Kädettömästi vapaat Taivaan linnut.

Kirkosta eroaminen on jokin, josta saa "kivasti" (paljon) uutisnäkyvyyttä. "Eroakirkosta.fi" tikuttaa jokaisen aktiivisen eroamistahdonilmaisun. Protestiääni saa näkyvyyttä. Kirkosta eroamisessa onkin näkyvissä korostetusti nimen omaan aktiivisen valinnan rooli. Kun toiminta massautuu, näkyy boikottomahti. Valitettavasti kirkosta eronnut ei näy enää myöhemmin erotilastoissa, joten lyhytjännitteinen eroaminen saa näkyvyyttä enemmän kuin passiivinen kirkosta erossa pysyminen - tai siihen kuuluminen.

Uskonnonvapauden teema on meillä jotenkin niin sitoutuneena ihmisen vapauteen, että oletamme että ihmisten aktiivinen valinta on ratkaiseva elementti. Näin uskovaiset voi selittää että kaste ei sitouta koska aikuisena saa kyllä ihan vapaasti valita. Ketään ei kahlita kun pystyy eroamaan. Tästä tematiikasta saa apua vaikkapa Absoluuttisen nollapisteen "Elämä paristojen vastassa" -sitaatista "Muuttoreitit on mitä on, ei niitä rengastus estä." Kuitenkin aktiivinen valinta ei paina niin paljoa kuin voisi luulla. ; Vaikka kirkosta eroamispiikeistä onkin uutisoitu, tämäntahtisella eroamalla tilastot eivät heilahda kovinkaan paljoa. Vaadittaisiin vuosia erotahtia joka nyt on "kausittaista". Pitäisi mennä useita vuosia siten että homo -ohjelmien reaktiot kasautuisivat ilman välitaukoja. Tätä kautta voisi pinnallisesti ajatella että uskonnolla ei olisi tavattoman isoja huolia asiasta.

Mutta ratkaisevaa onkin vanhempien rooli ja perinne -inertia. Ei mikään ideologia, sen sisäistäminen, kannattaminen ja seuraaminen. Tai edes mikään abstrakti "kuuluminen". Tai aktiivinen vastustus.

Nykyään kulttuurissamme oleva uskonto ei nimittäin elä uskontoon liittyvillä tai eroamisella. Tosiasiassa inertiaa ylläpitää etupäässä lapsikaste, jossa kirkkoon liittyminen ei merkitse mitään, siitä eroaminen sen sijaan vaatii aktivoitumisen. Jos kirkko hukkaisi jäsentietonsa, ja jokaisen pitäisi ilmoittautua erikseen kirkollisveron maksajaksi, määrät todennäköisesti romahtaisivat. Nyt kun tilanne on toisin päin, selvä enemmistö kuuluu kirkkoon.

Tältä kannalta olennaista onkin lukaista tuoreita tietoja kastamisasioista. Tällä hetkellä ¹/₅ lapsista jää kastamatta. Ja toisaalla asia on kovempaa, koska kyse on keskiarvoista. Esimerkiksi "Pääkaupungin seurakunnissa kastettiin viime vuonna enää hieman yli puolet syntyneistä lapsista. Ristiäiset vähenivät roimasti myös Turussa, missä viime vuonna jäi kastamatta jo joka kolmas vauva." Ja toisin kuin muodikkailla eroamisilla, tällä on hyvin kova vaikutus ajan kanssa. Tulokset syntyvät juuri tätä kautta. (Olipa se sitten kummin päin tahansa.) "Jos trendi jatkuu samana, kirkkoon ei 30 vuoden päästä kuulu enää kuin puolet väestöstä. Myöhemmin ehkä enää 30-40 prosenttia." Erot ovat eroboomia suuremmat. Valitettavasti kastamattomille lapsille ei ole nettisivustoa joka sanoisi "klik" ja laittaisi ruutuun numeron.

Onkin ironista, miten lapsi joka kastetaan tai joka jää kastamatta ei itse tee mitään ratkaisua. Asiasta päättävät hänen vanhempansa. Keskustelussa huomio kiinnittyy sen sijaan käännynnäisiin. Ihmiset kertovat uskonratkaisuista ja kaikki ovat kiinnostuneita. Ikään kuin tämä aktiivinen mietintä ja valinta olisi voimanlähde ja moottori joka ratkaisisi asiat. Katujulistajat kertovat mielellään kysyttäessä montako yksilöä ovat saaneet seurakuntiin. Määrät julistajaa kohden ovat kohtuullisia, mutta yhdessäkään he eivät tee edes samanlaista vaikutusta kuin se, minkä joku homoilta tekee uskonnottomille.

Ilman omaa osuuttaan asiaan kastettu tai kastamaton vauva painaa kuitenkin paljon enemmän kuin mikään aktiivinen konverso on omalta ja käännytyksensä osalta vaikuttanut.

Mitä nuoremmat eivät kuulu kirkkoon ja vanhemmat kuuluvat, sitä enemmän uskonto "mummoutuu/pappautuu". Lasten mukana menee tulevaisuus, nuori on ajallisesti pysyvämpi jäsen - jos katsotaan uskonnon säilymisen kannalta eli katsotaan tulevaisuuteen. Ja tietysti mutkan kautta kastamattoman lapsensakin todennäköisesti jäävät kastamatta. Nuorten eroaminen kirkosta painaakin siksi yllättävän paljon. He vievät lapsensa mukanaan. Näin ollen onkin syytä huoleen paljon enemmän kuin tilastot "kuinka monta sataa vuotta pitää jatkaa tälläisellä kohutahdilla".

Olennaista on huomata myös se, että väen vähetessä pidot eivät parane. Nyt kirkko yrittää aktiivisesti saada vauvoja mukaan esimerkiksi CD -levyillä ja vauvoille ja heidän vanhemmilleen suunnatulla toiminnalla. Mutta väen vähetessä pienenevät myös kirkollisverotulot. Ja tässä vaiheessa mukaan tulevat leikkaukset. Tästä onkin jo kivasti uhkailtu, mutta tosiasiassa määrärahojen leikkaus vaikuttaa lähinnä niihin jotka näkevät kirkon rahankäytön perusteltuna ja itselleen sopivana. Ja he tuskin eroavat. Näin ollen on yhä vaikeampaa sitouttaa ihmisiä. Jos vauvojen musiikkituokiot jäävät pois, eroaminen kasvaa juuri sen verran kuin nämä kommervenkit tehoavat (ja pakkohan niissä on järki olla koska eihän niitä muuten tehtäisi).

Uskontokeskustelussa valtionkirkko korostaa yksilönvalinnan teemoja ; Puheissa korostuu kristinuskon teologian filosofiset mahdollisuuksia, ja sitä potentiaalien kirjoa mitä teologia voi tarjota ihmisille elämäntavallisesti. Eikä nähdä että Kirkko on myös massiivinen vallankäyttöinstituutio, joka suojaa "perinnettä". Faktisesti se on muutosvastarintainen valmista identiteettiä korostava yrokraattinen valtakonstruktio.

Ja uskonnottomat taas näkevät sen pelkästään tänä valtarakenteena jota vastaan yksilöiden on taisteltava vapautuakseen. Uskonnottomat sekoittavat tämän -sekä uskonnollisten tarinoiden vähintään löyhän totuusarvon- teologian tarjontaan. Eli ateisti näkee uskonnottomuuden ei-instituutiona, joka myy totuutta ja jonka potentiaalinen tarjonta elämäntavalle korostuu. Kuitenkin "uskonnottomuuskin periytyy".

Tässä mielessä onkin tärkeintä huomata, että vaikka kirkkoinstituutio myykin argumentaatioissaan lähinnä sydämenuskon ja yhteenkuuluvuuden voimaa, ei keskimääräinen luterilainen ole kirkon jäsen siksi että kirkko antaa hänen uskoa sillai omalla tavallaan. Vauvana sitouttaminen, perinteiden paino ja se että eroaminen vaatii aktivoitumista on ratkaisevaa. Ateistien korostama indoktrinaatio tai uskonnon normeihin kasvaminenkaan tuskin painaa kovin paljoa. Suurin osa kuuluu kirkkoon koska ei välitä asiasta tuon taivaallista (pun intended).

Olenkin hieman (en siis hirveän paljon) harmistunut siitä, että uskontokeskustelu on jotenkin pyörimässä vapaustematiikan ympärillä. Ihmisiä ei nähdä perinteiden seuraajina, koska tämän ilmiön vahvuutta ei haluta myöntää. Etenkin de facto valtionkirkkoinstituutiomme nimeäminen de jure -tasolla kansankirkoksi vääristää aihetta tekemällä eksplisiittisiä tai vähintään implisiittisiä väitteitä sydämenuskovuudesta, jossa kirkkoon kuuluminen on vakaumuksenosoitus. Ja samasta syystä moitetta saavat myös ateistit jotka esittävät että kirkkoinstituutioon kuulutaan indoktrinaation kautta. Eli että ihmisiin aivopestään uskonnollinen ideologia ja tämä ideologia saa aivopestyt valitsemaan kirkossa pysymisen.

Ehkä syynä onkin se, että nykyään ihmiset haluavat ajatella olevansa vapaita, ja tekevänsä itse omat päätelmänsä. Lisäksi moni haluaisi ajatella että uskontoon kuuluminen tai siitä eroaminen olisi ajattelun ja prosessoinnin tulos kaikilla. Kuitenkin vain harvalle asia on ns. "miettimisen arvoinen". Kysymyksiä voidaan pitää toki syvällisinä ja tärkeinä, mutta jotenkin tuntuu että moni Suomalainen pitää näitä samana kuin varoituksena siitä että "oma kompetenssi ei riitä", jolloin ratkaisu delegoidaan muille ja jatketaan siten miten helpointa on. Eli ei muuteta nykytilaa.

Kaikki ajattelevat että uskonto/ateismi (whatever) voittaa aktiivisuuden kautta. Aktivismi ja tekeminen ei kuitenkaan mahda juuri mitään passiiviselle tapoihinturtumiselle ja perinneinertialle. Passiivisuus ja laiskuus kuitenkin pyörittävät maailmaa. Emme ole niin vapaita ja menneisyydestämme ja kasvatuksestamme riippumattomia, itsellisiä, omilla aivoillamme ajattelevia, kuin mitä yleisesti kuva annetaan. Kuitenkin juuri aina ja alati aktiivinen vapaus, ei laiskuusinertia, näkyy keskusteluissa selityksenä ilmiöihin.

On kieltämättä rasittavaa kun kauniin teorian ja todellisuuden välillä on kuilu. Vaihtoehtoina olisi joko hylätä teoria vääränä tai sitten ihmisten täytyisi muuttaa toimintatapojaan. Joko tosiasioiden myöntäminen tai tosiasioiden muuttaminen ratkaisisivat ongelman. Joka tapauksessa you have to do something. Sitä ennen muutosvastarinta ei ole edes aktio, se synnyttää vain passiota niille jotka ovat tai yrittävät olla aktiivisia.

"Mutta miten linnut tähän liittyy? / Rauha vai vapaus vai kaipaus? / Ei sen kummempaa, kuin että kun on vaikeampaa, luon silmät taivaaseen. / Ja näen liikkeen, en Jumalaa."
(Absoluuttinen nollapiste, "Elämä paristojen varassa")