(CMX, "Silmien takana")
Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.
Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.
Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)
Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.
Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.
Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti