Avoimuuden vallattomuus

"Black Sails" -sarjassa on paljon merirosvojuonittelua. Eräässä jaksossa bordellin pitäjä "Max" kertoo että hän ei aio toistaa muiden ihmisten virheitä. Moni on Nassaussa joutunut ongelmiin sillä että he ovat olleet paikoilla joilla on symbolista valtaa ja konkreettista rahaa. Tässä hän ottaa etäisyyttä etenkin Eleanor Guthrieen, joka on ollut merkittävä vallanpitäjä sitä kautta että hän on myynyt piraattien valtaamia ryöstösaaliita kauppiaille ja tehnyt "kuumasta" tavarasta legitiimiä. Koska piraatin saalis on arvoton ilman tätä prosessia, hänellä on ollut paljon näkyvää valtaa. Max on sen sijaan panostanut vakoiluun ja haluihin keskittyviin palveluihin. Hän omistaa bordellin, myöhemmin myös lihakauppojen tyylisiä liikkeitä. Ja hän hankkii tietoja ja myy niitä. Hän ei tietyssä mielessä luo valtapeliä vaan seuraa sitä. Ja tätä kautta hänellä on paljon todellista valtaa. Joskaan ei juurikaan symbolista valtaa.

Tämä on minusta hyvä muistutus. Hyvin monesti ajatellaan että valta on sitä että on jokin järjestelmä jolle ei mahdeta mitään. Kuitenkin vain harvoin valta on todella tämänlaista. Ja tätä kautta saadaan selville miten avoimuus liittyy valtaan. Jos perinteinen mahtikeskeinen valta on sitä että ei ole väliä tiedetäänkö valtarakenteesta vai ei kun sitä totellaan haluaa tai ei, on monia vallankäytön menetelmiä jotka toimivat vain kun ne ovat jotenkin salattuja.

Voisin luokitella näitä asioita siten että:
1: On tavoitteellista asioiden kätkemistä. Eli vallankäyttöä tehdään tarkoituksella vallan ulkopuolella. Tässä on olemassa konkreettinen kiinnijäämisen riski. Ja kun asiasta jäädään kiinni, siitä seuraa ongelmia. Tämä on itse asiassa hyvin yleinen ja helposti mieleen tuleva tapa lähestyä juuri silloin kun vastassa on ihmistä suurempi järjestelmä. Jähmeää byrokratiaa voidaan pelata laittomuuksilla tai porsaanreikäkikkailulla. Kun asia saadaan yleiseen tietoon joko joudutaan lain edessä sanktioihin tai tämä mainuttu porsaanreikä tukitaan.
2: Kognitiivisiin rajoitteisiin perustuva kätkeytyminen ; Systeemistä tehdään niin mutkikas että sen ymmärtäminen vaatii teknistä tietotaitoa ja syvää asioiden syvimmän luonteen ymmärtämistä. Kun asia on riittävän mutkikas tai vaikea, prosessi voidaan tavallaan tehdä päivänvalossa koska sitä ei ymmärretä. ; Tällä on merkitystä ainakin monissa yhteiskuntaa tai maailmankuvaa koskevissa ideologioissa. Niissä ihmisiä voidaan hallita propagandalla tai jopa vuotamalla aivan liikaa informaatiota. Tästä voidaan mainita erityistapauksena myös sellainen että jos jokin järjestelmä toimii epäintuitiivisella tavalla, ihmisiä voidaan johtaa harhaan typistämällä asioita intuitioidenmukaisiksi. Se, miten asia todella toimii ei tällöin pärjää sille miten ihmiset kokevat asioiden toimivan.

Otin tämän kahtiajaon sitä kautta että molemmissa asioita piilotellaan. Toisen tärkein menetelmä on kuitenkin sensuuri kun taas toinen keskittyy asioiden vaikeuttamiseen ja propagandointiin.

"Truman show" ja mutka hedonismiin

Jim Carreyn tähdittämä "The Truman Show" oli melko vakava elokuva. Sen ytimessä oli tarkkailu. Truman oli vakuutusmyyjä joka huomasi eläneensä läpi elämänsä lavastetussa televisiosarjassa. Hänet oli otettu lapsena talteen ja sarjaa on käsikirjoitettu niin että hänen vanhempiensa kohtalo, se kenen kanssa hän menee naimisiin ja niin edespäin oli valittu hänen puolestaan. Hän oli "Tosi TV:tä" koska hän ei näytellyt. Hän ei tiennyt olevansa näytelmässä koska häneltä ei oltu kysytty suostumusta.

Päällimmäisenä elokuvasta varmasti tulee mieleen epäeettisyys. Trumanilta on hyvin ovelasti viety vapaa tahto. Hän voi esimerkiksi tavoitella uusia alueita, mutta tämän tavoittelu johtaa siihen että matkustuksella pelotellaan ja poistumista estetään erilaisilla efekteillä. Jopa henki voidaan vaarantaa prosessissa.

Pääosa elokuvan tarkasteluista onkin tehty ikään kuin "tilanteen tiedostavan näkökulmasta". Jolloin ytimessä on etiikka, erityisesti vapaaseen tahtoon liittyvä etiikka. Toisaalta elokuva tarjoaa paranoideille miellyttäviä syitä lausua sanasensa Platonin luolavertauksesta.

Mutta kenties erikoisinta onkin unohtaa tämä. Jos otetaan keskiöön hedonismi, elokuva itse asiassa tarjoaa hyvin omituisen tilanteen. Truman ei suoranaisesti kärsi tästä ratkaisusta. Hänen elintasonsa ja elämänlaatunsa on monin paikoin paljon parempaa kuin mitä hän olisi voinut odottaa ulkomaailmassa. Vastaan tulee hedonismin kohdalla kohtuu usein tavattu pulma ; Hyvä elämä koostuu nautittavista asioista. Ja hyvä elämä ei aina tarkoita sitä että elämän puitteet tai elämän toteuttaminen täyttäisivät eettisiä periaatteita. Hyvä elämä ja eettinen elämä ovat ikään kuin usein toisiinsa lomittuvia mutta kuitenkin eri asioita. Trumanin todelliset ongelmat alkavat vasta siitä kun hän tiedostaa että jokin on vialla. Ja tätä ennen mitään ongelmaa ei ollutkaan.

Truman ei kärsi kameroista joiden olemassaolosta hän ei tiedä. Itse asiassa jos minä eläisin koko elämäni kameroiden alla ja en tietäisi tästä kameravalvonnasta ja kuolisin pois ennen kuin asia selviäisi, niin minun elämäni olisi tämän jälkeen aivan yhtä hyvä elämä kuin ennen tätä tietoa. Eettisen tason ongelmat joita pakkovalvontaan liittyvät ovatkin muualla kuin hedonismin määrittämässä hyvässä elämässä.

Tätä kautta voidaankin huomata että televisiosetin rakentajat voivat tehdä aikamoisia hyökkäyksiä etiikkaa vastaan ilman että tämä tuhoaa ajatusta hyvästä elämästä. Tosin tässä on tietenkin ongelmana se, että se että piilottaa kameroita voi johtaa kiinnijäämiseen. Koska Truman onnistui selvittämään totuuden, vinkit olivat löydettävissä. Joten televisiosetin rakentaja on antanut jonkinlaisen todennäköisyyden sille että asia tulisi esille.

Ja koska tämänlaisen tiedostaminen sitten johtaa kärsimykseen, niin tämä hyökkää myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ja näin televisiosarjan puitteet rakentanut ei saa tästäkään oikeutusta teoilleen. Kun asiaan on pieni todennäköisyys, ja yksikin virhe kaiken muuttaa voi on nyrkkisääntönä se, että asia ei todennäköisesti tapahdu heti, mutta se että asia todella tapahtuu on vain ajan kysymys. Todennäköisyydet tuppaavat toimimaan näin. Epätodennäköisiä asioita tapahtuu odotettavasti kunhan vain otoskoko on riittävän suuri. Ja kun otoskokona on kaikki elämämme sekunnit, on tämänlaisen televisiosarja-kyhäelmän rakentaminen käytännössä hyökkäys myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ei siksi että piilovalvonta olisi paha. Vaan siksi että piilovalvonnasta jää jollain todennäköisyydellä kiinni.

---

Jostain syystä "Tosi TV" vaati ensin lavastuksen ja setin ja editoinnin. Ja "Tosi" viittasi käsikirjoituksen puutteeseen. Mutta esimerkiksi julkkiksia seuraava "Tosi TV" on nykyään tietoista skismojen luomista ja niitä jopa käsikirjoitetaan. Samoin pornografiassa "Reality" on nimenomaan kaikista käsikirjoitetuinta pornoa mitä on, sitä jossa on skene jossa tapahtuu seksikohtausten lisäksi esimerkiksi pizzankuljetuskohtaisten näyttelemistä. Mitä totuudelle on tehty? No, ei se hyvää elämää haittaa joten tuskin ketään kiinnostaa.

Enigman "ehdottomasta ei-murtamattomuudesta"

Enigma -laite Lontoon Science museumissa.

Enigmalla on hyvin legendaarinen maine. Esimerkiksi Alan Turingin elämään liitetty "Imitation Game" kuvaa sitä ikään kuin voittamattomana mahtipontisena urakkana. Eli ajatuksena oli se, että Enigma olisi laitteena vähän kuin Natsi-Saksan vertauskuva ; Jokin joka on suuri, mahtava ja joka näyttää voittamattomalta. Mutta joka sitten ovelan ja superälykkään Turingin ja hänen kryptografiryhmänsä avulla voittivat kaikkia todennäköisyyksiä vastaan.

Kuitenkin tosiasiassa "Enigma" ei ollut mikään voittamaton suojaus. Ja luultavasti juuri sen vuoksi sen purkamiseen onkin panostettu. Turing on, toisin kuin elokuvassa annetaan ymmärtää, todennäköisesti ollut konsulttina armeijalle jo aiemmin. Ja kuten monet ehkä tietävät, Britannian talous oli toisen maailmansodan aikana hyvin tiukoilla. Varoja on saatu nimenomaan mahdollisiin projekteihin. Ja mahdollinen oli se, joka kuvasi Enigmaa hyvinkin vahvasti. Turing ei tavoitellut mahdottomia, vaan mahdollisia. (Tästä ei toki synny yhtä hauskaa elokuvaa.)

Enigmalla oli muita puolia.

Ensinnäkin se oli laite ja koneet ovat teknologiaa. Tämä oli tarpeen sillä sotilaista kaikilla ei ole matemaatikon tutkintoa. Enigma on itse asiassa kohtuullisen hyvä salaaja. se on ollut sopiva jo aikanaan siihen tarkoitukseen, että estetään yleinen tietojen vuotaminen mutta joka ei torju vakavia ja mahtipontisia yrityksiä, joka tarkoittaa sitä että Saksalla tuskin oli hirveitä harhakäsityksiä Enigman voittamattomuudesta. Se on siis "riittävän hyvä". Ja ennen kaikkea laite on jopa nykystandardeilla käytettävyydeltään hyvä. Se on niin helppokäyttöinen että sitä ei tarvitse edes kurssittaa. (Painat nappulaa ja valo syttyy, kirjaat ylös kirjaimen jossa valo syttyy. Painat seuraavaa nappulaa, valo syttyy .. jatka kunnes viesti on lopussa.) Jos osaa käyttää kirjoituskonetta osaa käyttää Enigmaa. Näin ollen saatiin laajalle leviävä salaus jota voidaan kantaa mukana ja jota kaikki voivat käyttää. Enigma oli myös toimintavarma. Itse asiassa monet sodanaikaiset Enigma -laitteet toimivat täysin ongelmattomasti nykypäivänäkin. Tämä on tärkeää kun puhutaan laiteesta jota käytetään laajasti sota-aikana.

Enigmalla oli tosin vähälle huomiolle jäänyt heikkouskin. Tämä liittyy siihen miksi suurisuuntaiset salaliittoteoriat eivät ole uskottavia : Salaliitot vuotavat sitä todennäköisemmin mitä useampia jäseniä niissä on. Enigma -laitetta ja siihen liittyviä vihkosia ja muita aineistoja joista selviää mitkä asetukset laitteeseen piti kunakin päivänä asettaa levisi useita kappaleita. Ja tosiasiassa tässä kohden Enigman helpoin turvallisuusaukko on siinä että jos saa haltuunsa edes yhden tälläisen, voidaan sitten vain säätää omakin laite näille asetuksille ja purkaa viestejä niin kauan kuin tätä vihkoa riittää. Tämäkin korostaa sitä että Saksa oli tuskin hirveän voittamattomuusluuloissa Enigman kanssa. Se oli enemmän kompromissi. Se oli riittävän hyvä ja riittävän käytettävä. ; Kohtuu vahvasti salatulla menetelmällä voidaan periaatteessa lähettää salaisia viestejä julkisesti, vaikka radiolla. Joka säästää esimerkiksi rahaa.

Hieman tarkemmin itse laitteesta ja sen salaisuuden purkamisesta.

Saksa uskoi että sillä oli Enigmassa hyvin laadukas salausjärjestelmä. Syynä on se, että se oli tehokas kun sitä arvioitiin perinteisiin kynällä ja paperilla tehtyyn salaukseen. Enigmassa oli ominaispiirteenä se, että jos kryptatussa viestissä oli kahdessa kohdassa sama kirjain, se ei tarkoittanut että alkuperäisessä viestissä nämä olisivat sama kirjain. Toisaalta jos painat peräkkäin samaa kirjainta, Enigma kryptaa ne niin että ne ovat eri kirjaimia. Tämä oli sen verran tehokasta että se esti monia helppoja salaviestinkääntömenetelmiä. Enigma oli siis tältä katsoen hyvin laadukas laite. (En hyökkää sen laatua vastaan, en vain oikein jaksa uskoa että Saksalaiset olisivat uskoneet sen olevan voittamaton laite. Tai brititkään, sen puoleen.)

Enigma toimi siten että siinä oli roottorit. Niitä oli useita peräkkäin. Jokaisen kerran kun painaa nappia, roottorin reunimmainen siirtyy mekaanisesti askeleen eteenpäin. Ja kun tämä on kiertänyt, siirtyy seuraava roottori askeleen eteenpäin ja niin edespäin. Jokainen roottorin osanen vaikuttaa siihen miksi painettu kirjain muuttuu. Joten näiden roottorien asennon täsmällinen tietäminen oli tarpeen jotta viestin voi purkaa. Periaatteessa aivan karkeimmillaan laitteen sisällä on lamppuja jotka päätyvät patteriin ja virtapiiriin. Ja roottorien sisällä oli "johtospagetti" jotka johtivat siihen että eri virtapiiri sulkeutui kun roottori on eri asennossa.

Tätä toki mutkistettiin johtoasetuksilla joissa yhdistettiin yhdellä johdolla kaksi kirjainta. Tämä muutti viestiä vielä hieman. Johtoja voitiin käyttää eri lukumääriä, ja niiden ainoana rajoitteena oli se, että jokaista kirjainta edusti yksi reikä, yhdessä johdossa on kaksi päätä ja samaan reikään ei saa menemään kahta johtoa.

Näin ollen kun painaa kirjainta, ensin "virta menee" tähän plugistoon jossa eri kirjaimia on yhdistetty toisiin kirjaimiin. Sen jälkeen se menee roottorille 1, 2, 3.. jonka jälkeen se palasi takaisin ...3,2,1. Jonka jälkeen se meni plugiston läpi vielä kerran ja tämä ratkaisi mikä virtapiiri sulkeutui.

Enigma -laitteessa on kuitenkin yksi virhe, joka on siitä kiinnostava että se ei vaikuta maallikosta omituiselta. Mutta jo aivan perustason kryptografiaosaaminen kertoo välittömästi että siinä on puute johon tarttua. Enigma oli hieno koska se tuottaa samalla nappulalla eri kirjaimen. Se oli kuitenkin heikko koska kirjain ei koskaan ole sama kuin mikä on painettu. Eli jos painat A:ta se voi olla mikä muu tahansa kirjain kuin A. Tämä johtaa siihen, että jos on tiedossa sanoja tai sanontoja joita viesteissä esiintyy, voidaan tätä kautta purkaa sen päivän koodi.

Tässä merkitykselliseksi päätyikin saksalainen järjestelmällisyys. Kun joka päivä kello 6.00. lähetettiin standardoitu sääraportti Enigma -koodattuna, tarvitsi viestistä etsiä sanaa "WETTERBERICHT". Samoin jos etsi viestien loppupuolelta ajatusta "HEIL HITLER" saatiin pätkä johon verrata. Iloisinta tässä asiassa on tietenkin se, että Enigman heikkouden vuoksi ei tarvinnut kuin laittaa merkkijono sen käännössanaa vastaan. Ja jos jossain kohden viestiä on sama kirjain kuin tuossa odotettavassa sanassa, niin tätä sanaa ei ole tässä kyseisessä kohdassa. Siirtelemällä saadaan merkkijono joka ei osu yhdenkään kirjaimen kohdalla. Ja tämä on se oikea kohta. (Temppuna on se, että kun merkkijono on kohtuu pitkä, se itse asiassa säätää mahdollisuuksia yllättävänkin paljon. Yksikään kirjain ei saa osua samaan kohtaan on melko tiukka vaatimus jos merkkijonot venyvät.)

Kun tuo kohta on löydetty, voitiin aloittaa itse asetusten purkaminen. Turing ja Gordon Welchman tekivät tästä purkamisesta mekaanista. "Bombe machine" kykeni ratkomaan tuollaisen pulman 20 minuutissa. (Mikä kertookin että miten "voittamaton" salaus todella oli.) Tämä tehtiin melko nokkelalla tavalla. Sillä Turing keksi miten eri kytkentävaihtoehtoja saataisiin eliminoitua isoina joukkoina. Kaikkia vaihtoehtoja ei tarvinnut kokeilla erikseen ja verrata että synnyttääkö se tuosta annetusta syötteestä (kuten sääraportista tai HH -tervehdyksestä) sen merkkijonon joka oli tarjottu salaviestissä. (Tämän jälkeen tarvitsikin vain tietää viestin pituus. Joka oli julkista tietoa koska ne morsekoodilla lähetetyt radioviestit oli tietenkin kaapattu alusta lähtien.)

Turingin periaate perustui siihen että viestiä ei purettu suoraan, vaan eliminoitiin mahdottomia vaihtoehtoja tekemällä arvaus. Jos esimerkiksi arvattiin että laitteessa oli A oli kytkettynä B:hen. Ja jotta saataisiin oikea lopputulos koneen pyöräyttämisen jälkeen, olisi jonkin toisen kytkennän pakko tapahtua. Esimerkiksi D olisi kytkettynä O:hon. Joskus näissä tuli ristiriitaisuuksia, jolloin esimerkiksi O:n pitäisi olla kytkettynä A:han. Jota se ei voi olla koska A oli oletettu kytkettäväksi B:hen. Ja jos näin oli, niin tiedettiin että arvaus oli väärä. Ja lisäksi tiedettiin että O ei voi olla kytkettynä A:han. Eikä D O:hon. Tai mitä vaihtoehtoja tähän asti oli sitten käytykään. Kytkentöjen muuttumattomuus ja johdon kaksipäisyys ja se, että enigma ei koskaan tarjonnut samaa kirjainta viestiin ja kryptattuun viestiin eliminoivat isoja kasoja kytkentämahdollisuuksia. Ja jäljelle jäi lukumäärältään nopeasti maltillistuva määrä mahdollisia vaihtoehtoja. Joista oikea oli mahdollista hakea. (Ja testata muilla sen päivän kaapatuilla viesteillä. Jos ne avautuvat saksan kielelle, tiedettiin että oikeat säädöt oli kytkettynä.)

"algokratia"

Jos ajatellaan mitä ihmiset pelkäävät teknologiassa, se näyttää olevan tietoisuuden saavuttanut konemieli. Kuitenkin kenties se, mistä pitäisi olla huolissaan ei ole yhtä futuristista ja abstraktia. Kenties suurempia ongelmia on tekoälyssä jolla ei ole tietoisuutta, mutta sen suurempi ongelma tekoälylle.

Me pidämme tästä. Ja sinun velvollisuutesi on tehdä samoin.

Jos katsomme internethakujen historiaa, voidaan muistuttaa mieleen nostalgisia aikoja jolloin ei ollut hakukoneita vaan listoja. Ihmiset laittoivat suosimiaan sivuja linkeiksi. Ne olivat vähän kuin julkisia "suositut" -kansioita jokaisessa nykyisessä selaimessa. Nämä ovat ehdottomasti käteviä. Mutta niiden kohdalla tajutaan että ne ovat mieltymyksiä. Suosituksilla on aina vallankäytöllinen elementti. Linkkiluettelon laatija on eräässä mielessä ensisijaisesti Mainostaja. ; Sittemmin asioita on algoritmistettu. Kukaan ihminen ei lue tekstimassoja ja suosittele, vaan arviointi on tehty automaattiseksi. Silloin mieltymykset irtautuvat yksilöstä ja muuttuvat ominaisuusluetteloiksi. Hakusanojen läsnäolon lisäksi kirjoittamispäivämäärä (tuoreus), sivulle ohjaavien linkkien määrä (viitattuus) ja vastaavat seikat vaikuttavat. Ja tästä tulee ongelmia. Sillä nyt hakukoneet itse asiassa määräävät mitä näemme ja mitä voimme lukea. Hakukoneet tarjoavat paitsi pääsyn tietoon niin tarjoavat myös valtavasti mainostusvaltaa. Valtaa päättää mitä näytetään ihmisille. Ja kääntäen tämä tarkoittaa aina sitä että jotain piilotetaan.

Lausunnon voisi tiivistää sanaan "Google". Mutta tämä olisi väärin. Käsittelemäni ongelma on ollut aina jossain määrin läsnä internetissä. Nykyään internet on vain suurempi joten ongelmat ovat jossain määrin kasvaneet. Näkisin että perimmäinen vika on internetin koossa itsessään. Nimittäin internetin koko pakottaa lajittelemaan aineistoa ja priorisoimaan niitä jotenkin. Ja usein tätä joudutaan tekemään nimenomaan epäsuorasti. Eli jotkin viitearvot antavat lukuja. Nämä nähdään hyvien ja arvokkaampien dokumenttien attribuuteiksi, ainakin tilastollisessa mielessä. Ja kun näin tehdään niistä myös käytännössä tulee arvokkaiden dokumenttien attribuutteja.

Ja yleensä tämä on hyvä asia. Se, että eiviitattu internetin pohjamudissa makaava ryönä - se jota kutsutaan 80% internetin sisällöksi - ei ansaitse tulla kenenkään lukemaksi ei ole mikään varsinainen arvoitus. Mutta algoritmien valta on aina johtanut omituisiin sivutuloksiin. Sillä menestykseen riittää näiden attribuuttien hankinta. Pornosivustot ovat kauan olleet ovelia tässä. Yksi syy miksi internet näyttää olevan täynnä pornoa johtuu siitä että pornosivustot luovat usein tiimiytyneitä sivustoja jotka linkittävät toisiinsa. Nyt ne saavat valtavasti sisäisiä viittauksia. Ne näyttävät olevan suosittuja koska niihin on paljon linkkejä muilta sivuilta. Porno siis näkyy, ei siksi että se olisi erityisen suosittua, vaan siksi että se osaa imitoida menestystä. Algoritmien valta johtaakin tämänlaisen kikkailun kautta juuri siihen että ulkomuoto ylittää sisällön.

Tällä on ollut suurta merkitystä. "YouTuben" priorisointimenetelmät ovat johtaneet omituisiin sivutuotoksiin. Ne nimittäin määrittävät miten videoita myös tehdään. Median muoto on seurannut näitä kriteereitä sitä kautta että (a) niitä mukailevat näkyvät koska vaikka ne olisivat harvinaisia niin ne kuitenkin saavat näkyvyyttä tämän avulla (b) ne huomataan hyviksi tempuiksi joten niitä aletaan käyttämään. Aikaisemmin klikkauksien määrä oli ratkaiseva kriteeri. Ja tällöin youtube -videon kuva sai hirvittävästi arvoa. Omituisena sivutuotteena oli se, että videokuvat jotka näyttivät perversseiltä tai seksiä sisältäviltä saivat hirveästi suosiota. YouTube vaihtoikin kriteeristöään ja mittasi sitä miten pitkään videoita on katsottu. Näin aloituskuvan illuusio sortui ja rivolta näyttävät videokuvat katosivat. Lisäksi YouTube luokittelee videoita ja tarjoaa sinua kiinnostavaa materiaalia.

Vajoa omaan kuplaasi, läjä.

Ihmiset eivät helposti pidä ylhäältä määrätyistä kriteereistä. Ja hakukoneet personifioivatkin aineistoa juuri sinulle sopivaksi. Näin ollen algoritmit tarjoavat jotain joka eroaa oleellisesti perinteisestä linkkisuositussivusta. Attribuutteihin voi oleellisen paljon vaikuttaa itse.

Ja pidän tätä älyllisessä mielessä vielä suurempana ongelmana. Googlen hakukoneet ovat nykyään melko hyvin spesifioituja. Itse esimerkiksi saan hieman eri tuloksia samalla hakusanalla riippuen siitä olenko kotikoneella vai työkoneella. Google tietää jotenkin että työkoneellani tehdään ihan eri asioita. Ja se sovittaa toimintaansa tähän. Tämän riskinä on johtaa echo chamberiutumiseen jossa saat sellaisia tuloksia joita haluat nähdä. Google ei esitä enää mitään ulkopuolista valtaa, vaan enemmänkin piilottaa ne sivut joita koet ikävinä ja uhkaavina. Riskinä onkin, hieman paradoksaalisesti, se että "olet oman vallankäyttösi uhri". ; Ajatus siitä että olet netissä kaltaisiesi seurassa omassa ideologisessa perheessäsi ilman että maailmankuvaasi uhataan on eräänlainen painajainen. (Painajainen jossa on miellyttävää elää, ajatus tuntuu omituiselta mutta ei se ehkä ihan niin outoa kuitenkaan ole.)

Ja toisaalta tämä personifiointi tarkoittaa perimmiltään yhtä asiaa. Tämä onnistuu jos ja vain jos sinusta kerätään dataa jota sitten ihan oikeasti myös käytetään jotenkin. Frank Pasquale on kirjoittanut "The Black Box Society" -kirjan jossa katsotaan miten ihmisistä kerätään tietoa. Ja kuinka tätä tietoa käytetään siihen että rahan ja informaation kulkua ohjataan. Selvästi luokittelulla on hyötyä siinä mielessä että itselle mieluisaa aineistoa löytyy helposti. Yksityisyyden menetys on jotain joka on tavallaan niin ilmiselvä osa elämää että en osaa siitä kauhistella. Kun sama yksityisyyden menetys koskee kaikkia, ei kukaan ihminen tosiasiassa oikein seuraa tuloksia. (Omat pornohakuni eivät kiinnosta rikospoliisia, ja jonkun algoritmin punastuminen ei ole nykyisellä teknologialla ongelma, koska se alussa mainittu tietoisuus puuttuu.) Suurin asia johon tietojen kerääminen vaikuttaa on se mitä mainoksia saat. Suurimmat ongelmat ovatkin siinä tiedon jakamisessa.

Tässä kohden voisin viitata "Takkiraudan" kirjoitukseen tekoälyn vaikutuksesta työelämään. Hän viittasi siihen miten teknisen alan ja juridiikan alan asiantuntemuutta on jo onnistuttu algoritmistamaan. (Yrityksiä on ollut jopa puhelinmyynnin algoritmistamiseksi. On kuitenkin aina helpompaa tehdä algoritmi joka lyö kaupustelijarobotille luurin korvaan.) Hakukoneet ovat itse asiassa kenties vahviten hoitamassa asiaa joka on perinteisesti ollut lehdistön ja uutisoinnin tehtävä. Nämä alat ovatkin kriisissä. Perinteinen lehdistö ei toki sekään ole ollut mikään ideologiaton tiedottaja. Se on tosiasiassa tarjonnut suunnilleen samanlaatuista materiaalia mitä ensimmäiset hakulinkkilistat ovat tehneet. Ne ovat valikoineet tiettyjä asioita näytille. Variaatio tiedossa henkilöiden kesken ja ylipäätään tarjolla oleva tietomäärä tuolloin ovat olleet kohtuu pieniä (verrattuna nykyaikaan). Eikä se, että asia on ihmisten kädessä ole minullekaan mikään arvo sinällään. Osalle jo ihmistyö ja sen teettäminen on arvo sinänsä. En kuulu heihin.

Vallan kolmijako

Ongelmana on enemmänkin se, että perinteisesti valtaa on tupattu fragmentoimaan. Montesquieun vallan kolmijaossa tuomiovalta, lainsäädäntövalta ja vallan toimeenpanovalta on pidettävä erillään. Näin estetään laajamittainen väärinteko. Samoin voidaan ajatella että kaupusteluvalta, valvontavalta ja tiedottaminen on syytä pitää erillään. Samasta syystä ammattillääkäreiden asiantuntemusta voidaan tarvita paljastamaan käärmeöljyä myyviä huijareita. Intressit ovat erillisiä ja toisistaan poikkeavia joten ei ole mitään syytä sille että lääkäri rapsuttelisi pikku vaihtoehtohoitotuotemyyjää vain siksi että tällä myyjän asiakaskunnalla on jokin maailmankuva jota ei saa loukata.

Isojen hakukoneiden kohdalla ongelmana on se, että jakoa ei voida tehdä samalla tavalla.
1: Sama taho on varmasti yhteistyössä poliisin kanssa. Kiinan kanssa tehty Googlen yhteistyö näyttää että sensuuri kuuluu tässä osana mahdollisia toimintamalleja. Kiina on maksava asiakas ja Google tätä kautta muutti hakuehtoja. Arvaa kuka on myös mainostaja? Vaihtoehtohoitojen myyjä. Ja lääkärit. Teoriassa tämä mahdollistaa sen että joku taho maksaa siitä mitä hakukoneet näyttävät ja eivät näytä. Algoritmi mahdollistaa keskusjohdetun hyvin tarkkaan säädellyn median. Ja mikä erikoisinta, se tekee sen juuri siksi että nämä algoritmit tekevät juuri sitä koko ajan. Se on suoraan niiden toimintaperiaatteessa : Isosta aineistokasasta etsitään ne harvinaiset parhaat. Jos sivuja sattumalta näpelöimällä saisi yhtä hyvän tuloksen helposti ja nopeasti, puhuttaisiin "todennäköisistä sivuista". Mutta hakukonetta tarvitaan in first place koska haemme aika spesifejä asioita jotka ovat "epätodennäköisiä sivuja" koko lähdeaineistossa.
2: Google on käytännössä vakoilija ja journalisti. Teoriassa olisi varmasti helppoa luoda yhteistyötä poliisin kanssa siten että vaikkapa pedofiliasivustojen asiakkaat saadaan poliisille. Ja mukaan tulisi tietysti data selaushistoriasta, eli syyllinen saadaan poliisille todisteiden kera. Tämä johtaa siihen että lakien toimeenpanovallasta osa yhtiöitetään. Tämä ei kenties ole ongelma pedofiilien kohdalla, mutta teoriassa Kiina voisi olla hyvin mielenkiintoisilla tavoilla kiinnostunut tämänlaatuisesta yhteistyöstä. Ja jos laki on esteenä, Kiina mielellään rukkaa alueensa lakeja uusisi niin että temppu on laiton.
3: Ja Googlen ja vastaavien yritysten suuri koko on sekin mielenkiintoinen. Nimittäin USA:ssa isot yritykset määräävät helposti alueen toimeentulosta. Google ei nimittäin vain tee lehtimiehiä työttömiksi vaan myös tarjoaa töitä hirveälle määrälle ohjelmoijia ja muita asiantuntijoita. Moni yritys ohjaakin paikallista politiikkaa - ja oikein isot yritykset laajemminkin - sillä jos alueella ei suostuta niiden ehtoihin ne vievät toimintansa muualle ja tästä seuraa paikallista massatyöttömyyttä. Alueella ei ole varaa kieltäytyä. Mitään lahjontaa ei tarvita, koska aiheena ovat perimmiltään äänestäjämassat.

Google on niin suuri että mieltymyksiemme sisältö on jollain tavalla sidoksissa googlen antamiin hakutuloksiin. ; "Algokratia" ei toki ole konkreettisesti ainakaan vielä toteuttanut pahimpia uhkakuviaan. Teoriassa siihen on kuitenkin paljon tilaa. Ja tämänlaatuinen riski on konkreettisuutensa vuoksi pahempi kuin mikään Terminator.

Kauheita opettavat pelit

Niklas Herlin kirjoitti YLEstä. Hän oli huomannut jotain jonka itse huomasin vasta nauhoitteista. Seuraan mainiota "Wire" -sarjaa, sarjaa joka siis kestää toisenkin katsomiskierroksen. (Etenkin nyt kun edellisen katsomiskerran ja tämän välillä on se, että olen tässä välissä lukenut pari kuivanakateemista kirjaa tiedustelutoiminnasta ja vakoilusta. Sarja on itse asiassa soveltaa näitä oppeja yllättävän paljon ja yllättävän avoimesti. Huumediilereiden tiedonpurku esim. puhelinkuunteluilla ja rooleja vetävillä sala-asuisilla poliiseilla varmasti muistuttaakin vakoojien vastaavaa toimintaa.)

Ja todellakin YLE latasi laatikkoni täyteen "Counter Strikeä". Neljä tuntia pelifootagea. Niklas Herlin oli toki järkyttynyt siitä että YLE näyttää kauheaa K18 -väkivaltaa. "Luvattu ohjelma peruttiin ja sen tilalla näytettiin videopeliä. Eikä mitä tahansa videopeliä, vaan kovan luokan väkivaltapeliä. 945 minuuttia yhtä menoa. Neljä tuntia." Mutta rehellisesti sanoen "Wire" ei sekään sovi herkkämielisille. Itse asiassa "Counter Strike" muistuttaa siitä miten ikärajat määrittyvät peleille hyvinkin paljon ankarammin kuin televisio-ohjelmille. Itse asiassa niin paljon että jossain vaiheessa luulin että se "pegi eitiin" on joku pelifirma! Sillä materiaali joka on elokuvissa säännönmukaisesti korkeintaa K16 saa pelissä leiman 18. En tiedä kuka ja miten näitä ikärajoja läimitään mutta kontrasti on nähdäkseni selvä.

Kirosin kuitenkin YLEn temppua. Sillä kommentoitu pelifootage ei ole kiinnostavaa. YouTube on pullollaan kanavia joissa pelataan ja kommentoidaan. Ja tiedättekö mihin pelaajat käyttävät niitä? Ne ovat walkthrough -ohjeita. (Monissa peleissä tai tehtävätyypeissä videointi on helpoin tapa kuvata se mitä pitää tehdä. Yritä esimerkiksi "Assassins Creed II" ajastettuja akrobatiatemppeleitä kirjoitetuilla ohjeilla niin huomannet olevasi sangen pulassa.) Toisen pelin seuraaminen on yleensä helvetin tyhmää. Päällelausutut onelinerit muuttuvat kiinnostaviksi vain hyvin marginaalisissa tapauksissa. (Esimerkiksi vihainen mummo pelaamassa GTA:ta.) Ne ovat hauskoja kaverin kanssa jos kaveri on samassa tilassa. Se, että kisaan laitetaan titteleitä ei tee niistä kiinnostavia. Mielestäni YLEn pitäisi miettiä jotain heti jos heistä olisi mainion nuorekasta kehittää jo valmiiksi YouTubessa ylitarjottua ohjelmatyyppiä neljäksi tunniksi samalla kun vaihtoehtoina olisi katsoa hauskoja poliiseja ja syvällisiä narkomaaneja karmeassa maailmassa (tai ainakin Baltimoressa).

Mutta Herlinin huomautus K18 -viihteestä kuitenkin iski. Sillä se ei ollut ensimmäinen kerta kun pelit nousivat keskusteluun erikoisessa kontekstissa tällä viikolla. Tarkalleen ottaen kohtasin maanantaina junassa vanhemman rouvan joka oli meillä lapsenvahtina kun olin pieni. Kertoilin kuulumisia ja tulin viitanneeksi että olen vähän yrittänyt harjoitella uutta Audatia peliä. Hän oli heti huolestunut että onko se uhkapeliä. Hän sanoi jopa että ei olisi minusta uskonut, koska lapsena olin aina ollut sekä huono peleissä että huono häviämään. Ja että isosisareni oli ollut hyvä pelaaja ja oli usein ilkkunut minulle asiasta. Tämä muistelo ei ole väärä. Nykyäänkin pelaan onnenpelejä jos ja vain jos olen jotenkin matemaattisesti varmistanut että voiton odotusarvo on suurempi kuin panos jonka laitan peliin. Ja taitopeleissä pelaan joko harjoitellakseni tai sitä varten että peli on itselleni suotuisa. En pelaa uhkapelejä, en edes lottoa. En kestä niihin liittyvää toivoa. (Enkä häviämistä. En ole strategisesti edes mikään laatikon terävin lusikka.) Huolena entisellä lastenhoitajalla oli siis on että peli jotenkin liittyy uhkapeliin.

Peleissä on siis jotain vaarallista ja riskaabelia.

Lapsia suojellaan erilaisilla ikärajoilla. Ja syynä on juuri se ajatus että pelit olisivat jotenkin erityisen vaarallisia. Peli olisi interaktiivisuutensa vuoksi jotenkin pahempi kuin sama videona. (Joka vaikeuttaa sitä miten pitäisi suhtautua siihen että katsoo toisten pelaamista. Se on kuin videota, yleensä harvinaislaatuisen pitkästyttävää sellaista. Paitsi jos on juuri samaan aikaan pelaamassa läpi juuri sitä kohtaa jota YLE sattuu näyttämään. Mutta tietääkseni "Counter Strikeä" ei ns. "pelata läpi" maailmanennätyspyrkimyksissä.)

Surullisinta on se, että asiaa on tutkittu laajassa ja pitkäjänteisessä tutkimuksessa. Ja vastaus on ei. Tulos ei ole intuitiivinen. Sitä ajattelisi että tämänlaisella voisi olla vaikutusta. Se ei ole myös muuten ilmiselvä. Mutta tulos on tulos. Valitettavasti tämä on siirtänyt keskustelua lähinnä ad hoc -tasolle. (Eli henkenä on että asenteet ja ajattelutavat muuttuvat vaikka toiminta ei muutukaan. Ja mitä hiton väliä tällä sitten on? Ajatuspoliiseiksiko tässä pitää ruveta?)

Ja siihen että tietokonepelit opettavat vaarallisia taitoja. Joka on kommenttina todella omituinen. En voi kuin hihitellä. Sillä jos nyt otetaan esille vaikka se tosiasia että olen pelannut "Assassins Creed" -pelisarjaa useita satoja tunteja. Osaanko minä siis vaania ja tappaa ihmisiä puukolla? Osaan. Mutta se ei ole pelien ansiota. Pikemminkin pelit ovat jarruna näille taidoille. Kukaan tuskin oikeasti kuvittelee että joku voisi opetella pelaamaan golfia konsolimallisella tietokonesimulaattorilla. Ihan sen takia että on eri asia painaa jotain nappia tietyn monta sekunnin murto-osaa ja suunnata kursoria kuin heiluttaa metallista (?) sauvaa jonka päässä on pömpeli nurmikolla kun aurinko paistaa silmiin ja pelikaveri irvistelee vieressä. Samoin "Assassins Creed" ei ole tehnyt minusta mestarillista parkourihmistä. (Hädin tuskin osaan kiivetä tiiliseinää johon on nakutettu portaat!) Taistelumekaniikatkaan eivt ole martial art. Koska peleissä on siistimpää hypätä hidastettuna ilman halki ja tehdä muita näyttäviä asioita. Siksi vaikka aloitin jo nuorena "Zelda" -pelisarjan pelaamisen ja tässä käytettiin miekkaa koko ajan, opin miekkailemaan vasta kun .. no aloin harrastamaan miekkailua oikeilla miekoilla.

"Counter Striken" kannalta on oleellilsta huomata, että ammuntapeleissä huomattavaa on, että kivääreiden toiminta on yllättävänkin summittaista. Aseiden käyttöön ei ole useinkaan panostettu samalla tavalla kuin niiden mallintamiseen. Esimerkiksi tähtäyssysteemiä ei tehdä peleissä yleensä siten kuin ne tehdään todellisuudessa. Tähtäin on joko sellainen että sitten kun vihollinen on rastin kohdalla ja painaa liipasinta niin osuu siihen mihin on tähdätty. Tosimaailmassa kivääriä pitää kalibroida etäisyyden mukaan. (Tämä opitaan ihan armeijassakin.) Kukaan armeijan käynyt tietää puristavan laukauksen ja hengityksen rytmittämisen laukaukseen. Mutta en ole nähnyt sitä ainoassakaan tietämässäni ammuntapelissä.

Itse iskisin tässä kohden kyllä vahvemmin kirjallisuuden pariin. Sillä kirjallisuudessa voi opetella faktoja esimerkiksi tiedustelusta ja vakoilusta. Sellaisia joista tieteen mukaan on hyötyä ja joita voi soveltaa vaikka kerrostalokyttäykseen. (Hyvää onnea projektiin naapureille, he ovat ilmeisesti tutustuneet alan oppaisiin. Keep up the good work!) Ja toinen asia johon iskisin on ulkona liikkuminen. Jos esimerkiksi mietitään mitä minä tein lapsena, niin niihin liittyi erilaisilla tikuilla miekkailu. Opin tässä enemmän intuitiivista otetta miekkailusta kuin mistään peleistä. (Se ei toki ollut organisoitua eikä siinä tekniikka miksikään sivistyneeksi jalostunut. Mutta tiesin mikä pää menee sisään.) Harjaantuminen on usein mekaanista. Kirjat ovat se kaikista helpoin vaihe monesti. Se että teoria taipuu käytäntöön vaatii mekaanista tekemistä. Ja tätä voidaan tehdä ulkona kivasti kun leikitään auringossa.

J.M.Macdonaldin triadi on tässä hyvä ladata mieleen. Hänhän esitti pienimuotoisten tutkimusten päätteeksi että kolme piirrettä liittyivät sosiopaattien käytökseen. Eli kolmella käyttäytymisen piirteellä (yhdessä toteutuessaan) voitaisiin ennustaa myöhempää sosiopaattista käyttäytymistä, etenkin toistuvaa rikollista käyttäytymistä. Yksikään näistä ei ollut tietokonepelaaminen. Ne olivat tulipalojen sytyttely, eläinrääkkäys ja vuoteenkastelu. (Joka on siitä jännittävä piirre että minulla ei ole ollut niistä yhtäkään. Kiitos vain ennustuksistanne.)

Näissä on toki huomioitava se, että tämä kolmio, niin suosittua kuin se rikoskirjallisuudessa onkin, on otettava pienellä varovaisuudella. Tulipalonsytyttäminen esimerkiksi liittyy lapsuusiän antisosiaalisuuteen eikä se ole niin tiukka ennustin kuin on ajateltu. (Moni saattaa yllättyä mutta antisosiaalisissa diagnooseissa tuppaa kummittelemaan sellainen jännittävä asia kuin ikä. Moni antisosiaalinen käytös lapsissa ja etenkin teineissä on niin tavallista että sitä pidetän normaalina, terveenä ja ei niin haitallisena.) Samoin vuoteenkastelussa on luovuttu esimerkiksi Freudilaisista sävyistä joissa vuoteenkastelu on seksuaalinen aktio, ja huomattu että se on sen verran yleistä että on jopa kyseenalaista onko suosittu stressiselitys oikeasti vaikuttava elementti. Eli kenties stressaantuneet lapset eivät virtsaa vuoteeseen ja lietso itseään hädän kurimukseen jonka vapautuspäässä on väkivalta. Vaan kenties vuoteeseen virtsaaminen on sen verran yleistä että se ikään kuin hyppää esiin usein väkivaltaa harrastavien tiedoista. (Kun kaikki pelaavat tietokonepelejä, niin väkivallantekijät ovat usein pelanneet tietokonepelejä. Intuitio voi tehdä tästä uskottavaa mutta samalla unohtuu että lähes kaikki pesevät myös hampaansa. Ja tähän emme kaipaa fluoriskeptikoita.)

Mutta se eläinten kiduttaminen. McClellan teki rikollisilla vuonna 2007 kartoituksen otsikolla "Animal cruelty and violent behavior". Ja se ei kertonut mitään yllättävää. Eläinten kiduttaminen ennusti huonoja lapsuusolosuhteita että väkivaltaista käyttäytymistä. Eli muut todella harrastavat sitä paljon harvemmin. Ja itse asiassa nimenomaan väkivaltarikollisissa eläinten rääkkäys oli yllättävän yleistä ; 56% heistä oli tehnyt eläinrääkkäystä lapsena. Tässä selityksenä on yleensä jokin seuraavista vaihtoehdoista ; (a) Eläimiin kohdistetaan voimaa koska ne ovat avuttomampia. (b) Eläinten kanssa väkivalta on ihmisen pieksentää astetta lievempää ja eläimiä rääkkäävät turtuvat ja voivat harjaantua ja laajentaa myöhemmin ihmisiin (c) Väkivallalla haetaan kontrollia ja eläimet toimivat sijaiskärsijöinä jollekin jolle todella haluttaisiin kostaa mutta ei voida.

Korostaisin että tässä on kyseessä konkreettinen tekeminen ja harjaantuminen. Olen tavannut monia tietokonepelaajia miekkailuharrastuksessa. (Ihan sen takia että monet pelaavat nykyään jotain.) Ja vaikka pelit ovat sisällöllisesti väkivaltaisia se ei ole harjaannuttanut heitä pois ihmisille normaaleista estoista jotka koskevat toisen ihmisen vahingoittamista. Itse asiassa vaikka miekkailusalilla ei oikeasti tapeta ja hakata toisia, vaan kaikki on kontrolloidussa harjoitteluympäristössä ystävien kesken, niin silti estoisuus paistaa tyypillisestä alkeiskurssilaisesta kauas. Sillä tietokonepelit eivät ole opettaneet heiltä pois mitään aitoa väkivaltaa koskevia estoja. Aivan niistä samoista syistä kuin minäkään en "Assassins Creed" -pelisarjaa pelatessani ole oppinut purjehtimaan, ratsastamaan tai tekemään vallankaappausta. (Menen veneeseen jos se on vuorilla. En luota mihinkään kookkaaseen pullistelevaan lämpimään elävään lihaan joka pomppoilee jalkojeni välissä. Ja Edward Luttwak on auttanut lopuissa.)

Pieni ajatus : Salaliittoteoriat ja "false flagejen" suosio

Ei tarvitse seurata kovin paljoa salaliittoteorioita, kun kuulee että ties minkä takana on ns. false flag -isku. False flag tarkoittaa lavastettua hyökkäystä. Eli on tehty operaatio, jonka tekijäksi lavastetaan jokin vihollinen. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi saada aikaan vihollisuuksia, hankkia oikeutus tai kansan suosio omalle toiminnalle, tai mustamaalata poliittista vastustajaa.

Esimerkkeinä kuuluisista false flag -operaatioista voi mainita vaikka Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto lavasti tykistöiskun Mainilan kylään ja "provosoitui" tästä niin että rikkoi hyökkäämättömyyssopimuksen. Selvästi niitä siis voidaan tehdä. Lisäksi on intuitiivisesti vetoavaa ajatella että tekemällä oma isku johonkuhun voitaisiin mustamaalata vastustajaa. Siksi ei ole yllättävää että esimerkiksi Dan Koivulaakson kokema kirjastopuukotusvälikohtaus tulkittiin Juho Eerolan mielessä false flag -operaatioksi. Eli kun vastustetaan äärioikeistoa, on houkuttelevaa joutua rikoksen uhriksi jotta vastapuoli mustamaalautuisi. Ja siksi olisi järkevää lavastaa joku oikeistolaiseksi ja saada tämä hyökkäämään.

Keskustelin rippusen näistä asioista sellaisen ihmisen kanssa jolla on varsin paljon ammattitaitoa tiedustelusta. Hänen mukaansa false flag -iskujen onglemana on se, että ne ovat kaikista vaikein isku tehdä onnistuneesti sellaisella tavalla että niillä olisi samanaikaisesti laajuutta että vaikutusta.
* Ensimmäinen asia on tietysti se, että false flag vahingoittaa aina "sitä asiaa jota itse kannatetaan". On toki kenties houkuttelevaa tehdä jostakusta oman puolen tyypistä marttyyri. Mutta jos tapat jonkun liikkeen merkittävän jäsenen, niin tämä haittaa myös omaa liikettänne. (Dan Koivulaakson kuolema haittaisi äärioikeiston vastustamista koska hän tietää aiheesta paljon ja voi eläessään esimerkiksi luennoida ja tuottaa kirjoja.) Tämä tarkoittaa sitä että jos suunnitelma menee läpi ja false flag -isku otetaan vakavasti, niin siitä huolimatta luulon tulisi olla kannattavampi kuin se tila ennen tätä. Toisaalta jos isketään johonkuhun pikkutekijään, isku menettää vaikutusvaltaansa. Pikkutekijöiden kuolema ei ole yhtä selvää ideologiaa vastaan hyökkäämistä. (Kirjastoisku liitettiin äärioikeistoon mainetta suttaavasti vain koska kyseessä oli Koivulaakso ja tämän kirja.)
* Toisaalta vakoilussa tiedetään että organisaatiolle on syytä tehdä tietynlainen rakenne. Tämä on tuttua myös terroristeille. Perusongelma koskee tiedon vuotamista. Ja sen vuoksi täytyy luoda klusterimainen hallittu rakenne. False flag -iskussa ongelmana on se, että joko suunnitelma on muutaman tekijän puuhaama juttu jolloin se ei ole mittakaavaltaan välttämättä relevantti. (Pari puukottajaa ovat poikkeus josta ei voi yleistää.) Isompi joukko tuo uskottavuutta mutta toisaalta salaliitto laajenee niin suureksi että informaatio vuotaa väkisinkin läpi.
* Perusongelma false flagissa on se, että sen pitää teeskennellä olevansa jokin muu järjestö. Ja tämä ei onnistu kovin automaattisesti. Sillä yhteyksistä ja niiden puutteesta kertyy tietoa. (Koivulaakson puukotus oli relevantti vain koska tekijöillä oli tunnettuja kytköksiä oikeistoon. Toki heidät on teoriassa voitu soluttaa oikeistoon ikään kuin kaksoisagentteina, mutta soluttaminen vaatii työtä ja riskejä. Eli on vaikeampaa soluttaa kuin olla soluttamatta. Ja kaikki nämä liittyvät siihen miten vaikeaa ja helppoa false flag on tehdä.)
* Itse asiassa kun katsotaan onnistuneita false flageja, niissä onkin yleensä Mainilan laukauksista tuttu efekti. Tosiasiassa maailmassa oli riittävästi tietoa siitä että iskut olivat lavastettuja. Venäjää ei hämätty, se ei oikeasti huijaantunut. Eikä oikein kukaan muukaan. Se olikin julkinen tekosyy, politiikan vuoksi rakennettu. Ei siksi että kukaan oikeasti luulisi asiaa tosissaan.

False flagin luonteena onkin juuri se, että se ei ole onnistuneesti hämännyt mitään informoitua tahoa. Tieto voidaan sitoa aineistoon. Ja siksi false flag -syytös ilmaanheitettynä ei ole argumentti. Se on argumentti vasta kun aineisto ja tiedot ovat esillä. Sitä kuitenkin käytetään salaliittoteorioisa ad hoc -selityksenä jolla havaintoaineisto voi olla mahdollinen. Sen ympärille rakennetaan tarina joka sopii havaintoaineistoon. Sen sijaan että todistettaisiin että isku todella on false flag. ; Itse asiassa jos joku hokee toistuvasti false flagista, hän korostaa lähinnä sitä että hän ei ole hirveän osaava tiedustelusta. Itse asiassa nolasin itseni, kun kysyin aivan suoraan että kun salaliittoteoreetikot puhuvat false flageista, niin miten voi erottaa oikean false flagin väärästä. Että miten niitä voidaan käyttää onnistuneesti. Sävy oli se, että false flagit ovat niin vaikeita verrattuna muihin strategioihin, että kaikki false flag -puheet ovat hevonpaskaa ellei esillä ole erityisen hyvää argumenttia teorian puolesta. Muut vaihtoehdot ovat lähtökohtaisesti uskottavampia.

On äärimmäisen vaikeaa saada false flag sekä tehokkaaksi että kannattavaksi ilman että tästä on ilmoilla niin paljon tietoa että data itse näyttää että se on roskaa. Salaliittoteorioita kuunnellessa saattaa syntyä käsitys että kaikki koko ajan tekevät false flag -iskuja. Mikä pohjimmiltaan tarkoittaa että he pitävät Suurta Maailmanvaltaa huonona kähmijöinä, vakoilijoina ja propagandan tekijöinä. (Vakoiluasiat "toimivat paranoialla" ; Siis ei sillä että hyvät tekisivät vaikeiten onnistuvia, vaan juuri siten että parhaat vakoilijat varmistavat onnistumista ja minimoivat epäonnistumista parhaansa mukaan. Parhaat vakoilijat eivät siis tee näkyvimpiä stuntteja. Amatööriä ne voivat innostaa, mutta he jäävätkin kiinni.) Salaliittoteorioissa yleisin strategia on se harvinaisin. Salaliittoteoreetikot ovatkin innokkaita amatöörejä joiden tiedustelupuolen osaaminen näyttää olevan täynnä lähinnä Dunning-Kruger -efektiä ja egon täyttämää luottamusta salaliittoteoreetikon omaan oveluuteen ja taitoon tunnistaa salakavaluuksia.

No, voiko tätä ihmetellä, kun minullekin ajatus siitä että false flag olisi jotenkin erityisen relevantti ja ovela strategia tuntui "uskottavalta" ja "ilmiselvältä". False flag tuntuu intuitiiviselta, ja rehellisesti sanoen joltain sellaiselta jota itse voisin ihan oikeasti lähteä tekemään. Mutta minä olenkin vakoilu-propaganda -akselilla amatööri. Ammattilaisen, asiantuntijan ja minut tälläisissä asioissa erottaakin juuri se, että ammattilaiset eivät tee mikä amatööristä tuntuu kätevältä ja ovelalta juonelta. Ammattitaidolla on yleensä väliä. Juuri siksi että hommat eivät mene siten kuten jossain amatöörien foliohattufantasioissa.

---

Siksi Ken Ham ei ole evoluutikoiden soluttama tyyppi jonka tehtävänä on pilata uskovaisten maine. Hän oikeasti on idiootti joka vastustaa NASA:n ulkoavaruuden elämän mahdollisuuden tutkimusta ja korostaa että oikeaa tiedetttä tuetaan siten että rakennetaan enemmän koko perheen nähtävyyksiä, luomistieteen museoita. Vaikka on kyllä epäintuitiivista uskoa että joku voisi tosissaan olla noin tyhmä. Hän on. Ja niin on suuri osa ihmisistä. Myös oikeistolaiset kirjastopuukottajat kuuluvat aivan uskottavasti tähän kategoriaan.

Koirat

Tulen hyvin toimeen naapurien koirien kanssa. Osa oikein hämmästelee asiaa, koska heidän koiransa ovat yleensä ottaen ihmiskammoisia. Syy on oikeastaan varsin yksinkertainen. Koirat, toisin kuin ihmiset, ovat helposti luettavissa. Niillä on tiettyjä eleitä ja ilmeitä joiden lukeminen on helppoa. (Ihmiset ovat sen sijaan vaikeita.) Tärkeintä on se, että menen koiran ehdoilla. Jos näen että koira ei halua tupata lähelle, annan sille tilaa. ; Koirat pitävät ja arvostavat sitä että niiden annetaan olla rauhassa. (Tai ainakaan ne eivät pidä uhkaavana ja opi että tämä uhka on sellaista joka tunkee päin. Joka on hyvä ensimmäinen askel.)

Mielestäni tässä on tiettyä analogisuutta myös ihmisten kanssa olemiseen. Ihmisissäkin moni sekoittaa sosiaalisuuden ja puheliaisuuden. ; Itsekin teen tämän tyylisiä virheitä. Jos viihdyn jossain seurassa, puhun paljon ja tästä tulee ahdistava kokemus. Sen sijaan ihmiset jotka eivät kiinnosta minua johtavat siihen että olen kohtelias ja hiljaa. Ja näin ihmiset tuppaavat muuttumaan yllättävän puheliaiksi ja avoimiksi. (Aikanani ihmettelin miksi olen pultsarimagneetti ja miksi tuntemattomat tulevat minulle kertomaan intiimejä tai vaikeita ja raskaita asioita. Sitten luin vakoilumenetelmistä ja tajusin että tapani olla eikiinnostunut ihmisistä on äärimmäisen vahvoja informaationvuodoksia aikaansaavaa.)

Koirien kanssa suurin ongelma monilla onkin se, että he olettavat että he ovat koiraihmisiä ja hyviä eläinten kanssa. Ja he menevät rohkeasti suoraa päätä paijailemaan. (Mikä sopii ystävällisille koirille, mutta nämä ovat helppoja ja kilttejä kaikille. Taito "olla hyvä koirien kanssa" on sitä että kykenee tulemaan toimeen muidenkin kuin tälläisten kanssa.) Minä taas suoraan sanoen oletan että koira on lähtökohtaisesti puremassa ja riski. (Ja samaa oletan ihmistenkin kanssa. Kun eräs kitarankantaja-rokkari tässä päivänä parina heilautti minulle ja pyysi pysähtymään, oletin perustana, että hän haluaa vetää minua turpaan. Hän halusi kehua hattuani.)

Kuinka ihmiset vuotavat salaisuuksiaan vain "ystäville"

Minulla on joitain hyvin suuria aukkoja yleissivistyksessäni. Yksi niistä on kuulustelumenetelmät ja toinen vakoilu. Olen korvannut kuulustelumenetelmät sillä, että olen kehittänyt trollaamiseni sen verran provokatiiviseksi, että saan irti tarvitsemani filosofisen datan. Ja vakoiluun minulla ei ole tarvetta, koska ihmiset ja heidän asiansa, edes salaiset asiansa, eivät kiinnosta niin hirveästi. Ja ihmiset kertovat minulle mielellään asioita vaikka en yhtään halua.

Alkuun laittamani video näyttää, miten huumori tarjoaa vallankäytöllisesti kaksi asiaa mahtia (power) ja saatavuutta (access). Huumorilla voi kontrolloida, manipuloida ja - kuten jo "trollaaminen kuulustelumenetelmänä" vihjasi - saada ihmiset avautumaan.

Mahti on kenties tutumpi. Se on suoraa näkyvyyttä, tietoa, taitoa ja seuraajia. Tieto, kontrolli ja valtapelit liittyvät aivan normifilosofiaan ja niitä sovelletaan varsin taitavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mutta saatavuus on selvästi tiedustelupuolen asia. Ja nähdäkseni tässä mielessä akateeminen sivistys on ohittanut samoja puolia kuin minäkin. Ja kuitenkin jos tieto on valtaa ja valta pyörittää maailmaa, yhtä tärkeää olisi panostaa tiedusteluun, tiedon hankintaan.

Siksi ylläolevassa videossa itselleni avaavaa ei ollut se, että huumori antaa narrille valtaa sanoa asioita. Avaavaa oli se, että vallanpitäjät saivat tätä kautta tietoa jonka normaalit kohteliaisuusjärjestelmät muutoin sensuroisivat.

Kun antipuhuminen tuo saavutusvaltaa

Toinen avaava tuokio oli siinä, kun tutustuin Viktor Suvorovin ajatuksiin vakoilua ja tiedustelua käsittelevässä teoksessa "Inside Soviet Military". Teos on varmasti muutoin aivan aataminaikuinen. Se on kirjoitettu 1985, eli se on suunnilleen yhtä vanha kuin minä. On selvää että teknologia on muuttanut vain lähes kaiken. Kuitenkin jotkin asiat ovat hyvin yleisinhimillisiä.

Värväämisestä puhuessaan Suvorov nimittäin paljastaa tehokkaan keinon. Se on kuuntelu. Moni kuvittelee, että kannattaisi panostaa ovelaan manipulointiin, ideologiseen käännyttämiseen tai vastaavaan. Supliikki ei kuitenkaan ole niin tarpeen kuin se, että osaa olla hiljaa ja kuunnella toista. Ihminen nimittäin paljastaa yllättävän paljon asioita ja tulee myötämieliseksi ihmistä kohtaan vain jos hän ajattelee, että toinen kuuntelee. Enemmistö ihmisistä yhdistää sosiaalisuuden puheliaisuuteen ja valtaosa ihmisistä myös puhuu paljon jos on ystävien parissa. Sosiaalisuus liitetään puheliaisuuteen ja äänekkyyteen ja jopa jonkinlaiseen rohkeuteen ja ulospäinsuuntautuneisuuteen. Kuitenkin kuuntelu, mielikuvien sosiaalisuudelle vieras tuppisuuna oleminen, tuntuu sosiaalisemmalta silloin kun ihminen kohtaa sellaista.

Ja luulen, että tämä on hyvin oleellinen pointti. Aivan vieraat ihmiset haluavat jutella minulle ja puhua huolistaan, koska minä en välitä. Enkä siksi halua kertoa omia asioitani ventovieraille. Olen yleensä viileän kohtelias, ja tämä riittää valtaosalle. (Aggressiiviseksi ryhdyn vasta kun joku vaatii minua avautumaan ihmisille ja ryhtyy tenttaamaan. Kysymys tuntuu siilloin lähes kuulustelulta.) Tuntemani ihmiset taas pitävät minua kiusallisena, koska heidän kanssaan olen hyvinkin puhelias.

Kuulustelukuuntelu vai sosiaalinen kuuntelu

Voidaan nähdä että klassisesti ideologiat ovat käyttäneet viestintää oman sanomansa levittämiseen. Tässä toivotaan vuorovaikutussuhdetta, jossa itse jaetaan tietoa ja kenties saadaan sitä takaisin. (Joko debattimuodossa tai muutoin.) Tämän puolen kauneinta puolta ajaa tietysti keskusteleva dialogi joka on valtasuhteissaan tasa-arvoinen. (Eli molemmilla puolilla on yhtä paljon valtaa mukana. Kaikessa kommunikaatiossa on sitä aina jonkin verran.)

Toinen tapa olla kuunteluyhteydessä on sitten tiedustelullinen. Siinä oma vaikutusvalta jätetään pois, ja toisen kuuntelu tarkoittaa sitä että opitaan tietämään tämän aivoitukset. Tätä voidaan sitten kenties käyttää joko toista vastaan tai vain kerätä talteen. Tällä tasolla toista ymmärretään. Mutta tämä on jossain määrin pois sosiaalisuudelta ja myös toisen muuttamiseen keskittyvästä vallankäytöstä.

Tämän ajattelun seurauksena saadaan asenne joka ei koske sotilastiedustelun maailmaa vaan käytännössä kaikkea keskustelua ja kanssakäymistä. Myös sitä näiden erikoista ja varsin omituisenoloiseksi vääntyillyttä versiota jota tapahtuu kaikkialla internetissä. Siihen jossa kaikki haluavat puhua, mutta kukaan ei halua kuunnella. Mutta maailma kuitenkin prosessin sivutuotteena täyttyy tästä informaatiosta jota kukaan ei halua.

Esimerkin kautta voisi ottaa esiin vaikka seuraavan sovelluksen

Osa pahastui sitä että "Kirkko kuulolla" -palvelu ajettiin alas. Sehän oli ollut avautumisen lähde. On nähty että lupa sanoa mielipiteitä on samaa kuin kuunteluhalu. "Monet tapaamani kirkon kriitikot ovat todenneet, että kirkko on äänessä liiankin kanssa, kuuntelua taas ei ole. Äkkipäätä näyttäisi kuin tässä mentäisiin vahvasti samaan suuntaan." ... "Toki Kirkko kuulolla on joskus ollut kuin inttäjien kokoontumisajot, mutta on siellä noussut myös monia teräviä avauksia, jotka mietinnöistä ja kiertokirjeistä puuttuvat."

Näen että ongelmana onkin se, että avautuminen tarjoaa valtaa erilaisille marginaalisille ja innokkaille uskovaisille. Tällöin he saavat ikään kuin intonsa voimalla ylipaljon näkyvyyttä asialleen. Nämä ovat huonoja kuuntelijoita, joten mitään muuta kuin inttämisten kokousajoa ei ole luvassa.

Olen jopa hyvin ihmeissäni siitä, miten kirkolla tuntuu olevan vallassa "monisärmäisyyskanta". Että kirkko yhdistää koska kaikki voivat olla sen sisällä erilaisia. Tämä nimittäin nojaa vanhakantaiseen powerin voimalla toimivaan maailmaan jossa kirkko kattoi paljon kaikkien ihmisten elämästä. Silloin kirkko ja usko oli yhdistävä identiteetti. Että vaikka muuten oltiin erimielisiä, niin tästä yhdestä asiasta oltiin samaa mieltä ja tämä yhdisti.

Kuitenkin uskonnosta on, käytännössä minun elinaikani, mutatoitunut jotain aivan muuta. Siinä on kysymys ns. identiteettimarkkerista. Ja sen merkitys ei synny lainkaan yhdistämisvoimasta, vaan siitä, että se erottaa ihmisryhmiä toisistaan. Se on jengitunnus jolla samaan alakulttuuriin kuuluvat kokevat sisäpiiriin kuuluvaa veljeyttä. (Brotherhood.) Identiteettikeskeisyys on itse asiassa vallannut kaiken keskustelun ; Esimerkiksi tiede on jotain jota pidetään helposti kylmänä ja irrelevanttina koska se nojaa yhdistävään maailmaan sen sijaan että halaisi jokaisen indiivin ainutlaatuisuutta ja tämän oman alakulttuurin omaleimaista arvokkuutta.

Nähdäkseni inttämisfoorumeilla luodaankin aivan loistavan tehokas tapa saada tiedustelutietoa ihmisten näkemyksistä. Sen sijaan  se tarjoaa hyvin minimaalisen sillanrakentamismahdollisuuden. Kirkon kuuntelu tiedustelutoimintana toimii. Mutta nähdäkseni kirkon tehtävänä ja tavoitteena ei suinkaan ole hankkia tietoa ja ymmärtää jäseniään (access). Sen sijaan se yrittää toimia yhdistävänä ja rauhoittavana ja sosiaalisena elementtinä. Siksi se ei vain voi tukea erilaista konfliktinhakuista rettelöintiä.

Voidaan jopa sanoa, että jos kirkko maksaa siitä, että uskovaisten marginaalia edustavat ja muita tuomitsevat fundamentalistit saavat lisää kuuluvuutta apologioilleen, julistukselleen ja yleiselle mouhotukselleen, niin tämänlainen palvelu on syytäkin ajaa alas. En ymmärrä miksi kukaan, edes kirkko, olisi kiinnostunut siitä millä tavoin nämä ihmiset tällä kertaa tuomitsevat muita. ; Ehkä onkin syytä että kirkko vähentää uskonnollisten kristillisten mouhottajien valtaa ja lopettaa toiminnan jolla nämä saavat halvalla lisää näkyvyyttä. Olipa kysymys kirkon vuokraamisesta Pirkko Jalovaaralle tai vouhotusfoorumin palvelumaksuista, henki on se, että kirkolle tulee kuluja jotta nämä tahot saavat mahtia. Ja näin tehdessään se antaa äänivaltaa, kuuluvuutta ja poweria tahoille joiden ei kenties sitä ansaitse. Jonka ei kenties edes pitäisi sitä saada. Ja kysymys ei ole sensuurista ja mielipiteiden ja sanomisten kieltämisestä, vaan siitä onko kirkon arvoilla hyvä maksaa toisten sanomiset.

On ihan oikein sanoa, että emme halua tietää mitä kaikkia rottia siellä nurkissa pyörii. Etenkään kun tässä perimmiltään tiedonhankintaan (access) käytetty maksu ei pelkästään anna tietoa kirkolle, vaan tämä raha menee suoraan siihen että ihmiset saavat sanoa asioita niin että moni muu näkee ne. Joka on näiden kuunneltujen voimistamista (power). Havainnointi vaikuttaa tässä systeemiin ja muuttaa sitä. Aiemmin irrelevantti vähemmistö saa näkyvyyden kautta lisää valtaa ja marginaalisesta mouhottamisesta saattaa tulla relevantti ongelma.