"All that I'm living for / All that I'm dying for / All that I can't ignore alone at night / All that I'm wanted for / Although I wanted more / Lock the last open door - my ghosts are gaining on me."
(Evanescence, "All that I'm living for")
Televisiosta tuli mielenkiintoinen sarja nimeltä "Life on Mars." Siinä hahmo Sam Tyler vaipuu koomaan ja seikkailee menneisyydessä, ja joutuu menneisyyden poliisipiiriin, jota hallitaan aika kovaotteisesti. Poliisipäällikkönä julmisteleva juoppo Gene Hunt muun muassa pieksee kuulusteltavia jotta saisi nämä lavertelemaan tietojaan. Koko sarjan jännite perustuu enimmäkseen "sukupolvien väliseen kuiluun", jossa "menneisyyden" (tai katsantokannasta nykyisyyden) moraaliarvot asettuvat vastakkain nykyajan(tai tulevaisuuden) arvojen kanssa. Lähes koko sarjan ajan Sam Tyler yrittää muuttaa Huntia ja opettaa "edistyksellisiä metodeja", jotka tulevat olemaan myöhemmin (vai aikamatkustuksen kohdalla pitäisi kenties sanoa "tulevat olimaan"? En oikein tiedä minkälaisia aikamuotoja pitäisi soveltaa tälläiseen tilanteiseen ; "futuurin imperfektiä"?.) Hunt taas katsoo että hänhän tekee mitä vain saadakseen pidettyä kadut rauhallisina ja ihmiset turvassa. Tylerin tyyli ei ole hänestä realistinen vaan hienostelevaa ja todellisuuspakoista. Koko sarjassa oli pääasiana moraaliset erimielisyydet. Ja sen aikana näytettiin, kuinka näkemykset olivat muuttuneet ajan mittaan. Ainakin minusta tuntuu että Tyler toimi eettisemmin, kuin Hunt, ja että etiikka oli mennyt eteen päin. Joku voi tietenkin olla erimielinen. Joka tapauksessa muutos on tässä kohden varma asia. Ja se ei ole pelkkää televisiosarjan tapahtumaa.
Etiikkaa pidetään tärkeänä filosofisena asiana, koska sen avulla loppujen lopuksi voitaisiin määritellä se, miten tulisi elää. Sen tulkinnalla syntyy ratkaisut siihen, pitääkö psykoottista mutta ei rikosta vielä tehnyttä pitää pidätettynä jotta hänet ehdittäisiin pakottaa terapiaan.
Etiikan alkuperää ja luonnetta koskeva keskustelu on jatkunut vuosisatoja. Käytännössä etiikan alkuperästä ollaan kahta mieltä:
1: Etiikka on ihmisen kokemusten ja tiedon sekä päätäntävallan ulkopuolinen asia. Ihminen ei siis määrittele moraalia, hän voi vain seurata sitä. Tämä moraali on joko muuttumaton moraalilaki tai Jumalallinen käsky.
2: Etiikka on ihmisen eettinen käytösnormisto, yhteydessä moraalin kanssa. Tällöin moraali on ihmisen päättämää ja mahdollisesti kokemuspohjalta punnittua, ja se koskee siveellisiä käsityksiä, arvostuksia ja käyttäytymissääntöjä. Ihminen säätää jollain tavalla sen mikä koskee hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, arvokasta ja arvotonta, hyväksyttävää ja hylättävää.
Etiikan luonne on näistä irrallinen ja se tulee joko velvollisuudesta, yleisestä hyödystä tai sitten on seurattava tunteitaan. Nämä voivat olla sovellettuna siten että päätännän tekee yksilö tai monta yksilöä, jolloin velvollisuus voi olla henkilön itsensä määräämää (Nietzschen yli -ihmisyys) yhdessä päätettyä lainsäädäntöä (demokratia/lainkuuliaisuus), tai Humen mukaan yksilön tunnetta siitä mitä pitää tehdä. (Tämä ajatus on itse asiassa jopa omatunnon käsitteessä: Että vaikka kaikki naapurit tekisivät jotain ja pappi seuraa heidän esimerkkiään, sen tekeminen on väärin jos se tuntuu siltä.) Edward Wilson taas kannattaa moraalikäsitystä, joka saa sisältönsä "lajinmukaisesta käytöksestä". Osa on moraalirelativisteja, joiden mukaan ei ole lainkaan objektiivista etiikkaa, heistä etiikka on vain yksilön subjektiivinen mielipide, joka on juuri sen verran mutta ei enempää - eikä vähempää.
Lisäksi ovat nihilistit, jotka ovat sitä mieltä että moraalia ei ole lainkaan olemassa. Mutta kokolailla tässä ovat kaikki vaihtoehdot moraalin alkuperästä ja luonteesta. Sitten päästäänkin siihen "oikeutuspuoleen", eli siihen millä etiikkanäkemykselle annetaan uskottavuus.
Etiikka sidotaan tyypillisesti kahteen asiaan - vaikka tästä ei ole mitään takeita - joko Jumaluuskysymyksiin tai siihen mitä on hyvä ja onnellinen elämä. Varsinaisesti kysymys Jumalasta on kuitenkin ulkopuolinen sille, onko etiikka ihmisistä vai sen ulkopuolelta lähtöisin - tai onko sitä lainkaan olemassa.
1: Deistisissä näkemyksissähän ajatellaan että Jumala on vain rakentanut maailman, joten on aivan mahdollista että tälläinen Jumala antaa ihmisten itse päättää tai olla päättämättä etiikastaan.
2: Toisaalta taas moraalilaki voi olla olemassa ihmisestä ulkopuolisena sääntönä ilman Jumalaalkin. Tätä on perusteltu muun muassa seuraavalla argumentilla: Jos Jumalan säätämä moraali on perusteltua, sillä on jokin perustelu, joka on itsessään viisas ja voimme oikeuttaa moraalin sillä. Ja jos tätä ei ole perusteltu, se on Jumalan heitto, eikä sen seuraamiselle ole mitään syytä: Jumalan valtahan on pohjimmiltaan auktoriteettiin vetoamista eli argumentaatiovirhe, paratiisilla lupailu taas lahjontaa, Helvetillä uhkailu taas ad baculum -argumentaatiovirhe..
3: Kuitenkin säädetty moraali tuntuu monista uskomattoman paljon vahvemmalta, koska se tuntuu paremmalta oikeutukselta kuin pelkkä yhdessä sopiminen voi tehdä: Historia - ja Life on Mars - näyttävät että moraalinäkemykset muuttuvat, ja tästä seuraisi se, että eilisen pahat teot voivat olla huomenna hyviä. Ja että natsien toiminta on kulttuuriin sidottua toimintaa, ja siksi se oli sinä aikana eettisesti oikein.
4: Kuitenkin pysyviin moraalilakeihin uskovilla on ongelmana se, että näitä objektiivisia muuttumattomia moraalilakeja on niin paljon, että niistä valitseminen on mielipidekysymys: Islamin, kristinuskon vai hindulaisuuden opit? On kuitenkin havaittavissa että tätä valintaa ei tehdä miettimällä asiaa ja valitsemalla paras, vaan uskonnot jakautuvat aina alueittain: Jos asut Islamilaisessa kulttuurissa, valitset Koraanin etiikkasi lähteeksi. Intiassa taas olet hindu. "Maassa maan tavalla" toteutuu siis siitä huolimatta, että moraali nähdään ihmisestä ja kulttuurista riippumattomana. (Natsitkin perustelivat juutalaisvainoaan. He seurasivat omaa logiikkaansa, ja on aika erikoista vain sanoa että se olisi automaattisesti väärin.) Ne ehkä ovatkin, mutta niiden valinta ei selvästi sitä ole. Lisää päänvaivaa asiaan tuottaa tietenkin se, että näyttää siltä että uskonto paitsi säätää ihmisten moraalia, on myös toisin päin: Ihmiset säätävät sitä minkälaisia sääntöjä uskonto saa antaa ilman että uskovaiset kaikkoavat. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti nyt vellovassa naispappeusasiassa. Ihmiset haluavat - molemmin puolin - vaikuttaa siihen, minkälaisia arvoja uskonto esittää. Samoin ihmiset kritisoivat erilaisia kultteja, koska nämä esittävät sellaisia moraalisia sääntöjä jotka tuntuvat ulkopuolisista epäoikeudenmukaisilta. Uskonnot instituutioina ovat tuhoutuneet ihmisten mieltymysten mukaan ja uskonnot ovat aina joutuneet myös joustamaan tämän asian edessä. Siksi vaikka olisikin jokin ylempi moraali, näyttää siltä että ihmiset joka tapauksessa seuraavat sitä mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.
Yleensä ihmisillä on melko voimakas näkemys siitä, kumpi on oikeassa. Moni ajattelee että tarvitaan ihmisistä riippumaton sääntö, tai muutoin se ei voisi toimia koska se olisi subjektiivista, mielipiteistä riippumatta. Se ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista - tai intersubjektiivisuuden eli useiden ihmisten yhdessä päättämänä massan voimaan perustuvaa. (Toisaalta demokratiahan toimii juuri samalla periaatteella, joten tämän pitäisi olla suora kannanotto intersubjektiivisuuteen yleisesti. Eihän hallitusta voida johtaa subjektiivisesti, sehän ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista ja massan voimaan nojaavaa.) Toisaalta taas toiset vihjaavat siihen, että jos etiikka ei ole ihmisten väliseen suhteisiin perustuvaa kulttuurillista "hyvää tapaa toimia", niin mitä ihmettä se sitten muka on - ja pyytää hieman mielipiteistä riippumattomia perusteluja sille että tämä muu on todellakin jotakin muutakin kuin henkilön oma subjektiivinen viehtymys esimerkiksi jonkun uskonnon säätämiin normeihin. (Esimerkiksi Kristityn kokema syvä rakkaus, subjektiivinen tunne, uskontoonsa on selviö, kaikki muu on se, mistä käydään keskustelua. Eihän tunnetta voida oikeuttaa vain siksi että se on joillakuilla vahva.)
Kumpaakaan näkemystä ei kuitenkaan voida täysin perustella. Ne ajautuvat aina siihen, että siitä miten asiat ovat pitäisi jotenkin johtaa se miten niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin muutoin loogisesti koherentteja. Niiden valinta vain tapahtuu perustelematta.
Kuitenkin onneksi on havaittavissa selvä asia: On oikeastaan aivan sama, mitä käsitystä kannatat, pidät tiettyjä asioita hyvinä ja toisia pahoina. Siksi jokaisessa maassa pidetään perheestä ja läheisistä. Jokainen haluaa ystävän. Itse asiassa tämä seikka on niin tunnettu, että eri kultit käyttävät aivopesussa menetelmää, joka ei suinkaan ole mitään kuola suussa saarnaamista, vaan joka on hienostunutta ja hienovaraista. Sama esiintyy muissakin, asiallisissa, uskonnoissa, joskin lievempänä: Käännyttämisessä on tärkeää että ei pelästytetä kohdevva. Tämän vuoksi toimivinta on se, että aluksi puhutaan niistä asioista jotka ovat kaikista mukavia ja jotka eivät satu olemaan tuon uskonnon kieltolistassa. Siksi aluksi puhutaan lempeitä perheestä, terveydestä ja mukavista asioista. Tämä ei toimi siksi että nämä olisivat se asia, jota uskonto opettaa ja jonka se tuo ihmisille, vaan sen takia että näiden asioiden arvostus on heillä jo valmiina. Ihminen rupeaa ajattelemaan, että kun ne pitävät perheestä, ne tuskin ovat mitään "kauheita kulttilaisia".
Vasta myöhemmässä vaiheessa korostetaan niitä asioita, jotka ovat juuri tuolle uskonnolle tyypillisiä. Daniel Dennett kuvaa asiaa kirjassaan "Lumous murtuu" sivulla 226 seuraavalla rabbin lainauksella:
"On sataprosenttisen osuva, että enemmistö kashrut -(kosher) lait ovat jumalallisia rituaaleja ilman järkeä. On erittäin helppoa olla murhaamatta ihmisiä. Erittäin helppoa. On hieman vaikeampaa olla varastamatta, koska siihen on toisinaan kiusaus. Niinpä tämä ei ole suurenmoinen todiste sille että uskon Jumalaan ja toteutan Hänen tahtoaan. Mutta jos Hän sanoo minulle, etten voi juoda kupillista maitokahvia lounaalla jauhelihan ja herneiden kera, kyseessä on testi. Ainoa syy siihen, että menettelen näin, on että minun on käsketty menetellä näin. Se on vaikean asian tekemistä."
Näillä uskonto eriytetään. Uskonnot seuraavat siis pikemminkin yleistä inhimillisyyttä ja eriyttävät itsensä muista uskonnoista tälläisillä testaavilla ja eriyttävillä säädöksillä, jotka ovat ikään kuin "punkkareitten niittirannekkeet" tai emo -tukka: Niillä tunnustetaan väriä, ja niiden kautta ryhmään kuuluvat tunnistavat olevansa samaa porukkaa. Kaikki ihmiset vihaavat murhaamista, kuten Rabbi vihjasikin.
Tästä päästään oikeastaan vetämään syrjään koko etiikan säätämisen ongelma: Useinhan uskontojen edustajat kritisoivat muita siitä että koska he eivät seuraa Jumalaa, he ovat moraalittomia. Heistä on pelottavaa että ainut tae sille että toinen ei murhaa heitä, on heidän omat tuntemuksensa. Minusta taas paljon suurempaa oikeutusta ei voida saada, koska ihmisillä on tapana seurata tunteitaan. He ovat vähemmän rationaalisia kuin ajatellaan - ja itse asiassa jos joku uskovainen sortuu rikokseen, muut uskovaiset ilmoittavat että syynä on se että seuraaja on vain ihminen inhimillisine tunteineen. Tunne on siksi itse asiassa aika kova vakuutus. Lisäksi, jos joku esitetty sääntö onkin "ihmisen lajinmukaista käytöstä", eli moraalilla onkin epigeneettinen sisältö, ihmiset joka tapauksessa seuraavat näitä tuntemuksiaan - ja seuraavat niitä riippumatta siitä, ovatko ne Jumalan ohjelmoimaa sisäistä omaatuntoa, tai ovatko ne sisältönä jossain uskonnossa X - tai vain seurausta siitä että olemme evoluution muokkaamia ja satumme olemaan "laumaeläimiä".
Moni varmasti pitää tätä vielä hieman perustelemattomana. Heistä esimerkiksi Kantin näkemys etiikasta on oikea; Kanthan katsoi että ihmisen eettisellä valinnalla on arvoa vain jos hän valitsee niiden kesken vapaasti. Kant oletti että ihmisellä on vapaa tahto jolla hän tekee eettiset valinnat. Kun hän samanaikaisesti uskoi kategoriseen imperatiiviin, hän itse asiassa esitti että ihmisillä ei ole sellaisia sisäänrakennettuja mekanismeja, jotka ohjaisivat hänen käytöstään niissä asioissa jotka ovat kategorisen imperatiivin mukaisia. (Muutenhan lopputulos olisi että ihminen luonnostaan seuraisi etiikkaa näiltä osin, eikä etiikalla olisi arvoa. Kant tuskin ajoi tätä asiaa.) Toisaalta myös Sigmund Freud esitti että ulkopuolinen maailma asettaa haluillemme rajoittimia, ja nämä rajoittimet olivat moraalinormiston etiikkaa koskevia väitteitä, jotka kielsivät luonnollisen halumme esimerkiksi naida äitiämme.
En ota kantaa moraalin sisältöön vaan luonteeseen. Vaan itse asiassa siihen, että kun uskovainen tai joku muu taho esittää esimerkiksi että "jos tästä luovutaan, ihmiset voisivat raiskata ja murhata mielensä mukaan", hän ei enää puhu etiikasta vaan on jo määritellyt sen. Voimme sanoa että "jos etiikka on tuota, seuraisimme sitä luonnostamme ilman että siihen tarvitaan mitään lisäkäskijää". Tämä kannanotto ei siksi riko Humen giljotiinia, jonka mukaan siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, päättelyvirheeseen ei siis syyllistytä vaikka se pinnallisesti ajatellen voisi siltä tuntuakin. Mutta vaikka siis teen näin, enkä tee moraalin sisältökannanottoja, voin sanoa että "jos etiikka on tuota", niin Kant ja Freud ovat perusteluineen yksinkertaisesti väärässä.
Otan esimerkiksi Westermarck -efekti. Tämä on insestiä koskeva ihmiselle lajityypillinen ilmiö, joka ei riipu ympäröivästä kulttuurista. Joka ikisessä paikassa ihmiset välttävät insestiä sisarusten kesken. (Tämä voidaan perustella evoluutiolla: Sukusiitoksen tuottamat epämuodostumat ovat yleisiä. Siksi jo Aristoteles argumentoi, että insesti on väärin koska siitä syntyy usein sairaita jälkeläisiä. Muissa kulttuureissa sama on taatusti huomattu myös - täällä selitys on voinut olla vaikka Jumalan kosto ja kirous synnistä tai muuta pahuudesta. Me "länsimaiset skientistit" taas olemme taipuvaisia selittämään asiaa puhtaasti genetiikalla.) Itse asiassa koe on jo osoittanut että tämä ei ole kuitenkaan kulttuurien opettamaa, vaikka kulttuuri perusteleekin sen pahuutta ; Arthur P. Wolf teki tutkimuksen joka koski kibbutsien perinnettä, jossa lapset yhteiskasvatettiin. He siis asuivat aivan pienestä lapsesta toistensa kanssa yhdessä. Ei avioliittoja näiden kesken, eivätkä murrosikäiset kibbutsit olleet seksuaalisesti kiinnostuneita toisistaan yhteissuihkuissa - hehän olivat "ikään kuin" sisaruksia. Aivan sama huomattiin myös taiwanissa, jossa lapset pistettiin naimisiin aivan pieninä ja kasvatettiin yhdessä. Näissä heidän suhdettaan ei paheksuttu koska kyseessä oli avioliitto, eivätkä puolisot olleet oikeita sisaruksia. Silti he eivät rakastuneet toisiinsa, ja näissä suhteissa eroaminen oli paljon suurempaa, onnellisuus pienempää, seksuaalisuus pienempää ja vieraissa käyminen yleisempää kuin muissa avioitumistavoissa. (Mukaan lukien muut "pakkoavioittamisen" lajit.) Ihmisellä on siis sisäänrakennettu periaate, joka perustuu siihen että jos hän ns. "käy lapsena samalla potalla" hän ei harrasta tämän kanssa seksiä aikuisena. Tämä on siis eräänlaista "ihmisten leimautumista". (Hanhethan kiintyvät ensimmäiseen näkemäänsä liikkuvaan kohteeseen ja pitävät tätä äitinään. Tämä voi olla vaikka ilmapallo tai Konrad Lorenz. Tämä on geneettinen ominaisuus, vaikka siihen liittyy oppimista sen ensimäisen havainnon kautta.) Toisin sanoen Kant oli väärässä koska ihmisillä on emotionaalinen vastenmielisyys insestiin silloinkin kun se on vain "insestiä", jolloin kyseessä ei ole täysin vapaa valinta, vaan siihen vaikuttaa voimakkaasti emootiot. Freud taas oli väärässä kun ajatteli että yhteiskunta vaan kieltää ja tämä tuo sen syyllisyyden joka koetaan: Jos inho on vain kahlittua halua harrastaa seksiä toisen kanssa, taivanilaisten luulisi olleen onnessaan, kun tähän haluun suorastaan kannustettiin. Mutta kuten tiedämme, näin ei kuitenkaan ole.
Ehkä onkin mukavaa huomata, että vaikka etiikan alkuperästä ollaan kovasti erimielisiä ja sisällöstäkään ei saada yhteneväisyyttä aikaiseksi, ymmärrämme kuitenkin toisiamme koska meillä on inhimilliset aivot. Kun tapaamme toisen, tiedämme hänen tunteensa ja voimme suhtautua hänen emootioihinsa oikein, koska ne ovat kaikilla melko lailla samanlaisia. Maailma ei etiikan ihmeellisyydestä huolimatta ole mikään Forrest Gumpin suklaarasia jossa "ei koskaan tiedä mitä saa." Elämässä moni asia on selviö: Jos jättää syömättä, tulee pahantuuliseksi, emotionaalisilla ja muita kuuntelevilla ihmisillä on enemmän ystäviä kuin itsekkäillä. Ja vaikka meillä on valtavia erimielisyyksiä eri asioista, ja uskonnolliset vakaumuksemme eroavat toisistaan valtavasti, olemme silti pohjimmiltaan hyvin samanlaisia ; Arvostamme samoja asioita ja samoja asioita pidämme kammottavina. (Kulttuureissakin tyypillisesti erot johtuvat siitä että kaikki pitävät kunniaa, oikeudenmukaisuutta ja montaa muuta ilmiötä hyvinä - ja insestiä pahana, mutta eri kulttuureissa nämä asetetaan eri järjestykseen. Japani ei siksi ole niinkään "häpeäkulttuuri" kuin "kunniallisuutta korostava" kulttuuri eikä kristinusko niinkään "syntisyys/syyllisyyskulttuuri" kuin "armokulttuuri". Kaikki pyrkivät "vaalimaan sitä minkä hyväksi kokevat", eivätkä nämä kokemukset sitten olekaan "niin erilaisia" kuin monet haluavat esittää.)
Siksi elokuvissakin pahikset ovat aina "mielenkiintoisia" - he ovat erikoisia. Elokuvien pahathan ovat: Demonisoituja pahoja, joiden luonne on epänormaalius ja epäinhimillisyys. "He ovat meidän ja me heidän emootionaalisen ymmärtämisen ulkopuolella", psykopaattisia pahoja, jotka ovat älykkäitä mutta tunteettomia - siis patologisia ja epänormaaleja. "Me olemme heidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella". Kaaoottisia pahoja, jotka ovat irrationaalisia. Heillä joko on tunteet tai ei ole. Pääasiassa on kuitenkin se, että he eivät toimi ennustettavasti. He ovat siis erilaisia kuin muut ihmiset. "He ovat meidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella." Surullisia pahoja, jotka ovat puutteellisia ihmisiä. Heillä ei ole kaikki asiat ihan hyvin. Näillä on yleensä "toivoa muuttua hyviksi" -tai sitten nämä jäävät apeuteensa tai päätyvät itsemurhaan. Hyvät taas ovat joko yltiöhyviä tai sitten heidän heikkoutensa ovat tavallisia. Heillä taas on perhe -elämää ja muuta vastaavaa jota kuvataan, jotta ihmiset samaistuisivat heihin. He ovat "tavallisia", siksi he usein ovat myös vähemmän värikkäitä. Kaikesta jännittävin seikka on kuitenkin se, että Hollywood pyrkii ensi sijaisesti myymään. Se ei siksi luo arvoja, jotka olisivat riskejä. (Mistä seuraa se, että niitä haukutaan tässä alueessa jopa "hengettömiksi". Ne eivät pistä ajattelemaan koska myynnin riskittömyyden tae on se että se on "yleisinhimillinen", tarjoaa sitä mitä kaikki jo tietävät.) Silti Suomalaiset ja Kiinalaiset tunnistavat ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Sitä ei tarvitse leimata ja erikseen kertoa. Ja lopussa hyvä voittaa, koska se on sitä mikä ihmisistä tuntuu reilulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti