Huumorin vallasta

Harva ajattelee komiikkaa miettiessään ensimmäisenä, että huumori on valtaa. Se on kuitenkin vähintään vahvasti liitoksissa siihen. Aihe on itse asiassa varsin käytetty ja minunkin olisi hyvä siihen hieman viitata. Asiaa selittäessäni käytän melko karkeita kahtiajakoja koska ne on helpompi ymmärtää. On hyvä huomata, että vaikka miltei koko ajan näytän puhuvan aiheista, kuten säädyistä ja sukupuolesta, tämä on kuitenkin teema -artikkeli, jossa taustalla on huumorin valta. Sääty ja sukupuoli ovat hyviä ja kaikkien ymmärtämiä esimerkkejä vallasta ja katsomalla miten huumori sitoutuu näihin opitaan samalla jotain siitä, miten huumori sitoutuu valtaan.
1: Siksi, vaikka ensivilkaisulla näyttääkin että "blogauksen ovat kirjoittaneet skitsofreeniset ja humalaiset apinat kirjoituskoneella ja että niiden tuotos on sitten käännetty postmodernismiksi hallusinoivien ja dementoituneiden avaruusolentojen toimesta" niin taustalla oleva eteneminen on tietyllä tavalla koherentti. Ja juuri sellaisella tasolla josta minä välitän pääasiassa. Esimerkkien koherenssi paikka on ylipäätään sellainen joka saa joustaa valtavasti teeman koherenssin edessä.

Naurua ja huumoria on yleisesti ottaen rajoitettu. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen piti naurunremakkaa alhaison touhuna. Sivistyneen herrasmiehen tuli olla vakava, ja jos häntä oikein kovasti nauratti, tuli nauru peittää kädellä. Suomen historiassakin koulutetut, upseerit ja muut säätyläiset opettelivat erityisen virkailmeen, joka oli vakava. Raudanpurijan ilme. Ja onpa naururajoituksia ja ohjeita "Kultaisen käytöksen kirjassakin".

Naurukiellossa on ollut taustalla perusteluja, jotka ovat liittyneet ulkonäköön. Nauraessa naama vääntyy ja tämä ei ole hyväksi ulkonäölle. Toinen yleinen teema on sisällöllinen. Huumori nähtiin epäsiveellisenä ja eisivistyneenä toimintana.

Itse asiassa suomalaiseen nauruperinteeseen onkin kuulunut ajatus siitä, että luonnollinen ja hedonistinen on alhaista ja rahvasta. Ne ovat eläimellistä josta irrottautuminen on älyllisyyttä ja sivistystä. Näin nauru ja huumori on laitetty "eläimelliseen maailmaan". Siksi nauraminen on vähä -älyisyyttä ja karkeutta. Vähämielisten ja hölmöjen hommaa. Viisas, vakaa, luotettava ja vakava liittyvätkin sitten siihen sivistysmaailmaan ; Toki kulttuurimme on kannustanut tietynlaiseen iloisuuteen. Sellaiseen asketismiin liittyvään. Ilossa askeettinen elämä, vähästä iloitseminen mutta ei riemuitseminen ja remakoiminen on ollut ihanteena. Hymyily on hyvä asia, onhan se jo itsessäänkin askeettista naurua.

Kuitenkin rajoitteilla on myös sukupuoli. Kaikkia rajoitetaan. Mutta sivistyneistö ja naiset ovat olleet erityisesti naururajoitteiden alla. Säätyläisten huumorirajoitteet johtuvat tietysti sivistyskuvasta. Mutta naisten kohdalla pelkona on usein naisen naurun eroottinen lisävivahde. (Eikä naisennaurattajakaan ole mikään tarinaniskijä, vaan seksuaalinen hurjastelija.)

Ilmiö on vanha ; Jo Ovidius halusi rajoittaa etenkin naisten naurua. Naisten naurun kohdalla onkin olemassa kuitenkin jännittävän ambivalentti suhtautuminen.
1: Toisaalta naisten naurua on haluttu rajoittaa. Tässä naisen huumorintaju myönnetään olemassaolevaksi : On olemassa naisen nauru, jota on varottava. Se on seksuaalista ja voi johtaa varomattomuuteen. Taustalla on ajatus, jossa naisen siveys on erityisen ihailtavaa. Miehen hairahtumista on katsottu vähemmän vakavana. Syynä on varmasti se, että naisen on nähty olevan lähempänä luontoa, jolloin hän on tietysti kontrolloitava nauruaan kovemmin kuin miehen, joka on "jo itsestään" enemmän sivistysolento.
2: Toisaalta naiten huumorintaju on jopa kielletty. Naisen on nähty olevan luontainen tylsimys. Oli aivan tavallista, että nainen nähtiin jonain jonka rooli huumorissa oli olla miehisen naurun kohde. Syynä oli jälleen naisen eläimellisyys. Tämä rajoitusasetelma on sitten johtanut esimerkiksi naisnäyttelijäkieltoon, jossa naisia näyttelivät nuoret pojat.

Se, miksi huumori on tärkeää, on se, että huumorissa on usein mukana valtaelementtejä. Hobbesin mukaan huumorissa oli aina kysymys siitä että asetutaan toisen yläpuolelle ja tästä ylemmyysasemasta nauretaan alemmalle. Ajatus on kenties hieman liian yksinkertainen kuvatakseen koko huumorin luonnetta. Mutta se kuitenkin kertoo huumorista ja naurusta jotain olennaista.

Jos otetaan esimerkiksi jaottelu poikien ja tyttöjen huumorin sosiaalisuuteen saadaan sieltä irti suunnilleen seuraavanlainen suhtautuminen huumorin sosiaaliseen tarkoitukseen:
1: Tytöt ; Luovat ja ylläpitävät suhteita, läheisyyttä ja samanarvoisuutta ryhmän sisällä. Kritisoi ulkopuolisia hyväksyttävillä tavoilla, ilman vallankumouksellista sisältöä. Välittää toisten tyttöjen sanomisia ja kuunnella toisia.
2: Pojat ; Ilmituovat vallassaolotilanteen. Tekevät vaikutuksen ja ylläpitävät vaikutusta yleisössä. Hankkia itselleen tilaa kun joku muu on vitsinkerrontavuorossa.

Tästä saadaan rakenne, jota voidaan katsoa vallassaolevan huumoriksi ja oppositiossa olevan huumoriksi ; Taustalla on tilanne, jossa valtaosa huumorintekijöistä on miehiä. Ja kulttuurissa on hyväksyttävää että miehet kertovat naisista vitsejä. Naisten on annettu tuossa vaiheessa jo tietyllä tapaa vastatakin huumoriin vastahuumorilla, mutta he eivät ole saaneet "hypätä aggressorin rooliin". Se kun olisi ollut liian provokatiivista. Tämä johtaa siihen että naisen huumorintekoa ei ole kielletty, mutta miehen huumori on aktiivista ja naisen huumori reaktiivista. Tällöin tilanne on itse asiassa se, että pilailun aloittaja määrää tyylilajin, rajat ja ehdot. Ja tätä kautta myös sen, mikä on huumoria ja mikä ei ole.

Lisäksi huumorin vallankäyttö näkyy esimerkiksi kansanhuumorissa. Rahvaan vitsit ovat usein karkeita ja säädyttömiä. Niissä voidaan pilkata auktoriteetteja. Niissä on vallankumouksen kipinää (joskaan ei usein liekkiä.) Tyypillisesti kaskuissa päätäntävallat murtuvat vähäksi aikaa, kuten vaikka vitseissä joissa renki naida napsauttaa isäntänsä vaimoa huijaamalla isäntää jotenkin. Tämä ei ole tyttöjen huumorin tapaan viatonta. Sitä kuvaa tietty "koulupoikamaisuus", eli pojat eivät ole yhteiskunnassa valtaapitäviä, mutta heillä on kuitenkin anarkistista kurittomuutta, kenties siksi että he tavoittelevat valtaa.

Voidaankin sanoa että huumoria on kolmenlaista.
1: Aktiivista huumoria, joka on valtaapitävien huumoria, jossa mukaillaan olemassaolevaa rakennetta. Huumori on "älyllistä" ja se mukailee normeja. Mukana on helposti ylemmyydentunne, nauretaan epäloogisuudelle tai typeryydelle. (Ja btw ; Tähän tarvitsemme niitä typerän idioottimaisia sketsihahmokilpailuja.)
2: Reaktiivista huumoria, jonka rooli on alistumisen kestämisessä. Siinä rakennetaan yhteenkuuluvuutta "muiden alistettujen kanssa". Se ei pyri loukkaamaan, vaan rakentamaan.
3: Aktivistinen huumori taas perustuu vaihtoehtoisen todellisuuden kuvaamiseen, siinä valtarakenteet murretaan tai käännetään nurinpäin. Se on provokatiivista koska siinä eivallassaolevat kohdistavat huumorin tarjoamaa mahtia vallassaoleviin. Mukana ei kuitenkaan välttämättä ole illuusiota jossa alistetut voisivat kepposillaan murtaa sosiaalista järjestelmää. Olennaista on että rakennetaan vitsin tarjoamalle kokemukselle "uskottavuus/reaalisuuden tunne" joka ei säry julman todellisuuden realismissa, tosiasioiden edessä.

Kaiken tämän lisäksi on tietysti hauskaa huumoria. Mutta tämän jutun aiheena oli kirjoittaa hieman valtaakäyttävästä huumorista. Tämä selvittää myös osaltaan, miksi monissa tabuaiheissa kritiikin lisäksi myös vitsailu on kielletty. Asian esittäminen naurettavana on jotain joka laittaa valtajärjestelmää uuteen uskoon. Sitä tavallaan joko pitää tunnustautua vallankäyttäjäksi ja dominoijaksi tai sitten osoittautua sellaiseksi.