Tuulilasilla ; Miten kielioppinatsius parantaa maailman ymmärtämistä

Kirjoitan usein facebookiin typeriä sanaleikkejä. Esimerkiksi tuoreesti eräs autoliikkeen mainos "Minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" sai minut kirjoittamaan, että jos hankin ajokortin niin ajan autolla. Tämänlainen kieliniuhotus on joskus johtanut hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran viittasin uutiseen jossa rosvo "varasti lapsen haudalta". Pahastutin ihmisiä jotka ajattelivat, että nauroin rikokselle kun hihittelin sille että otsikossa oli epäselvää varastettiinko haudalta itse lapsi vai lähtikö luvattomasti mukaan haudalla ollutta pientä irtaimistoa.

Tämä on tietysti kieliniuhotusta. Se soveltuu puujalkavitseihin. Hyvää huumoria tai hyvää filosofiaa näistä ei oikein tahdo saada irti. Asiaa ei taatusti paranna se, että oma suhteeni oikeaoppiseen kielenkäyttöön on hyvin epämääräinen ellei peräti perverssi. Pidän enemmän sanoista ja ilmaisuista, kuin lauseista. Äidinkielenopettajat eivät luultavasti kykene seuraamaan kirjoituksiani ilman jonkin sortin itkun silmään tulemista.

Toki esimerkiksi Pasi Heikura on "Aristoteleen kantapää" -ohjelmassaan jalostanut tämänlaisista kielikukkasista varsin laadukasta äidinkieltä joka sattuu vieläpä huvittamaan. Edutainment jossa huumori kohtaa älykkyyden on mahdollinen. En kuitenkaan lennätä puujalkavitsejäni tähän suuntaan. Silti niiden harjoittaminen on oleellisen tärkeää hyvän filosofian tekemisessä.

Mitä nimittäin tapahtuu, jos saan eteeni tekstin "minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" Lauseessa on selvästi kaksoismerkitys. Mutta vaatii hirveän omituisen mielen näkemään tässä tulkinnallisuudessa mitään ongelmaa. Selvästi on tietty tulkintasisältö. Ja vain joku puolihullun facebookpäivitysvitsi voi ottaa vaihtoehtoista tulkintaa edes vakavasti. Väärillä tulkinnoilla tehty nenäkkyys osoittaa kypsymättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä kielessä aivan tavallisia puutteita, jotka eivät oikeasti ole mitenkään ymmärtämistä haittaavia on persoonallisuushäiriö eikä oveluutta.

Itse asiassa valtava määrä viestintää vaatii kontekstin. Niin sanottu hyväntahtoisuuden periaate onkin tämän vuoksi tarpeen (kohtuudella). Siinä oletetaan että vastapuoli on koherentti ja ymmärrettävä järkevä ihminen. Ystävällisellä tulkinnalla ei nähdä ristiriitaa siellä missä sitä ei ole. Ihmiset tekevät tätä luonnostaan. Richard Wiseman kirjoittaakin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjassaan siitä miten tämänlainen aukkojen peittäminen on oleellinen osa prosessia jolla ihmiset saadaan uskomaan että jollakulla on selvännäkemisen lahja tai kyky lukea ihmisen luonnetta ja elämäntapahtumia (niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa) vaikkapa horoskoopeista tai teelehdistä. Kun tulkinnoissa on monimerkityksellisyyksiä, ihmiset tulkitsevat ne ikään kuin luonnostaan parhain päin. Ennustajat siis ennustavat oikeasti monimerkityksellisiä mutta ihminen kontekstoi ne ja väärät tulkinnat jäävät kuin itsestään pois. Väärät tulkinnat ovat niitä "en aja tuulilasilla" -mallisia, niitä ei edes mietitä tietoisesti. Vahvistusharha ohjaa tulkintoja.

Ilmiötä voi valaista kognitiotieteen puolella käytetystä esimerkistä ; Jos luemme lauseen "Hiiri joka on pöydälläsi on rikki" syntyy mielikuva hiirestä. "Hiiri joka on pöydällä on papanoimassa" synnyttää toisenlaisen mielikuvan hiirestä. Emme helposti huomaa että toinen tulkinta olisi edes mahdollinen. (Molempia yhdistää lähinnä tilanteen ärsyttävyys.) Lauseen viimeinen sana muuttaa tulkintakenttää. Ja jos tämänlaisia lauseita ei laiteta vierekkäin, emme edes huomaa miten ovelasti kontekstintajumme on sulkenut tulkintakenttiä. (Tämän vuoksi suuri osa postmodernismista on epäuskottavaa. Ja tämän vuoksi voimme ymmärtää toisiamme edes jokseenkin hyvin. Kaikki tulkinnat eivät ole ollenkaan yhtä hyviä.)

Wiseman opettaa ainakin sen, että että jos haluaa välttää huuhaaseen hairahtumisen - tai jopa huijatuksi tulemisen - on tarpeen kiinnittää huomiota epätarkkuuksiin ja monitulkintaisuuteen. Ne kun paljastavat mitä kaikkea esimerkiksi ennustajan puhe tai kirjoitettu filosofinen teksti pitää sisällään. Onko sanoma selkeä, onko se ontto tavalla jossa ihminen täyttää tyhjät kohdat päästään kuin persoonallisuuden actionsankariin? Toki tämä koskee pääasiassa paranormaaleja ilmiöitä. Ja kenties tämän yhteyden vuoksi ateismi korreloi kielioppinatsiuden kanssa.

Tämä varovaisuus on arjelle vierasta. Ja tottavie se unohtuu helposti - viisailtakin. Siksi asiaa on hyvä harjoitella ahkerasti vaikka puujalkavitsien avulla. (Pahat kielet kertovat että filosofi on varovainen siihen päivään asti kunnes hänestä tulee professori. Sen jälkeen hän ei koe tai tunnusta olevansa koskaan väärässä. Väite ei liene täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.) Monimerkityksellisyys luo tulkintaa ja rakentaa sisältöjä myös tieteentekijöillä. Wiseman kertoo Donald Naftulista joka arpoi hölynpölyä jonka akateeminen yleisö otti vakavasti. Uskottavuus oli rakennettu kertomalla kuvitteellinen CV. Luentoa kuvattiin mielenkiintoisena ja innostavana. Samoin esille nostettiin Sokal joka livautti hölynpölyä postmoderniin julkaisuun. Sekä Naftul että Sokal tekivät temppunsa aloilla joilla on tavallista käyttää kuvainnollista kieltä. Ja joissa eksakti määrittely ja matemaattinen ilmaus koetaan helposti kauhistuttavana ja kahlitsevana.

Viisaiden koulutettujen ja taatusti älykkäiden ihmisten hairahtuminen taas liittyy tuoreeseen, mielestäni hyvin mielenkiintoiseen asiaan. Siinä on kysymys Sokalin kaltaisesta tieteeseenlivahtamisesta. Ja siinä on mukana tekoälyä. Tätä kautta pääsen halailemaan monia lempiaiheitani samanaikaisesti.

Facebooksivuilleni tuli kommentti joka sanoi "Testasin SCIgeniä Kristevalla, Foucaultilla ja Derridalla niin se tuotti höpinää Turingin koneista ja von Neumannista. Fail, koska ei Kristeva osaisi tuottaa niin selkeää tekstiä." Tämä oli osuva huomio varsin hupaisaan tilanteeseen. (Trollaus laadunvalvonnanmenetelmänä ihastuttaa minua suunnattomasti.) Springer ja IEEE ovat nimittäin joutuneet poistamaan julkaisemiaan tutkimuksia. Tietokone kun oli arponut niihin sisältöä jossa oli käytetty lähdeviitteitä ja vastaavia tehokeinoja. "The papers were generated by a piece of free software called SCIgen, developed in 2005 by scientists at MIT. SCIgen randomly generates nonsense papers, complete with graphs, diagrams and citations, and its purpose was to demonstrate how easily conferences accept meaningless submissions. Labbé, who has built a website that allows users to check whether a paper was generated using the program, said he did not know why the papers had been submitted. Most of the conferences took place in China, and many of the papers named real authors, some of whom may or may not have known their names were being used in this way. One author claimed he had created the paper to test a conference." Julkaisuja oli mennyt läpi hirveän monta. 120 kappaletta. Selvästi kysymys ei ole yksittäistapauksesta. "For a layperson, looking at scientific papers can be an exercise in humility. We know most of those words, and surely they make sense in some capacity, but high concept research uses, by necessity, some very complicated language. Apparently not even the publishers of these papers are as adept as we thought at gauging their meaning, as the work of one researcher reveals."

Luultavasti Wisemanilla olisi paljon sanottavaa. Selvästi merkitystä tulkitaan ja yritetään olla suopeita. Ihmistieteiden symboliikan käyttö ja runollinen kieli ovat lähtökohtaisesti alttiita monitulkintaisuudelle, joten tietokoneen olisi tältä osin helpompaa tehdä uskottavia lausuntoja. Lausuntoja joilla olisi edes yksi järkevä tulkintatapa. Laskuvirhe taas on laskuvirhe ja tieteellisessä kaavassa oleva asiavirhe on asiavirhe. Näin huijaaminen on vaikeampaa, tai oikeastaan helpommin huomattavaa.

Monen, ainakin minun, mielessäni ensimmäinen ajatus tietokonearvotusta tutkimuksesta on "lööperi". Siksi tietokonearvottu teksti on jotenkin vielä vakuuttavampi kuin Sokalin ihmiskätten tuotos. (Itse asiassa Sokalin livahduksen taakse on nähty se, että Sokal olisi voinut hyvin laittaa lööperin sekaan ihan oikeaakin filosofiaa. Ja että ihmiset luottivat että Sokal osaa oman asiantuntemusalueensa, sen jossa törkeät asiavirheet olivat. Tietokone ei osaa huolehtia tämänlaisesta.) Kuitenkin on mahdollista että on olemassa algoritmin hienostuneisuuden raja, jonka jälkeen tekoäly joka imitoi tutkimustentekoa ei ole enää irvokas parodia vaan muuttuu itse asiaksi.

Kuitenkin selvästi algoritmi on varsin edistynyt. Se ei ole pelkkä "satunnaisia lauseita ja satunnaisia lähdeviitteitä". Muotoilussa ja lauseiden rakentamisessa on käytetty hyvinkin osaavaa algoritmia. SCIgen kertookin että generointi on tehty "SCIgen is a program that generates random Computer Science research papers, including graphs, figures, and citations. It uses a hand-written context-free grammar to form all elements of the papers. Our aim here is to maximize amusement, rather than coherence." Loppujen lopuksi tämä ei paina tämän kyseisen algoritmin kohdalla paljoa. Mutta laajemmassa mielessä tekoälyn suhde tieteentekoon ei ole "lähtökohtaisesti tukossa". Jos tekoäly keskittyisi sisäiseen koherenttiuteen, ja tekoäly olisi nykyistä tehokkaampi, olisi kenties aivan mahdollista että tieteellisessä konfrenssissa luettaisiin tietokonegeneroitu tutkimus jolla olisi aitoa uutta soveltamista, tieteellistä sisältöä ja arvoa.

Itseäni huvittaisi jos tekoäly saavuttaisi ensimmäiset menestyksensä juuri ihmistieteiden puolella. Siellä kun on korostettu ymmärtämisen tärkeyttä kalkyylinhallinnan yli. "Kylmä konemaisuus" on niitä syytöksiä joita sillä rintamalla heitetään vastapuolelle. Alkeellisen tekoälyn menestys vihjaa siitä, että satunnaisuus ja mielivalta olisivat laatua tärkeämpiä. Tieteenteon prosessin simulointiin keskittyneen algoritmin käyttö taas viittaisi siihen että robotti olisivat jotenkin oleellisesti samanlainen viisas kuin Derrida. Pahimmat kielet sanovat, luonnolliseti, että näin on jo tapahtunut. Ja korostaisivat että tieteessä, kuten kielioppinatsiudessakin, kysymys on huomiokyvystä, tarkkuudesta ja yksiselitteisyydestä. Kun taas postmodernismissa on kysymys epämääräisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja siitä että tekstin takana ei ole mitään, "kirjailija on kuollut" ja kaikki järki, oivallus ja sisältö joka tekstissä on syntyy tulkitsijan omassa päässä.

Kaiken kaikkiaan on herkullista mietiskellä kysymyksiä kuten onko robotti parempi, huonompi, luovempi, vai samanlainen filosofi kuin vaikkapa Julian Kristeva. Minä en liene oikea henkilö sanomaan tästä mitään, sillä Kristevan ja SCIgenin tuottamia tekstejä yhdistää se, että molempia on hirvittävän nautinnollista lukea syvässä humalatilassa. Molempien lukukokemusta yhdistää se, että sitä ollaan syvästi yhteydessä jonkin itseään suuremman kanssa.

Jos Platon menisi terapiaan.

Platonin luolavertauksessa on esitelty ihmisiä jotka ovat kahlehdittuina pimeän luolan perään. He näkevät luolaansa vain varjoja. Sitten yksi vapautuu kahleistaan ja käy ulkona. Hän näkee että varjot ovat vain heijasteita suuremmista aidoista asioista. Hän ei kuitenkaan saa kovin hyvin selitettyä tätä niille joiden kokemusmaailma ei pidä sisällään mitään muuta kuin varjot.

Tässä muodossahan tarina muistuttaa sitä, että ihmisillä on ymmärryshorisontteja. Viisautta ei voi vain kaataa korvasta sisään. Näin ollen luolasta vapautunutkin voi korkeintaan rikkoa kahleet ja ohjata valoon. Selittämällä asia ei muuksi muutu. Tällä Platon vastasi myös kätevästi kritiikkiin jota hänen ideamaailmansa kohtasi. Hän vertasi empiiristä todellisuutta varjomaailmaan ja ideamaailma on tarinassa se "oikea maailma". (Ajatus voi tuntua omituiselta koska tosimaailma on Platonilla ikään kuin vajavainen iteraatio. Luolasta vapautunut voisi vapautua tajuamaan ideoiden maailman.)

Koska Platon oli nykymaailman silmin varsin epäeettinen. Koska hän kirjassaan "Valtiot" kannattaa hyvin tiukkaa kontrollia ja yksinvaltaisuutta, tämä voitaisiin nähdä nykymaailmassa ongelmana. Asiaa ei auttaisi se, että Platon "paini" pankrationia, joka on nykyihmisten silmiin hyvin väkivaltainen - eikä näyttäisi oikeasti painilta. Siksi, kun nykyään väärinajattelijoita ei polteta roviolla tai laiteta kotiarestiin - kuten vanhoina hyvinä aikoina tehtiin - ei olisi yllättävää laittaa Platonia terapeutille. (Tämä ei ole oleellista, jos tarinani ei vedonnut niin oleta ajatuskokeen vuoksi että Platon menisi terapeutille.)

Terapeutti sitten näkisi Platonin ja katselisi hänen tuotoksiaan. Hän näkisi luolavertauksen aivan eri tavalla.
1: Hän "ei voisi olla huomaamatta" luolan feminiinistä symboliikkaa. Voidaankin siksi sanoa että luolavertauksen alussa ihmiset olivat istukalla kohdussa. He näkivät varjojen liikehdintää, mutta eivät tienneet mitä se tarkoitti. Tämä viittaa tietysti siihen että vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä. Ja koska varjot kuvasivat erilaisia tavaroita, on luultavaa että tätä seksiä harjoiteltiin hyvinkin "luovasti" käyttäen sellaisiakin keinoja joita luonto ei ihmiselle ilmiselvästi tähän suorittamiseen anna. Tämä varjo oli sitten jäänyt tuntemattomana kokemuksena piilotajuntaan. Näin ollen kyseessä on ennen syntymää alkaneesta traumasta.
2: Luolasta vapautumista, eli syntymää, tarina pitää vapauden saavuttamisena. Tämän voidaan nähdä viittaavan lapsille tyypilliseen kaikkivoipaisuusihanteeseen. Onhan esimerkiksi Kristevan mukaan niin, että lapsi ei aluksi ymmärrä omia rajojaan vaan ajattelee että maailma on ikään kuin osa häntä ; Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Todellisuus murskaa tämän tilan ja seurauksena on luonnollisesti pettymys ja ahdistus. Kysessä on jokaisen ihmisen elämää koskeva trauma. - Tätä vasten onkin jo ymmärrettävää miksi Platon ei tyydy siihen mitä tarina opettaa; että varjoja heijastavat todelliset asiat. Platon on luolasta tultuaan ollut hetken aikaa kaikkivoipaisuusfantasiassaan mutta pettynyt sitten. Voidaankin nähdä että Platonin ideamaailma on defenssi. Kyseessä on joko rajallisuuden kiistäminen (torjunta) tai taantuma juurisyntyneen lapsen tasolle (repressio). Ideafilosofia on siksi vain traumasta johtuva oire; Se huutaa siitä että Platonin mielenterveys paukkuu ja vaatii siksi palata kaikkivoipaisuuskuvitelmiin.
3: Tätä kautta Platonin seksuaalisuuskin on vääristynyttä. Hän ei näe seksiä seksinä, vaan yrityksenä palata luolaan. Platon ei siksi yhdy vaan yrittää tunkeutua luolaan jotta voisi palata esiluolaan vapauttajana. Yhdyntä on siksi lisääntymiskeskeistä ; Platon yrittää opastajan roolillaan saada kokea tuoreesta syntymätä tuleva kaikkivoipaisuuden tunne. Jälkikasvu nähdään luolassa vankina olevina hahmoina jotka yritetään vapauttaa ja itselle annetaan tässä kaikkivaltias ylivertaisen pelastajan rooli. Vastasyntyneen lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelma glorifioidaan kuvaamalla sitä ihanteena ja antamalla sille painoarvo ymmärtämisenä. Syntymän kaikkivoipaisuusmaailmaa kuvataan ihmiskasvuna, joka tietysti vaikuttaa lapsien elämänkäsitykseen turmiollisesti, ja tämä ohjaa välineelliseen hallitsevaan ja egoistiseen käyttäytymiseen. Tämä luonnollisesti vääristää myös Platonin omaa roolia isänä, jonain jonka roolina on täyttää kaikkivaltiaan saappaat. Kaikkivaltiaan isän ajatus on ihmiselämän kannalta kestämätön, koska se heikentää epäonnistumisenkestoa ja altistaa jatkossa tulevillekin traumoille. Myös Platon itse kärsii, koska hänen roolinsa vapauttaja-opastajana, kaikkivaltiaana isänä, on psykologisesti tuhoisa, siinä ei kestetä epäonnistumisia ja tätä kautta Platonin traumoista selviämisstrategia johtaa siihen että hän traumatisoituu jatkossakin mahdollisimman helposti.

Tämän viitekehyksen kautta Platonin yksinvaltias-filosofi on vain luonteva jatkumo ajatuksesta omasta kaikkivoipaisuudesta. Ideamaailma on vain keino joka antaa tälle hallinnan harhalle luvan. Platonin elämänkokemukset - mukaanlukien hänen perverssioita harjoittaneet vanhempansa - ovat muokanneet hänen maailmankuvastaan hyvin omituisen. Tämän takia Platon tarvitsisi terapiaa - kuten ilmeisesti jokainen muukin filosofi joka on koskaan missään milloinkaan erehtynyt tekemään ajatuskokeita ja yrittäneet selventää näkökantojaan esimerkiksi vertauksin.

abjekti

On varsin tavallista että uskovaiset soveltavat uskonnottomuuteen psykoanalyysin keinoja. Fundamentalistipuolella tämä on vääristynyt "isähaava"/"äitihaavat" -typpisiin puheisiin joissa ateismin katsotaan johtuvan huonoista vanhemmista. Vanhempien katsotaan siis antavan kuvan isyydestä joka sitten heijastuu analogisena siihen Taivaan Isään. Ateismi on siis kapinaa vanhempia vastaan.

Hieman sävyisämpinä kulmina voisi ottaa esimerkiksi vaikkapa "Oljenkortta veistämässä" -blogin esityksen aiheesta. "uskonnossa ja psykoanalyysissa on jotakin samaa. Kristevan mukaan molemmat kuvastavat ihmisen kaipuuta rakkauteen. Tällainen rakkaus toimii psykoanalyysissa tervehdyttävänä voimana, joka kumpuaa lopulta ihmisestä itsestään. Psykoanalyysissa rakkaus projisoidaan terapeuttiin muiden tunteiden ohella, mikä on vasta alkua paranemiselle. Psykoanalyysin tehtävänä on Kristevan mukaan herättää mielikuvitusta tuottamaan paranemista ohjaavia mielikuvia." ... "Kristeva on itse kasvanut katolisessa perheessä ja kertoo teoksessaan pyrkineensä kokemaan uskon voimakkaasti elämässään nuorena, kunnes luovutti ja päätyi ateismiin. Hän kuvaa omaa siirtymistään ateismiin repressiona eli kieltämisenä, joka on yksi psyyken suojamekanismeista. Kristevan mukaan ateismi voikin olla psykoanalyysin näkökulmasta juuri repressiota - pakenemista. Kristeva on muutenkin paikoitellen säälimätön ateismia kohtaan. Teoksessa Musta aurinko - masennus ja melankolia hän käsittelee masennusta ja paljon myös uskontoon liittyviä kysymyksiä ja toteaa, että masentunut on "jyrkkä ja synkkä ateisti"."

Ei ole vaikeaa huomata, että sävy on identtinen "isähaava/äitihaava" -ajattelun kanssa. Tässä on nyt sitten selvästi jotain jota on syytä käsitellä hieman tarkemmin, jo ihan sen takia että tämä näyttää vetoavan moniin ja moni ottaa sen vakavasti.

Minun on tietysti jo itsessään hieman hankalaa ottaa näitä näkemyksiä vakavasti, koska en rehellisesti sanoen juurikaan luota psykoanalyysin relevanttina välineenä. Joku voisi toki huvittuneesti tehdä huomioita siitä että olen varsin "ahdistunut, jyrkkä ja synkkä".
1: Huomio on sinänsä tosi, mutta ei sen todempi kuin se, että autismin syyksi nähtiin aikanaan vanhemmuussuhde. Esimerkiksi minulla on kieltämättä "tiettyjä vaikeuksia" vanhemmuussuhteissani, joka sopisi siihen että olen "näyttelemässä roolia autismin kirjossa" mutta tämä ei silti tarkoita että tämä autismin teoria olisi tosi. Se oli tosi pikemminkin kasvatustaustateoriasta huolimatta, ei sen vuoksi.
2: Olin "masentuneimmillani, jyrkimmilläni ja synkimmilläni" ollessani kristitty. Nythän minä olen suorastaan "iloinen ja riemukas veikko".

Kuitenkin asiassa on vielä syvempi asia. Sen voisi ottaa esiin kun ottaa tarkasteluun Kristevan termin abjekti. Kun Kristeva puhuu abejktista, hän tarkoittaa elementtiä joka on suhteessa ihmisen sisäisen ja ulkoisen väliseen suhteeseen, joka on hieman irrallaan mutta jota ei kuitenkaan voida täysin erottaa. Tällöin kysymys on osittaisesta symbioosista, jota ei voi ohjata täyteen symbioosiin. Se ilmenee usein muodottomuutena. Tätä kohtaan tunnetaan yleensä syvää pelkoa ja inhoa. Abjekti on syvimmän torjunnan kohde, ja psykoanalyysissä torjunta liittyy vahvasti kaikkeen ongelmalliseen.

Kristillisessä teologiassa kuolema on muuttunut välivaiheeksi. Sen selvärajaisuus on rikottu ja siitä on tehty abjektiivinen. Etenkin uskonnoissa joissa kuolema on eipersonifioitu, hahmoton raja, muutostila jota ei kuvata esteettisenä, ovat suhteessa kuolemaan abjektiivisia. Kristinuskossa paratiisi saa estetiikkaa, mutta itse kuolema jätetään usein muotoilematta. Kuolemasta tulee tätä kautta varsin epämääräinen ja pelottava ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä että kristinusko on, paitsi eheytymisen, myös torjunnan ja neuroottisuuden luola.

Vastaava on tietysti itsessään Jumalasuhteessa. Kristeva itse toki näyttää kokevan sympatioita mystiikkaa kohtaan, mutta tässäkin on hyvä huomata, että mystikon voidaan nähdä tavoittelevan "symbioosisuhdetta äitiinsä". Kristevan mallisessa psykoanalyysissähän ajatellaan että vauva ei vielä oikein tiedosta omia rajojaan ja että hän on kokenut erityistä symbioottista suhdetta äitiinsä. Ja tämän kokemuksen särkyminen on seurannut kun yksilöllisyyden ja oman ruumiin rajojen tiedostaminen on tullut vastaan. Mystikko tietysti yrittää palauttaa tätä symbioosisuhdetta. Mutta mystiikassa tämä kokemus on vain pieni häivähdys ja tämän jälkeen ihminen joutuu elämään maan päällä irrallaan tästä Jumalakokemuksesta, josta hän on saanut vain pienen välähdyksen ja aavistuksen. Mystisen kokemuksen loppuminen ja arkeen palautuminen tekee Jumalasuhteesta itsestään abjektin. Maailmassa eläminen on siksi traumaattista ja mystiikkaan palaaminen voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä elää maksimaalisessa torjunnassa.

Näin ollen etenkin uskonto näyttäytyy suorastaan jonain joka traumatisoi ihmistä niin paljon että pakottaa tämän repressioon. Terapiamyllyä voisikin kuvata Nietzschen "Human, all too human" -kirjan uskonnon terapiamyllyttämisen tapaan "Christianity came into existence in order to lighten the heart; but now it has first to burden the heart so as afterwards to be able to lighten it. Consequently it shall perish." Uskonnon terapiaa muistuttavat muodot eivät tässä näytäkään minään uskonnon hyvyyden oikeutuksena, vaan äärimmäisenä vallankäyttönä. Ensin luodaan "kuviteltu isäsuhde" ja kasvatetaan lapset uskomaan tämänlaiseen tavalla. Sitten traumatisoidaan heidät määrittelemällä elämä symbioosin rikkomiseksi. Ja sitten tarjotaan parannusta. Tämä on strategiana eettisesti ja terapeuttisesti samantapainen asia, kuin jos ensin löisi jotakuta turpaan ja sitten myisi tälle heti perään laastaria.

Sartren kuvasi miten ateistikaan ei voi irtautua Jumalan käsitteestä. Tässä suhteessa Sartren käsitys ateistin jumalasuhteesta vertautuu hieman Dostojevskin ajatuskokeeseen, jossa hän pyysi että"yritä olla ajattelematta sinisilmäistä jääkarhua". Tämä on tietysti mahdotonta. Psykoanalyysi tietysti viittaa tämäntapaiseen asiaan. (Muuten tämä ei olisi tässä blogauksessa.) Uskontoajattelun opettaminen sitoo ihmiset käsitteeseen. Jumalasta jauhetaan niin paljon että ateisti joutuu käytännössä elämään uskontokeskustelun sävyttämässä maailmassa irrallisena. Ateisti ajetaan abjektiin rakentamalla ympärille kulttuuri joka ajaa heidät sinne. Tässä mielessä uskonto voidaan rakentaa keinotekoisen trauman rakentamisena. Jos normaali lapsi joutuu käymään omien rajojensa käsittämisen, on aikamoista vallankäyttöä rakentaa kulttuuri joka pakottaa ateistit kahteen tämänlaiseen irtautumiseen rakentamalla vielä yhden affektin fantasiamaailmaan joka opetetaan kaikille.

Siksi minun onkin hiemanvaikeaa uskoa psykoanalyyttiseen kristillisyyteen. Se, paitsi nojaa epäuskottavaan menetelmään, on tämän soveltamansa menetelmän valossa sen verran ongelmallinen että menetelmän hyväksyminen johtaisi itse asiassa vaatimukseen kristillisyydestä luopumiseen. Uskovainen joutuisi peräti kieltämään uskonnonopettamisen kouluissa ja vastustamaan esimerkiksi kummiperinnettä, pyhäkoulua ja muita vastaavia järjesteliä. Siis jos hän uskoisi todella että "psykoanalyysi on oikeasti se tie jota on mentävä". (Ja kaikista vähiten hän opettaisi sellaista itse.
1: Useimmiten tilanne ei toki ole tästä. Pikemminkin psykoanalyysiä sovelletaan ateisteihin ja uskontoon kahdesta syystä:
___1.1: Jos se näyttää ateismin huonona ja boostaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Eli rakentaa yhteiskunnan jossa uskovaiset ovat mielenterveitä ja ateistit ovat mielisairaita ja säälittäviä ressukoita.
___1.2: Koska ateismi nähdään psykoanalyysin valossa. Tämä näkemys ei toki ole huono, koska vanhastaan ateismi on jaettavissa karkeasti ottaen (1) Sartretyyppiseen eksistentialistiseen ateismiin (2) kommunistisävytteiseen ateismiin (3) psykoanalyyttiseen ateismiin. Valitettavasti nykyisin valtaosa ns. "uusateisteista" on pikemminkin (4) valistushenkisiä "sapere aude" -ateisteja joilla asenne on "empirismi tai ei mitään" ja "ateismi kuuluu julkiseen keskusteluun". Tähän soveltaminen ei oikeasti osu, koska tässä ateismilinjassa psykoanalyysiin ja kommunismiin suhtaudutaan jopa hieman vastenmielisenä. Ja eksistentialismia pidetään "maailmansotien jälkeisenä wanhana juttuna" joka pitää sisällään "liikaa elämäntapaohjeita" kelvatakseen uusateisteille joiden ohjenuorana on pitää ateismin esiinrynnistystä "Dawkinsin malliin" "kissojen paimentamisena", jossa se mau-unta on tärkeintä.

Kokonaisuutena ajatus psykoanalyyttisestä kristillisyydestä ja ateistien terapoinnista terveiksi ihmisiksi (aka. kristityiksi) on sisäisesti niin ristiriitainen, että sitä ei voi pitää koherenttina.

Jumalanmurhaajien vihaaminen.

Hyvin usein kristinusko esiintyy utooppisena. Paratiisi on jo itsessään eimaallinen konsepti, johon asetetaan ihanneluokitelmia jotka eivät toteudu täällä maailmassa. Ihmisille myös laitetaan roolimalli, Jeesus. Uskovan kehotetaan ottamaan itselleen utooppinen roolimalli, ja miettimään "What Would Jesus Do?"

Rene Girardilla on tästä "normaalitilasta" hyvin poikkeava näkemys. Girardille kristinuskossa ei ole utooppista sävyä itsessään. (Sen sijaan kristinoppiin on kenties liitetty sellaisia sävyjä, mutta nämä eivät ole kristillisyyttä itsessään.) Lopputuloksena on hyvinkin karu näkemys, jossa sitoudutaan tämänpuoleiseen. Girard korostaakin Jumalanmurhan keskeisyyttä kristinuskossa. Hän jopa muistuttaa siitä, että usein kristinuskoa vastustetaan juuri tämän Jumalanmurhan väkivaltaisuuden kautta. Ristiinnaulittu Jeesus nähdäänkin usein väkivaltaisena kuvastona.

Nietzsche puhuu ressentimentistä, jossa uskovaisten utopian seuraaminen johtaa asioiden kieltämiseen ja pettymyksiin. Ja tämä kaunakuvasto heijastuu väkivaltakuvastossa. Myös Kristevan "Musta aurinko" kuvaa kristillistä väkivaltaa. Hän nostaa esille taideteoksia joissa on väkivaltaisesti murjottu Jeesus. Hän kertoo että niissä ei aina näy utooppista ihannoitua kuolemaa, vaan rujoa ja karua väkivaltaista kuolemaa. Hän korostaa miten tämänlaiset kuvastot voivat jopa kannustaa ateismiin. Tai ainakin että tämä pelko ateistisuudesta on ollut monista relevantti pelättävä asia.

Girardin mukaan yksi ateismin syy onkin se, että kristinuskossa ei ole utopiaa, ja että se on kovin karu uskonto. Se ei tyynnytä helppouteen ja laiskuuteen, vaan ottaa mukaan myös synkän ja kovan paletin. Tätä voisikin kutsua elämän kokonaisvaltaisemmaksi mukaanottamiseksi. Girardin mukaan tämän vuoksi monet ihmiset vihaavatkin kristinuskoa.

Oma näkemykseni kristillisyyteen on kuitenkin se, että Girardin näkemyksessä on kaksi ongelmaa.
1: Se ei juurikaan kuvaa normaalia kristillisyyttä siinä mielessä miten kristillisyys näkyy maailmssa. Girardin teologia on siksi todellisuudesta vieraantunut teologinen abstraktio. Se kuvaa jotain ideaalia ideologiaa jota ei tapahdu maailmassa. Kun ottaa huomioon miten tärkeänä Girard pitää utopian varomista, tämä on tietyssä määrin paradoksaalisuudessaan koominen huomio. Girard esittää utooppisen kristinuskon joka välttää utooppista haikailua. Mutta tätä kristillisyyttä ei juurikaan seurata, joten se jää abstraktiksi ihanteeksi.
2: Toisekseen kristinusko ei oikeasti vie tietä loppuun asti. Kristillisessä opissa käsitteet kuten armo, pelastus, Paratiisi ja etiikka ovat vahvasti mukana. Tuonpuoleiselle ja Pyhälle on voimakas sija. Näin Girardin näkemyksestä jää "teeskentelyn maku" suuhun. Ensin esitetään kristillisyys karuna ja synkkänä, mutta tosiasiassa rohkeus riittää ensimmäiseen askeleeseen jos siihenkään.

Kaiken kaikkiaan Girardin näkemys näyttää askeleelta karuuteen vain kun kontrastina "vakiintuneeseen tapaan" katsoa kristillisyyttä. On suoraan sanoen kyseenalaista, onko tämä mitään askelien ottamista, koska tämä perinteinen utooppinen kristillisyys on ottanut monta utooppista askelta ; Sen verran monta eskapistista askelta karkuun kristinusko nimittäin ottaa. Jokainen lienee kuullut "lohtu-uskonnollisuudesta" joka rauhoittaa armolla ja pelastuksella ja antaa ihmisille helpon maailmanselityksen. Girardin maailma näyttääkin hieman samalta kuin mitä "Grankullassa kultalusikka perseessä syntyneet wannabe-gangstat" näyttävät verrattuna "oikeisiin Itä-Helsingin koko ikänsä persaukisena eläviin ganstoihin". Kauniaisissa wnb kenties järkyttää heikkohermoisia mummoja, mutta gangstan silmiin tämä näyttää kuitenkin lässyltä kermaperseeltä.

Girardinkin kristinusko ei uskalla viedä karua tietään loppuun asti. Eikä sitä Jumalaakaan tapeta kunnolla. Se pirulainen lepäili pari päivää, ja siksi kaikki jauhavat ylösnousemuksesta. Koska ei kyetty antamaan Jumalalle sellaista kunnollista ja aitoa kuolemaa. Tämä puolitiehen viety kuolema kuvaa hyvin myös Girardin oppia. ; Jos joku pitää Girardin mallia kovana ja kokonaisvaltaisena karut sävyt mukaan ottavana, hänen elämänpiirinsä lienee ollut hyvinkin pumpuliin kääritty.

"...we sit watching our TV's while some local newscaster tells us that today we had fifteen homicides and sixty-three violent crimes, as if that's the way it's supposed to be. We know things are bad - worse than bad. They're crazy. It's like everything everywhere is going crazy, so we don't go out anymore. We sit in the house, and slowly the world we are living in is getting smaller, and all we say is, 'Please, at least leave us alone in our living rooms. Let me have my toaster and my TV and my steel-belted radials and I won't say anything. Just leave us alone.' Well, I'm not gonna leave you alone. I want you to get mad!..."
("Network")

Älä sekaannu perversioihini!

Miehen saama tuomio polkupyörään sekaantumisesta pyöri aikanaan aika paljon internetissä. Suomalainen kuvaus käytti likimain aina aina lausetta "Viranomaiset pitävät raskauttavana
asiahaarana, että kysymyksessä oli miesten pyörä." Tapausta pidetään yleisesti huvittavana. Minä pidän sitä lähinnä oikeusmurhana. Tosin rehellisyyden nimissä harvinaisen huvittevana sellaisena.

Mutta on hyvä puhua perversioista. Tämä juttu viittaa aika usein homoseksuaalisuuten, lähinnä siksi että siitä on kaikilla erilainen mielipide. Sitä luokitellaan hyvin laajakirjoisesti. Ja sitä on esiintynyt historiassa melko paljon, joten sitä on luonnollisesti käytetty aina esimerkkinä. Sitäpaitsi aihe ärsyttää monia, josta minä taas saan perverssejä kicksejä...

Aloitin jutun tapauskuvauksella, koska se näyttää olevan jotain jota kaikki pitävät melko tyylipuhtaana perversiona tai fetissinä. Se on ns. poikkeavaa seksuaalisuuden toteuttamisen ilmentämistä.

Perinteisesti perversio nähtiin synnillisenä eitarkoituksenmukaisena toimintana. Ja muuta erilaisten historian viisaiden auktoriteettien sanomaa joka on likimain yhtä hauskaa kuin se, että miettisi olisiko aloitusesimerkkini tapauksessa naistenpyörästä saanut lieventäviä asianhaaroja. Kun synnistä ja Saatanasta siirryttiin psykologiaseen luonteeseen viittaamiseen, vallalle nousi käsitys jossa seksuaalisesti poikkeava käytös johtaa mielenvikaisuuteen - tämä on helppo nähdä analogiana vanhalle synnillinen toiminta johtaa ihmisen rappeutumiseen. Ja sen jälkeen suosiota sai näkemys jonka mukaan mielenvikaisuus johtaa seksuaalisesti poikkeavaan käytökseen.

Oma luku jossa on pari hauskaa asiaa.

Freud jaotteli seksuaalisuuden poikkeavat ilmenemät hyvinkin monella tavalla. Homoseksuaalisuus oli hänelle melko lievä ilmiö -joskin hän myönsi samalla että se oli hyvin vaikeasti parannettava terapialla. Hänelle homoseksuaalisuus oli kehityspysähtymä, vajaasti kehittynyttä seksuaalisuutta. Hän ei kutsunut sitä sairaudeksi tai degeneraatioksi. Erottelu oli olennainen koska Freudista normaali seksuaalisuus oli saavutus ja yllättävän harvinainen ilmiö. Monenlaiset poikkeamat ovat siksi yleisiä.

Toki psykoanalyyttisessä näkemyksessä kaikkiin seksuaalisuuden ilmenemisiin ei suhtauduttu aivan yhtä ystävällisesti. Freud määritteli perversion olevan jotain joka on yhteiskunnan normeja vastaan. Se on sisällöltään hyvin neutraali. Tosin tämä herättää ihmettelyä siitä, miten homoseksuaalisuus on poikkeama, kun yhteiskunta ei katsonut ilmiötä Freudin aikaan kovin hyvällä. - Sittemmin on tosin ajateltu niinkin että jos homoseksuaalisuus on konfliktissa yhteiskunnan kanssa, niin homojen sijasta onkin kenties muutettava yhteiskuntaa ja sen arvoilmapiiriä.
1: Esimerkiksi perversioksi määritellyssä sadomasokismia nähdään siten, että dominoitu haluaa kokea olemassaolon tuskaa ja tätä kautta kokea olemassaoloaan. Ja että dominoija haluaa että Toinen kantaa hänen tuskansa. Näin poikkeava seksuaalisuuteen haettiin selitys ilmiönä muiden asioiden värittämänä, ja termi perversio kertoo lisäksi sen, että yhteiskunta ei hyväksy kyseistä ilmenemismuotoa.
___1.1: Tämä selitys tietysti eroaa kovasti siitä miten SM -piirit asiaa selittävät. Esimerkiksi Korrströmin "Osaako nainen ajatella" kertoo että hallinta nähdään usein nimen omaan dominoidun asiana. Hänellä on turvasana, ja hänen halunsa tyydytykseksi toisen on toimittava. Näin aktiivinen osapuoli välineellistetään ja dominoidun osaksi jää heittäytyminen juuri sen verran kuin häntä itseään huvittaa. Toki tästä kuilusta voidaan aina selviytyä viittaamalla siihen että halut ovat alitajuisia. Mutta se tuntuu myös suoraan sanoen näppärältä keinolta suojella teoriaa tosiasioilta tavalla jossa teoria sumentaa näkemyksen ja ihmisen sanomiset ja näkemykset asiasta voidaan ohittaa "välivaiheina" kun teorian antama lokero on valmiina. Mutta minulla onkin tunnustetusti antipatioita aiheeseen.

Tästä alkanytta psykoanalyysin perinnettä on sittemmin tietysti kehitetty. Sen viisautta tiivistää esimerkiksi Kristeva. Hän valaisee ilmiötä kirjassaan "Musta aurinko", sivulla 295. Hänkin tekee kuvailun tavalla, joka valaisee mielen ja tuo hymyn huulille. (Mikään muu kuin suora sitaatti ei auta.) : "Perversio liittyy kastraation kiistämiseen. Perverssi ihminen näkee sen, että äidiltä puuttuu fallos, ja samanaikaisesti hän kieltäytyy hyväksymästä tätä traumaattista havaintoa. Perversiossa lapsi samastuu äidin imaginääriseen halun kohteeseen joka on fallos. Fetisismissä fetissi korvaa äidiltä puuttuvan falloksen." Jep. Lue se uudestaan. Niin minäkin tein. Se on todellakin siinä.

Behavioristit uskoivat että seksuaaliset poikkeamat oli jotenkin opittu. Takana olivat siis esimerkiksi lapsuusajan kokemukset. Ja jossa erilaiset kokeilut tarjosivat palautetta, joka saattoi viedä mukanaan. He rakentelivatkin kaikenlaisia erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä laboratorioeläimille. Behaviorismia käytettiin homoseksuaalisuutta vastustavana argumentaationa ; Ajateltiin että homoseksuaalisuuden ilmentäminen viekoittelee lapset ja nuoret kirjaimellisesti oppimaan perversseiksi.

Tietämättömyyden tunnustaminen ja pari hauskaa asiaa.

Yllä olevat ovat siitä hankalia, että oikeasti on hyvin vähän tutkimusnäyttöä näille tarinoille. Itse asiassa seksuaalisuuden tutkimus on sen verran aukkoista, että esimerkiksi "Tietämättömyyden sanakirja", joka selvittää nykytieteen suuria selvittämättömiä kysymyksiä, on laittanut seksuaalisten mieltymysten syntymisen yhdeksi avoimista kysymyksistä. Jokaisella on niiden syntyyn käsitys - sanotaan nyt vaikka Saatanasta tapaoppimisen kautta äitisuhteeseen - mutta aiheesta on yllättävän vaikeaa saada kovin yksiselitteistä tietoa. Yhdeksi syyksi tietämättömuuteen ehdottaa sen, että fetisseissä ja muissa mieltymyksissä on kysymys monesti vähän siitä kuin tutkisi sitä, kuka pitää hernekeitosta ja kuka mansikoista. Pidän tätä näkökulmaa viehättävänä, koska se eroaa medikalisoivasta tavasta katsoa asiaa. Jostain syystä kaikki haluavat ja uskovat voivansa selittää miksi joku on homoseksuaali, mutta kukaan ei vakavasti usko eivätkä pidä merkittävänä että selvitettäisiin se, miksi jotkut ihmiset pitävät usein vaikkapa bruneteista ja toiset blondeista.
1: Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" myöntää samantapaisen asian. Geneettisen determinismin sijasta hän korostaa ympäristön ja geenien yhteisvaikutusta : Genetiikka ja syntymäjärjestykseen liittyvät vaikutukset äidin elimistöön ja raskausaikaan altistavat homoseksuaalisuudelle, tekevät siitä todennäköisempää. Ympäristölläkin on kuitenkin aina osuutta selityksessä. Kirja on hyvä siltä osin, että se rikkoo perinteisen roolin jossa "luonnollisuus on terveyttä" ja "terveys hyvää". Hamilon mukaan asiat ovat mutkikkaampia ja keskustelunalaisempia asioita kuin mitä tuo perinteinen seksuaalisuutta ja perversioita medikalisoiva tiivistys on tarjonnut.

"Tietämättömyyden sanakirja" päätyy kuitenkin tarjoamaan myös varsin mainioon määritelmän. Sekin tuo hymyn huulille. "Yksinkertaistaen voidaan sanoa että seksuaalisena suuntautumisena pidetään sitä, minkä takana on lobbausryhmä ja mitä monissa maissa suojataan lainsäädännön avulla syrjinnältä." (s. 195) Minusta se on aika hauska. Eikä se itse asiassa yhtään eroa Freudin näkemyksestä asiasta. Näin voin kuitenkin asiaankuuluvasti päättää tekstinpyörittelyn siihen että miehen harjoittama miestenpolkupyöriin sekaantuminen on selvemmin perversio kuin miehen harjoittama naistenpolkupyörään sekaantuminen. Näin on koska viranomaiset.

---

Tekstinkirjoittaja on kammottava kieroutunut pervessi, eikä siksi osannut ottaa tätäkään tärkeää tabuaihetta sille kuuluvalla arvostuksella ja vakavuudella.

Ahlistunut vai ältynyt.

Masennus on arkikielenkäytössä likimain synonyymi surullisuuteen. Pitkäaikainen erityisen kova surumielisyysaika olisi siksi ehkä kuvaavin sana sille miten masennus käsitetään. Kuitenkin, yllättävää kyllä, "masennuksen diagnoosin" yksi oikeasti tyypillisempi piirre onkin se, että asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Ei ole surua eikä iloa.
1: Tähän passiivisuuteen Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" muistuttaakin jännittävästä piirteestä ; Väkivaltalukuja perustellaan masennuksella ja masentuneisuudella, vaikka masentuneet itsessään tekevät keskimääräistä vähemmän väkivaltarikoksia. On siis selvää, että jokin tässä selityksessä ei toimi ihan kunnolla. Hän muistuttaa toki myös siitä, miten koulukiusatut demonisoitiin kouluampumisten yhteydessä ; Huomattiin vain että ampujilla on aika usein (mutta ei aina) tausta kiusattuna. Mutta ei huomattu että on kymmeniätuhansia kiusattuja jotka eivät ammu. Ihmiset unohtivat että tilastomatematiikka tässä kohden kertookin karuja asioita : Epäintuitiivisesti käykin mahdollisesti jopa niin että "epänormaaleja" kouluampujia jää huomaamatta enemmän kuin mitä kiusattujen lisätarkkailu toisi lisää huomattuja "normaaleita" tekijöitä.

Se, mikä säilyy arkitulkinnassa että oikeastaan kaikessa muussakin masennuksen käsitteistössä (jotka minä tiedän) ovat sellaisia että niissä on otettu jokin rooli luopumiseen.

Perinteistä tapaa katsoa asiaa edustaa tietysti psykoanalyysi. Kristevan "Musta aurinko - masenus ja melankolia" hakee masennukseen selityksiä ja jakaa ilmiön karkeasti kahtia.
1: Masennus kohteeseen. Alunperäisessä Freudilaisessa tulkinnassa masennuksen taakse nähdään ristiriitainen suhtautuminen haluun ja vihaan : Asiaa halutaan ja vihataan samanaikaisesti. Pettymyksessä tai traumassa joudutaan luopumaan jostain asiasta (tai tavoitteesta). Tämä kohde nähdään haluttavana, joten siitä ei haluta luopua. Siksi asia yritetään sisäistää. Ja koska asiaan suhtaudutaan ambivalentisti, on niellyssä mukana myös vihaa, joka muuttuu itseinhoksi siinä vaihessa kun asia sisäistetään, otetaan osaksi minuutta. Näin selitetään esimerkiksi se, miten masennus voi ilmetä itsetuhoisuutena.
2: Masennus kohteen sijasta asiaan. Tämä on Kristevan mukaan tuoreempi määrittely, jota voisi kutsua narsistiseksi masennukseksi. Tässä ihminen odottaa täydellisyyttä ja koska tässä täydellisyydessä epäonnistutaan väkisin, petytään tilanteeseen. Tilannetta ei oteta/sisäistetä omaksi viaksi, vaan siihen petytään ulkoisesti. Tämä johtaa itseinhon sijasta masennuksen purkautumiseen asian parissa tehtyihin "seikkailuihin" ja niissä epäonnistumisiin.

Marko Hamilon melko tuore "Luonnollisesti hullu" taas hakee masennuksen ja luopumiseen toisenlaista sävyä. Siinä kyse ei ole niinkään "seksuaalisuudesta" kuin "eloonjäämisestä". Hamilo korostaa sitä, että ahdistunut on alistunut tilanteeseensa. Siinä missä psykoanalyytikot näkevät että ihmiset ylikorostavat epäonnistumisiaan ja elävät luopumisensa kanssa, Hamilo korostaakin sitä että ihminen on ahdistuessaan sosiaalinen eläin joka on alistunut erityisen matalaan statukseen.

Näin se, minkä psykoanalyytikko näkee potilaan liioiteltuina tarinoina joissa ylikorostuvat omat epäonnistumiset, Hamilo näkee että tämä epäonnistumistarina on todellisuudenkuvaus. Syyksi hän perustelee tunnetun asian, jossa masentuneet ovat minäkuvansa kanssa yltiörealistisia kun taas yleensä ihminen ajattelee olevansa "keskimääräistä parempi". Masentuneiden todellisuuskuva ei siis olekaan mitään epäonnistumisten ylipainottumista, vaan ne ovat lähellä oikeaa asiaintilaa.
1: Olenkin kirjoittanut Lake Wobegon effectistä, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat yleensä olevansa keskimääräistä parempia. Ja siitä miten optimistien ja pessimistien onnistumisprosenttiarvioissa optimistit arvioivat toteutuneen onnistumisensa paremmaksi ja pessimistit huonommaksi. Hamilon perustelu sitoutuu juuri tämäntapaisiin asioihin.

Hamilosta epäonnistumisen kokemus syntyy sosiaalisesti ; Jos joku luulee liikoja itsestään, hänet "tipautetaan omalle tasolle" hyvin nopeasti. Ja tätä kautta hän selittää myös miksi terapiat toimivat. Hän huomauttaa, että vaikka psykologisia teorioita on paljon, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia, ne kaikki toimivat. Ja ne kaikki peräti toimivat melkoisen hyvin. Hän muistuttaa tämä ekvivalenssiparadoksi on tunnettu. Hamilo ei pidä terapiaa pelkkänä placebona, vaan esittää että kaikissa terapioissa on jotain olennaista joka toimii. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa terapointi - suunnilleen rippiä pitävästä papista diplomi seinällä roikkuvaan psykoanalyytikkoon - perustuu siihen että henkilö, jolla on kova status paneutuu yhdessä ihmisen ongelmiin ja ottaa tämän arvokkaana ihmisenä vastaan. Tämä kohtaaminen itsessään on sosiaalisen aseman uudelleenjärjestämistä. Ja siksi kaikki terapiat toimivat (ja yhtä hyvin). Niissä olennainen piirre on paikallaan.
1: Ja terapiat toimivat vaikka niiden taustateoriat olisivat kuinka vääriä. Hamilo on tässä melko tiukka. Hänestä terapiakulttuurin tulisi olla rehellinen ja muuttaa parantamisen selitystapaa. Nykyisin taustateorian oikeutta boostataan onnistumisella aiheetta.

Minä nostin tämän asian esiin tietysti itsereflektion vuoksi. Syynä on se, että hakeuduin masennuksen takia terapiaan. Tosiasiassa en saanut masennuksen diagnoosia, koska oireeni täyttivät lähinnä arkikielen merkityksen. Oma "masennus" josta puhun yhä varsin sujuvasti "masennuksena" ja jota sanaa luultavasti käytänkin koska se viestittää sisällön normaalipuheessa paremmin kuin viralliset diagnoosit. Olin itse asissa lähempänä sitä mitä normaalikielenkäytössä kutsutaan "hysteerikoksi". Toki minulle hyvin tyypillinen toimintatapa on pitää aktiivinen sisäinen elämä ja pitää hyvin staattinen, laiska ja passiivinen, ulkoinen toiminta. Olen siis vihatyypiltäni sitä "aikusten oikeasti huolestuttavaa sorttia". (Kipuun suhtaudun silti melko hysteerisesti myös ulkoisesti.)

Suhtauduin terapiaan hyvin kielteisesti. En pitänyt terapeutista yhtään, päin vastoin. Hän oli tilanteeni välineellistävä, loinen joka sai tuntipalkkaa siitä että oli minunlaisia ihmisiä. (Hänen pohjimmaiset intentiot taas ei kiinnostaneet : Ei niistä tiedä, nehän voi olla ihan yhtä hyvin vaikka se raha. Perusongelmana oli että "Pitäisikö muka vaan luottaa?" ja vastaus oli silloin - kuten nytkin on - luonnollisestikin "ei". Mutta sen ajan tilanne nyt oli että ajattelin hyvin kielteisesti no ... aivan kaikesta. Tämä kokemus taas on ajanut minulle negatiivista suhtautumista koko terapiatouhuun, joka taas vaikuttaa siihen miten toimin nykyään. Olen negatiivinen terapiailmiöön ja kaikkiin siihen liittyviin asioihin.

Vaikka yleisesti ottaen maailma on vähemmän negatiivisesti värittynyttä - ja vaikka itse asiassa olen onnistunut jalostamaan pettymyksestä, surusta ja kyynisyydestä esiin hedelmällistä ärsyyntyneisyyttä. Piiloaggressiivisuudesta on tullut aktiivista hyväntekoa, jossa hedelmät tulevat siitä että menestykseni on paras kosto. Se, joka ärsyttää just eniten.