perjantai 25. heinäkuuta 2008

Puuvertaus


Olla olevinaan.

"Onko tuo nyt sitten olevinaan hauskaa?"
"Ehdottomasti, jos ei muuta niin on olevinaan."


Oleminen on kuitenkin jännittävä ilmiö, koska se ei ole koskaan puolittaista. Jokin kappale voi olla pieni ja toinen suuri, mutta molempien olemassaolo on sama, ainoastaan ominaisuuksissa ja niiden määrissä on eroja.

Siksi on jännittävää miettiä, mitä on jos joku ei "ole" vaan "on olevinaan". Tämä viittaa jonkinlaiseen illuusion ajatukseen. Mutta toisaalta, kuten Kant meille opetti, vaikka todellisuus olisi illuusiota, ainakin nämä illuusiot olisivat olemassaolevia koska kerran havaitsemme ne. Ne olisivat mielessämme, ja niitä kutsuttaisiin houreiksi, koska niissä havainnoilla ei ole yhteyttä mielen ulkopuoliseen maailmaan. Havainto ilman havaittavaa.

Ilmeisesi siksi "olla olevinaan" viittaa aina jonkinlaiseen adjektiiviin. Niissähän taas tärkeätä on se, että jokin asia voi olla olemassa olematta suuri tai punainen. Näin "olla olevinaan adjektiivi" on merkittävästi erilainen kuin "olla olevinaan" vaikkapa kivi. Jokin tylsä vitsi voi olla tarkoitettu hauskaksi, mutta se ei olekaan hauska. Itse vitsi on silloin olemassa, sillä ei ole tiettyä ominaisuutta.

Toisaalta näyttelijät ovat olevinaan vaikka joitain tiettyjä kuuluisia henkilöitä ja ylpeät rikkaiston tädit voivat "olla olevinaan", mikä tarkoittaa sitä että he ovat ylpeitä. Tätä ylpeyttä ei vain mainita, mutta se on olemassa adjektiivina. Ja näyttelijäkään ei itse asiassa väitä olevansa se kuuluisuus eivätkä ole se kuuluisuus. Näyttelemisessä - vaikkapa huijausmielessäkin tuotetussa- kun yritetään simuloida ominaisuuksia jotka ovat tai olivat imitoidulle tai näytellylle henkilölle tyypillisiä.

Sopimuskysymys.

Asumme Suomessa ja puhumme suomen kieltä. Mutta miksi?

Koska enemmistö suomessa asuvista on sitä mieltä? Tarkemmin ajatellen syy on siinä, että enemmistö Suomessa asuvista ei ajattele sitä. Ne ovat kuusijalkaisia ja syövät. Osa kahdeksanjalkaisista odottaa että edelliset tulevat lounaalle. He eivät välitä. Lisäksi suomessa on valtavasti nelijalkaisia, jotka eivät myöskään kutsu tätä paikkaa miksikään. (Tai sitten Suomen nimi on "hau hau" tai "muu".) Enemmistö kaksijalkaisistakin sirkuttaa ja miettii sitä että jos hän voisi mennä kuusijalkaisen luo lounaalle. Suomea kutsutaan Suomeksi siksi että enemmistö ei välitä. Vain marginaalisen pieni ryhmä välittää. Ja vain heidän näkemyksellään on väliä. Ainakin heidän mielestään.

Tämä konkretisoituu esimerkiksi seuraavassa keskustelussa. Enemmistö ihmisistä on sopinut miten genitaalilävitys kirjoitetaan. Ja nuo nuoret kokevat olevansa enemmistön "vallan alla". Tosiasiassahan olisi mahdollista kehittää kieli, jota he käyttäisivät vain keskenään. Siinä sanat voisivat olla muodoltaan mitä vain.

Kieli on vain väline. Muoto. Kielessä merkitystä ei anna muoto, vaan sisältö. Sana, jolla on mielikuva, mutta jolle ei myönnetä määritelmää, on tyhjä. Ja sen käyttäminen on vain mielikuviin vaikuttamista, ei argumentaatiota.

Minkä Jumala yhdistää, sen kolmas osapuoli erottaa.


Empiirisesti testattu empiirisyyskäsitys.

Tämän artikkelin ymmärtämiseksi kannattaa muistella kolme ajatussuuntaa:

1: Empirismi, joka on oppi että tieto tulee kokemuksesta, a posteriori. Äärimmillään tämä edustaa John Locken näkemystä, jonka mukaan mieli on aluksi tabula rasa eli tyhjä taulu, johon kokemus piirtää merkkinsä. Empirismi lievempänä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Valmista tietoa ei voi olla, vaan totuutta täytyy etsiä ja koetella.
2: Rationalismi, jonka mukaan tieto on jo saavutettu a priori eli ennen kokemusta. Se on saavutettavissa nojatuolissa istuskelemalla.
3: Postmodernismi, jonka mukaan tietoa ei voida saavuttaa. On vain erilaisia, sinänsä arvokkaita, katsantotapoja ja ajattelukulttuureita.

Empirismiä on historiassa piinannut kauan yksi asia: Se, että kun se on asettanut hyväksyttävälle tiedolle jonkin määritelmän, se itse ei täytä sitä: Tästä on muutama esimerkki: Humen induktion ongelma osoitti, että jos havaitseminen on vaatimus, silloin itse induktio eli yleistys jota empiriassa käytetään olisi epätieteellinen, kun sitä ei voida havaita. Sama päti tietenkin myös loogisen positivismin verifiointiperiaatetta: Se vaati että asiat olivat havaittavissa ja mitattavissa objektiivisesti, mutta verifiointiperiaatetta ei voida havaita ja mitata, se olisi siis epätieteellistä. Popperin falsifiointikriteeriä ei voida kumota havaintoaineistolla, joten falsifiointiperiaatteen mukaan se ei ole tieteellinen periaate. Näyttää siis siltä, että empiria on vaatimuksena siitä erikoinen, että se kritisoi puhdasta rationalismia, mutta se kuitenkin rakentuisi nimen omaan ratinaalisen päättelyn päälle. Sillä olisi siis myös nämä rationalismin heikkoudet.

Kun havaittavuusvaatimus muutetaan testattavuusvaatimukseksi, tilanne muuttuu. Tässä kohden avuksi tulee pragmatismin tai instrumentalismin periaatteet : Niissähän korostetaan sitä että merkitys ei ole niinkään totuudessa vaan siinä, että se on hyödyllistä:
1: Instrumentalismissa ei välitetä ovatko itse käsitteet epätosia, kunhan ne ovat hyödyllisiä välineitä, "instrumentteja". Jos ne selittävät ja ennustavat ilmiöitä, niillä voidaan kontrolloida elämistä ja ratkaista ongelmia.
2: Pragmatismissa ajatellaan että kieli ja äly eivät kenties lainkaan kuvaa todellisuutta, mutta jos ne tuottavat hyötyä ihmisille, niiden käyttö on rationaalista. Se, mikä toimii, toimii. Tieto saa merkityksen vain sovellusten kautta. Tämä taas itse asiassa tekee tiedosta arvosidonnaista.

Näissä olevaa tausta -ajatusta voidaan soveltaa empiriasysteemin kokeelliseen, kokemuspohjaiseen, empiiriseen, testaamiseen :

Aluksi otetaan vaihtoehtojen listaus. Käytännössä kokemusperiaatteen, empiria, joko on osittain tai kokonaan oikeassa tai sitten se on täysin väärässä. Voidaan siis sanoa karkeasti että meillä on kaksi hypoteesia:

1: Tieteelliset teoriat ja empirismin mekanismit pitävät melko hyvin paikkansa. Todellisuus on ainakin osittain tietoisuuden havaitsema tila.
2: Tieteelliset teoriat ovat subjektiivisia konstruktioita, jotka eivät puhu todellisuudesta. Todellisuus on tietoisuuden rakentama kuva.

Näkemyksiä voidaan testata sen mukaan miten ne toimivat käytännössä. Kuten kaikessa empiriassa, tässä ei haeta absoluuttista totuutta, vaan painotetaan todennäköisyyttä vaihtoehtojen välillä. Toisin sanoen empiriaan sovelletaan empirian omia periaatteita. Tämä on nimen omaan vahvuus, koska olemme "lähteneet leikkiin" juuri sen takia että toisaalta rationalistit vaativat empiirikoilta perusteluja, mutta eivät kuitenkaan hyväksy niitä jos ne ovat rationalismin perusteluja - niiden on siksi oltavakin nimen omaan tälläisiä empiirisiä perusteluja.

Pragmaatismin kautta voidaan havaita että tieteen menestys viittaa vahvasti empiirisyyden uskottavuuteen. Tämä perustuu pitkälti postmoderniin - ja siis itse asiassa empiriaa kritisoivasta lähteestä johdettua - ajattelua. Se perustuu siihen että jokainen selitysmalli on rajoittunut, mutta rajoittuneisuudessa on tiettyjä luonteita: Vaikka jokainen selitysmalli onkin sellainen, että se löytää vain sellaisia ratkaisuja, jotka se sallii, olennaista on kuitenkin se, että jos tätä sen sallimaa ei voida löytää, sitä ei silti löydy. Jos luonnossa ei olisi mitään jota voidaan kuvata lainomaisuuksilla, jo yksin gravitaatioteorian kautta ennusvoima olisi aika epätodennäköistä: Minulla on Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" -kirjasta kaapattu vitsi, jolla esittelen asuntoani: Viittaan ikkunasta ulos auringon valoon ja sanon että "valaistus toimii", sitten otan kynän käteeni ja tiputan sen lattialle ja sanon "maan vetovoima toimii". Pienen tauon jälkeen sanon että "kaiken muun kanssa onkin sitten vähän niin ja näin" . (Tämä on tietysti liioittelua, jonka pääasiallisena tarkoituksena on olla viihdettä ja saada vieras katsomaan muuta kuin sitä että en taaskaan ole siivonnut.)

Tuntuisi että olisi erikoinen yhteensattuma, että kynä todella näyttäisi käyttäytyvän kuin gravitaatio olisi, mutta gravitaatiota - tai mitään muutakaan luonnonlakia joka ohjaisi tälläiseen säännönmukaisuuteen - ei kuitenkaan olisi. Vaikka gravitaatioteoria kumoutuisi, tuntuisi että jonkin selittävän säännön eli lain putoava kynä vaatisi.

Tämä on itse asiassa yllättävän kova tuki: Filosofisesti luonnonlakien löytäminen ei ole välttämätöntä, vaikka kuinka etsisimme niitä. Tässä suhteessa "Tyhjästä on paha nyhjästä." jos tutkimusnäkökanta on soveltamiskelvoton, ei saada yhtään tulosta, ja jos se on heikko, se tuottaa vain vähän ja vaikeasti tuloksia. Eugene P. Winger kirjoittaakin Osmo Pekosen toimittamassa "Symbolien metsässä" -kirjassa siitä, kuinka matematiikan lainomaisuuksien sopivus fysikaalisiin tieteisiin on erikoislaatuisen hyvä. Tuo luku, joka on korskeasti nimetty "Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä" vihjaa sisällöstä. Tietenkin tässä yhteydessä on syytä mainita myös David Deutsch, jonka "Todellisuuden rakenne" -kirjan mukaan matematiikka ei ole sitä mitä matemaatikot luulevat, vaan että sen perusteet ovat puhtaasti fysikaalisia. Teistisessä, Jumalaan uskovissa, käsityksissä taas ajatellaan että ihminen ymmärtää maailmaa, koska Jumala on rationaalinen ja on siksi tuottanut ymmärrettäviä sääntöjä. Yhteys, eli lainomaisuuden välinellinen tehokkuus tieteen sovelluksissa, on siis niin vahva, että sitä ihmetellään, sille haetaan selitystä tai pidetään muutoin merkittävänä. Mikä taas tarkoittaa sitä, että empiria onnistuu testissä paremmin kuin hyvin.

Empirian puolesta puhuminen on siis tässä suhteessa juuri sama, kuin löisi vetoa sen puolesta että kynä -ilman mitään heliumlisäyksiä - ei seuraavan kerran sitä pudottaessani putoakaan lattialle. Empiristihän ei väitä että näin todella tapahtuu, hänhän ei väitä löytävänsä absoluuttista totuutta, vaan ainoastaan löytävänsä hyvin perusteltuja uskomuksia. Joten vedonlyönti toimii hyvin tausta -ajatuksena: Empiristin mukaan asiasta kannattaa lyödä vetoa (voiton odotusarvo on plussan puolella.) Postmodernisti taas ei voisi olla varma, että takana ei olisi vain uskomus. Ja rationalisti voi päätyä kumpaan tahansa lopputulokseen - riippuen siitä mitä oletuksia hän ottaa. Ja oletuksiahan ei tietenkään voida napata empiirisellä perusteella havaintoaineistosta, koska tällöin rationalisti sortuisi empiriaan, eikä suinkaan osoittaisi rationalismin vahvuutta.

Mutta jos et ole vakuuttunut, olen valmis lyömään vetoa asiani puolesta. Ja jotenkin jaksan uskoa, että jonoa ei riitä kassavirtaani kartuttamaan.

torstai 24. heinäkuuta 2008

Art of Swordsmanship.


Etiikkaa? Ainakin lajinmukaista käytöstä.

"All that I'm living for / All that I'm dying for / All that I can't ignore alone at night / All that I'm wanted for / Although I wanted more / Lock the last open door - my ghosts are gaining on me."
(Evanescence, "All that I'm living for")

Televisiosta tuli mielenkiintoinen sarja nimeltä "Life on Mars." Siinä hahmo Sam Tyler vaipuu koomaan ja seikkailee menneisyydessä, ja joutuu menneisyyden poliisipiiriin, jota hallitaan aika kovaotteisesti. Poliisipäällikkönä julmisteleva juoppo Gene Hunt muun muassa pieksee kuulusteltavia jotta saisi nämä lavertelemaan tietojaan. Koko sarjan jännite perustuu enimmäkseen "sukupolvien väliseen kuiluun", jossa "menneisyyden" (tai katsantokannasta nykyisyyden) moraaliarvot asettuvat vastakkain nykyajan(tai tulevaisuuden) arvojen kanssa. Lähes koko sarjan ajan Sam Tyler yrittää muuttaa Huntia ja opettaa "edistyksellisiä metodeja", jotka tulevat olemaan myöhemmin (vai aikamatkustuksen kohdalla pitäisi kenties sanoa "tulevat olimaan"? En oikein tiedä minkälaisia aikamuotoja pitäisi soveltaa tälläiseen tilanteiseen ; "futuurin imperfektiä"?.) Hunt taas katsoo että hänhän tekee mitä vain saadakseen pidettyä kadut rauhallisina ja ihmiset turvassa. Tylerin tyyli ei ole hänestä realistinen vaan hienostelevaa ja todellisuuspakoista. Koko sarjassa oli pääasiana moraaliset erimielisyydet. Ja sen aikana näytettiin, kuinka näkemykset olivat muuttuneet ajan mittaan. Ainakin minusta tuntuu että Tyler toimi eettisemmin, kuin Hunt, ja että etiikka oli mennyt eteen päin. Joku voi tietenkin olla erimielinen. Joka tapauksessa muutos on tässä kohden varma asia. Ja se ei ole pelkkää televisiosarjan tapahtumaa.

Etiikkaa pidetään tärkeänä filosofisena asiana, koska sen avulla loppujen lopuksi voitaisiin määritellä se, miten tulisi elää. Sen tulkinnalla syntyy ratkaisut siihen, pitääkö psykoottista mutta ei rikosta vielä tehnyttä pitää pidätettynä jotta hänet ehdittäisiin pakottaa terapiaan.

Etiikan alkuperää ja luonnetta koskeva keskustelu on jatkunut vuosisatoja. Käytännössä etiikan alkuperästä ollaan kahta mieltä:
1: Etiikka on ihmisen kokemusten ja tiedon sekä päätäntävallan ulkopuolinen asia. Ihminen ei siis määrittele moraalia, hän voi vain seurata sitä. Tämä moraali on joko muuttumaton moraalilaki tai Jumalallinen käsky.
2: Etiikka on ihmisen eettinen käytösnormisto, yhteydessä moraalin kanssa. Tällöin moraali on ihmisen päättämää ja mahdollisesti kokemuspohjalta punnittua, ja se koskee siveellisiä käsityksiä, arvostuksia ja käyttäytymissääntöjä. Ihminen säätää jollain tavalla sen mikä koskee hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, ar­vokasta ja arvotonta, hyväksyttävää ja hylättävää.

Etiikan luonne on näistä irrallinen ja se tulee joko velvollisuudesta, yleisestä hyödystä tai sitten on seurattava tunteitaan. Nämä voivat olla sovellettuna siten että päätännän tekee yksilö tai monta yksilöä, jolloin velvollisuus voi olla henkilön itsensä määräämää (Nietzschen yli -ihmisyys) yhdessä päätettyä lainsäädäntöä (demokratia/lainkuuliaisuus), tai Humen mukaan yksilön tunnetta siitä mitä pitää tehdä. (Tämä ajatus on itse asiassa jopa omatunnon käsitteessä: Että vaikka kaikki naapurit tekisivät jotain ja pappi seuraa heidän esimerkkiään, sen tekeminen on väärin jos se tuntuu siltä.) Edward Wilson taas kannattaa moraalikäsitystä, joka saa sisältönsä "lajinmukaisesta käytöksestä". Osa on moraalirelativisteja, joiden mukaan ei ole lainkaan objektiivista etiikkaa, heistä etiikka on vain yksilön subjektiivinen mielipide, joka on juuri sen verran mutta ei enempää - eikä vähempää.

Lisäksi ovat nihilistit, jotka ovat sitä mieltä että moraalia ei ole lainkaan olemassa. Mutta kokolailla tässä ovat kaikki vaihtoehdot moraalin alkuperästä ja luonteesta. Sitten päästäänkin siihen "oikeutuspuoleen", eli siihen millä etiikkanäkemykselle annetaan uskottavuus.

Etiikka sidotaan tyypillisesti kahteen asiaan - vaikka tästä ei ole mitään takeita - joko Jumaluuskysymyksiin tai siihen mitä on hyvä ja onnellinen elämä. Varsinaisesti kysymys Jumalasta on kuitenkin ulkopuolinen sille, onko etiikka ihmisistä vai sen ulkopuolelta lähtöisin - tai onko sitä lainkaan olemassa.
1: Deistisissä näkemyksissähän ajatellaan että Jumala on vain rakentanut maailman, joten on aivan mahdollista että tälläinen Jumala antaa ihmisten itse päättää tai olla päättämättä etiikastaan.
2: Toisaalta taas moraalilaki voi olla olemassa ihmisestä ulkopuolisena sääntönä ilman Jumalaalkin. Tätä on perusteltu muun muassa seuraavalla argumentilla: Jos Jumalan säätämä moraali on perusteltua, sillä on jokin perustelu, joka on itsessään viisas ja voimme oikeuttaa moraalin sillä. Ja jos tätä ei ole perusteltu, se on Jumalan heitto, eikä sen seuraamiselle ole mitään syytä: Jumalan valtahan on pohjimmiltaan auktoriteettiin vetoamista eli argumentaatiovirhe, paratiisilla lupailu taas lahjontaa, Helvetillä uhkailu taas ad baculum -argumentaatiovirhe..
3: Kuitenkin säädetty moraali tuntuu monista uskomattoman paljon vahvemmalta, koska se tuntuu paremmalta oikeutukselta kuin pelkkä yhdessä sopiminen voi tehdä: Historia - ja Life on Mars - näyttävät että moraalinäkemykset muuttuvat, ja tästä seuraisi se, että eilisen pahat teot voivat olla huomenna hyviä. Ja että natsien toiminta on kulttuuriin sidottua toimintaa, ja siksi se oli sinä aikana eettisesti oikein.
4: Kuitenkin pysyviin moraalilakeihin uskovilla on ongelmana se, että näitä objektiivisia muuttumattomia moraalilakeja on niin paljon, että niistä valitseminen on mielipidekysymys: Islamin, kristinuskon vai hindulaisuuden opit? On kuitenkin havaittavissa että tätä valintaa ei tehdä miettimällä asiaa ja valitsemalla paras, vaan uskonnot jakautuvat aina alueittain: Jos asut Islamilaisessa kulttuurissa, valitset Koraanin etiikkasi lähteeksi. Intiassa taas olet hindu. "Maassa maan tavalla" toteutuu siis siitä huolimatta, että moraali nähdään ihmisestä ja kulttuurista riippumattomana. (Natsitkin perustelivat juutalaisvainoaan. He seurasivat omaa logiikkaansa, ja on aika erikoista vain sanoa että se olisi automaattisesti väärin.) Ne ehkä ovatkin, mutta niiden valinta ei selvästi sitä ole. Lisää päänvaivaa asiaan tuottaa tietenkin se, että näyttää siltä että uskonto paitsi säätää ihmisten moraalia, on myös toisin päin: Ihmiset säätävät sitä minkälaisia sääntöjä uskonto saa antaa ilman että uskovaiset kaikkoavat. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti nyt vellovassa naispappeusasiassa. Ihmiset haluavat - molemmin puolin - vaikuttaa siihen, minkälaisia arvoja uskonto esittää. Samoin ihmiset kritisoivat erilaisia kultteja, koska nämä esittävät sellaisia moraalisia sääntöjä jotka tuntuvat ulkopuolisista epäoikeudenmukaisilta. Uskonnot instituutioina ovat tuhoutuneet ihmisten mieltymysten mukaan ja uskonnot ovat aina joutuneet myös joustamaan tämän asian edessä. Siksi vaikka olisikin jokin ylempi moraali, näyttää siltä että ihmiset joka tapauksessa seuraavat sitä mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.

Yleensä ihmisillä on melko voimakas näkemys siitä, kumpi on oikeassa. Moni ajattelee että tarvitaan ihmisistä riippumaton sääntö, tai muutoin se ei voisi toimia koska se olisi subjektiivista, mielipiteistä riippumatta. Se ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista - tai intersubjektiivisuuden eli useiden ihmisten yhdessä päättämänä massan voimaan perustuvaa. (Toisaalta demokratiahan toimii juuri samalla periaatteella, joten tämän pitäisi olla suora kannanotto intersubjektiivisuuteen yleisesti. Eihän hallitusta voida johtaa subjektiivisesti, sehän ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista ja massan voimaan nojaavaa.) Toisaalta taas toiset vihjaavat siihen, että jos etiikka ei ole ihmisten väliseen suhteisiin perustuvaa kulttuurillista "hyvää tapaa toimia", niin mitä ihmettä se sitten muka on - ja pyytää hieman mielipiteistä riippumattomia perusteluja sille että tämä muu on todellakin jotakin muutakin kuin henkilön oma subjektiivinen viehtymys esimerkiksi jonkun uskonnon säätämiin normeihin. (Esimerkiksi Kristityn kokema syvä rakkaus, subjektiivinen tunne, uskontoonsa on selviö, kaikki muu on se, mistä käydään keskustelua. Eihän tunnetta voida oikeuttaa vain siksi että se on joillakuilla vahva.)

Kumpaakaan näkemystä ei kuitenkaan voida täysin perustella. Ne ajautuvat aina siihen, että siitä miten asiat ovat pitäisi jotenkin johtaa se miten niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin muutoin loogisesti koherentteja. Niiden valinta vain tapahtuu perustelematta.

Kuitenkin onneksi on havaittavissa selvä asia: On oikeastaan aivan sama, mitä käsitystä kannatat, pidät tiettyjä asioita hyvinä ja toisia pahoina. Siksi jokaisessa maassa pidetään perheestä ja läheisistä. Jokainen haluaa ystävän. Itse asiassa tämä seikka on niin tunnettu, että eri kultit käyttävät aivopesussa menetelmää, joka ei suinkaan ole mitään kuola suussa saarnaamista, vaan joka on hienostunutta ja hienovaraista. Sama esiintyy muissakin, asiallisissa, uskonnoissa, joskin lievempänä: Käännyttämisessä on tärkeää että ei pelästytetä kohdevva. Tämän vuoksi toimivinta on se, että aluksi puhutaan niistä asioista jotka ovat kaikista mukavia ja jotka eivät satu olemaan tuon uskonnon kieltolistassa. Siksi aluksi puhutaan lempeitä perheestä, terveydestä ja mukavista asioista. Tämä ei toimi siksi että nämä olisivat se asia, jota uskonto opettaa ja jonka se tuo ihmisille, vaan sen takia että näiden asioiden arvostus on heillä jo valmiina. Ihminen rupeaa ajattelemaan, että kun ne pitävät perheestä, ne tuskin ovat mitään "kauheita kulttilaisia".

Vasta myöhemmässä vaiheessa korostetaan niitä asioita, jotka ovat juuri tuolle uskonnolle tyypillisiä. Daniel Dennett kuvaa asiaa kirjassaan "Lumous murtuu" sivulla 226 seuraavalla rabbin lainauksella:

"On sataprosenttisen osuva, että enemmistö kashrut -(kosher) lait ovat jumalallisia rituaaleja ilman järkeä. On erittäin helppoa olla murhaamatta ihmisiä. Erittäin helppoa. On hieman vaikeampaa olla varastamatta, koska siihen on toisinaan kiusaus. Niinpä tämä ei ole suurenmoinen todiste sille että uskon Jumalaan ja toteutan Hänen tahtoaan. Mutta jos Hän sanoo minulle, etten voi juoda kupillista maitokahvia lounaalla jauhelihan ja herneiden kera, kyseessä on testi. Ainoa syy siihen, että menettelen näin, on että minun on käsketty menetellä näin. Se on vaikean asian tekemistä."

Näillä uskonto eriytetään. Uskonnot seuraavat siis pikemminkin yleistä inhimillisyyttä ja eriyttävät itsensä muista uskonnoista tälläisillä testaavilla ja eriyttävillä säädöksillä, jotka ovat ikään kuin "punkkareitten niittirannekkeet" tai emo -tukka: Niillä tunnustetaan väriä, ja niiden kautta ryhmään kuuluvat tunnistavat olevansa samaa porukkaa. Kaikki ihmiset vihaavat murhaamista, kuten Rabbi vihjasikin.

Tästä päästään oikeastaan vetämään syrjään koko etiikan säätämisen ongelma: Useinhan uskontojen edustajat kritisoivat muita siitä että koska he eivät seuraa Jumalaa, he ovat moraalittomia. Heistä on pelottavaa että ainut tae sille että toinen ei murhaa heitä, on heidän omat tuntemuksensa. Minusta taas paljon suurempaa oikeutusta ei voida saada, koska ihmisillä on tapana seurata tunteitaan. He ovat vähemmän rationaalisia kuin ajatellaan - ja itse asiassa jos joku uskovainen sortuu rikokseen, muut uskovaiset ilmoittavat että syynä on se että seuraaja on vain ihminen inhimillisine tunteineen. Tunne on siksi itse asiassa aika kova vakuutus. Lisäksi, jos joku esitetty sääntö onkin "ihmisen lajinmukaista käytöstä", eli moraalilla onkin epigeneettinen sisältö, ihmiset joka tapauksessa seuraavat näitä tuntemuksiaan - ja seuraavat niitä riippumatta siitä, ovatko ne Jumalan ohjelmoimaa sisäistä omaatuntoa, tai ovatko ne sisältönä jossain uskonnossa X - tai vain seurausta siitä että olemme evoluution muokkaamia ja satumme olemaan "laumaeläimiä".

Moni varmasti pitää tätä vielä hieman perustelemattomana. Heistä esimerkiksi Kantin näkemys etiikasta on oikea; Kanthan katsoi että ihmisen eettisellä valinnalla on arvoa vain jos hän valitsee niiden kesken vapaasti. Kant oletti että ihmisellä on vapaa tahto jolla hän tekee eettiset valinnat. Kun hän samanaikaisesti uskoi kategoriseen imperatiiviin, hän itse asiassa esitti että ihmisillä ei ole sellaisia sisäänrakennettuja mekanismeja, jotka ohjaisivat hänen käytöstään niissä asioissa jotka ovat kategorisen imperatiivin mukaisia. (Muutenhan lopputulos olisi että ihminen luonnostaan seuraisi etiikkaa näiltä osin, eikä etiikalla olisi arvoa. Kant tuskin ajoi tätä asiaa.) Toisaalta myös Sigmund Freud esitti että ulkopuolinen maailma asettaa haluillemme rajoittimia, ja nämä rajoittimet olivat moraalinormiston etiikkaa koskevia väitteitä, jotka kielsivät luonnollisen halumme esimerkiksi naida äitiämme.

En ota kantaa moraalin sisältöön vaan luonteeseen. Vaan itse asiassa siihen, että kun uskovainen tai joku muu taho esittää esimerkiksi että "jos tästä luovutaan, ihmiset voisivat raiskata ja murhata mielensä mukaan", hän ei enää puhu etiikasta vaan on jo määritellyt sen. Voimme sanoa että "jos etiikka on tuota, seuraisimme sitä luonnostamme ilman että siihen tarvitaan mitään lisäkäskijää". Tämä kannanotto ei siksi riko Humen giljotiinia, jonka mukaan siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, päättelyvirheeseen ei siis syyllistytä vaikka se pinnallisesti ajatellen voisi siltä tuntuakin. Mutta vaikka siis teen näin, enkä tee moraalin sisältökannanottoja, voin sanoa että "jos etiikka on tuota", niin Kant ja Freud ovat perusteluineen yksinkertaisesti väärässä.

Otan esimerkiksi Westermarck -efekti. Tämä on insestiä koskeva ihmiselle lajityypillinen ilmiö, joka ei riipu ympäröivästä kulttuurista. Joka ikisessä paikassa ihmiset välttävät insestiä sisarusten kesken. (Tämä voidaan perustella evoluutiolla: Sukusiitoksen tuottamat epämuodostumat ovat yleisiä. Siksi jo Aristoteles argumentoi, että insesti on väärin koska siitä syntyy usein sairaita jälkeläisiä. Muissa kulttuureissa sama on taatusti huomattu myös - täällä selitys on voinut olla vaikka Jumalan kosto ja kirous synnistä tai muuta pahuudesta. Me "länsimaiset skientistit" taas olemme taipuvaisia selittämään asiaa puhtaasti genetiikalla.) Itse asiassa koe on jo osoittanut että tämä ei ole kuitenkaan kulttuurien opettamaa, vaikka kulttuuri perusteleekin sen pahuutta ; Arthur P. Wolf teki tutkimuksen joka koski kibbutsien perinnettä, jossa lapset yhteiskasvatettiin. He siis asuivat aivan pienestä lapsesta toistensa kanssa yhdessä. Ei avioliittoja näiden kesken, eivätkä murrosikäiset kibbutsit olleet seksuaalisesti kiinnostuneita toisistaan yhteissuihkuissa - hehän olivat "ikään kuin" sisaruksia. Aivan sama huomattiin myös taiwanissa, jossa lapset pistettiin naimisiin aivan pieninä ja kasvatettiin yhdessä. Näissä heidän suhdettaan ei paheksuttu koska kyseessä oli avioliitto, eivätkä puolisot olleet oikeita sisaruksia. Silti he eivät rakastuneet toisiinsa, ja näissä suhteissa eroaminen oli paljon suurempaa, onnellisuus pienempää, seksuaalisuus pienempää ja vieraissa käyminen yleisempää kuin muissa avioitumistavoissa. (Mukaan lukien muut "pakkoavioittamisen" lajit.) Ihmisellä on siis sisäänrakennettu periaate, joka perustuu siihen että jos hän ns. "käy lapsena samalla potalla" hän ei harrasta tämän kanssa seksiä aikuisena. Tämä on siis eräänlaista "ihmisten leimautumista". (Hanhethan kiintyvät ensimmäiseen näkemäänsä liikkuvaan kohteeseen ja pitävät tätä äitinään. Tämä voi olla vaikka ilmapallo tai Konrad Lorenz. Tämä on geneettinen ominaisuus, vaikka siihen liittyy oppimista sen ensimäisen havainnon kautta.) Toisin sanoen Kant oli väärässä koska ihmisillä on emotionaalinen vastenmielisyys insestiin silloinkin kun se on vain "insestiä", jolloin kyseessä ei ole täysin vapaa valinta, vaan siihen vaikuttaa voimakkaasti emootiot. Freud taas oli väärässä kun ajatteli että yhteiskunta vaan kieltää ja tämä tuo sen syyllisyyden joka koetaan: Jos inho on vain kahlittua halua harrastaa seksiä toisen kanssa, taivanilaisten luulisi olleen onnessaan, kun tähän haluun suorastaan kannustettiin. Mutta kuten tiedämme, näin ei kuitenkaan ole.

Ehkä onkin mukavaa huomata, että vaikka etiikan alkuperästä ollaan kovasti erimielisiä ja sisällöstäkään ei saada yhteneväisyyttä aikaiseksi, ymmärrämme kuitenkin toisiamme koska meillä on inhimilliset aivot. Kun tapaamme toisen, tiedämme hänen tunteensa ja voimme suhtautua hänen emootioihinsa oikein, koska ne ovat kaikilla melko lailla samanlaisia. Maailma ei etiikan ihmeellisyydestä huolimatta ole mikään Forrest Gumpin suklaarasia jossa "ei koskaan tiedä mitä saa." Elämässä moni asia on selviö: Jos jättää syömättä, tulee pahantuuliseksi, emotionaalisilla ja muita kuuntelevilla ihmisillä on enemmän ystäviä kuin itsekkäillä. Ja vaikka meillä on valtavia erimielisyyksiä eri asioista, ja uskonnolliset vakaumuksemme eroavat toisistaan valtavasti, olemme silti pohjimmiltaan hyvin samanlaisia ; Arvostamme samoja asioita ja samoja asioita pidämme kammottavina. (Kulttuureissakin tyypillisesti erot johtuvat siitä että kaikki pitävät kunniaa, oikeudenmukaisuutta ja montaa muuta ilmiötä hyvinä - ja insestiä pahana, mutta eri kulttuureissa nämä asetetaan eri järjestykseen. Japani ei siksi ole niinkään "häpeäkulttuuri" kuin "kunniallisuutta korostava" kulttuuri eikä kristinusko niinkään "syntisyys/syyllisyyskulttuuri" kuin "armokulttuuri". Kaikki pyrkivät "vaalimaan sitä minkä hyväksi kokevat", eivätkä nämä kokemukset sitten olekaan "niin erilaisia" kuin monet haluavat esittää.)

Siksi elokuvissakin pahikset ovat aina "mielenkiintoisia" - he ovat erikoisia. Elokuvien pahathan ovat: Demonisoituja pahoja, joiden luonne on epänormaalius ja epäinhimillisyys. "He ovat meidän ja me heidän emootionaalisen ymmärtämisen ulkopuolella", psykopaattisia pahoja, jotka ovat älykkäitä mutta tunteettomia - siis patologisia ja epänormaaleja. "Me olemme heidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella". Kaaoottisia pahoja, jotka ovat irrationaalisia. Heillä joko on tunteet tai ei ole. Pääasiassa on kuitenkin se, että he eivät toimi ennustettavasti. He ovat siis erilaisia kuin muut ihmiset. "He ovat meidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella." Surullisia pahoja, jotka ovat puutteellisia ihmisiä. Heillä ei ole kaikki asiat ihan hyvin. Näillä on yleensä "toivoa muuttua hyviksi" -tai sitten nämä jäävät apeuteensa tai päätyvät itsemurhaan. Hyvät taas ovat joko yltiöhyviä tai sitten heidän heikkoutensa ovat tavallisia. Heillä taas on perhe -elämää ja muuta vastaavaa jota kuvataan, jotta ihmiset samaistuisivat heihin. He ovat "tavallisia", siksi he usein ovat myös vähemmän värikkäitä. Kaikesta jännittävin seikka on kuitenkin se, että Hollywood pyrkii ensi sijaisesti myymään. Se ei siksi luo arvoja, jotka olisivat riskejä. (Mistä seuraa se, että niitä haukutaan tässä alueessa jopa "hengettömiksi". Ne eivät pistä ajattelemaan koska myynnin riskittömyyden tae on se että se on "yleisinhimillinen", tarjoaa sitä mitä kaikki jo tietävät.) Silti Suomalaiset ja Kiinalaiset tunnistavat ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Sitä ei tarvitse leimata ja erikseen kertoa. Ja lopussa hyvä voittaa, koska se on sitä mikä ihmisistä tuntuu reilulta.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Kun kerran kaiken maailman proletaaritkin liittyvät yhteen..


Riittävän hyvät vastaukset.

"But for that future expedition Van Richten needed more knowledge. He needed facts, not rumors or folklore or tall tales".
(P.N. Elrod, "I, Strahd - The Memoirs of a Vampire", sivu 6)


Ihminen on aina elänyt maailmassa, ja käytännössä hänen elämänsä ja kuolemansa on kivikaudesta eteen päin pitkälle riippunut siitä, miten hyvin hän on voinut ennakoida tulevia tapahtumia. Evoluutiossa keskeisintä on kuitenkin hengissä selviäminen, joten objektiivinen havainnointi ei ole niin tärkeää, kuin riittävän hyvä toiminta. Hengissä selviäminen ratkaisee, ei se analysoiko tilanteen tarkalleen siten kuin se Todella On.

Ihmisen aisteja voi itse asiassa huijata useilla erilaisilla illuusioilla. Ne taas ovat aistitoimintojen heuristiikan harmittomia sivutuotteita, ja niiden virheajatteluun ei joko törmää fysikaalisessa luonnossa tai ne ovat siellä vaarattomia. Ne ovat vaarattomia ja hauskojakin, mutta ne kuitenkin näyttävät että emme havaitse tai ajattele oikein, koska illuusio kertoo pohjimmiltaan että joko tietomme paperin luonteesta tai havaintomme ovat epäluotettavia. Mutuenhan emme saisi niiden välille ristiriitaa. Ja ilman havaittua ristiriitaa ei ole käsitystä illuusiosta.

Ihmisen on ollut tärkeämpää toimia "riittävän nopeasti ja kohtuu hyvin" - ja hänellä on aika usein ollut puutteelliset ja vajavaiset tiedot tilanteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että on tärkeintä että on hyvät nyrkkisäännöt, jotka toimivat yleensä, kuin hienovireiset ja aikaavievät laskutoimitukset; Niissähän hienovireys muuttuu usein tilannekohtaisemmaksi, jolloin korostuu "garbage in - garbage out" -ilmiö, eli jos ajattelu lähtee vääristä tiedoista, seuraa väärä lopputulos: Tarkkuus muuttuu, yleissääntö muuttuu tilannekohtaisemmaksi sääntöjen kesken valitsemiseksi. Näiden aivojen nyrkkisääntöjä kutsutaan heuristiikaksi samaan tapaan kuin tietokoneohjelmien hakualgoritmeja kutsutaan heuristiikaksi. (Heuristiikka -sanaa mielen toiminnan yhteydessä käyttivät ensimmäisenä psykologi Daniel Kahneman ja kognitiotieteilijä Amos Tversky vuonna 1974 heidän prospektiteoriansa yhteydessä. Teoriassa keskityttiin päätöksentekoon epävarmoissa olosuhteissa, ja siinä korostui riskien pelko voiton odotusten sijasta eikä se keskittynyt siihen asti käytettyyn "odotetun voiton" laskentaan. Teoria oli niin uskottava, että se toi heille taloustieteen Nobelin palkinnon.)

Lisäksi on syytä huomata, että ilmiön tunteminen on elossa pysymisen kannalta tärkeämpää kuin oikea selitys sen takana: Jos raatoja syövä sairastuu, on yhtä tehokasta päättää että raadot ovat epäpyhiä ja niiden syömistä seuraa Jumalan kosto, kuin ajatella että raadoissa on taudinaiheuttajia. Ihmisen historiassa nämä muistisäännöt ovat kuitenkin olleet tärkeitä muistiinpalautuksen keinoja, ja niistä on muodostunut muistisääntöjä, joiden käyttö on molemmassa tilanteessa auttanut hengissä selviämisessä. Aivoille tärkeämpää on ilmiön ennakointi ja tunteminen ja tästä seurannut tilanteen hallinta ja oikea toiminta kuin se, että toiminnan takana on oikea selitysmalli. Esimerkiksi minulla on possujen ruokintaan erilaisia muistisääntöjä, jotka ovat enemmänkin vitsikkäitä: Oikeat syyt löytyvät kuitenkin tutkimussuunnitelmasta, ja ne ovat aivan erilaisia kuin muistisääntöni. Muistan ruokinnan yksityiskohdat kuitenkin paremmin muistisääntöjen kuin oikean selityksen kautta.

Tämän johdosta ihminen ei ole objektiivisen luotettava havainnoitsija. "Wit", "cunningness" ja "common sense" ei siksi ole totuuden mittareita, ne vain toimivat elämässä melko hyvin. (Itse asiassa niin hyvin, että monessa taidossa - etenkin itsepuolustuksen yhteydessä olen huomannut - että aluksi henkilön kyky selvitä tilanteista jopa huononee, koska hän joutuu opettelemaan eroon luonnollisista reagoinneista, jotka toimivat välttävän hyvin. Tilalle taas syntyy aluksi epävarmaa toimintaa. Toki myöhemmin harjoiteltu taito päihittää synnynnäiset nyrkkisäännöt suvereenisti.) Tavallisesti heuristiikka toimii siis erinomaisesti, se säästää paljon aikaa ja vaivaa, ja toimii epäselvemmissä olosuhteissa. Se johtaa kuitenkin suuriin ja systemaattisiin virheisiin, joille koko ihmiskunta on altis. Psykologiassa onkin huomattu, että ihminen on synnynnäisesti erityisen huono tilastomatematiikassa ja differentiaalilaskennassa. (Minulla on hassuhko harrastus jota teen silloin tällöin: Käyn asemaravintoloissa ja muissa paikoissa pelaamassa pokeria. Tilanteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia, eli pidän jutut "tosi kepeinä". Kun on epätodennäköistä että näkee henkilöä toista kertaa, eikä pelaa rahasta, tilanne on aika vapauttava. Olen huomannut että henkilöt harvoin tietävät esimerkiksi kahden parin todennäköisyyttä, tai tarkkaa todennäköisyyttä jolla voi olla "parempi kuin seiskapari". Silti ihmiset tietävät että heillä on "kohtuullinen käsi". Ja jokainen osaa sanoa että täyskäsi on parempi - ja samalla epätodennäköisempi - kuin kolmoset. Ihmiset osaavat yleensä pokerin "pääpiirteittäin" ja silti he voivat pelata ihan kohtuu hyvin.) Ihmiset eivät arvioi todennäköisyyksiä oikein ja he näkevät "patterneja" eli säännönmukaisuuksia ja hahmoja, jopa satunnaisuudessa (katso vaikka television kohinaa.) He ovat taipuvaisia ylianalogisuuteen, eli he korostavat samanlaisia piirteitä ja löytävät näistä hahmoja: Eli näkevät olemattomia yhteyksiä ennemmin kuin jättävät olemassaolevat yhteydet huomaamatta. Samoin Monty Hallin ongelma tuottaa monelle päänvaivaa: Siinähän kyseessä on yksinkertainen tehtävä, jossa on kolme ovea, joista yhden takana on palkinto. Kun henkilö valitsee jonkun oven, avataan sellainen ovi, jota hän ei ole valinnut ja jonka takana voittoa EI ole. (Toisin sanoen valitaan juuri tietty ovi niistä kolmesta, ja se riippuu täysin siitä minkä oven hän on valinnut.) Ihmiset eivät yleisesti ottaen vaihda ovea, vaikka se tilastollisesti olisi kannattavaa. Itse asiassa tämän voi todistaa melko yksinkertaisella tilastomatematiikalla, mutta olen havainnut että selityksen näkeminen ei muuta ihmisten näkemystä. Lisäksi, vaikka moni intuitiivisesti luulee että vaihtaminen on yhtä kannattavaa, kuin pitäminen, he silti pitävät oven useammin. (Tästä aiheesta on suomenkielinen viihteellinen Aapo Puskalan ylläpitämä sivu.)

Tarkemmin asiaa on käsitellyt C.R. Hallpike, jonka julkaisu "The Foundations of Primitive Thought" käsittelee ajattelumme ilmiöitä ja kertoo että:
1: Intuitiivisuus ja dogmaattisuus ovat ihmiselle luonteenomaisia ja se liittyy emootioihin, eikä suinkaan logiikkaan tai fysikaaliseen kausaatioon. Ihmistä ohjaavat enimmäkseen tunteet, logiikan suhte emootioihin on lähinnä se, että ihminen keksii rationalisointeja oikeuttaakseen tuntemuksensa, joita hän ei kuitenkaan ole valmis vaihtamaan, selitys keksitään ikään kuin etukäteen ja etsitään mitkä tosiasiat saadaan sopimaan siihen ja miten. (Tämä näkyy erityisen selvästi paradigman vaihdoksissa: Edes tiedemiehet eivät yleensä vaihda näkemyksiään faktojen edessä, he vain korvautuvat uuden paradigman tutkijoilla. Kun erityiskoulutetut ihmiset ovat näin sitoutuneita - ja usein peräti ateisteja - ja tutkimusten mukaan koulutus vähentää ja uskonnollisuus lisää sitoutumista, voimme vain kuvitella sitä, miten sitoutuneita vähemmän koulutetummat ovat..)
2: Ihminen keskittyy muutoksiin, eikä käsittele loogisia abstraktioita.
3: Ihminen ei käsittele vaihtoehtoisia hypoteeseja, vaan pyrkii käyttämään mahdollisimman vähiä nyrkkisääntöjä, joita miettii. Toisin sanoen ihminen hakee luonnostaan ratkaisut "suosikistaan", eikä suinkaan mieti vaihtoehtoisia tapoja ajatella.
4: Kieli on sosiaalisen suhteen hallinnan ja manipuloinnin, ei totuuden selvittämisen väline. Kieli ei ole eksakti ja syitä etsivä, vaan monimutkaisempi ja laumaelämän tarpeisiin suunnattu. Kieli on enemmän sosiaalisuuteen kuin käsitteenmuodostukseen sopiva.
5: Kvantifiointi on rajoittunutta: Ihmistä kiinnostavat eniten karkeistukset tai erikoisen harvinaiset muodot. Eli karkeimmat nyrkkisäännöt ja harvinaiset poikkeustilanteet ovat kiinnostavia.
6: Ihminen ei opi logiikkaa helposti, vaan se on vaikeasti opittava taito. (Itse asiassa vain harva kulttuuri on kehittänyt logiikkaa kovin pitkälle. Ja parhaiten kehittynytkin logiikka vaatii edelleen kovasti miettimistyötä - se on kaikkea muuta kuin valmis.) Samoin esimerkiksi kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, aivojen toiminna teoriat ja monet muut tieteen teoriat ovat siitä erikoisia, että tavalliseen arkijärkeen ne sopivat huonosti. Ilman kokeita tavallinen ihminen pitää niiden tuloksia kummallisina ja epäuskottavina. Toisin sanoen: Ihminen ei ole luonnostaan rakentunut ymmärtämään fysikaalista todellisuutta, olemaan looginen ja tieteellinen, eikä ymmärtämään aivojensa toimintamekanismia. (Niistä ei olekaan evolutiivista hyötyä. Nyrkkisäännöt toimivat hyvin.) Lisäksi logiikan opettelukaan ei auta kaikessa: Wasonin korttitehtävässä normaalitkin ihmiset onnistuvat huonosti silloin, kun tehtävässä käytetään symboleja - he sortuvat ilmiöön jota kutsutaan "kaksoisvarmistukseksi" sen sijaan että ratkaisisivat itse ongelmaa - mutta surullista kyllä loogikot onnistuvat tälläisen ratkaisussa vielä heitäkin huonommin.

Ja nämä ominaisuudet ovat tyypillisiä myös moderneille ihmisille. Tulosten mukaan voimistuvat uskonnollisissa ja niissä ihmisissä joilla ei ole tietoa asioista. Kun oletusten ja havaintojen välille tulee ristiriita, ihminen ajautuu kognitiiviseen dissonanssiin. Teorian mukaan kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen taas pyrkii aina vähentämään kognitiivista dissonanssia, ja tämä tapahtuu reagoimalla. Käytännössä ihmiset reagoivat epätietoisuuteen ja uuteen tietoon siten että heidät voidaan jakaa kahteen päätyyppiin (itse asiassa eräs ihmisen heuristiikan): Transsendentalisteihin ja empiirikkoihin:
1: Transsendentialistit uskovat siihen, mitä he tuntevat ja miten he kokevat. He luottavat mielensä heuristiikkaan, "nyrkkisääntöihin". He edustavat näkemystä, joka seuraa pikku prinssin kuuluisaa periaatetta "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä". Heidän pääasiallinen kognitiivisen dissonanssin konstinsa on assimilaatio, eli uusien havaintojen sovittaminen ennakko -oletuksiin. He voivat jopa kiistää havainnon oikeudellisuuden. Tämä on ihmiselle luontainen, koska ihminen on tyypillisesti Lake Wobegon effectin vallassa eli olotilassa, jossa hän kokee olevansa keskimäärin parempi, loogisempi ja oikeammassa. (Tämä nousee usein esiin psykologisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi enemmistö autoilijoista uskoo olevansa keskimäärin parempi kuski.) Ihminen myös näkee helposti juuri sen mitä hän odottaa näkevänsä: Mielemme ikään kuin automaattisesti karsii "epäolennaisena" havaintoja jotka eivät sovi maailmankuvaamme. (Olemme tälle kaikki alttiita.) Itsepetoksen räikein muoto on transsendentaalinen illuusio, jossa ihminen kokee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus, ja että juuri hänellä on erityistehtävä - esimerkiksi Jumalan antama missio - paljastaa ja repiä alas eri tavoin asioista ajattelevien huijaukset ja itsepetokset. Tämä on erityisen yleinen erilaisissa uskonnollisissa kulteissa, ja itse asiassa kognitiivisen dissonanssin idea syntyi kun psykologit tutkivat sitä mistä syistä erilaiset väärät ja erittäin uskomattomat näkemykset olivat erityisen sitkeitä UFO -kulttilaisilla. (Koska he olivat nähneet vaivaa ja aikaa kuuluakseen ryhmään heillä oli ikään kuin "vested intrests", joka tuo etuja joihin ei saanut kajota. Ilmiötä voi verrata siihen kuuluisaan kertomukseen, jossa insinööri ilmoittaa projektinjohtajalle että lentokone, jonka siivet räpyttelevät ei voi onnistua ja jossa projektinjohtaja sanoo että projektia on jatkettava, koska siihen on jo uhrattu miljoonia, eikä ole enää varaa lopettaa. Uskonasioissa pieni usko johtaa siihen että henkilö näkee pieniä ihmeitä ja näiden ihmeiden näkeminen taas johtaa uskon syvenemiseen joka taas johtaa siihen että nähdään lisää ja suurempia ihmeitä. Ilman uskoa taas ei nähdä ainuan ainutta ihmettä.) Transsendentialismiin liittyy olennaisesti myös valemuistot, jotka ovat muistikuvia tapahtumista joita meille ei ole tapahtunut. Ihmisen muistihan on taipumus tuottamaan virheellisiä muistikuvia. Näitä voidaan tuottaa ulkopuolisen voimin mutta tuotamme niitä myös ihan itse. Tavallaan muistimme toiminta mahdollistaa Ben Furmanin hokeman "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.")
2: Empiirikot luottavat siihen mitä he havaitsevat ja mistä he voivat varmistua. He noudattavat enemmänkin "keisarin uusien vaatteiden" ajatusta, jossa silmillä näkeekin kokolailla hyvin. Heidän pääasiallinen keinonsa kognitiivisessa dissonanssissa on akkomodaatio. Tämä metodi on ihmiselle epätyypillinen maailmankuvan vaihtaminen faktojen pohjalta.

Tärkeintä onkin huomata, että kumpikaan puoli ei pyri irrationaalisuuteen, vaan nimen omaan koherenttiin, yhtenäiseen ja ehjään, maailmankuvaan. Keinot vain ovat päinvastaiset. Transsendentialistit katsovat ikään kuin olevansa valmiiksi maalissa, eli jos mittaustulokset ja heidän maailmankatsomuksensa ovat ristiriidassa, "käsikirja on oikeassa ja havaittu todellisuus väärässä". He tuntevat tämän sydämellä, mikä itse asiassa tekee vakaumuksesta erittäin syvän ja palkitsevan. (Kenties he ovat onnellisempia. Tämä on jopa luultavaa.) Empiirikot taas katsovat että juoksu on kesken, ja että "mistäs he voivat oppia, jos eivät virheistään?". Heillä jatkuva epävarmuus lopullisesta on aina mukana. Tämän johdosta eteneminen on mahdollista vain "empiirisyyden" kautta. Transsendentialismilla taas on tarjota lähinnä "valkoista lippua rationalismille", joka tarkoittaa sitä että he esittävät että jokin asia on niin monimutkainen ja haastava, että sen tutkiminen on mahdotonta. He tyytyvät vain tietämään ja kritisoimaan empiirikkoja ja vaatimaan empiirikoilta perusteluja. (Itse he eivät perustele omaa tietämistään, koska se on niitä asioita joita ei tiedetä tieteellä vaan sydämellä.) Ehkä heitä jopa tarvitaan tähän kritisointiin. Sillä ilman rakkikoiria empiirikot luultavasti sortuisivat luonnollisen mielen toiminnan kautta assimilaatioon. On kuitenkin syytä huomata, että jos empiirikot olisivat menneisyydessä kunnioittaneet näitä "tutkimuskieltoja" ja pessimismiä, emme todennäköisesti tietäisi edes sitä, mitä nykyään tiedämme, emme olisi edistyneet yhtään. Tämä taas ei tarkoita, että pessimismi olisi kaikissa kohdissa väärää: Kenties emme voi tietää kaikkea kaikesta. Mutta silti tietä voidaan jatkaa ikään kuin tämä pessimismi olisi väärässä - näin saamme tietää sen minkä voimme tietää. (Emmehän voi olla varmoja siitäkään että emme voisi tietää jostain aiheesta jota meille mahdottomaksi väitetään.) Siksi kunnon filosofi toimii periaatteella "Ei jätä kiveä kääntämättä eikä käännettä kivittämättä."

Eli voidaan sanoa että päädytään perusasiaan arkitiedosta ja tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta : Tieteellinen tutkimus ja tieto toimii arkitiedon jatkeena ja se pyrkii minimoimaan arkiajattelun heikkouksia (epäluotettavat ja valikoivat havainnot, liiallinen yleistäminen, puutteellinen päättely, lyhytjänteisyys, epäeksaktius..) Tiedettä tarvitaan enimmäkseen siksi että emme osaa toimia luotettavasti ilman. Tiede kasvattaa truthlikenessiä, totuudenkaltaisuutta, koska emme luonnostamme tiedä, ja ajattelumenettelymmekin ovat ilman tieteellistä kritiikkiä taipuvaisia heikkouksiin. Toisaalta on lohdullista ajatella, että toimisimme ilman tieteellistä tietoakin käytännön tasolla "riittävän hyvin".

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Kaikki erilaisia - Kaikki samanarvoisia.

Olen sivunnnut tätä aihepiiriä aikaisemmin muun muassa rasismia käsittelevässä blogauksessani, samoin kuin vainoamista ja sen keinoja käsittelevässä jutussa.

Tosin nyt ajattelin kertoilla hieman kulttuurirelativismista. Tämä on tärkeä aatesuunta, koska sen mukaan eri rotuiset ja eri aatteet eivät luokita ihmisiä paremmuusjärjestykseen.

Christophe Gansin elokuvassa "Le pacte des loups" (The Brotherhood of the Wolf) käsitellään Gévaudanin petoon liitettynä uskonnon ja tasa -arvoisuuden teemoja. Elokuvassa on "kung-fu -intiaani", joka on päähenkilön paras kaveri. Muut tuon ajan ylhäisöläiset sen sijaan pitävät muun rotuisia pakanoina, vähempiarvoisina. Elokuvassa historian mysteeriksi jäänyt Gévaudanin peto, joka "elokuvan ulkopuolella" oli 1760 -luvulla Ranskanmaalla riehunut peto, joka tappoi ihmisiä, ja jonka luonne on jäänyt hämärän peittoon.

Elokuvassa peto oltiin valjastettu syrjijien palvelukseen. (Koska se oli elokuvan sanoma, Kung - Fu -intiaanin akrobatian lisäksi.) Ulkomailta oltiin salakuljetettu hyeena, jota oltiin koulutettu. Tavoitteena oli päästä eitoivotuista ihmisistä eroon, näitä voitiin syyttää pedosta, jota syrjijät väittivät esimerkiksi Jumalan kostoksi vääräuskoisille. Valistushenkinen päähenkilö ei tietenkään uskonut tätä asiaa. Hänen ateisminsa luultavasti vahvistui kun salajuonen takaa paljastui joukko ääriuskovaisia.

Oikeastaan tässä elokuvassa tuli esille se, miksi kulttuurirelativismi on nykyisin hallitsevana.

Vainoamisella on pitkä historia, sitä voisi kutsua "yleisinhimilliseksi". Aina on ihminen ollut valmis liittoutumaan vihollisensa kanssa väliaikaisesti voidakseen lyödä jotain jonka nämä kokevat yhteiseksi viholliseksi. Tätä on sitten oikeutettu ties millä. Apuna on ollut myyttejä ja jumalien käskyjä. Myös Aristoteleen hierarkia ja von Linnén luokittelut, joissa oli erityinen luonnonjärjestys, jossa arvotettiin "luomakunnan portaat". Siinä ihminen oli huipulla ja eläimet tämän alapuolella. Tästä tehtiin sitten erilaisia tulkintoja, joista osassa luokitteltiin kristityt muita ihmisiä paremmiksi. (Harmittomimmillaan tämä eriarvoistaminen johti vain siihen että kristityt menivät harjoittamaan lähetystyötä, pelastamaan villejä ennen kuin näiden tuhansia vuosia kestäneet sosiaaliset systeemit "romahtavat omaan mahdottomuuteensa" ; Käännytystyössähän asettaudutaan aina jollain tavalla ylemmäs, joksikin jonka tulee koulua heikompi kulttuuri paremmaksi.) Näkemys oli aika yleinen: Esimerkiksi George Berkeley tuli aikanaan tunnetuksi siitä, että hän edusti pehmeitä arvoja, koska hänestä orjat olivat sen arvoisia, että heille kannatti opettaa kristinuskoa. Hänestä orjat olivat tämän jälkeen parempia orjia. Kun miettii, että tuollainen näkemys on ollut 1800 -luvulla "pehmeä" ja "suvaitsevainen", ymmärtää kontekstin mistä puhutaan - kenties jopa paremmin kuin esittelemällä niitä hurjempia tai keskimääräisempiä näkemyksiä.

Toki hieman ennen Berkeleytä esiintyi sellainen henkilö, kuin Jean-Jacques Rousseau joka vastusti kulttuurien ja rotujen eriarvoistamista. Hän edusti näkemystä jalosta villistä ; Hän oli sitä mieltä että ihminen oli luontaisesti hyvä, mutta kulttuuri ja tieto on turmellut hänet. Hänestä sivistys olisi pitänyt vaihtaa ja palata takaisin luontoon. Hän sai jonkin verran suosiota, mutta mitään valtaisaa suunnanmuutosta hän ei saanut aikaan.

Kauheimmat esimerkit eivät löydy kristinuskon miekkalähetyksestä, vaikka ne ovatkin aika tunnettuja. Ne löytyvätkin lähempää. Tällin puhutaan tietysti Natsi -Saksasta ja Pääosin englannissa tapahtuneesta eugeniikasta:
1: Natsismia voi ymmärtää hieman romantiikan kauden luonteen kautta. (Johon on lisättävä poliittinen tilanne, jota en tässä kuitenkaan käsittele. Mutta jotta totuus ei unohtuisi...) Kun romantiikka kyllästyi valistuksen maailmankuvaan liian "mekaanisena", haluttiin tilalle tunnetta. Romantiikkaan liittyy kansallisromantiikka, joka tuotti sivutuotteinaan kansallistunnetta: Ei ole sattumaa että Kalevala koottiin silloin kuin se koottiin. Samoin ei ole ihme että Sibelius on kansallissäveltäjämme. Sillä romantiikan ajan hengelle sopivasti he olivat symboleja kansallistunteelle. Ja kuten demokratia on heikko populismille, myös romantiikka oli heikko hieman samantapaiselle ongelmalle. Liiallisuuteen vietynä siitä tulee rasismia. Saksassa tästä taas tuli populistista nationalismia, jossa tiedenäkemyksistäkin hyväksyttiin vain ne, jotka olivat riittävän "Volkish".
2: Eugeniikka taas oli "rotuhygieniaa", käytännössä "jalostusta ihmisillä". Siihen kuului vammaisten pakkosteriloinnit (aivan kuin vammaisten vaikeus saada puolisoa olisi jotenkin niin hyvä että tätä tarvitsisi erikseen tukea...) Eugeniikkan puolesta argumentoitiin evoluutioteoriaan vedoten - tosin taustalla oli edelleen Linnén ja Aristoteleen ajatus kehitysportaista. Tämä on sinänsä jännittävää, sillä saman aikaisesti evoluutiota syytettiin siitä, että se alensi ihmisen eläimen tasolle, ja poisti tuon hierarkian. (Juuri samasta asiasta syytettiin myös Karl Marxia ja Sigmund Freudia.) Eugeniikka ei kuitenkaan ollut pelkästään evoluutiota kannattavien ideologia, vaan esimerkiksi William Tinkle, joka oli muun muassa fundamentalistiuskovainen ja kreationistisen instituutin perustaja - ja ennen kaikkea tunnettu ja aktiivinen evoluution kritisoija. (Hän kiisti jopa sen että ihmiset olisivat eläinkuntaa, hän kritisoi koko luonnonvalintaa - ja tätä myötä "mikroevoluutiota") Hän myös tuotti eugeniikkaa tukevia kirjoituksia, ja kannatti eugeniikaa muutenkin itse. Mutta evoluutioon vetoamista tässä yhteydessä ei kuitenkaan voida myöskään kiistää. Eri kysymys sitten onkin se, kuinka paljon jo taustalla olevia ajatuksia rationalisoitiin. (Karkeasti voisi sanoa, että perustelussa yritetään katsoa faktat ja seurata niitä johtopäätökseen, rationalisoinnissa alussa on johtopäätös ja sitten mietitään miten faktat valitaan ja tulkitaan että ne sopivat siihen. Tämä näkyy yleensä ainakin siten, että rationalisoinnit ovat poikkeuksetta falsifioimattomissa, ts. näkemystä ei voisi kumota millään kuviteltavissa olevalla havaintoaineostolla.)

Sekä natsismia että eugeniikkaa yhdisti rationalisoinnin henki. Ne eivät olleet hirmutekoja, joita tekivät hullut ihmiset, vaan hirmutekoja joita tekivät tavalliset ihmiset, joille oltiin esitetty asiaa tukevia rationalisointeja. Tämä on tärkeä muistaa: Natseja ei vihata siksi että he olivat hulluja, vaan siksi että he olivat tunteettomia tiettyjen kansanryhmien kärsimykselle koska he olivat perustelleet tämän oikeutuksen itselleen riittävän vakuuttavasti.

Kulttuurirelativismi sai suosiota, kun natsien ja eugeniikan kauheudet huomattiin. (Eli toisen maailmansodan jälkeen.) Tässä korostettiin sitä, kuinka ihmiset ovat kulttuurista ja rodusta riippumatta samanarvoisia : Homoseksuaalit, japanilaiset, Zulut ja hindut ovat samanarvoisia kristittyjen valkoisten miesten kanssa. Koska eugeniikka tahrasi genetiikan, eikä hirmutekojen - ihan hyvästä syystä - haluttu toistuvan, tästä seurasi se, että selityksiä kansallisiin eroihin haluttiin selittää muutoin kuin genetiikalla. Ajateltiin että kasvatus ja kulttuuri vaikuttavat siihen minkälainen ihminen on. Tämä näkyy siten, että esimerkiksi naistutkimuksen tutkimusnäkökulma on sellainen, että se käsittelee enimmäkseen sitä, miten naiset kokevat itsensä osana ryhmää ja miten he kokevat roolinsa ja yhteiskunnan paineen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että naisten naiseutta ja eroa miehiin tutkitaan kuin se olisi kulttuurillista. Karkeasti voisi sanoa että kulttuurillisia eroja tutkitaan ja geneettisiä ei. Geenien vaikutusta ei kuitenkaan suoraan kielletä.

Toisaalta kulttuurirelativismi ei onnistunut siinä, mitä se - aivan syystä - halusi vastustaa. Tämän syykin on selvä:
1: Kun sen mielestä mikä tahansa kulttuuri on yhtä hyvä, se antaa luvan myös despotismille. Samoin kulttuuri, joka kannattaa natsismia tai eugeniikkaa on sen omien normien mukaan "Erilainen mutta samanarvoinen".
2: Kulttuurirelativismi on herkkä dhimmitudelle (aggressiivisen kulttuurin edessä väistämiselle) joka suoritetaan siirretyllä nationalismilla (antamalla muille erioikeuksia jotka itselle laitettuna olisivat rasismia.) Tässähän vain tuetaan "toisenlaista kulttuuria" ja vältetään "kulttuurien välistä skismaa" eli pohjimmiltaan suvaitaan ; Se on siis erityisen herkkä ilmiölle, jota Edward Wilson kutsuu uskonnollistetuksi etnisyydeksi. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kun kulttuurirelativismi kieltää jonkun etnisyyden ilmoittamisen paremmaksi, etninen ryhmä voi tehdä itsestään uskonnon, jolloin se on kulttuuria jota tulee kunnioittaa. Tyypillisesti uskonnollistettu etnisyys näkyy siinä, että toisilta halutaan ottaa oikeuksia pois, koska ne ovat heidän oman etnisen perinteensä uskontonsa vastaisia. (Näkemys vaatii uskonnon nimissä kunnioitusta jotta se voisi poistaa muiden näkemyksiin sopivia asioita koska he eivät pidä niistä.) Tämä näkyy erityisen voimakkaasti islamilaisessa fundamentalismissa ja siitä näkyy viitteitä "telaketjufeminismissä" (joka on aivan eri asia kuin "normaali feminismi", jota minunkin voi katsoa kannattavan.) Selkeiten tämä kuitenkin näkyy Amerikkalaisessa maailmankuvassa, jota conservapedian tekstit edustavat hyvin. Conservapediahan syntyi, kun normaalia wikipediaa pidettiin liian liberaaleja arvoja tarjoavana. Conservapedian tarjoamassa maailmankuvassa tärkeintä on se, että tulee tukea Intelligent Designiä ja Raamattua ja kritisoida evoluutiota, kannattaa perinteisiä perhearvoja, joissa miehellä on tietty rooli ja naisella omansa. Olla poliittisesti oikeistoa ja vastustaa tässä sivussa liberalismia ja kommunismia. Autoilu on perusoikeus, ja "Öljy Amerikkalaisten kultaa", joten ilmastonmuutoksen kritisoiminen on hyvä asia. Samaten on hyvä vastustaa aborttia ja kannattaa kuolemantuomiota. (Mitä useamman kohdan näistä saa, sen parempi.) Nämä sidotaan yhteen "One nation under God" -idealla, joka tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että Amerikka perustettiin kristityksi valtioksi, ja että tämä tarkoittaa sitä että sen tulee aina pysyäkin sellaisena - tai jos se ei ole sellainen, se pitää tehdä sellaiseksi. (kts. Dominionismi) Jos joku ei siis kannata näitä arvoja, hän ei ole "aidosti Amerikkalainen". Eli jos et ole yksimielinen tuosta listan kohdasta olet epäamerikkalainen ja Jeesuskin vihaa sinua. Kun otetaan huomioon Amerikkalaisten erikoislaatuinen siirtolaisuutta koskeva historia, joka ei ole edes kovin pitkäaikaista, tämä on juuri niin lähellä Amerikkalaista etnisyyttä kuin voi olla. (Tähän maailmankuvaan liittyy muuten erikoinen toimintatapa - He liittävät uskonnolliseen näkemykseensä joidenkin tieteellisten asioiden kannanottoja, jolloin nämä kannanotot ovat heistä kannanottoja uskontoon. Heistä tämä tarkoittaa sitä että heidän kanssaan erimielisetkin ovat uskovaisia, "maailmankuvallisia". Tämä tekisi eriävistä näkemyksistä jotenkin samanarvoiset.)

Gévaudanin peto on yhä keskuudessamme.

Always prepared for adventure


sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Kuva sanoo enemmän kuin tuhat sanaa?

Filosofiaa tehdään yleensä sanoilla ja logiikalla kuten matematiikkaa hyväksi käyttäen. On selvää, että tauluja harvemmin esiintyy filosofian kirjoissa sellaisinaan. Niillä kenties kuvataan jotain ilmiötä, jota selitetään sanoilla. Mutta pelkkänä kuvana taulua tuntuisi olevan vaikea käyttää.

Kuitenkin väitän, että tauluja voidaan käyttää aivan sellaisinaan moraalisissa ongelmissa, kysymysten asettelussa. Tämä onnistuu, koska katselemme tauluja sen vuoksi että saamme niistä tunteita ja ne vaikuttavat kokemusmaailmaamme - joskus oivallamme kuvataiteen avulla uusia asioita, tai ainakin kysymme uusia kysymyksiä.

Tälläisenään asia saattaa kuulostaa hieman kummalliselta, mutta otan yhden käytännön esimerkin. Se tunnetaan nimellä Trolley Problem. Tämä on moraalinen dilemma, jonka kehitti Philippa Foot. Se menee seuraavalla tavalla: Resiina (trolley) kulkee junarataa pitkin. Radalla on sen edessä viisi ihmistä, jotka kuolevat jos resiina ajaa heidän päälleen. On olemassa vipu, jota kääntämällä resiina siirtyy toiselle raiteelle. Valitettavasti tällä uudella raiteella kuolee yksi mies. Ongelmana on siinä onko passiivinen monen kuolemaan jättäminen parempi vai huonompi kuin yhden aktiivinen tappaminen. Vastaushan loppupeleissä riippuu siitä, laskeeko utilitaristisesti ihmishenkiä, vai lasketaanko teon aktiivisuuden määräävän moraalin. Tilannetta voi tietysti mutkistaa sillä, että jos vaihtoehtoraiteen sijasta on mahdollista työntää joku riittävän lihava ihminen resiinan alle. Toisaalta kysymyksenä on sekin, että jos olet tuo harvinainen erikoistapaus, eli tuo lihava mies, hyppäätkö? Tilannetta voi tietenkin vaihtaa myös laittamalla eri määrän ihmisiä ja eri -ikäisiä ja rotuisia henkilöitä ja tekemällä näistä variaatioasioita. Viisi lasta vai kolme mummoa? Kaksi vihaista ja aseistettua mustaihoista fundamentalistimuslimia vai kaksi uusnatsia? Hitler, Goebbels ja Stalin vs. Jeesus Nasaretilainen...

Näistä lukemattomista kombinaatioista voisi sitten tehdä vaikka taidenäyttelyn. Kun käyttää riittävän selkeää kuvitusta, jokainen eurooppalainen erottaa, mitä se hämmästyneen näköinen ratamestari siinä vivun varressa tekee. Sanoja ei tarvittaisi. Ja etiikassahan tunnetusti korostuu se, että kysymyksen esittäminen on erityisen tärkeää. Vastaaminen taas voi olla vaikeaa, tilanneriippuvaista, eikä sillä aina ole niin kiire.

Kuulun WYSIWYG -elämääni.

"You are here alone again / In your sweet insanity / All too calm, you hide yourself from reality / Do you call it solitude / Do you call it liberty / When all the world turns away to leave you lonely / The fields are filled with desires / All voices crying for freedom / But all in vain they will fade away / There's only you to answer you, forever"
(Yuki Kajiura, "The World")

Tänään meillä vieraili afrikasta Suomeen tullut musta mies, ystäväksi voisi kutsua. Hänen nimensä on Briggs, ja hän on tuttumme, koska hän yritti iskeä puolisoani. Ei siis nyrkillä, vaan muuten. Koska tilanteesta kerrottiin, ja minulla on kyynisestä luonteestani huolimatta jonkinasteinen kyky luottaa ihmisiin tai jotain sinne päin, en tietenkään kehittänyt mitään mustasukkaisuussalaliittoa, ja niinpä mies käyskentelee meillä päin aina silloin tällöin kylässä. Hän on tästä joskus hieman ihmeissään, koska heillä päin tilanteita ei käsitellä ihan tällä tavalla. Mutta oli tämä sentään helpompaa, kuin reagoiminen entiseen rippikouluopettajaani - joka oli tämän päälle vielä lukiossa filosofian ja uskonnon opettajanani. Minulla ei koskaan ollut mitään varsinaista kiistaa hänen kanssaan, itse asiassa välimme ovat olleet ihan hyvät. Mutta sittemmin sain kuulla että hän on aikanaan soittanut puolisoni vanhemmille - kun tämä oli jo täysi -ikäinen - ja kertonut kuinka hän uskoo että hän on saatananpalvoja. Syyttä tietysti. Puolisoni on siis saatanapaniikin (Satan Panic) uhri. Nyt en tiedä, pitäisikö minun haastaa henkilö kaksintaisteluun kaikkien ohjesääntöjen mukaan vai mitä. Ehkä mietin asiaa myöhemmin.. Ehkä tyydyn vain vinoilemaan siitä, kuinka aikanaan kuulumisia kerrottuani hän kommentoi että oli hyvä että menin armeijaan enkä "laittanut mekkoa päälle". No, kristittyjen parissa näitä tälläisiä kommentteja aina pyörii. Eivät he niillä pahaa tarkoita, mikä on tietenkin täysin eri asia kuin väittää että he eivät tekisi pahojaan kuin pienet porsaat - jotka ovat joko sairaita tai sitten niillä on pahat mielessä.

No, tämä ei ole tässä kontekstissa niin tärkeää.

Briggs nosti puheeksi T -paitani, joka on kaikkien taiteen sääntöjen mukaan "karmea". Suurin osa tutuistani tietää sen, koska on nähnyt sen, ja näky on polttanut kulumattoman reiän heidän tajuntaansa, sellaisen jonka pyyhkimiseen ei mikään psykoanalyysi tai ripittäytyminen Jumalalle riitä. (Mikä ei vielä ole kovin paljoa se.) Silti painajaiset vainoavat heitä vuosia. Se on ensinnäkin vaaleanpunainen. Eikä millä tahansa tavalla vaaleanpunainen, vaan juuri sillä karmealla tavalla vaaleanpunainen. Se on myös hieman liian pieni. Juuri sellainen, jota kliseisen homoseksuaalien voisi luulla käyttävän - jos he olisivat ensin unohtaneet ensimmäisen kliseisen homoseksuaalien säännön, eli sen että he miettivät mitä laittavat päällensä.

Hän kysyi että "Jésuus Teippíi pélastáa" , ja kyseli mitä se tarkoittaa. Kerroin hänelle, että se on kontekstikysymys: Kaukaa näyttää että siinä lukee "Jesus saves", ja kun sitä katsoo läheltä, viesti onkin "Duct tape saves". Ja että paidan osto ei ole sattumaa: Se on kuten minä, ja oikein tulkittuna se kertoo minusta todella paljon. Se on kuin se kuuluisa kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - kiinnostavaa onkin tietenkin se, mitkä sanat ne ovat. Paita on, paitsi ruma ja kenties herjaava, myös tarina. Ja se tarina on tietysti tarina minusta. "Hell, I'm best friend to myself. Think about it ; I live all my life with him and listen all the crap jokes, and sometimes I even laugh at them. We two are totally inseparable."

Kerroin epäselvällä "finglishilläni" että kun olen lapsuudessani ollut voimakkaasti uskovan opettajan alaisuudessa 3 -luokasta yläasteelle asti, käynyt lapsena jopa helluntaiseurakunnan leireillä ja kirkon leireillä, ja että olen myös ollut monta vuotta kristitty ja ollut muassa kirkkokuorossa, lapsuuteni on ollut kristinuskon sävyttämää, mikä on vaikuttanut puheparteeni ja etenkin elekieleeni. Ja että vaikka aatteet muuttuvat, ilmeily säilyy. Esimerkiksi uudessa MTT -töissäkin moni taatusti luulee, että minulla on -kenties vahvakin - kristillinen vakaumus, lähinnä koska vitsailuani on todella mahdotonta erottaa vakavanaolostani - tähän ei edes puolisoni yleensä pysty - erottamaan, että kommentaarini ovat pohjimmiltaan vinoilua. Tasainen, rauhallinen, ääni, jossa ei ole pilkkaa, on hyvä keino sanoa kovaa ironiaa huomaamatta. No, olen tottunut eikä minua muiden väärinluulot haittaa. Saanpahan katseita, joita ihmiset antavat kun pitävät henkilöä hassahtaneena mutta ovat kohteliaasti hiljaa. (Toisen uskonnollista vakaumusta ei saa nyky -yhteiskunnassa pilkata.)

Paidan ostokaan ei siis ole sattuma. Se on kenties ainut vaateparteni, jossa kokonaisuutta on todella mietitty. Muutenhan ostan vain sitä mikä on tosi halpaa, tai jota joku minulle lahjoittaa.

Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tilanne ei ole sitä miltä se näyttää. Että kyseessä on kirkosta eronnut pakana, joka on niin epäpyhä, että häntä tuskin edes haudataan, kun hän kuolee. Briggs kyseli sitten että olenko ateisti, minkä tietenkin kiistin, koska en ole. (Ei uskonasiat ole yleensä ensimmäisiä juttuja joita ihmisestä kerrotaan, paitsi poikkeustapauksissa. Yleensä puhutaan aluksi aika pitkäänkin muita asioista kuin vakaumusasioista. Siksi asia tulikin puheeksi vasta nyt.) Kerroin, että uskon vain kun saan evidenssiä, mutta jos en saa evidenssiä, en vielä välttämättä väitä että asiaa ei ole, en vain näe sitä ja siksi en usko siihen.

Seuraava kysymys olikin aika erikoinen, ja se mielestäni kertoi erilaisesta kulttuuriympäristöstämme: Hän kysyi:

"So, you are not christian and not atheist. Where you belong?"

Briggsin maaimassa siis kuuluminen on omalla tavallaan ihan yhtä tärkeää ellei tärkeämpää kuin propositionaaliset kannanotot ja niiden korrespondenssi, eli suhde todellisuuteen. Tässä on Eihän siinä voinut sanoa muuta kuin:

"Where ever I go, there I am."

Täydellinen WYSIWYG -elämä, "What You See Is What You Get." Se mitä näet on mitä saat. (Se mitä näkee taas riippuu myös siitä, miten havainnot tulkitsee. Lopputulos on havaintojen ja niihin suhtautumisen summa.) Huonomminkin voisi olla. Voisi sanoa, että uskon että ihmiset eivät ole niinkään pahoja, kuin Douglas Adamsia lainatakseni "enimmäkseen harmittomia": Heidän pääasiallinen ajattelutapansa ei ole pahuus vaan ignoraatio. Aktiivinen toiminta taas on enimmäkseen hyväntahtoista, joskin erehtyväistä puuhailua. Tämä ei ehkä monista ole paljon, mutta toisaalta meillä ei ole mitään todisteita siitä että olisi yhtään mitään muutakaan, joten sen on parasta riittää. Mielestäni tämä voittaa eurooppalaisen perisynnin tuoman "syyllisyyskulttuurin" jossa ihminen nähdään synnin turmelemana, pohjimmiltaan surkeana sääliönä - tai itämaisessa "häpeäkulttuurissa" jossa elämä on suorite, kasa odotuksia, kohteliaisuutta, palvelua, yhteisöön kuulumista ja muina vastaavia velvollisuusasioita - joissa kuitenkaan vastuuseen ei liity siihen minusta olennaisesti kuuluvaa vapautta..

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Snakes on a plane.

"Kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää / Käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä"
(CMX, "Silmien takana")


Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)

Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.

Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.

Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)

Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.

Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.

Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Filosofien merkitys

Kirjailija on kuollut - Kauan eläköön kirjailija!

Filosofiassa tietäminen on aina ollut tärkeää. Se on ollut itse asiassa jopa niin tärkeää, että Alexander Rosemberg teki perustellusti jaon filosofisiin kysymyksiin. Hänen mukaansa on vain kahdenlaisia filosofioita:
1: Niitä joihin luonnontieteet - eli biologiset ja fysikaaliset tieteet- ja sosiaalitieteet eivät pysty vastaamaan.
2: Ja niitä jotka käsittelevät sitä miksi nämä eivät pysty ratkaisemaan tiettyjä asioita.

Moni -minä heidän mukanaan- haluaisi kuitenkin täsmentää, että itse asiassa myös mainitut tieteet nojaavat erilaisiin perusteltuihin systeemeihin, joten kyllä niidenkin takaa löytyy argumentatiivinen perusta. Eli sieltä löytyy filosofiaa. No, ostaako argumentin tai ei, tietäminen kuitenkin joka tapauksessa näyttelee keskeistä osaa filosofiassa - jos ei muutoin, niin tietämättömyyden perustelemisen vuoksi.

Esisokraattisten sofistien mielestä kysymys totuudesta ei ole selvitettävissä argumentaatiolla, vaan demokratialla. Tämä johti siihen, että argumentin todellinen looginen totuudenmukaisuus ei ollut tärkeää, esityksen oli oltava ainoastaan vakuuttava, ei perusteltu. Jos sofisti vetosi ennakkoluuloihin ja tunteisiin, hän sai haluamansa vaikutuksen, ja tämä keino johti siihen että hänen puolustamansa kannanotto oli lopulta tosi. Sofistit olivat enemmän lakimiehiä ja pappeja kuin filosofeja. Sokrates kritisoi sofisteja - vaikka hän toki myönsi että ei tiennyt mitään, mutta oli kuitenkin sitä mieltä että lopulta jotain voidaan tietää. Skeptikot epäilivät tietämisen mahdollisuutta. René Descartes taas epäili, mutta pyrki kuitenkin saavuttamaan tiedon. Valistusaikana uskottiin että käytännössä aivan kaikki voitaisiin tietää. Luonnontieteiden sen aikainen hurja esiinmarssi näytti siihen aikaan tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia. Tätä vastaan taas kritisoi romantiikan ajan trendit, kun monet kyllästyivät "mekaaniseen, ilottomaan, elottomaan, hengettömään maailmankuvaan", joka valistuksen aikana syntyi. Toisaalta valistuksen jälkeen esiin nousi myös looginen positivismi, joka tavoitteli nimen omaan objektiivista aitoa tietoa, joka oli riisuttu kaikesta metafysiikasta.

Käytännössä kiista on käynyt kautta aikojen, ja nuo mainitsemani ovat vain minusta mielenkiintoisia ja edustavia esimerkkejä. Sillä tänään nostan esiin luonnontieteellisen metodin kritisoijan, filosofian piiriin kuuluvan anarkistisen rakkikoiran, postmodernismin. Sen tärkeimpiä tekijöitä ovat Jacques Derrida ja Paul de Man

Postmodernismin mukaan emme voi loppujen lopuksi tietää mitään. Heille kaikki on vain tulkintaa, ja eri tulkintoja tulee tukea eikä niitä saisi tukahduttaa. Tosin sen mukaan voimme toki tehdä hienompia kontekstisidottuja tulkintoja (jokin asia on enemmän kristinuskon mukainen tai tieteellinen), mikä ei tarkoita että jokin toinen kontekstisidottu tulkinta olisi sen parempi(kristinuskoa tai luonnontieteitä ei voida laittaa arvojärjestykseen, ne ovat vain monilta kohdin erilaisia.) Voidaan sanoa että postmodernismi on niin paljon rationalismin ja valistuksen antiteesi, kuin on mahdollista sortumatta täydelliseen irrationaalisuuteen. Postmodernistejen kielenkäyttö on usein "fakkista", eli ammattitermien läpitunkemaa, josta on vaikea saada lainkaan selvää. Tähän voi olla muutamia syitä - joista itse uskon useimpien toteutuvan, joskin eri tilanteissa ja eri henkilöiden toimesta:
1: Postmodernistit käsittelevät tietämistä ja sen rajoja, he puhuvat tulkinnasta ja aiheena ovat myös sosiaaliset tieteet. Siinä missä kvanttifyysikko tutkii atomeja, kemisti puuhaa monimutkaisempien rakenteiden parissa koska niiden sisällä on myös se mitä kvanttifyysikko tutkii. Tämä taas monimutkaistuu biologiassa, joka monimutkaistuu psykologiassa ja tämä sitten näkyy kaikessa tekstissä.. Eli puhutaan erittäin monimutkaisista asioista (EMM). Kun taas normaali ihmiskieli on erittäin epäeksaktia, tarkkuuteen pääseminen vaatii uusia termejä ja käsitteitä. Koska aihe vaatii tarkkuutta, niitä tarvitaan harvinaisen paljon.
2: Terminologian tarkoitus on hämmentää, ei perustermien tapaan selkeyttää tilannetta. Tämä tehdään sen takia että saataisiin mahdollisimman paljon eri tulkintoja siitä mitä teksti tarkoittaa.
3: Ammatillinen laiskuus, joka johtuu siitä että vaikeaa asiaa ei viitsitä lähestyä huolellisesti. Tällöin helpoin tapa peittää se on olla hämärä.

Postmodernismin henki tulee selvästi esiin dekonstruktivismissa, joka on kirjallisuuskritiikin tekniikka. Siinä ajatellaan että jokainen kirjoittaja on ainutlaatuinen yksilö. Hänellä on ajatuksia joita kaikki eivät voi ymmärtää. Myös tulkitsija on yksilö, joka taas ei voi objektiivisesti tietää kaikkea kirjailijan tarkoittamaa, jolloin hän voi vain tulkita. Arvioijan tuotoskin taas voi olla arvioinnin kohteena, jolloin tulkitaan tulkintaa. Kun tätä jatketaan syvälle, huomataan että myös tieteelliset julkaisut ovat kieltä. "Il n'y a pas de hors-texte" -kuten Derrida asian ilmaisi (tai suomeksi. "Tekstin ulkopuolella ei ole mitään.") Derridan mukaan käy siis niin, että tuo Korkeasaaressa ollut -pienen hupimaineen saanut- paperinen ilmoitus "Oikotie paviaaneille" on yhtä oikeutettua tulkita esimerkiksi että:
1: Korkeasaaren vierailijoille tarkoitettu reitti, jota pitkin pääsee nopeasti katselemaan kädellisiä ihmeölliöisiä.
2: Kyseessä on polku, jota pitkin korkeasaaren henkilökunta kuljettaa paviaaneja.
3: Saaren henkilökunta on kyllästynyt siihen että vieraan tallaavat nurmikoille "sudenpolkuja", eivätkä kulje tietä pitkin, "paviaani" -sanassa kyseessä on siis herja niille jotka eivät käytä teitä.

Lisäksi postmodernistit noudattavat analyyttistä oivallusta - tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa, koska jos kannatat analyyttistä logiikkaa, sen seuraamiksien esiintuonti on kätevä keino pakottaa reagoimaan - on se, että jokaikinen perustelu on pohjimmiltaan systeemi, joka sanoo että jokin asia on parempi kannanotto kuin toinen. Jokainen näistä toisin sanoen rajoittaa väitteitä. Meillä ei ole perusteluja näille rajoituksille. Ja jos keksimme niille sellaisen, tämä perustelu vaatii uuden perustelun. Tai sitten perustelemme sen millä perustelemme jollakin joka on perusteltu, jolloin taas sorrumme kehäpäättelyyn. Se taas on joko argumentaatiovirhe - tai sitten jos se sallitaan, siihen turvautumalla voidaan sallia mikä tahansa asia. Tätä emme voi paeta empiriaan, tai logiikkaan tai edes matematiikkaan. Tämä on mukana kaikessa jolla perustellaan ; Toisin sanoen, mikä tahansa looginen systeemi on aina rajoittava, eikä täysin perusteltu. Matematiikassa "kielletään" eimatemaattiset vastaukset - ja tämän tuloksena jotkut saavat huonoja numeroita matematiikasta, kun tulokset ovat "väärin". Tämä tarkoittaa postmodernisteista sitä, että todellisuus on tietoisuuden rakentama kuva, eikä mikään tietoisuuden havaitsema tila.

Postmodernistien totuus on subjektiivista, yksilöllistä - kuitenkaan "olematta pakosti antiintellektuellista". Kukin luo sisäisen maailmansa hyväksymällä ja hylkäämällä "lingvistisiä merkkejä", eli jonkinlaisia ajatuksia ja kannanottoja. Älyä ohjaavaa kiinnepistetä ei ole, ellei sellaista itselleen kehitä - ja tällöin ainut varmuus on se, että kiinnepiste on pysyvä, ei että se olisi oikea. (Tosin tämä ehdottomasti ei tarkoita että se olisi vääräkään. "Epäilyttävä" tai "Mahdollinen" ovat parempia sanoja tähän.) On vain erilaisia tapoja katsoa maailmaa. Tulkitsijalla on rajattomat mahdollisuudet joista valita, eli "luoda kommentaarioita". Kirjailija on kuollut, ainoastaan tulkitsija voi tuoda tekstiin elämän.

Kun postmodernistit soveltavat systeemiään etiikkaan, syntyy ajatus siitä että jokaikinen kulttuuri on yhtä hyvä kuin toinen. Jokaisella etnisellä ryhmällä tai seksuaalisella vähemmistöllä on sama oikeus. Heidän mukaansa myös poppamiehet ja lääkärit ovat yhtä hyviä, heillä on vain erilaiset kriteerit. Postmodernistit ajavatkin sitä, että nämä ansaitsevat yhteisön tuen ja niiden on oltava esillä koulussa, koska ne ovat olemassa. Postmodernisteista muu olisi sortoa, joka on heistä suurin vika.

Kun he soveltavat tätä tieteeseen, he ajattelevat että astrologia, eli se joka liittyy horoskooppejen rakenteluun, on yhtä hyvää kuin astronomia, joka taas on sitä jossa tutkitaan mustia aukkoja ja kvasaareja. Postmodernisteista tieteen ei saisi määrätä, koska kaikki on ihan yhtä hyviä. Heille "Tiede on pääasiassa länsimaisten valkoihoisten miesten juttu".

On kuitenkin hyvä huomata, että
1: Postmodernistit eivät suinkaan vastusta tiedettä tai tue astrologiaa, koska se on heille tiede aivan yhtä arvokas systeemi kuin astrologiakin.
2: He eivät väitä että astrologia olisi tiedettä, koska jos näin tehtäisiin, tapahtuisi rajoitetta, jossa toinen käsite pakottaisi toisen tiettyyn muotoon, mikä oli postmodernismin suurin synti. Tietään loppuun asti kulkevat postmodernistit päin vastoin vastustaisivat tälläistä manipulaatiota, koska se on heistä yhtä vastenmielistä, kuin se jos kristitty menisi sanomaan muslimille, että kun he molemmat ovat uskontoja, muslimien olisi pakko ottaa kristittyjen uskon sisältö oman uskonsa sisälle ja uskottava tähän.

Toisaalta postmodernismilla on muutama merkittävä ongelma selvitettävänään:
1: Derridan paradoksi, joka tarkoittaa sitä, että emme voi tietää tarkoitaako Derrida yhtään mitään siitä, mitä tässä esitän. Moni postmodernisti toki on sitä mieltä, että sitä voi ymmärtää, mutta toisaalta heidän pääpointtinsa on kuitenkin se, että ei ole ymmärrystä vaan ainoastaan tulkintaa. Seurauksena on hieman valehtelijan paradoksia vastaava tilanne: "Minä valehtelen nyt." Jos se on totta, valehtelen, eli puhun totta, eli... tai jos se on valetta, puhun totta, jolloin valehtelen, jolloin puhun totta, jolloin...
2: Postmodernistejen on pakko hyväksyä se, että on mahdollista tulkita että postmodernistit ovat tarkoittaneet tekstinsä "obskurantiksi proosaksi" tai "jeu d'espritiksi", eräänlaiseksi vitsiksi. Postmodernismin mukaan näiden tulkintojen rikkaus on arvo sinänsä, joten heidän tulisi tukea näitä, muuhan olisi sortamista, synneistä suurinta.
3: Ilkka Niiniluoto nosti esiin, nimen omaan relativismia, eli postmodernismille tyypillistä ajattelua jonka mukaan "kaikki käy", sen, että hän voi aina sanoa että hän ei välitä relativismista, jolloin relativistien tulisi kunnioittaa tätä mielipidettä ja tulkintaa.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Luonnontieteiden tausta -ajatuksia.

Luonnontieteiden tarkasta "oikeasta muodosta" käydään ahkeraa kinastelua, joka näkyy esimerkiksi siinä että keskustellaan siitä minkälaiset asiat ovat päteviä perusteluja, todisteita, evidenssiä jollekin teorialle - ja ylipäätään minkälaiset teoriarakenteet ovat tieteellisiä ja tätä kautta mahdollisia eli "luvallisia" käyttää. Tämä kinastelu on hyväkin asia, koska jos luonnontieteellinen ajattelu osoittautuukin vaikka vain "lajinmukaiseksi harha -ajatteluksi", se voidaan saada tietoon jos joku keksii siihen sopivat argumentit. Toisaalta kinastelu voi kertoa siitä että aihetta pidetään tärkeänä, keskeisenä ja kehittämisen arvoisena. Siis kunnia kinasteluille ja näkemyseroille. Kuitenkin kaikissa luonnontieteitä määrittelevien systeemeiden takana on muutamia ajatuksia, jotka ovat mukana käytännössä aina. Niiden huomaaminen on tärkeää, vaikka keskusteluissa esiin nousevat tietenkin aina kinastelun alla olevat aiheet, ja etenemisen kannalta on hyvä keskittyä siihen mitä ollaan selvittämässä eikä siihen mitä jo tiedetään. Silti kuitenkin päätin koota eräänlaisen yhteenvedon, joissa tärkeimmät peruslähtökohdat ovat mukana. Tämän tein vaikkapa sen takia että jos luonnontieteellistä ajattelua vastustaa -kuten jotkut todella tekevät- olisi syytä selvittää mitä näistä pääkohdista vastustaa.

1: Foundationalismi. Tämä tarkoittaa oletusta siitä että tarkkailemamme maailma on kaikille sama. (Se ei siis välttämättä oleta että maailma olisi tosi, se voi olla houretta, mutta se on kaikille sama. Kuitenkin naturalistinen ajatus fysikaalisen maailman konkreettisesta olemassaolosta on mahdollinen ja luultavasti yleisin tulkinta.)
___1.1: Foundationalismista seuraa vaatimus objektiivisuudesta. Selityksissä ei voida sortua henkilökohtaiseen näkemykseen tai mielipiteeseen, koska todellisuus on kaikille yhteinen, ei yksityiselle ole tämän vuoksi perustetta. Tutkimustulos on tutkimusasetelmasta sama, tekipä sen mistä maailmankuvasta lähtien tahansa.
_____1.1.1: Koska muuttuvat luonnonlait tekisivät maailmasta aina erilaisen, se esiintyisi tietämisen tasolla aina subjektiivisena. Tämän vuoksi foundationalismiin liitetään usein ajatus uniformitarianismista, jossa oletetaan että luonnonlait ovat samat menneisyydessä kuin mitä ne ovat nyt, kun niitä havainnoidaan. "Sama sääntö toimii aina". Tästä seuraa se, että jos luonnonlaki muuttuu, muutoksenkin olisi oltava lain kautta ymmärrettävä. Sama perustelu toimii siksi aina, eilen esitetty todiste on perusteltu myös seuraavana päivänä. Sääntöjä päättelyssä, koejärjestelyissä ja tulosten tulkinnassa ei voi vaihtaa tilanteen mukaan vaan ne on aina voitava perustella - ja tämän perustelutavan tulee toimia aina.
___1.2: Diskurssin eli keskustelun ja debatin eli erimielisyyksiä esiin nostavien argumenttien avoimen esiin noston, korostuminen sekä tiedeyhteisöllisyyden tärkeyden korostaminen : Jos todellisuus olisi kaikille eri, ei keskustelulla olisi merkitystä, jokainen voisi pitää oman mielipiteensä, ja vaikka maailma olisikin yksilölle järkevä, ei olisi takeita että se olisi samanlainen saati samansisältöinen kaikille muille. Tämä ajatus on sen verran keskeinen, että jopa hermeneutiikassa käytettävä ajatus ymmärryshorisontista nojaa siihen, että vaikka näkemykset ja logiikat mahdollisesti eroavat eri tahoilla, ymmärtäminen on mahdollista vain niiltä osin miltä henkilöiden käsitystapa maailmasta on yhteinen, sama.
_____1.2.1: Kun keskusteluun liitetään tiedemaailma, syntyy vaatimus julkisuudesta: Näkemys on tieteellinen vain jos tutkimusaineisto esitetään kaikille, jotta he voisivat vakuuttua sen oikeudellisuudesta, eivätkä esimerkiksi pelkästään esittäjän komeasta parrasta tai statuksesta.
_____1.2.2: Kun tähän liitetään ajatus uniformitarianismista, syntyy näkemys autonomisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että teorian toivottavuus tai sen vaikutus politiikkaan tai uskontoon tai kadunmiesten maailmankuvan saastumiseen ei saa olla merkittävää. Tiedettä ei saisi myöskään ostaa -esim. poliittisien tavoitteiden - välineeksi.
2: Syy-Seuraussuhteeseen luottaminen, jossa ajatellaan että ymmärrystä saavutetaan jos tiedetään koska, miten ja missä ehdoin jokin tilanne seuraa jostain toisesta tai toisista alkutiloista.
___2.1: Kun tämä yhdistetään foundationalismiin, on perusteltua noudattaa nimen omaan samanlaisena pysyvää logiikkasysteemiä tutkimuksessa : Jos yksi perustelutapa toimii yhdessä paikassa, emme voi vaihtaa logiikkasysteemiä vain siksi että jossain muualla se tuottaa tuloksia joista emme pidä. Tästä taas seuraa se, että teoriat, jotka yhdistävät asioita toisiinsa pärjäävät muita paremmin, jolloin pitkässä tähtäimessä "tieteenfilosofia kannustaa" Reduktioon, holismiin, supervenienssiin tai muihin vastaaviin näkemyksiin, jossa teoriat nivotaan yhteen ja niissä käytetään mielummin samoja elementtejä kuin toisia ; Jos -ja usein kun - korostetaan Okhamin partaveistä (~Jos asialle on kaksi selitystä, todennäköisemmin tosi on yksinkertaisempi selitys), toisilleen rinnasteiset teoriat saavat etua, koska niihin ei tarvita mukaan ylimääräisiä elementtejä. tällöin Syy-seuraukset jotka yltävät eri tieteentekolajien välillä korostuvat myös siten, että konsilienssin merkitys korostuu : Jos eri tieteenalat saadaan yhteneviksi siten että niiden voidaan katsoa käsittelevän samoja asioita eri näkökulmista - kuin yksi tarkastelee teleskoopilla, toinen käyttää suurennuslasia, kolmas mikroskooppia ja neljäs katsoo paljaalla silmällä - ne tukevat toisiaan, mikä antaa niille etulyöntiasemaa muihin näkemyksiin nähden. Tämän seurauksena todennäköisimmin syntyy tiedeverkko, joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai täysin erilaisiin ja irrallisiin tieteenaloihin jakautunut kokonaisuus. Päin vastoin, tavoitteeksi tulee yhteyksien etsiminen, jolloin syntyy sateenvarjotieteitä, joiden tutkimuksissa yhdistetään eri tieteenaloja.
3: Evidentialismi, joka tarkoittaa sitä että eli oppi, jonka mukaan tieto voidaan hyväksyä vain evienssin, "todistusaineiston" nojalla.
___3.1: Evidentialismin seurauksena syntyy automaattisesti eräänlainen "Fideismin karttaminen" ; Fideismihän tarkoittaa - esimerkiksi Kierkegaardin edustamaa - näkemystä siitä, miten uskoon ei tarvita tietoa - jossa tieto on jopa pahasta, "kunnon uskon" vastakohta. Jos lähtökohdaksi otetaan evidentialismi, sen vieminen loppuun asti johtaa siihen, että kaikkien perusteltujen asioiden tulee olla todistettavissa, jolloin tälle näkemykselle ei jää tilaa kuin mielipiteiden maailmassa.
___3.2: Kun tämä yhdistetään uniformitarianismiin, syntyy vaatimus siitä että tiedon tulee olla yleistä, mikä tarkoittaa sitä että tiedon tulee olla lainomaista ja informatiivista. Tämä tarkoitaa, että tiedolla on sekä selitysvoimaa että ennustusvoimaa.
4: Empirismi, joka tarkoittaa sitä että tieto perustuu kokemukseen, eikä sellaiseen kokemukseen joka saavutetaan pelkällä rationaalisella mietiskelyllä, vaan sen on perustuttava asioihin, joista meillä on kokemustietoa.
___4.1: Yhdessä evidentialismin kanssa tästä syntyy testattavuuden vaatimus; Keskeisintä on se että asiaa voidaan koetella. Asiaa kysytään luonnolta, ei matematiikan kirjalta tai papilta.
___4.2: Yhdessä foundationalismin kanssa tästä syntyy toistettavuuden periaate, jonka mukaan kokeen tulosten täytyy olla luonteeltaan sellaista, että koejärjestely voidaan tehdä muualla ja saada sama tulos.
___4.3: Tähän liittyy vahvasti myös ajatus kyvystä jonkinlaiseen itsekritiikkiin (Kehäpäätelmien ja ristiriitojen kielto: Perustelun on paitsi sanottava miten asia sopii teoriaan, myös tehtävä se siten että se kertoo miten, miksi ja millä mekanismeilla jotkut asiat tapahtuvat todennäköisemmin kuin toiset eivät.): Teoria, jossa todistusaineisto joka tapauksessa sopisi, ja jossa havaintoaineisto ei voisi millään lailla muuttaa näkemystä, on rationalisointi, ei empirismiä. (Näitä kahta on joskus vaikea erottaa, mutta ero on huikea. Loppupeleissä kyse on kuitenkin itsekriittisyyden asteesta. Alkuoletusvapaata tiedettä ei valitettavasti ole. Teorioita on usein myös luvallisesti ja sallitusti muokattavissa ad hoc -oletuksilla tai teorian hienovaraisilla muuttamisilla. Siksi on tärkeää tarkkailla nimen omaan sitä, onko näkemyksessä mitään joka on kritiikille altista, ja kiinnittää huomiota niihin sen sijaan että tuijottaisi sitä, missä itsekritiikkiä ei ole.)
5: Edistyvyys, joka tarkoittaa sitä, että uskotaan että tieteellinen näkemys auttaa tuottamaan uutta tietoa, sen tulee tarjota heuristiikka uusiin tutkimuksiin. Tämä johtaa siihen että tieteessä ollaan keskitytty uusiin tietoihin ja uusiin tutkimuksiin sen sijaan että pitäydyttäisiin vanhassa. Tästä seuraa se, että hyvällä tieteellisellä näkemyksellä on hedelmällinen tutkimusohjelman luonne. Tämä johtaa siihen, että teoriat jotka ovat helppoja ja halpoja testata saavat etumatkaa. Esimerkiksi Gordon Kanen "supersymmetria: svarkit, fotiinot - luonnontieteen rajoja etsimässä" -kirjassa mainitaan, että hyvä teoria on ikään kuin avainten etsintää pimeässä. Jos huomaat avaimesi pudonneen, etsit ensin katulamppujen läheltä. Etkä tee tätä siksi että ne todennäköisimmin ovat siellä, vaan siksi että jos ne ovat siellä, ne on helppo ja nopea löytää. Kun ensin karsitaan nämä helpot vaihtoehdot, voidaan myöhemmin siirtyä vaikeampiinkin maastoihin : Muualta etsiminen on kallista, koska se vaatii että "odotetaan aamua", eli sitä että joku keksii jonkin tavan, joka tekee kyseisen tutkimisen helpommaksi, tai haetaan lisävalaistuskeinoja, mikä on usein kallista. Tosin tässä kohden korostuu myös rahoituksen saanti: Esimerkiksi syöpätutkimus saa paljon varoja, joten se kehittyy, riippumatta siitä kuinka vaikeaa tämän tutkiminen on. Syynä tähän on siis se, että yleisesti kyseinen tutkimusala nähdään tärkeäksi.

Eipä siis ihme, että Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt, että luonnontieteellinen tieto on objektiivista, julkista, kriittistä, falsifioitavissa olevaa(periaatteessa havainnot voisivat kumota teorian), autonomista, yleistä, edistyvää (sen tulee lisätä tietoa ajan kanssa, olla pohjana tutkimusohjelmalle.) Minusta pääsin tässä yhteenvedossa aika lähelle. (Tosin syynä voi olla se, että olen "lukenut Niiniluotoni", ja pidän hänen ajattelutavastaan paljon.) Tosin Niiniluoto korostaa minua vahvemmin fallibilismia - minusta fasifioitavuus sisältyy käytännössä jo ajatukseen kriittisyydestä jota korostean olen muotoillut sanan nimen omaan "itsekriittiseksi". Sen lisäksi näyttää siltä että korostan häntä enemmän teoriaverkkoa, johon sitten myös holismi, päältävyys ja reduktio liittyvät.