Masennus on arkikielenkäytössä likimain synonyymi surullisuuteen. Pitkäaikainen erityisen kova surumielisyysaika olisi siksi ehkä kuvaavin sana sille miten masennus käsitetään. Kuitenkin, yllättävää kyllä, "masennuksen diagnoosin" yksi oikeasti tyypillisempi piirre onkin se, että asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Ei ole surua eikä iloa.
1: Tähän passiivisuuteen Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" muistuttaakin jännittävästä piirteestä ; Väkivaltalukuja perustellaan masennuksella ja masentuneisuudella, vaikka masentuneet itsessään tekevät keskimääräistä vähemmän väkivaltarikoksia. On siis selvää, että jokin tässä selityksessä ei toimi ihan kunnolla. Hän muistuttaa toki myös siitä, miten koulukiusatut demonisoitiin kouluampumisten yhteydessä ; Huomattiin vain että ampujilla on aika usein (mutta ei aina) tausta kiusattuna. Mutta ei huomattu että on kymmeniätuhansia kiusattuja jotka eivät ammu. Ihmiset unohtivat että tilastomatematiikka tässä kohden kertookin karuja asioita : Epäintuitiivisesti käykin mahdollisesti jopa niin että "epänormaaleja" kouluampujia jää huomaamatta enemmän kuin mitä kiusattujen lisätarkkailu toisi lisää huomattuja "normaaleita" tekijöitä.
Se, mikä säilyy arkitulkinnassa että oikeastaan kaikessa muussakin masennuksen käsitteistössä (jotka minä tiedän) ovat sellaisia että niissä on otettu jokin rooli luopumiseen.
Perinteistä tapaa katsoa asiaa edustaa tietysti psykoanalyysi. Kristevan "Musta aurinko - masenus ja melankolia" hakee masennukseen selityksiä ja jakaa ilmiön karkeasti kahtia.
1: Masennus kohteeseen. Alunperäisessä Freudilaisessa tulkinnassa masennuksen taakse nähdään ristiriitainen suhtautuminen haluun ja vihaan : Asiaa halutaan ja vihataan samanaikaisesti. Pettymyksessä tai traumassa joudutaan luopumaan jostain asiasta (tai tavoitteesta). Tämä kohde nähdään haluttavana, joten siitä ei haluta luopua. Siksi asia yritetään sisäistää. Ja koska asiaan suhtaudutaan ambivalentisti, on niellyssä mukana myös vihaa, joka muuttuu itseinhoksi siinä vaihessa kun asia sisäistetään, otetaan osaksi minuutta. Näin selitetään esimerkiksi se, miten masennus voi ilmetä itsetuhoisuutena.
2: Masennus kohteen sijasta asiaan. Tämä on Kristevan mukaan tuoreempi määrittely, jota voisi kutsua narsistiseksi masennukseksi. Tässä ihminen odottaa täydellisyyttä ja koska tässä täydellisyydessä epäonnistutaan väkisin, petytään tilanteeseen. Tilannetta ei oteta/sisäistetä omaksi viaksi, vaan siihen petytään ulkoisesti. Tämä johtaa itseinhon sijasta masennuksen purkautumiseen asian parissa tehtyihin "seikkailuihin" ja niissä epäonnistumisiin.
Marko Hamilon melko tuore "Luonnollisesti hullu" taas hakee masennuksen ja luopumiseen toisenlaista sävyä. Siinä kyse ei ole niinkään "seksuaalisuudesta" kuin "eloonjäämisestä". Hamilo korostaa sitä, että ahdistunut on alistunut tilanteeseensa. Siinä missä psykoanalyytikot näkevät että ihmiset ylikorostavat epäonnistumisiaan ja elävät luopumisensa kanssa, Hamilo korostaakin sitä että ihminen on ahdistuessaan sosiaalinen eläin joka on alistunut erityisen matalaan statukseen.
Näin se, minkä psykoanalyytikko näkee potilaan liioiteltuina tarinoina joissa ylikorostuvat omat epäonnistumiset, Hamilo näkee että tämä epäonnistumistarina on todellisuudenkuvaus. Syyksi hän perustelee tunnetun asian, jossa masentuneet ovat minäkuvansa kanssa yltiörealistisia kun taas yleensä ihminen ajattelee olevansa "keskimääräistä parempi". Masentuneiden todellisuuskuva ei siis olekaan mitään epäonnistumisten ylipainottumista, vaan ne ovat lähellä oikeaa asiaintilaa.
1: Olenkin kirjoittanut Lake Wobegon effectistä, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat yleensä olevansa keskimääräistä parempia. Ja siitä miten optimistien ja pessimistien onnistumisprosenttiarvioissa optimistit arvioivat toteutuneen onnistumisensa paremmaksi ja pessimistit huonommaksi. Hamilon perustelu sitoutuu juuri tämäntapaisiin asioihin.
Hamilosta epäonnistumisen kokemus syntyy sosiaalisesti ; Jos joku luulee liikoja itsestään, hänet "tipautetaan omalle tasolle" hyvin nopeasti. Ja tätä kautta hän selittää myös miksi terapiat toimivat. Hän huomauttaa, että vaikka psykologisia teorioita on paljon, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia, ne kaikki toimivat. Ja ne kaikki peräti toimivat melkoisen hyvin. Hän muistuttaa tämä ekvivalenssiparadoksi on tunnettu. Hamilo ei pidä terapiaa pelkkänä placebona, vaan esittää että kaikissa terapioissa on jotain olennaista joka toimii. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa terapointi - suunnilleen rippiä pitävästä papista diplomi seinällä roikkuvaan psykoanalyytikkoon - perustuu siihen että henkilö, jolla on kova status paneutuu yhdessä ihmisen ongelmiin ja ottaa tämän arvokkaana ihmisenä vastaan. Tämä kohtaaminen itsessään on sosiaalisen aseman uudelleenjärjestämistä. Ja siksi kaikki terapiat toimivat (ja yhtä hyvin). Niissä olennainen piirre on paikallaan.
1: Ja terapiat toimivat vaikka niiden taustateoriat olisivat kuinka vääriä. Hamilo on tässä melko tiukka. Hänestä terapiakulttuurin tulisi olla rehellinen ja muuttaa parantamisen selitystapaa. Nykyisin taustateorian oikeutta boostataan onnistumisella aiheetta.
Minä nostin tämän asian esiin tietysti itsereflektion vuoksi. Syynä on se, että hakeuduin masennuksen takia terapiaan. Tosiasiassa en saanut masennuksen diagnoosia, koska oireeni täyttivät lähinnä arkikielen merkityksen. Oma "masennus" josta puhun yhä varsin sujuvasti "masennuksena" ja jota sanaa luultavasti käytänkin koska se viestittää sisällön normaalipuheessa paremmin kuin viralliset diagnoosit. Olin itse asissa lähempänä sitä mitä normaalikielenkäytössä kutsutaan "hysteerikoksi". Toki minulle hyvin tyypillinen toimintatapa on pitää aktiivinen sisäinen elämä ja pitää hyvin staattinen, laiska ja passiivinen, ulkoinen toiminta. Olen siis vihatyypiltäni sitä "aikusten oikeasti huolestuttavaa sorttia". (Kipuun suhtaudun silti melko hysteerisesti myös ulkoisesti.)
Suhtauduin terapiaan hyvin kielteisesti. En pitänyt terapeutista yhtään, päin vastoin. Hän oli tilanteeni välineellistävä, loinen joka sai tuntipalkkaa siitä että oli minunlaisia ihmisiä. (Hänen pohjimmaiset intentiot taas ei kiinnostaneet : Ei niistä tiedä, nehän voi olla ihan yhtä hyvin vaikka se raha. Perusongelmana oli että "Pitäisikö muka vaan luottaa?" ja vastaus oli silloin - kuten nytkin on - luonnollisestikin "ei". Mutta sen ajan tilanne nyt oli että ajattelin hyvin kielteisesti no ... aivan kaikesta. Tämä kokemus taas on ajanut minulle negatiivista suhtautumista koko terapiatouhuun, joka taas vaikuttaa siihen miten toimin nykyään. Olen negatiivinen terapiailmiöön ja kaikkiin siihen liittyviin asioihin.
Vaikka yleisesti ottaen maailma on vähemmän negatiivisesti värittynyttä - ja vaikka itse asiassa olen onnistunut jalostamaan pettymyksestä, surusta ja kyynisyydestä esiin hedelmällistä ärsyyntyneisyyttä. Piiloaggressiivisuudesta on tullut aktiivista hyväntekoa, jossa hedelmät tulevat siitä että menestykseni on paras kosto. Se, joka ärsyttää just eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti