(Yuki Kajiura, "The World")
Tänään meillä vieraili afrikasta Suomeen tullut musta mies, ystäväksi voisi kutsua. Hänen nimensä on Briggs, ja hän on tuttumme, koska hän yritti iskeä puolisoani. Ei siis nyrkillä, vaan muuten. Koska tilanteesta kerrottiin, ja minulla on kyynisestä luonteestani huolimatta jonkinasteinen kyky luottaa ihmisiin tai jotain sinne päin, en tietenkään kehittänyt mitään mustasukkaisuussalaliittoa, ja niinpä mies käyskentelee meillä päin aina silloin tällöin kylässä. Hän on tästä joskus hieman ihmeissään, koska heillä päin tilanteita ei käsitellä ihan tällä tavalla. Mutta oli tämä sentään helpompaa, kuin reagoiminen entiseen rippikouluopettajaani - joka oli tämän päälle vielä lukiossa filosofian ja uskonnon opettajanani. Minulla ei koskaan ollut mitään varsinaista kiistaa hänen kanssaan, itse asiassa välimme ovat olleet ihan hyvät. Mutta sittemmin sain kuulla että hän on aikanaan soittanut puolisoni vanhemmille - kun tämä oli jo täysi -ikäinen - ja kertonut kuinka hän uskoo että hän on saatananpalvoja. Syyttä tietysti. Puolisoni on siis saatanapaniikin (Satan Panic) uhri. Nyt en tiedä, pitäisikö minun haastaa henkilö kaksintaisteluun kaikkien ohjesääntöjen mukaan vai mitä. Ehkä mietin asiaa myöhemmin.. Ehkä tyydyn vain vinoilemaan siitä, kuinka aikanaan kuulumisia kerrottuani hän kommentoi että oli hyvä että menin armeijaan enkä "laittanut mekkoa päälle". No, kristittyjen parissa näitä tälläisiä kommentteja aina pyörii. Eivät he niillä pahaa tarkoita, mikä on tietenkin täysin eri asia kuin väittää että he eivät tekisi pahojaan kuin pienet porsaat - jotka ovat joko sairaita tai sitten niillä on pahat mielessä.No, tämä ei ole tässä kontekstissa niin tärkeää.
Briggs nosti puheeksi T -paitani, joka on kaikkien taiteen sääntöjen mukaan "karmea". Suurin osa tutuistani tietää sen, koska on nähnyt sen, ja näky on polttanut kulumattoman reiän heidän tajuntaansa, sellaisen jonka pyyhkimiseen ei mikään psykoanalyysi tai ripittäytyminen Jumalalle riitä. (Mikä ei vielä ole kovin paljoa se.) Silti painajaiset vainoavat heitä vuosia. Se on ensinnäkin vaaleanpunainen. Eikä millä tahansa tavalla vaaleanpunainen, vaan juuri sillä karmealla tavalla vaaleanpunainen. Se on myös hieman liian pieni. Juuri sellainen, jota kliseisen homoseksuaalien voisi luulla käyttävän - jos he olisivat ensin unohtaneet ensimmäisen kliseisen homoseksuaalien säännön, eli sen että he miettivät mitä laittavat päällensä.
Hän kysyi että "Jésuus Teippíi pélastáa" , ja kyseli mitä se tarkoittaa. Kerroin hänelle, että se on kontekstikysymys: Kaukaa näyttää että siinä lukee "Jesus saves", ja kun sitä katsoo läheltä, viesti onkin "Duct tape saves". Ja että paidan osto ei ole sattumaa: Se on kuten minä, ja oikein tulkittuna se kertoo minusta todella paljon. Se on kuin se kuuluisa kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - kiinnostavaa onkin tietenkin se, mitkä sanat ne ovat. Paita on, paitsi ruma ja kenties herjaava, myös tarina. Ja se tarina on tietysti tarina minusta. "Hell, I'm best friend to myself. Think about it ; I live all my life with him and listen all the crap jokes, and sometimes I even laugh at them. We two are totally inseparable."
Kerroin epäselvällä "finglishilläni" että kun olen lapsuudessani ollut voimakkaasti uskovan opettajan alaisuudessa 3 -luokasta yläasteelle asti, käynyt lapsena jopa helluntaiseurakunnan leireillä ja kirkon leireillä, ja että olen myös ollut monta vuotta kristitty ja ollut muassa kirkkokuorossa, lapsuuteni on ollut kristinuskon sävyttämää, mikä on vaikuttanut puheparteeni ja etenkin elekieleeni. Ja että vaikka aatteet muuttuvat, ilmeily säilyy. Esimerkiksi uudessa MTT -töissäkin moni taatusti luulee, että minulla on -kenties vahvakin - kristillinen vakaumus, lähinnä koska vitsailuani on todella mahdotonta erottaa vakavanaolostani - tähän ei edes puolisoni yleensä pysty - erottamaan, että kommentaarini ovat pohjimmiltaan vinoilua. Tasainen, rauhallinen, ääni, jossa ei ole pilkkaa, on hyvä keino sanoa kovaa ironiaa huomaamatta. No, olen tottunut eikä minua muiden väärinluulot haittaa. Saanpahan katseita, joita ihmiset antavat kun pitävät henkilöä hassahtaneena mutta ovat kohteliaasti hiljaa. (Toisen uskonnollista vakaumusta ei saa nyky -yhteiskunnassa pilkata.)
Paidan ostokaan ei siis ole sattuma. Se on kenties ainut vaateparteni, jossa kokonaisuutta on todella mietitty. Muutenhan ostan vain sitä mikä on tosi halpaa, tai jota joku minulle lahjoittaa.
Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tilanne ei ole sitä miltä se näyttää. Että kyseessä on kirkosta eronnut pakana, joka on niin epäpyhä, että häntä tuskin edes haudataan, kun hän kuolee. Briggs kyseli sitten että olenko ateisti, minkä tietenkin kiistin, koska en ole. (Ei uskonasiat ole yleensä ensimmäisiä juttuja joita ihmisestä kerrotaan, paitsi poikkeustapauksissa. Yleensä puhutaan aluksi aika pitkäänkin muita asioista kuin vakaumusasioista. Siksi asia tulikin puheeksi vasta nyt.) Kerroin, että uskon vain kun saan evidenssiä, mutta jos en saa evidenssiä, en vielä välttämättä väitä että asiaa ei ole, en vain näe sitä ja siksi en usko siihen.
Seuraava kysymys olikin aika erikoinen, ja se mielestäni kertoi erilaisesta kulttuuriympäristöstämme: Hän kysyi:
"So, you are not christian and not atheist. Where you belong?"
Briggsin maaimassa siis kuuluminen on omalla tavallaan ihan yhtä tärkeää ellei tärkeämpää kuin propositionaaliset kannanotot ja niiden korrespondenssi, eli suhde todellisuuteen. Tässä on Eihän siinä voinut sanoa muuta kuin:
"Where ever I go, there I am."
Täydellinen WYSIWYG -elämä, "What You See Is What You Get." Se mitä näet on mitä saat. (Se mitä näkee taas riippuu myös siitä, miten havainnot tulkitsee. Lopputulos on havaintojen ja niihin suhtautumisen summa.) Huonomminkin voisi olla. Voisi sanoa, että uskon että ihmiset eivät ole niinkään pahoja, kuin Douglas Adamsia lainatakseni "enimmäkseen harmittomia": Heidän pääasiallinen ajattelutapansa ei ole pahuus vaan ignoraatio. Aktiivinen toiminta taas on enimmäkseen hyväntahtoista, joskin erehtyväistä puuhailua. Tämä ei ehkä monista ole paljon, mutta toisaalta meillä ei ole mitään todisteita siitä että olisi yhtään mitään muutakaan, joten sen on parasta riittää. Mielestäni tämä voittaa eurooppalaisen perisynnin tuoman "syyllisyyskulttuurin" jossa ihminen nähdään synnin turmelemana, pohjimmiltaan surkeana sääliönä - tai itämaisessa "häpeäkulttuurissa" jossa elämä on suorite, kasa odotuksia, kohteliaisuutta, palvelua, yhteisöön kuulumista ja muina vastaavia velvollisuusasioita - joissa kuitenkaan vastuuseen ei liity siihen minusta olennaisesti kuuluvaa vapautta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti