvietettä. Esimerkiksi Torppa oli saanut veteraaniliiton logosta sangen erikoisia mielleyhtymiä joita hän piti objektiivisena totuutena. Tämänlainen ”suoran havaitsemisen ja kokemisen” paradigma ei toki yllätä. Sillä Torppa on kuuluisa kreationisti ja kreationismissa tätä intuitiivisen suoran havaitsemisen periaatetta on tuettu hyvin vahvasti. Esimerkiksi Douglas Axe korosti intuitiivisuutta hyvin pitkälle. Logossa nähty musliminainen kertoo aika konkreettisesti siitä miksi tälläinen intuitio-havaitseminen on tieteellisesti epäpätevää.


Logon taustaa voisi tietenkin aina valottaa valokuvilla. Vaikkapa siitä miten vanhassa valokuvassa on musliminaisia rivitolkulla palvomassa Allahia, Särkisalossa, joulukuussa 1939…

Puhuisin tästä enemmänkin, mutta sitten kaverini oli vähäntuohtunut youtubessa. Ihmsiet olivat olleet epäreiluja ja puhuneet pahaa ihmisen selän takana. Ja että aikuisten tulisi tietää mikä on hyvää ja pahaa ja miten kunnioittaa. Ja siksi on raskasta kertoa asioita kuin tyhmille tahi alaikäisille.
Itselleni on hyvin mielenkiintoista miten itse tykkään selittää asioita kuin itselleni. Eli aika tiiviisti. Koska minulle rakkaus, välittäminen ja huolenpito eivät ole helppoja. Siksi päätin siirtää huomioni Torpasta muualle. Toisin sanoen en voi vain juoruta Torpasta mehevää juttua vaan on mietittävä myös esimerkiksi sitä, onko tämä hupaisa aktio myös moraalisesti kyseenalaista. Ja laajemmin. Miten suhtautua juoruilun kanssa kaikkiin sellaisiin ihmisiin, joiden oikeanlaisella kohtelulla on väliä. Ketkä kaikki vai peräti aivan kaikki tämä joukko sitten sisäänsä kattaakin.

Ensin onkin hyvä määritellä vähän sitä mitä juoruilu on.Mark Alfano onkin määritellyt juoruilua filosofisesti. Tässä hän korostaa sitä, että vaikka juoruajat tavallisesti keskustelevat selän takana niin siitä huolimatta juoruilussa on aina mukana kolme toimijaa. On puhuja, kuulija ja subjekti. Tässä mielessä on hyvä huomata että puhujalla on suhde subjektiin ja puhuja on aktiviteetissa kuulijan kanssa. Mutta subjekti itse ei ole aktiivisesti vuorovaikutuksessa mukana.

Tietenkin mikä tahansa kolmannesta osapuolesta puhuminen ei ole juoruilua. Juoruilussa käsitellään Alfanon mehukkuuden tematiikkaa. Juorussa on oltava mehukkuutta. Tämä korostaa sitä että juoru on ehdottomasti parempi juoru jos se on (1) uutta tietoa ja (2) koskee jotain normirikettä.

Näitä normirikkeitä sitten voi olla joko (1) rike puhujan ja kuulijan – tai ainakin puhujan olettaman kuulijan – moraalin kanssa. Tai sitten rike on (2) subjektin omaa kaksinaamaisuutta, jolloin puhutaan siitä mikä itselleni on kognitiivisen uskontotieteen puolelta tuttu niinsanottuna strategisena tietona. Tai arkikielisesti noloina salaisuuksina. Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa vaan lähinnä kertomus ruokahaluttomuudestani, mutta liha vegaaniutta korostavan vasemmistolaisen ideologin jääkaapissa on.

Moraalirikkeet, niin sisäiset kuin ulkoisetkin voidaan lokeroida sitten hyvin monella tavalla. Rike voi olla moraalinen, laillinen, kulttuurinen tai esteettinen. Siksi esimerkiksi se, kun ala-asteella minun pottatukkani aikaansai porua, voidaan sanoa että silloin kun olin paikalla ja tästä esteettisesti rikkeestä lälläteltiin, niin kyseessä oli kiusaaminen. Silloin kun siitä puhuttiin silloin kun olin poissa tai minun luultiin olevan poissa, kyseessä oli juoruilu. Erityisen vahvasti silloin kun sitä tehtiin heti sen jälkeen kun tukkani oli juuri leikattu kotona, budjettisyistä.

Ensiksi itse olen tavannut erottaa huhut juoruista. Sillä minun intuitioissa juorussa on kysymys pienimuotoisemmasta ilmiöstä. Juoruilu liittyy sosiaalisene peliin jossa juoruajalla on jonkinlainen yhteisöllinen sidos sekä juorukerhoon että juoruttavaan. Huhut taas ovat laajemmin levinneitä. Niissä on kysymys laajemmasta asiasta. Tämän vlogauksen kannalta tätä eroa ei ole kuitenkaan relevanttia tehdä ja voidaankin sanoa että Alfanon määritteissä huhu on juoruamisen yksi alatyyppi. Näin käy usein kun näkökulma valitaan. Kun peruskäsite määritellään, niin se vaikuttaa esimerkiksi siihen onko juoru ja huhu irrallisia vai sama asia. Ja näiden kanssa koherenttius on tärkeää. Muuten syntyy virheitä.

Tämä määrittelytapa korostaa sitä että on tavallaan vaikeaa nähdä suoraan miksi juoruilu on niin paha asia. Itse asiassa aiheenahan on subkektin moraalinen puute. Ja usein tässä korostuu sekin että juoru ei ole aina määritelmällisesti valehtelua. Väärän tiedon kohdalla on tietenkin helppo korostaa valehtelun huonoutta. Mutta todelliset asiat – kuten se minun kammottava pottatukkani – voivat olla ihan empiirinen silmämunia polttavan konkreettinen tosiasia.

Ja tämä korostaa sitä miten moni on nähnyt metoota juoruakkain pahanpuhumisena eli juoruiluna. Metooseen mukaan ottaneet ovat nähneet tämän muiden moraalisten ongelmien esiintuomisena, tiedottamisena, jopa journalistiikkana. (Itse asiassa uutisten ja journalistiikan yhteys juoruiluun onkin tuon annetun määrittelyn kanssa aina aika lähellä. Mikä korostaa sitä että juoruilulle voi nähdä eettisesti perusteltua ydintä.) Metoo on ollut varoittavaa, jolloin subjekti onkin moraalisesti kyseenalainen vainoaja. Kuitenkin metookritiikissä näkee miten monet näkevät että oikeat vainoajat ovat nämä juorupuhujat jotka hakevat kollektiivisen massan piinatakseen seksuaalisia häiritsijöitä.
Tässä kenties vahviten nousee esiin juoruilun vaikea suhde tosiasioihin. Karkeasti sanoen jos jutun kertoja uskoo että juttu on luotettava, tosi ja mehukas, hän ajattelee että se on journalistiikkaa. Jos joku ei pidä juttua totena hän näkee sen valehteluna. Ja suhtautuminen muuttuu tämän mukana. Juorut ovatkin äärimmäisen hankalia juuri siksi että se on sananvapauden ja tiedottamisen tai tiedottamisksi väittämisen aktio. Juoru ei koskaan tunnusta olevansa valehtelua. Mikä tekee siitä tavallaan aika tavallista todenpuhumista että valehtelua. Konteksti ja sosiaalinen interaktio ja intentiot ovat tärkeitä. Samoin kuin lausumien totuudellisuus.

Miksi juoruilua sitten pidetään pahana? Itsekin olen pyrkinyt siihen että juoruamisen sijaan haukun. Eli puhun ihmisistä avoimesti pahaa sellaisella tavalla, että he itse ovat paikalla tai voivat tietää siitä. Tämä on mukana siinäkin, että en yleesä poista tuotoksiani muuta kuin julkaisutahojen suosittelujen jälkeen. Syynä on se, että ajatus itseen kohdistuvasta paskamyrskystä hillitsee muuten hillitöntä mieltäni ja moraalisia närkästymisiäni. Sillä pidän moraalisessa närkästyksessä tehtyjä pikatuomioita ongelmallisena. Eli pidän juoruamista ongelmallisena.

Juoruilun ongelma on tavallaan se, että siinä on epäsymmetristä informaationkäsittelyä. Kertoja konstruoi tapahtumaa aika yksinvaltaisesti ja moraalinen kontekstikin konstruoidaan kertojan ja kuulijan välillä. Subjekti taas ei saa esitettyä omaa kantaansa asiaan tai välttämättä edes tiedä että jotain pahaa puhutaan. Tämä johtaa episteemisiin ongelmiin joissa kertojan intentiot ja arviot vaikuttavat tilannekuvaukseen liiaksi. Kuulijan moraalinen närkästyskin saattaa värittää tulkintaa jälkikäteen.

Filosofi voisi nähdä tässä mielenkiintoisen tilanteen. Kun joku puhuja kertoo juorun jostakusta, hän asettaa toisen moraalisen hahmon tulilijjalle. Ja kun katsotaan juoruilua käytännössä, niin hyvin usein se ei jää tilannekuvaukseksi. Esimerkiksi jos joku kertoo juorun siitä, että joku valehtelee, tästä luodaan hyvin helposti yleiskuva jossa valeen kertoja onkin valehtelija. Tässä kohden puhutaan attribuutiovirheestä; Tässä moraalisesti kyseenalaisissa tilanteissa toisten ihmisten tekemiset nähdään liiaksi sisäisistä syistä johtuviksi ja omaa käyttäytymistä selitetään liikaa tilanteesta johtuvaksi. Me teemme väärin olosuhteiden pakosta mutta muut ovat pahoja. Siksi minäkin vaan teen mokia ja asiavirheitä ja liian nopeita johtopäätöksiä mutta Torppa on idiootti. Toki tässä tulkinnassa on huomioitava myös sellaisia asioita kuin erehtymisen frekvenssi. Mutta se ei ole tämän vlogauksen aihe. Paitsi jos oikeasti tämä frekvenssi on puhtaasti vain minun kokemani tulkinta tilanteesta. Joka sitten johtuisi nimenomaan attribuutiovirheestä. Kiehtovaa onkin että attribuutiovirhe voi tapahtua vaikka juoru on totuudenmukainen. Jos joku on valehdellut ja tästä kertotaan tosi juttu saattaa lopputulos olla tosi valheita kun tyyppi leimataan valehtelijaksi vain siksi että hän on joskus jossain tilanteessa valehdellut.

Myös aiemmin mainitsemani seikat vaikuttavat. Erityisesti jos ollaan moralisteja kristilliseen tyyliin, on usein niin että henkilöä ei tuomita hänen omien arvojensa ja niiden mukaan seisomisen mukaan vaan viitekehys on se, että koska kristinusko pitää sitä syntinä on se syy tuomita nämä synnintekijät. Tämänlaiset tuomitsemiset on hyvin helppoa nähdä muissa kulttuureissa ja hyvin vaikea nähdä omissaan. Ja siksi on helppoa nähdä että islamilainen kunniakulttuuri vakavine seuraamuksineen on huolestuttavaa kun siellä juoruttu avioliiton ulkopuolinen suhde voi johtaa juorun kohteena olevan naisen sortoon. Mutta vaikeaa nähdä sitä siinä kun maallinen kaveri naureskelee miten joku näkee huntumuslimeja joka paikassa ja miten tämä on vain sitä mitä Torpalta nyt voi odottaakin.
Kulttuuri sävyttää ja sen kanssa – ja ilmankin – ihmiset helposti korruptoivat nimenomaan sen mitä fakta tarkoittaa. Aivan kuten fakta on että veteraaniliiton logo näyttää tietyltä voidaan tulkita huntumuslimiksi tavallaan ymmärrettävällä tavalla, moni antaa juorulle mielipiteidensä kautta tuomioarvoa jossa totuus mutiloituu tai muuttuu faktankertomisen sijaan vaikka kansankiihotukseksi.
Tässä yhteydessä kertojan asenteet ja maailmankuva vaikuttavat. Ja sen lisäksi karisma. Kun joku kertoo juorun hän tavallaan asettaa sosiaalisessa kontekstissa oman arvovaltansa panokseksi kun hän kuvaa mitä subjekti on tehnyt - tai attribuutiovirheen läsnäollessa mukamas on. Tässä kuulijan on hyvin helppoa tehdä arvioi ei-episteemisin, ei tiedollisin, syin. Juoruajaan uskotaan vaikka siksi että kertoja on kaveri eikä ole hyvä epäillä omaa aatetoveria tai mitä tahansa.

Toki juorun sisältämä tieto on muutenkin hankalaa. Kun joku juoruaa hän usein jatkokertoo tarinaa. Ei tarvinne kertoa rikkinäisestä puhelimesta jotta tajuaa miten tämä vaikuttaa iteratiivisena osana prosessia. Pienetkin virheet kertautuvat ja kasautuvat, etenkin jos ne tekevät juorusta mehukkaamman. Flirttailu firman juhlissa saattaa helpostikin paisua kännipanoksi nopeammin kuin erektioni, ja leviää nopeammin kin erektioni alkaminen johtaa ejakulaatioon. ; Juoruissa ongelmana on se, että väärin saatu tai huono tieto leviää luottamuksen ja sosiaalisuuden kautta. Totuus on tavallaan irrelevanttia juuri sen vuoksi että totuus on vain sivutuote, juoruhan ei määritelmällisesti ole tosi ja hyvin perusteltu uskomus. Perusteet on usein sitä että se tyyppi sen kertoi ja totuus on se mitä tarinassa kulloinkin eteenpäin jaetaan.

Rikkinäinen puhelin ei vaadi edes pahoja intentioita. Jopa väärin kuultu sana voi muuttaa merkitystä oleellisesti. Jos joku kertoo bileissä haluavansa liksaa saattaa joku kuulla hänen haluavan liisaa. Ja viimeistään seuraava kertoja tajuaa että haluaminen on seksuaalista.

Eli toisin sanoen juoruilu on hyvin usein motivoitunut joko ilkeämielisellä halulla vahingoittaa jotakuta tai sitten se on altruistista ja tavoitteena on auttaa muita, esimerkiksi varoittaa vaarallisesta roolipelaaja-saatananpalvojasta joka pian turmelee nuorenne piikittämään kannabista.  Ja usein näiden kuuleminen voi synnyttää moraalisen närkästyksen kautta ilkeämielistä halua vahingoittaa jotakuta. Ilkeys ja altruismi eivät näissä asioissa ole toisiaan poissulkevia. Niillä on kuitenkin sekä arvoja ja arvomaailmaa viestivä puoli joka voi yhdistyä siihen että ihmisistä paljastetaan tietoja. Journalismi on tavallaan juoruilua joka on tehty oikein, eli on tarkistettu että subjektia koskevat väitteet ovat tosia ja vältetään kieltä ja lausuntoja joissa on tai jotka lietsovat attribuutiovirheitä.
Tässä mielessä on tavallaan helppoa ymmärtää vaihtoehtojournalismin suurin ongelma. Se on astenteellista ja kertojilla on juoruilijoiden motivaatio. 

Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa. Asiaa pidetään uskottavana koska kukaan ei ole todistanut sitä vääräksi ja uskottava koska pahan puhuminen tietysti vihatusta ihmisryhmästä on uskottavaa ja sitä mitä odottaakin. Moni ihmetteleekin miten se voi olla valemedia jos se kertoo juuri niitä asioita joita tyyppi pitää uskottavana ja mitä hän haluaakin kuulla. Juorun filosofia auttaa ymmärtämään miksi asia on tismalleen näin. Juorujen ongelmapiirre auttaa ymmärtämään sitäkin miksi juorun kohde on usein hankalassa tilanteessa jos hän joutuu osoittamaan syyttömyytensä ennen kuin juoruilu lopetetaan. Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi.

Oikein tekeminen on kuitenkin vaikeaa ja usein juoruilua tehdään vailla evidenssiä suullisesti ja privaatisti niin että subjekti ei voi puolustaa itseään edes silloin kun faktat olisivat subjektin puolella. Tämä yhden osapuolen ignoranssi tilanteesta johtaa hämäriin mainekatoihin. Ja lisäongelma tässä on siinäkin että jos moraalikato on todellinen, on juoruilussa sellainenkin huono piirre että jos subjekti ei kuule siitä niin hän ei välttämättä tiedä että hänen tulisi korjata jotain. Ja toisaalta vaikka moraalikato ei olisi vilpitöntä – kuten se joskus on vilpitöntä ja vahingossa tehtyä tilannesokeutta tai vastaavaa – niin niin kauan kuin subjekti ei tiedä juoruilusta hänellä ei ole sosiaalilsen paineen tuomaa intoa tehdä muutoksia. Metoo ja maalitus onkin tavallaan juoruilua joka tehdään siten  että tehdään tiedotetuksi juoruilusta myös subjektille. Jolloin se tietenkin määritelmällisesti lakkaa olemasta juoruilua. Mutta on sille äärimmäisen lähisukuista kuitenkin.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Halla-ahon "mediavankeus"

”Enbuske, Veitola & Salminen” -ohjelmassa Sampo Terho ja Jussi Halla-aho olivat valheenpaljastuskoneessa. Mittausprosessin loppupuolella heille näytettiin kuvia erilaisista aiheista. Mielenkiintoista oli, että esimerkiksi Ilja Janitskin ja Donald Trump rauhoittivat miehiä. Sama rauhoitusefekti saatiin aikaan myös pakolaislapsen kuvalla.

Toisin sanoen pakolaislapsi ei lietsonut raivoa. Kun tätä sitten isännöijä kommentoi mallilla ”perussuomalaiset robotit”, oli kiinnostavaa nähdä Halla-ahon hätkähdys. Ymmärrän tilanteen varsin hyvin. Sillä testissä oleminen on tämänlaisissa tilanteissa ilmiselvästi viritettyä ”Kruuna, minä voitan – klaava, sinä häviät” -hengessä. Eli sitä sitten on joko vihapuhetta lietsova rasisti tai robotti.

Tilanne on klassinen valvontaan liittyvä ongelma ; Sitä usein sanotaan, että valvonta on jotain joka haittaisi vain syyllisiä. Toisin sanoen, jos ei ole mitään salattavaa, ei ole myöskään mitään pelättävää. Tämänlainen valvontaa ja tarkkailua koskeva periaate vaatii taustaoletuksekseen viattoman ja ei-virheitä tekevän valvojatahon. Eli jonkin jota en usko olevan ihmisten maanpäällisessä elämässä.

Valvonta on usein sellaista, että siinä tunkeudutaan erilaisille alueille. Yhteiskunnan ja vastaavien tasolla pelkkä tarkkailu olisi mieletöntä. Itse asiassa tarkkailu liittyykin ajatukseen siitä että asioihin voidaan puuttua. Tämä on mukana jopa televisio-ohjelmissa; Voidaan nähdä että Halla-aho asettui poliittiseen peliin ja tätä kautta kansalla oli ikään kuin oikeus tarkkailla hänen sisäisiä tunteitaan. Ja tällä olisi vaikutusta hänen poliittiseen menestykseensä: Vääristä reaktioista – näkyivätpä ne Halla-ahon toiminnassa tai eivät – seuraisi rangaistus. On turhaa kuvitella että valvonta olisi ihmisille jotain passivista, jotain joka ei liittyisi säätelyyn.

Toisaalta tässä ei ole kysymys siitä ovatko asiat laittomia. Ne voivat olla nolojakin. Esimerkiksi tarkkailu jossa saadaan tietoa seksikäyttäytymisestä – tai selibaatissa elämisestä – ovat jotain jotka voivat olla kiusallista tietoa johon liittyvää aineistoa tulee jonkinlaisen tarkkailun sivutuotteena. Tässä mielessä esimerkiksi valheenpaljastuskoneen käytön kohdalla on riski siihen, että sisäisistä tunteita paljastuisi itselle nolo pakolaislasten vihaaminen. Tai mikä pahempaa Halla-ahon identiteetille – pakolaissympatiseeraaminen. (Toki vastaava systeemin vinouttaminen voisi tapahtua siihenkin suuntaan, että jos Halla-aho olisi raivostunut pakolaislapsesta, hän ei olisi rasisti vaan suuttuisi siitä miten nämä loisivat rahaa suomalaisilta. Ja nyt sitten rauhallisuus taas on sekin todiste siitä että Halla-aho ei ole rasisti ja on päinvastoin rauhallinen ja maltillinen mies. Kysymys on siitä että tarkkailu aina myös tulkitaan. Syntyy lokeroita ja tulkintatapoja. Ja nämä metodit ovat mukana. Ja niiden luonne voi olla epäreilu. Asiaa ei ainakaan yksiselitteistä se, että valheenpaljastuskone ei ole niitä varmimpia mittareita.)

Kognitiivisessa uskontotieteessä tämänlaisiin noloihin juttuihin liittyy ajatus strategisesta tiedosta. Pascal Boyer on kuvastanut sitä miten uskomukset muuttuvat uskonnonkaltaisiksi lepytysrituaaleineen jos uskomuksiin liittyy ajatus siitä että uskomuksen kohteella on pääsy identiteettiämme uhkaaviin salaisuuksiin, kaksoisstandardeissa elämisiin ja vastaaviin. ; Onkin selvää että esimerkiksi kristinuskon Jumala on nimenomaan taho joka tietää kaiken minkä teemme ja tuntee jopa salaiset ajatuksemme. Ja tätä kautta Jumala tuottaa valvontaa jonka ajatellaan johtavan siihen että säätelemme itse omaa toimintaamme ilman että Jumalan tarvitsee jokaisesta aktiosta tulla rankaisemaan.

Uskallankin sanoa että Halla-ahon valheenpaljastuskoneessa oleminen tavallaan demonstroi sitä miten pelkkä mittarissa oleminen on käytännössä liitoksissa monenlaisiin muihin vastaaviin asioihin. Toisaalta tilanne on myös vahvasti epäsymmetrinen. Eli Halla-aho ei nähnyt kansalaisten valheenpaljastustestejä. Mikä kertoo siitä että hän oli kohteena tavalla joka ei ollut tasainen.

Selvää on myös että Halla-aho ei ole fyysisen väkivallan uhan alla. Mutta sen sijaan häntä uhkaa rakenteellinen rangaistus. Johon liittyy ajatuksia työpaikan säilymisestä ja vastaavista. Toisaalta tätä valvontaa ja rangaistusta oli tehty tuottavaksi. Julkinen viihdetelevision ohjelma on suora linkki äänestäjiin, eli ihmisiin jotka ovat hetken aikaa vallassa demokratiassa aina vaalikausien lähestyessä.

Kysymys ei ole siitä onko Halla-aho vallankäytön kohteena. Kysymys on enää siitä onko vallankäyttö reilua, oikeudenmukaista ja perusteltua. Ja tämä ei ole tämänkertaisen jutun aiheena.

Jos ylläoleva ajatus tuntuu järkeenkäyvältä, kannatat erästä oleellisinta Michel Foucaultin ajatusta. Halla-ahon puolustaminen ei toki ole tyypillinen strategia niiltä joiden ideologis-poliittinen näkemys on sellainen että niissä piireissä Foucaultia arvostetaan. Tämä on minulta tahallista ja tarkoitushakuista; Halusin keikuttaa venettä niin että ihmiset jotka eivät yleensä pidä Foucaultista näkisivät että "siinähän on ihan järkeenkäyviäkin juttuja" ja toisaalta hänen vastapuolensa voisi nähdä että valta ja vallankäyttö ei ole aina samaa kuin moraalittomuus.)

Foucault esitti että Jeremy Benthamin ”Panopticon” -vankila oli oleellinen. Bentham ajatteli että olisi hyvä tehdä vankila jossa keskustornista nähdään jokaiseen selliin minä tahansa hetkenä. Ja itse torni oli sellainen että sinne ei nähty joten vanki ei voinut tietää tarkkailtaisiinko häntä juuri silloin. Tämä säätelisi vankien käyttäytymistä niin että fyysisiä rangaistuksia ei tarvittaisi joko niin paljoa tai ei lainkaan. Toisaalta tylsistyvät vangit jotka muuten söisivät vain leipää voisivat tehdä tuotteita ja näitä voitaisiin myydä voitolla. koska siinä sovellettiin neljää periaatetta jotka ovat modernissa vankien kohtelussa oleellista;
1: (Pervasive Power); Valta tunkeutua ja tarkkailla.
2: (Obscure Power); Vallan epäsymmetria jossa vankeja tarkkaillaan mutta he eivät ole tarkkailijoita. Tähän liittyy kyky kätkeä sitä millä keinoin ja mistä syystä tarkkailua tehdään.
3: (Structural Violence); Fyysisen väkivallan korvaaminen rakenteellisella väkivallalla. Identiteetistä ja maineesta ja vastaavista tulee oleellinen osa rangaistuskoneistoa.
4: (Profit); Tehottomat ja tuottamattomat ihmiset saadaan tuottamaan rahaa niille jotka ovat hallitsemassa. Tässä mielessä vangit ovat käteviä koska he ovat rikollisia ja heitä kohtaan tunnettu sympatia on yleensä pienempää kuin keskivertojen ihmisten. Tätä kautta heidän puolelleen mennään vähemmän.

On selvää että tämä vankila on suunniteltu vanginvartijoiden ja vangiksiottajien näkökulmasta ja näiden ihmisten eduksi. Ei niin että vangeilla olisi mahdollisimman miellyttävää. Vallassaolevien arvot, ideologia ja muut ovat aina jollain tavalla mukana prosessissa.

Tässä kohden myös henkilörekisterit ja vastaavat lomakkeetkin voidaan nähdä tarkkailun keinoiksi. Myös signaalit, kuten vaikkapa hihamerkit, ovat keino jolla voidaan helposti tarkkailla ja lokeroida ja luokitella tarkkailtuja. Tässä mielessä olenkin aikamoinen puolijuutalainen kaikkien henkilörekisterien kohdalla. ; Rekisterien haltija kun ei välttämättä ole mitenkään virheetön. Ja jos onkin niin ei ole mitään takeita siitä että asia ei muutu ja esimerkiksi rekisteri päädy vallankaappauksen kautta uusien valtaannousseiden hirmuhallitsijoiden käsiin.

Ja tätä kautta voidaankin huomata että vallankäytöllisyyttä löytyy monista erikoisista paikoista. On esimerkiksi hyvä miettiä miten nykyhallituksen tekemät erilaiset työttömien kyykyttämiset ovat tärkeitä. Ne eivät toimi tehokkaasti siihen mihin niillä sanotaan hakevan. Toisaalta niihin kuitenkin liittyy rakenteita jotka voidaan nähdä tehokkaaksi toisella tavalla. Se on tehokas näillä tavoilla. Ja se, onko tämä reilua, oikeudenmukaista, perusteltuja tai intentionaalisia on sitten keskustelu joka pitää käydä toisaalla.

Erilaisilla lomakkeilla ylläpidetään valvontaa. Tämä ei ole vain valvontaa vaan siihen liittyy rahan siirtymistä ja rahan siirtymättä jättämistä. Monet työllistämitsoimenpiteet ovat tehottomia. Mutta ne ovat jotain vielä erikoisempaa. Niissä joutuu tekemään asioita joita suurin osa ihmisistä kokee pälleinä, nöyryyttävinä tai tylsistyttävinä. Näiden tehtävänä on olla rangaistus. (Tätä ei pidä ihmetellä sillä työllistymistoimenpiteiksi kutsuttuja pelejä puolustavat ovat selvästi moralismi edellä: He puhuvat siitä miten työllistymättä jääminen on valinta. Ja miten ilmainen vastikkeeton raha on sellaisenaan epämoraalista. Tämä on se valtaideologia jolla asiaa oikeutetaan.) Idea on suunnilleen sama kuin Benthamilla.

Tarkkaillut ihmiset haluavat pois nöyryytyksestä ja tuottavat rahaa erilaisille tahoille joita yhteiskunta haluaa tukea – tämä näkyy siinä miten erilaiset yritykset saavat työllistymisprosessissa ilmaisia työntekijöitä eli he saavat vastikkeetonta työtä. Valtio on halukas maksamaan tästä enemmän kuin työttömyyskorvaus muuten tekisi. ; On toki selvää että moni työpaikka ottaa tämän jälkeen ilmaisia työntekijöitä koska ne ovat halvempia kuin maksettu työvoima. Tätä kautta valtio tavallaan maksaa työntekijän, ja alentaa työntekijöiden samasta työstä saamaa ansiotasoa samalla. Sama ilmainen raha – 9 euroa päivässä suurempi raha – vaihtaa omistajaa.

On selvää että tässä on vallankäyttöprosessista jossa hallitsijat tukevat ideologiansa pohjalta ihmisiä yhteisillä rahoillamme. Se, onko tämä oikeutettua, reilua tai perusteltua on sitten jotain jota voi itse kukin tehdä kotonaan.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Pokémon ja "alennusteologia"

"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen.
1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.

Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.

Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)

Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".

Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.

Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin.
1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...

Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.

Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.

Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.

Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.

Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.

Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.

Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Autonomiasta ja rehellisyydestä


Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta


"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Onko pelikulttuuri seksistinen ja aggressiivinen vihakulttuuri?

"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin tietokonepelien ja seksismin suhteesta. Hänen kirjoituksensa tekee sen jaottelun, jota tarpeettoman usein ei tehdä. Hän käsittelee sitä aiheuttaako pelaaminen seksismiä. Ja tästä erillisenä kysymyksenä hän käsittelee sitä onko peleissä seksismiä. Jaottelu on mielestäni äärimmäisen tarpeellinen. Sillä hyvin usein pelikritiikki - ja kääntäen sen puolustaminen - menee klimpiksi jossa pelikulttuurin seksismi ja pelaajien seksistisyys ja muu menevät sekaisin niin että ne ovat ikään kuin synonyymejä.

Luinkin huvittuneena tekstistä lainauksen "Asiasta on kelvotontakin tutkimustietoa, kuten tutkimuksia jossa pojille on näytetty seksuaalista sisältöä ja siitä seurannut hetkellinen panetus on päätetty tulkita seksismiksi." ... "Tutkimuksessa ei löydetty korraleetiota seksististen vastausten ja pelaamisharrastuksen välillä." (Typo lainatussa tekstissä.) On kiinnostavaa huomata että halu kontrolloida ajatuksia yhdistetään tekoihin. Ne eivät ole yksi ja sama. Moralismissa tosin voi olla ns. uskonnollisia sävyjä, ja silloin voi muistaa että Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" -teos kertoo että strateginen tieto, eli mm. henkilön nolot salaiset ajatukset joita hän ei julkisesti halua kertoa, ovat uskonnoille äärimmäisen tärkeitä ja tavallisia.
1: Mieleeni tuli (pun intended) pornografiasta tehdyt tutkimukset joissa on havaittu jännittäviä asioita : Julie Bindel on löytänyt yhteyden jossa pornografia totuttaa ihmisiä rivomielisempään ja rivomielisempään materiaaliin. Näin ollen pornoa katsova tottuu katsomaan perversimpää pornoa. Toisaalta käyttäytymistä tarkkailevat tutkimukset näyttävät erikoisen yhteyden : Pornografia vähentää seksuaalirikoksia. Milton Diamondin "The effects of Pornography: An International Perspective" näyttää että "epidemologiset" rikostilastot näyttävät tukevan sitä että porno vähentää seksuaalirikollisuutta. Jostain syystä kun pelien ja pornon kohdalla puhutaan naisten oikeuksista, ei katsotakaan mitä naisille tapahtuu, vaan sitä mitä salaisia ajatuksia jollakulla on yön pimeinä tunteinaan päässään.

Samoin on hyvä tiedostaa että tietokonepelien seksismi on itse asiassa tulkintaa. Ja että esimerkiksi Neito Pulassa -rakenne on seksistinen vain ehdoin "Naisen pelastaminen ei muutenkaan itsessään ole seksististä. Seksismiä olisi väittää ettei nainen voi pelastaa miestä tai että naisten kaappaamisessa on jotain hyväksyttävää."

Itse tosin painottaisin hieman enemmän siihen, että tulkinnat itse asiassa ovat harvoin mitään eksakteja asioita. Jos otetaan vaikka klassinen rivopeli "Custer's Revenge", jossa pikseligrafiikkaukossa lännenhattu ja kikkeli ovat näkyvimmät piirteet. Ja jossa pitää väistellä nuolia ja päästä toisessa päässä olevan pikselikaktuksen luo jossa sitten harrastetaan seksiä sidotun intiaaninaisen kanssa. Peli on rakenteeltaan paitsi seksistinen niin myös rasistinen. Grafiikka on kökköä, mutta tämänlainen ei kosketa oikein lainkaan pelin antamaa asennetta. Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa sanoa onko peli seksistinen. Se voi itse asiassa olla sellainen. Mutta aivan yhtä hyvin kyseinen peli voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on jonkinlainen makaaberi "kuollut vauva" -vitsi. Tällöin peli ei ratsasta seksismillä vaan sillä että seksismi on nimenomaan vastenmielistä. Myöhemmät pelit ovat tietenkin kertomuksellisempia ja niissä tulkinnanvaraisuutta on vähemmän. Mutta ei se ole täysin poistunut. Jokainen kulttuurikriitikko, kirjallisuudentulkitsija ja vastaava tietää tämän. (Edes minun blogini mielestäni äärimmäisen nerokkaat elokuva-analyysit eivät ole objektiivista tiedettä.) Usein tulkinnat kertovatkin enemmän tulkitsijasta kuin siitä mitä "elokuvat" tai "pelit" ovat kulttuurina ja taidemuotona.

On hyvä huomata että Sarkeesian on mielestäni hyvä taidekriitikko, mutta silti "Gamergate" oli keskusteluna asenteellista roskaa. (Eikä pelkästään siksi, että hän ei tunne "Assassins's Creed" -pelisarjan naiskuvaa, ja esitti tuota peliä kohtaan kerettiläisyyttä.) Ja tästä päästään moitteeseen.

"Tämän Päivän" tekstissä on kuitenkin yksi puute.

On asiallista katsoa tilastoja. Mutta on hyvä ymmärtää että ne eivät ole koko totuus. Keskiarvosta tulee helposti kaiken kuvaaja. Vihje tästä löytyy toki jo "Tämä Päivä" -blogin sinänsä hyvästä aiemmasta kirjoituksesta jossa kerrotaan, miten "Eli paikassa jota hallitsevat nörtit (tiedäthän pelokkaat, päivänvaloa kaihtavat, ujot, naisista unelmoivat, kellareissaan asuvat, betatason nörtit) oli yhtäkkiä joukko kaunopuheisia feministejä kertomassa miten seksistinen tämä paikka on. Yhtäkkiä tästä joukosta tehtiin paha sortajajoukko, mikä on erityisen naurettavaa kun huomioimme miten vuosikymmeniä naisia on yritetty houkutella pelien pariin. Kyseessä on yksi kilteimmistä ja ujoimmista ihmisjoukoista maailmassa ja he olivat yhtäkkiä myrkyllisiä ja vaarallisia misogynisteja." Toki tähän on helppo vastaus. Joku voisi sanoa että jollain tasolla ei pitäisi lähteä siitä että mietitään miksi pelimaailma selvästi koetaan seksistisenä sen sijaan että moitittaisiin naisia jotka kokevat jotenkin aidosti jotain oikeita tunteita subjektiivisesti päänsä sisällä ja tämä objektiivinen tosiasia olisi sitten jotenkin otettava huomioon. Ja jollain tasolla tämä vastaus on oikea, mutta väärällä tavalla.

Voidaan nimittäin nähdä jopa niin että tosiasiassa suurimmat ongelmat ovat tulkinnallisia. Ja nämä ovat maailmankuvallisia.
1: On turhaa ajatella että misogynisti olisi jotenkin naisia vihaava. Sen sijaan kulttuurissa voi todella olla naisia häiritseviä rakenteita joille miehet ovat sokeita. Ja koska he eivät osaa nähdä niitä, he eivät pidä toimintaansa mitenkään pahana tai ilkeänä. Ja tässä skeemassa omaa toimintaa helposti rationalisoi parhain päin. Syntyy mansplainingia.
2: Toisaalta aivan samoin voidaan sanoa että jos haluna on tulkita asia seksistiseksi, niin tämä on helppoa. Silloin tulkinta ja kokemus ei vain vastaa oikein mitään. Pitää kenties muuttaa omaa tulkintatapaa jos se tuottaa itselleen pahaa mieltä. ; Seksistinen tarina voidaan rakentaa siten että jos pelissä on kauniita naisia, kyseessä on naisen esineellistäminen. Mutta jos pelissä on komeita miehiä, se on toxic masculinity -mallin rakentamista miehille. Tulkintapotentiaalia riittää lähes yhtä paljon kuin "Custer's Revengessä". Ja jos tällä tiellä on, käytännössä mikä tahansa on seksismiä.

Mutta tartun asiaan siten että suuri osa kokemuksista on varmasti aitoja. Asian voi demonstroida vaikkapa sillä että ajattelee että maailmankuvallisissa malleissaan skeemautuneet ovat LAMPAITA. (Caps Lock vaadittu.) Jos tämänlaisia sanoja viljelee, syntyy varsin helposti tunnelma tietynlaisesta aggressiivisuudesta. Joku voi tuntea että tämä on jokin koulukiusaajatyylinen termi. Ja muutenkin ilmapiiri on mitä on. Rationaalinen ihminen saattaa rakentaa tästä kokemuksen siitä että väärät sanat johtavat huomion vääriin asioihin. Eli aggressiivinen keskustelija siirtää puheen aiheesta keskustelijoihin. Tämänlainen maailma on hyvinkin mahdollinen ja tämänlaiset tulkinnat hyvinkin todennäköisiä. (Empiiriesti koeteltu.) Ja jos tätä ihmettelee, niin syntyy tilanteita joissa syntyy ällistystä malliin "miksi vitussa he kokevat että olen aggressiivinen". Ja johon vastaus on "Maailma on väärin kalibroitu."

Ja tämä nähdäkseni on se syy mikä voidaan nähdä pelikulttuurin aggressiivisuuden taakse. Ja sen takana on kaksi suurempaa ilmiötä:
1: Pelaajia on paljon. Joten heissä on myös kusipäitä. Tilanne on itse asiassa tuttu uskontokeskustelusta. Tilastoissa keskiverto kristitty on varmasti aivan kunnollinen hahmo. Uskonnoilla on varmasti hyviäkin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen ja muihin asioihin. Siltikin tämä tilasto ei tee turhaksi tänään ilmestynyttä Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -teosta jossa korostetaan uskonnollisen väkivallan olemassaoloa, sekä sitä että uskonnollinen väkivalta on erityisen repivää koska se tehdään asiassa joka on ihmisen identiteetille tärkeä ja jota yleisesti pideätän hyvänä asiana. Ja se, että uskonnollisen väkivallan harjoittaja harvoin kokee itseään pahaksi. On helppoa katsoa että "eihän minun kaveripiirini" ja vedota kokemukseen ja mitätöidä uskontokritiikki. Samoin olisi helppoa tuomita koko uskonto ilmiönä demonisoimalla se lieveilmiöiden kautta. On oikeasti väärin puhua "tietokonepeleistä seksisminä". Se on aivan sama kuin keskustelisi siitä "ovatko televisio-ohjelmat komediallisia (vai tragediallisia)". Löytyy esimerkkejä suuntaan, mutta kysymys ei oikeastaan ole enää edes tulkinnasta vaikka oma näkemys onkin sidottu valikoituihin yksityiskohtiin. Pelaajia on liikaa ja pelejä liikaa erilaisia jotta voitaisiin sanoa että pelikulttuuri on yhtään mitään. Pelikulttuuri on pohjimmiltaan kaikkea. Ikäviä kokemuksia varmasti tulee eikä "pelikulttuuri ei korreloi seksismin kanssa" ole tässä muuta kuin yleinen tapa pestä oma käsi vastuusta. (Kysymys on samasta kuin koulukiusaajien kanssa. Ei heitä pidä ymmärtää ja kuvitella että he muuttuisivat. Heitä pitää rangaista! Ja tätäkään ei tehdä siksi että he muuttuisivat, vaan siksi että se tuntuu itselle hyvältä!)
2: Toisaalta jos katsotaan mitä minä teen kun pelaan. Olen saanut juuri "Shadow of Mordor" -pelin jota olen pelannut paljon. En ole hyvä pelaaja joten kiroilen paljon. Ja hyvässä pelissä vaikeustaso onkin sellainen että siinä on haastetta. Silloin onnistuminen tuntuu jossain. Tämä johtaa pakosti epäonnistumiskokemuksiin jotka sitten ovat nekin ärsyttäviä ja kiroiluaherättäviä. Etenkin kymmenennellä kerralla samaa kohtaa. (Ja miten monta kertaa se sama hyvin paha nemesis -vihollisörkki selviää henkihieverissä takaisin vaikka juuri päihitit-surmasit sen?) Massapeleissä kämmäily taas menee kahteen lokeroon. (a) Itsen kämmäilyä joka vituttaa etenkin kun kyseessä on tiimipeli ja (b) se, että muuten peli menee hyvin mutta sitten joku kädetön tampio mokaa usean tunnin työn tekemällä jotan typerää. Molemmissa ärsyttää. Ja tähän liittyy ... tietynlaista sanallista ilmaisua. Tässä kohden tulkintaskeema on kenties väärin kalibroitu.

Kun on sekä aggressiivisia ihmisiä että aggressiivista ilmaisua (jotka joskus tulkitaan helposti maskuliinisuutta korostavaksi sovinismiksi pelkästään siksi että ne ovat aggressiivisia koska joku jossain on ilmeisesti päättänyt että maskuliinisuus tarkoittaa aggressiivisuutta). Lisäksi tätä pahentaa se, että on selvää että mukana on niin seksistisiä ihmisiä kuin seksistisiä kirouksia joita ei ehkä pitäisi tulkita niin vahvaksi sovinismin hengen ydinmehuksi. Ja kun tämänlainen ilmaus syntyy, ei pidä ihmetellä jos ei enää puhuta peleistä vaan pelaajista. Sillä vaikka vain LAMPAAT harhautuvatkin aiheesta jonkun maukkaan yksittäisen sanan vuoksi - sen sijaan että kypsästi ymmärtäisivät että terve vastuullinen aikuinen ihminen tietää mikä tuossa sanassa on itseen osuvaa kritiikkiä ja mikä kertoo lähinnä sanojansa banaaliudesta - niin jossain määrin on varsin odotettavissa että ihmiset intoutuvat. Sillä kun puhutaan ihmisistä, puhutaan tunteista. Ja ne ohittavat yleensä järjen. Siinä mielessä olemme kaikki LAMPAITA. Maailmamme on väärin kalibroitu.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mukaan sopimisesta


Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita


Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti


En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.


Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kredibiliteetin rakentamisesta ; Kompetenssilla, ja välillä sitten ei.


Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä jotka "melko lailla pyörivät maineella". Tämän vuoksi epäonnistuminen on, paitsi isku perfektionismia ja laatua vastaan, usein myös sosiaalisesti noloa. ; Epäonnistuminen tuottaa häpeää ja vähentää arvostusta ja luotettavuutta. Asiaa voi pahentaa lähinnä tuomalla asiaa julki, ja esimerkiksi lehdistö joka riepottelee jotakuta julkkista demonstroi miten asian tietoon tuleminen helposti pahentaa tilannetta.

Paitsi, että usein nimenomaan näin ei käy. Silloin kun kysymys ei ole julkisuuden henkilöstä, ja joskus jopa silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö, asioiden ilmitulo haittaa luotettavuutta lähinnä jos sitä on yritetty pitää salaisuutena. Modernina aikana ihmisillä on hieman erikoinen suhtautuminen sosiaalipornoon ; Yritä kertoa jotain ja moni kokee sen tylsänä tuputtamisena ja oman tavallisuuden korostamisena joka voidaan ohittaa. Mutta jos yrität pitää jotain salassa, se on luonnollisesti hirvittävän kiinnostavaa strategista tietoa.

Itselläni on ollut raivostuttava tapa jopa rypeä omissa virheissäni ja ihmiset pitävät tätä "jonkinlaisena rehellisyytenä". Ja tässä sitä käsitellään samoin kuin yritysmaailman läpinäkyvyyttä (transparency). Ja tässä tilanteessa avoimuus lisää luotettavuuttasi. Kun kerrot virheistä, kredibiliteettisi jopa kasvaa. Ja ennen kaikkea se tarjoaa hyvin kestävää luottamusta.

Ja olennaista on että kun kredibiliteetti kasvaa jo virheistä kertoessa, niin jos sitten myöhemmin tekee virheitä siihen suhtaudutaan jopa enemmän siten että asiasta olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Kenties siis käy jopa niin että jos asioita yrittäisi peitellä, niin ihmiset katsoisivat että mitäköhän se tällä kertaa peittelee. Jopa onnistumisissa olisi tällöin epäilyksen häivä.) Eli luotettavuus, ja nimenomaan virhekestävä luotettavuus syntyy vuotamalla tietoja jotka lakkaavat joka tapauksessa kiinnostamasta ihmisiä heti kun se on avointa tietoa.

Ja virheenkestoa tarvitaan, ainakin niin kauan kun ollaan kokeilemassa erilaisia asioita, yrittämässä kehittää, korjata tai muuttaa olemassaolevaa. Tai jos yrittää innovoida jotain uutta. Tai jos on ihminen. Käytännössä luottamusta voi hankkia pelkällä vakaalla kompetenssilla, mutta tosiasiassa kätevintä, ainakin minunlaiselle ihmiselle, on nimenomaan korostaa sitä että tosiasiassa sitä voi selvitä varsin mitättömin vahingoin lähes virheestä kuin virheestä. (Tai törkeästä retoriikasta, joka ei minusta ole useinkaan virhe.)

Sitä on jopa sanottu että ihminen saa asioita anteeksi muutamalla strategialla. (1) Olemalla rehellinen ja läpinäkyvä, (2) pyytämällä anteeksi ja olemalla itse armelias, joustava ja hyveellinen muille (3) tarjoamalla kompensaatiota toisen menestyksestä. (+) Ja koska persoonani on armoton, enkä kehtaa pyytää anteeksi kun itselleni asia on lähes mahdottomuus, ja koska en ole kovin varakas voidakseni tarjota mitään kunnollista korvausta vahingoistani, on selvää että minun on ikään kuin välttämättömyydenkin pakottamana oltava sitten rehellinen ja läpinäkyvä.

Tämä johtunee siitä, että avoimuus liitetään itsekritiikkikykyyn. Ja kenties sen vuoksi meidän on helppoa sortua SIWOTI -syndroomaan, jossa naureskellaan tyhmille ihmisille. (Ja tästä on jopa eiskeptikoille sopivia versioita.) Nämä ovat äärimmäisen usein nimenomaan avoimia ja rehellisiä, ja jopa periaatteessa hyveellisiä ihmisiä, mutta itsekritiikin puute tekee heistä jotenkin jotain jolle on oikein - tai ainakin hauskaa - naureskella sellaisella tavalla jossa kredibiliteetti nimenomaan romahtaa.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Nemesis

Rauno Räsänen kommentoi "Päreissään" pahan ongelmaan ja julmiin jumaliin. "Mutta mikäs siinä – Ironmistress tuli taas kerran ‘pahan jumala esittelyssään’ paljastaneeksi kalvinistien syvimmän /ihmis-/jumalankäsityksen todellisen luonteen [sellainen ihminen millainen hänen jumalansa]. Piilopelagiolaiset kalvinistit uskovat pahaan, puolueelliseen ja siten lähes rasistiseen Jumalaan, joka suosii tiettyjä tekoja, tiettyä kansaa, tiettyä ihmisryhmää. Tällaisen jumala-käsityksen juuret juontavat [läntisessä] teismissä minnekäs muualle kuin varhaisjuutalaisuuden ankaraan Jahveen [sekä Olympos-vuoren ihmismäisiin jumaliin]." Huomiossa on varmasti jotain perää ; Ihmiset tuntuvat painottavan omassa uskonnossaan sellaisia puolia jotka jotenkin vastaavat heidän omaa temperamenttiaan. Myös mekanismiksi ehdotettu antropomorfismi on uskottava.

Itse en malta olla liittämättä tähän peräti Boyerilaisia sävyjä. Hänen huomioidensa mukaan uskonto rituaaleineen syntyy vasta kun uskotaan että joku tarkkailee omia synkimpiä salaisuuksiaan (strategista tietoa). Tämän vuoksi sosiaalinen nolous, synti ja moraalidogmat ovatkin uskontojen moraalioppien ytimessä, kuten väärinteko tuntuu usein värittävän niiden julkisen ilmenemisen.

Mieleeni tulee toki myös se, että melko usein ihmisen ja hänen kannattamansa liikkeen ongelmat saadaan esille nimenomaan ottamalla heidän oppinsa positiiviset asiat. Ja sitten vain katsomalla että kyseisen liikkeen seuraajilla on korostetusti piirteitä joissa nämä ihanteet ovat antiteesissä: (1) Esimerkiksi Zenistä kiinnostuneilla ei ole mielenrauhaa. (2) Ja libertaarit jotka korostavat valtion ja yleisen ihmisten kontrollin minimoimista vaatisivat, jotta heidän oppinsa olisi tehokas myös käytännössä, älykästä ja hyväntahtoista ihmistä. Mutta he tuntuvat yleisesti ottaen olevan jonkinlaisia sosiopaateilta vaikuttavia, sellaisia jotka jopa minun silmiini vaikuttavat "antisosiaalisilta".

 Joka johtunee ihan siitä että ihminen ei hae sitä mitä hänellä jo on. Hedonic treadmill vain polkee omaa tietään, ja jos ihminen joskus saavuttaa jonkin ennen tavoittelemansa asian, hän vain hakee ja ihannoi uusia, erilaisia, asioita. On tietyssä määrin hyväkin asia, että ihmiset tiedostavat temperamenttinsa ja luonteensa heikot puolet ja yrittävät sitten korjata niitä. Se vain johtaa tämänkaltaisiin epäintuitiivisiin tuloksiin ; Uskontojen ihannoimat hyveet ovat erityisen monien sen seuraajien huomattavia paheita.

Näiden mietteiden kautta voisin kuitenkin ottaa esimerkiksi Rauno Räsäsen itsensä. Olen huomannut hänestä erikoisen piirteen. Hän on kieltämättä älykäs mies ja hän on kirjoittanut monta hyvin mielenkiintoista blogausta. Kuitenkin hän näyttää monomaanistuvan. Niin, että Räsänen monesti tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen moittiva kommentaari "Takkirauta" -blogille. Ja näissä blogauksissa erikoista on se, että säännönmukaisesti:
1: Räsänen on aina juuri erimielinen kuin kommentaarin kohde, joka "Takkirauta" -blogin moniaiheisuudesta johtuen kertonee siitä että erimielisyys on jo institutionalisoitunut. (Itsekin olen hyvin usein erimielinen sekä "Takkirauta" -blogin että Rauno Räsäsen "Päreiden" kanssa. Mutta joskus on pakko kompata ja nostaa asioita esiin positiivisessa sävyssä.)
2: Hänen muut tekstinsä ovat aina ainakin "kertaluokkaa parempaa filosofiaa". Into moittia nimenomaan "Takkiraudan" tiimoilla johtaa siis blogin laadun huononemiseen, joka on mielestäni sääli. ("Takkiraudan" blogissakin on innostustrendi jonka voi nähdäkseni karkeasti arvioida siten, että katsoo montako kertaa tekstissä on sana "Ruukinmatruuna". Mitä useammin sana toistuu, sitä vähemmän perusteltu teksti on ; Sitä enemmän/todennäköisemmin se on dogmaattista väittämistä perustelun sijaan.)

En maltakaan olla lähestymättä asiaa nemesis -käsitteen kautta. Vaikuttaa siltä että humanistinen Rauno Räsänen on ajamassa hyviksi näkemiään arvoja ja asioita. Ja tässä prosessissa hän on ottanut ylleen jonkinlaisen sankarin naamion. Ja "Takkiraudan" kirjoittajasta on sitten tullut hänen nemesiksensä. ; Ja tässä tilanne muistuttaa todellakin hieman sarjakuvienkin sankari-vihollinen -suhdetta. Sarjakuvien sankarit ja viholliset ovat monissa asioissa toistensa vastakohtia. Mutta joitain ydinkysymyksiä ja lähestymistapoja he aina myös jakavat.
1: Νέμεσις -käsite viittaa koston henkiin, jotka iskivät nöyryyden puutteeseen. Eivätkä mihin tahansa nöyryyden puutteeseen. Vaan nimenomaan hybrikseen jumalan edessä. Ihminen joka oletti itsestään liikoja sai ansionsa mukaan (νείμειν). Koska ei osannut olla nöyrä ja oikeaoppinen. Tässä mielessä Rauno Räsänenkin varmasti jossain määrin kokee taistelevansa syvää epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja tässä kohden "Takkiraudan" blogi edustaakin luultavasti syvää ideologista kuilua. "Takkiraudan" konservatiivisen maailmankuvan dogmat ovat juuri niitä joista Rauno Räsänen on oleellisesti erimielinen.
2: Toisaalta vaikuttaa että jossain määrin näitä blogisteja yhdistää moni asenteellinen seikka. Tietyssä määrin voisi lähteä projektiosta ; Nemesissuhteissa vaikuttaa hyvin usein olevan nimenomaan niin, että siinä vihollisessa on joitain sellaisia piirteitä joista nimenomaan itsessä ei pidä. Paljon samaakin siis löytyy.

Nemesis on alkuperäisen termistönsä kautta melko mutkikas. Hybris on jotain josta usein varoitellaan. Ja koston enkeli nemesiskin rankaisi juuri niitä jotka olivat hybriksessä, epänöyrinä Jumalille. Ja tätä kautta onkin selvää että hybris on tässä muodossa käsitteenä dogmaattisen maailmankuvan oikeellisuuden puolustaja. Eli nemesiksen takana on nimenomaan kulttuurillinen hybris ja sen takana oleva valta. Nemesiksen ja rangaistavan suhde on siis kahden dogman valtasuhde. Ja näin käy helposti myös ihmisten kanssa.

Haen synteesiä Rauno Räsäsen ja "Ironmistressin" väliseen konfliktiin tarkastelemalla asiaa Adoronon kautta. Adorno näkee, että suurinta kiukkua aiheuttavat usein nimenomaan sellaiset ihmiset jotka ovat "vääräoppisia mutta onnellisia". Eli jos jokin elämäntapa nähdään tuhoisana ja joku nauttiikin sellaisesta, se uhkaa hyvin syvällisellä tavalla nimenomaan omaa maailmankuvaa.
1: Rauno Räsäsellä näyttää olevan syvästi luonteenomaista toimia näin muidenkin kuin "Takkiraudan" kanssa. Hän esimerkiksi osoittaa ärsyyntyneisyyttään uusateisteja hyvin vahvasti, ja samalla kun hän tuo esiin kiinnostavan ateistin, se kertoo hyvin paljon siitä minkälainen on hyvä ateisti. Hännikäinen kelpaa koska hän ei ole onnellinen ateisti vaan joku joka "En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään" koska "Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Voidaan siis nähdä että Takkirauta on jotenkin ongelma. Hän pärjää vaikka hän elää Räsäsen maailmankuvassa varsin vastenmielisellä asenneilmastolla. ; Jossain määrin Rauno Räsästä pitääkin ymmärtää sitä kautta, että hän on perussävyltään "melko nietzscheläinen". Takkirauta taas edustaa hyvin syvää kaunaisuutta, joka tekee tästä negativiisuudesta jopa jonkinlaisen hyveen. Rauno Räsäsen toistuva ajautuminen Adornon kuvaamaan "onnellisten kerettiläisten" moitintaan vihjaavat siihen että Räsänen, ilmeisen syvästi tuntevana miehenä, on taipuvainen siihen mitä Nietzsche kutsui ressentimentiksi.
1: Tätä vahvistaa se, että Räsänen näyttää olevan "yhtä vapaa" kuin monet paatuneet ateistit. Ne, jotka ovat reaktiivisia uskontoon ja joiden näkemykset on aina muokattava konfliktiin uskovaisten kanssa. Jaakko Heinimäki onkin kuvannut näitä käänteisiä teistejä täsmälleen yhtä dogmaattisiksi kuin moittimansa fundamentalistikristityt. Ja jotka eivät ole tietysti vapautuneet uskonnosta koska pakkomielle palata aina asiaan kertoo siitä että asiasta ei ole vapauduttu.

Räsänen ei pidä kaunaisuudesta, johon hänellä on taipumuksia. Takkirauta taas tunnustaa oman kaunaisuutensa ja modifioi tämän buddhalais-juutalaiseen misoteistiseen ja misantrooppiseen pessimismiinsä, jossa ihmiset ovat "paskiaissisältöä paskiaiskuorrutuksella" ja maailma täynnä kärsimystä. Ikään kuin kyseessä olisi elämänkokemuksen tuoma viisaus eikä pelkästään se, että ihminen menee kovissa kokemuksissa rikki, jolloin hänen kokemusmaailmansakin voisi olla sangen vääristynyt, vaikkapa "dogmaattis-paranoidi". Takkirauta harjoittaa siis onnellisena väärää ideologiaa, jonka Räsänen jollain tasolla tunnistaa itsessään ja rakentaa tälle epäonnistumiskokemukselle kätevästi projektion kohteen valitsemalla juuri "Ironmistressin" nemesiksekseen.

I don't usually
play "Minecraft".
But when I do,
I am Herobrine.
Kaiken kaikkiaan Räsäsen into palata "Takkiraudan" äärelle vihjaa että hänen päässään pyörii kostonhimoinen mylly, joka on itsellenikin tullut varsin tutuksi. Mylly joka kertoo siitä miten joskus asiat toimivat katkeroitumisella ja moraalisella paheksunnalla. Voimalla jota voi humaaneimmillaankin ja positiivisimmillaankin kuvata vain muodossa "Niin no, noihin blogiteksteihin (lue: pimahduksiin) perehtyneenä heittäisin, että Napsu tekikin tämän ei saattaakseen paaveja naurettavaan valoon, absurditeettiarvosta tms., vaan jokseenkin masokismista." Prosessi kertoo omista arvoista ja ideologisen tason syvästä erimielisyydestä. Prosessi kertoo myös yleisestä psykologisesta samankaltaisuudesta. Ja ennen kaikkea se kertoo ressentimentistä, joka paljastaa missä oman mielen pienet dogmat sijaitsevat. Näiden paljastuttua ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin miettiä Aaron Jamesin kusipäisyyden määritelmää ; Kusipää tekee asioita joiden hän jollain tavalla tietää olevan väärin, mutta tekee sen jonkinlaisesta moraalisesta närkästyksestä, ja katsoo että tämä intentio ikään kuin oikeuttaa sen teon.