Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.
Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)
Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.
Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.
Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."
Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."
Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."
En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."
Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen
petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin
herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja
yhteiskuntatieteisiinkin."
Sitten siihen mistä en pidä.
Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.
Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."
Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.
Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.
Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.
Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.
Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".
Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.
Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".
Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ; Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.
Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.
Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta - ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste false positive. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste false positive. Näytä kaikki tekstit
torstai 16. kesäkuuta 2016
torstai 7. tammikuuta 2016
Se ei ole vain se metodi vaan myös miten sitä käytetään
Jotkut ovat ehkä tietoisia siitä, että minulla on hyvin haasteellinen suhde Bayesin kaavaan. Syynä on se, että se on periaatteessa hyvä kaava. Mutta usein se on käytössä hyvin kyseenalaisissakin puuhissa. Epäluotettavat pseudotieteilijät tuntuvat pitävän Bayesin kaavasta. Samoin monet jumalatodistelijat. Samalla Bayesin kaavaa käytetään aivan valideissakin tilanteissa. Ja sillä on hirvittävän paljon sovelluksia esimerkiksi tekoälyssä. Ja tutkimusohjeman tai teorian hedelmällisyys on minulle yksi tärkeimmistä menetelmän laadun mittareista. (Ei toki ainut.) Lisäksi Bayesin kaava on yksinkertainen moniin muihin työkaluihin nähden mutta siihen suhtaudutaan yllättävän kovalla fanittamisella verrattuna moneen muuhun aivan pätevään metodiin. Joka yleensä kertoo jonkinlaisesta hybriksestä.
Tästä aiheesta oli hyvä popularisointi Scientific Americanissa. Sielläkin huomiota herättää innostus ; "Why does a mathematical concept generate this strange enthusiasm in its students? What is the so-called Bayesian Revolution now sweeping through the sciences, which claims to subsume even the experimental method itself as a special case?" Miksi 1800 -lukulainen metodi on monesta niin maailman parasta?
Itse asiassa Bayesin kaava onkin jännittävä. Se näyttää parhaat tehonsa silloin kun se on epäintuitiivista ; Artikkeli näyttää tämän ottamalla esimerkiksi syöpätestin jossa on mahdollisuus väärään positiiviseen. Vaikka testi tunnistaa oikean syövän usein, positiivinen tulos voi silti tarkoittaa sitä että syöpää todennäköisesti ei ole. Sillä testissä on myös ne ei-syövät jotka väärin tunnistetaan syöviksi. "... But if the reliability of your test is 90 percent, which is still pretty good, your chances of actually having cancer even if you test positive twice are still less than 50 percent. (Check my math with the handy calculator in this blog post.) Most people, including physicians, have a hard time understanding these odds, which helps explain why we are overdiagnosed and overtreated for cancer and other disorders. This example suggests that the Bayesians are right: the world would indeed be a better place if more people—or at least more health-care consumers and providers--adopted Bayesian reasoning."
Mutta Bayesia kannatetaankin usein hieman erilaisessa tilanteessa. Ja tässä nouseekin esiin se, että Bayesilainen idea on muutakin "On the other hand, Bayes’ theorem is just a codification of common sense." Ja tässä se on sidoksissa uskomuksiin ja vaihtoehtoisiin teorioihin "Here is my more general statement of that principle: The plausibility of your belief depends on the degree to which your belief--and only your belief--explains the evidence for it. The more alternative explanations there are for the evidence, the less plausible your belief is. That, to me, is the essence of Bayes’ theorem." Vaihtoehtoiset mallit voivat olla ties mitä. "“Alternative explanations” can encompass many things. Your evidence might be erroneous, skewed by a malfunctioning instrument, faulty analysis, confirmation bias, even fraud. Your evidence might be sound but explicable by many beliefs, or hypotheses, other than yours." Oleellista on se, että Bayesin kaava antaa tuloksia sen mukaan mitä siihen laitetaan. Ja tätä kautta siinä on itse asiassa huolettomasti käytettäessä vahvistusharhan henkeä. "Embedded in Bayes’ theorem is a moral message: If you aren’t scrupulous in seeking alternative explanations for your evidence, the evidence will just confirm what you already believe." Bayesin kaava ei ole vain metodi vaan sitä on käytettävä hyvin. "In other words, there’s nothing magical about Bayes’ theorem. It boils down to the truism that your belief is only as valid as its evidence. If you have good evidence, Bayes’ theorem can yield good results. If your evidence is flimsy, Bayes’ theorem won’t be of much use. Garbage in, garbage out." Joka tas kertoo siitä miksi pseudotieteilijät niin usein pitävät siitä.
Uskallankin väittää, että ne syyt jotka innostavat luottamaan Bayesiin ovat hyvin monilla juuri sitä että sen avulla voidaan tukea sitä asiaa mitä nyt itse kovasti kannatetaan. Ja siinä on matematiikkaa ja kaikkea. Ja metodi oikein käytettynä on kaikkea muuta kuin laaduton. Nämä syyt lisäävät luottamusta itse metodiin. Mutta ne vahvuudet joilla Bayesin kaavalla on ovat taas epäintuitiivisia. Ja ne voivat herättää jopa inhoa sitä kohtaan. Näin ollen uskallan esittää että Bayesin kaavasta pidetään niistä syistä mistä ei pitäisi. Suosio on tässä mielessä jopa huolestuttavaa.
Tästä aiheesta oli hyvä popularisointi Scientific Americanissa. Sielläkin huomiota herättää innostus ; "Why does a mathematical concept generate this strange enthusiasm in its students? What is the so-called Bayesian Revolution now sweeping through the sciences, which claims to subsume even the experimental method itself as a special case?" Miksi 1800 -lukulainen metodi on monesta niin maailman parasta?
Itse asiassa Bayesin kaava onkin jännittävä. Se näyttää parhaat tehonsa silloin kun se on epäintuitiivista ; Artikkeli näyttää tämän ottamalla esimerkiksi syöpätestin jossa on mahdollisuus väärään positiiviseen. Vaikka testi tunnistaa oikean syövän usein, positiivinen tulos voi silti tarkoittaa sitä että syöpää todennäköisesti ei ole. Sillä testissä on myös ne ei-syövät jotka väärin tunnistetaan syöviksi. "... But if the reliability of your test is 90 percent, which is still pretty good, your chances of actually having cancer even if you test positive twice are still less than 50 percent. (Check my math with the handy calculator in this blog post.) Most people, including physicians, have a hard time understanding these odds, which helps explain why we are overdiagnosed and overtreated for cancer and other disorders. This example suggests that the Bayesians are right: the world would indeed be a better place if more people—or at least more health-care consumers and providers--adopted Bayesian reasoning."
Mutta Bayesia kannatetaankin usein hieman erilaisessa tilanteessa. Ja tässä nouseekin esiin se, että Bayesilainen idea on muutakin "On the other hand, Bayes’ theorem is just a codification of common sense." Ja tässä se on sidoksissa uskomuksiin ja vaihtoehtoisiin teorioihin "Here is my more general statement of that principle: The plausibility of your belief depends on the degree to which your belief--and only your belief--explains the evidence for it. The more alternative explanations there are for the evidence, the less plausible your belief is. That, to me, is the essence of Bayes’ theorem." Vaihtoehtoiset mallit voivat olla ties mitä. "“Alternative explanations” can encompass many things. Your evidence might be erroneous, skewed by a malfunctioning instrument, faulty analysis, confirmation bias, even fraud. Your evidence might be sound but explicable by many beliefs, or hypotheses, other than yours." Oleellista on se, että Bayesin kaava antaa tuloksia sen mukaan mitä siihen laitetaan. Ja tätä kautta siinä on itse asiassa huolettomasti käytettäessä vahvistusharhan henkeä. "Embedded in Bayes’ theorem is a moral message: If you aren’t scrupulous in seeking alternative explanations for your evidence, the evidence will just confirm what you already believe." Bayesin kaava ei ole vain metodi vaan sitä on käytettävä hyvin. "In other words, there’s nothing magical about Bayes’ theorem. It boils down to the truism that your belief is only as valid as its evidence. If you have good evidence, Bayes’ theorem can yield good results. If your evidence is flimsy, Bayes’ theorem won’t be of much use. Garbage in, garbage out." Joka tas kertoo siitä miksi pseudotieteilijät niin usein pitävät siitä.
Uskallankin väittää, että ne syyt jotka innostavat luottamaan Bayesiin ovat hyvin monilla juuri sitä että sen avulla voidaan tukea sitä asiaa mitä nyt itse kovasti kannatetaan. Ja siinä on matematiikkaa ja kaikkea. Ja metodi oikein käytettynä on kaikkea muuta kuin laaduton. Nämä syyt lisäävät luottamusta itse metodiin. Mutta ne vahvuudet joilla Bayesin kaavalla on ovat taas epäintuitiivisia. Ja ne voivat herättää jopa inhoa sitä kohtaan. Näin ollen uskallan esittää että Bayesin kaavasta pidetään niistä syistä mistä ei pitäisi. Suosio on tässä mielessä jopa huolestuttavaa.
perjantai 29. toukokuuta 2015
Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?
James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.
Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.
Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.
Pieni ongelma:
Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.
Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.
Suuri ongelma.
Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.
Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.
Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)
Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.
On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.
Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.
Lopputarkennus;
Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)
Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.
Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!
Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.
Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.
 |
| Too elementary, Watson? |
Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.
Pieni ongelma:
Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.
Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.
Suuri ongelma.
Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.
Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.
Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)
Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.
On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.
Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.
Lopputarkennus;
Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)
Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.
Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!
Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.
Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.
perjantai 15. elokuuta 2014
Ei oikeaa yritystä kommunikoida
"Uncommon Descentissä" on esitetty hyvin klassinen ID -haaste. "Support the claim that one must always understand the context of a message in order to know that it is, indeed, a message. Describe a specific context, the absence of which would make it impossible to know if a meaningful message consisting of 100 characters was designed by an intelligent agent." Kysymys on tietyllä tavalla kiinnostava. Se liittyy koko intelligent designin ydinkysymykseen. Siihen, että miten tunnistetaan järkevä viesti ns. nonsensestä. Ja koska ID:n argumentaatiossa olennaista on, että ID:n luonnetta, tavoitteita ja muita vastaavia ei voida tietää, on oleellista että mitään kovin tiukkaa kontekstia ei tarvita.
Toki tämä haaste näyttää olevan varsin normaali ID -harhaanjohto. Red herring, jolla huomio viedään syrjään ID:n kannalta relevanteista ja äärimmäisen syvistä ongelmista. Kikka ei ole edes kovin hyvin piilotettu tai sofistikoitunut. Kaava voitaisiin luetella siten että
a: Meillä on jotain oikeasti tiedettyä tietoa siitä että jokin kohde on Suunniteltu. Eli meillä on ainakin joskus keino erottaa onko kohde suunniteltu vai eisuunniteltu.
b: Solut ja DNA:n jotkun rakenteet ja eläimet vaikuttavat kuin ne olisivat suunniteltuja. Ei nyt välitetä eroavaisuuksista, joita on kenties syviäkin. Mutta kaikissa asioissa on epäanalogisuutta. Jos samanlainen kohde on eri lokaatiossa, on se paikkaa koskeva epäanalogia. Joten vain samanlaisuuksilla on väliä.
c: Ja koska emme nyt halua tunnistaa DNA:n suunnittelua samalla tavalla kuin kohdassa a oleviin kohteisiin, joihin meillä täytyy olla jokin keino koska emme muuten tietäisi että ne ovat Suunniteltuja, viittaamme vain kohdan b huomioon ja yliviivaamme ainakin joskus -sanan a kohdassa irrelevantiksi.
+: Joten nyt evoluutiobiologeilla on tutkimusvastuu ja todistusvastuu tehdä tutkimuksia, publish or perish, ja ID -väen ei sen sijaan tarvitse muuta kuin esittää tätä argumenttia uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ID tämän jälkeen sitten tekee tietessä on se, että se puolustaa kohdan a validiteettia, jolloin puhutaan koodeista ja informaatiosta ja viesteistä ja mahdollisesti salauksesta ja SETI:stä. Ja sitten kohta b vain kaikessa heikkoudessaan livautetaan jotta kohta c saadaan vaikuttamaan täydeltä tieteelliseltä faktalta. Ja valtaosa lopusta on sitä että keinolla millä hyvänsä yritetään olla kiinnittämättä johtopäätöksen laadun ja uskottavuuden kannalta äärimmäisen relevanttiin kohtaan b. Ja siirtämällä puhe takaisin kohtaan a. Mutta ei siihen, että jos a:n tunnistamiseen on metodi, se ei ole analogia itsensä kanssa, koska muuten lopputulos olisi kehäpäätelmäinen. Siksi pitää puhua a:sta mutta ei siitä miten a tunnistetaan Suunnitelluksi. Ja näin valtaosa koko aihepiirin keskustelusta onkin tiivistetty ID:n "red herring -kaavaksi", joka tiivistää valtaosan aiheesta käytävästä ns. "ns. keskustelusta".
Mutta en jaksa jäädä tähän.
On toki helpottavaa huomata että joku huijaa ja tämän petkuhuiputuksen havaitsee. Mutta itse vastaisin kuitenkin myös haasteeseen. Sillä tätä kautta voidaan nostaa esille uusia asioita.
1: Nostamalla esille vaikka Voynichin käsikirjoituksen. Se on ainakin riittävän pitkä. Ja sen kohdalla on todellakin hyvin vaikeaa tietää miten siinä oleva merkkijono on generoitu. Ja siitä keskustellaan paljon. Viestin kielirakenteen puolesta puhuu ainakin Gabriel Landinin huomio siitä että teksti noudattaa Zipfin lakia. Mutta toisaalta moni muukin ilmiö tuottaa Zipfin lain vaatimia jakaumia. Ja itse asiassa Gordon Rugg on luonut menetelmän jolla käsikirjoituksen sisältämä jakaumarakenne olisi voitu generoida ilman että sen takana olisi mitään aitoa kieltä.
2: Toisaalta StephenB:lle voisi muistuttaa vanhanaikaisesta salausmenetelmästä (One-time pad, OTP), joka perustuu kertakäyttöisiin sivuihin joissa on arvottu satunnainen kirjainjono. Jokaisella aakkosella on lukuarvo. Ja kirjaimet lasketaan yhteen ja jos kirjaimet "menevät ympäri", se kiertää siten että aakkosen viimeisen kirjaimen jälkeen tulee A. (Kirjaimet ovat ikään kuin ringissä ja piiriä kierretään.) Tämä tuottaa salattuja viestejä joita ei voi erottaa satunnaisesti arvotuista jonoista yhtään mitenkään.
Jotta haaste saadaan pelastetuksi on tähän kulmaan kuitenkin jo vastattu. "I have no doubt that someone could craft a message in a code that I can’t crack or in a language that I cannot translate into English. In such cases, there has been no real attempt to communicate." Tämä on tietysti surullista siinä mielessä että ID:n päätututkimusaihe on DNA, se onko biologiassa merkkiä Älykkäästä Suunnittelusta. Ja tämän vuoksi emme voi sanoa tästä tärkeimmästä aiheesta oikein mitään muuta kuin sen, että sekään ei näytä pitävän sisällään mitään oikeaa yritystä kommunikoida. Samoin ID:n tunnistusvoima näyttää menevän hämmästyttävän heikoksi koska tässä taustamerkitys on, että jos vaikka avaruusolennot lähettävät viestin jota emme ole kykeneviä kääntämään, niin että se voitaisiin sitten muuttaa englannin kielelle tai muuten ymmärrettäväksi, ei voitaisi tunnistaa viestiksi vaan se olisi pakosti pelkästään "no real attempt to communicate". Kuitenkin valtaosa ID:n vetoomuksista perustuu siihen miten SETI voi etsiä älyn merkkejä avaruudesta. Ja nämä ovat oleellisen epäanalogisia tämän ja muiden vastaavien ID -haasteiden kanssa.
Itse asiassa koko haaste menee omituiseksi, koska se perimmiltään esittää väitteen että jos on olemassa jokin yli 100 merkin mittainen englanninkielinen viesti, niin sitä on pidettävä älyn tuotoksena. Ja jos viesti ei täytä näitä ehtoja se ei ole aidosti älykäs viesti. Joka johtaa siihen että jos on olemassa muunlainen viesti, sen merkitys haasteelle on merkityksetön. Mutta jos se täyttää nämä ehdot sitä pitää pitää suunniteltuna. Huvittavinta on kuitenkin se, että testi joka selittää että viestin kontekstilla ei ole väliä asettaa haasteelleen hyvin spesifin kontekstin. Sen, että viestin täytyy olla englanninkielinen jotta sen viestin voi ymmärtää. Ja tätä tarvitaan siksi että merkkijono on kontekstoitu viestintäyritykseksi jossa viestillä on sisältö joka voidaan ymmärtää kielellisesti, tavalla joka on käännettävissä englannin kieliseksi puheeksi. Eli selittäessään että tietääkseen onko viesti älyllisesti suunniteltu, ei tarvita kontekstia tai Suunnittelijan tavoitteiden ymmärtämistä. Ja tämän "kontekstittomuusteorian" kyseenalaistajille asetetaan todistusvastuu haasteelle jossa viestin tunnistamisen kannalta oleelliseksi laitetaan se, että tiedetään että älyn olisi tavoiteltava viestintää. Ja että viestin on oltava tietyssä kielellisessä kontekstissa.
Hupaisaa onkin, miten samat henkilöt saattavat harjoittaa keskenään ristiriitaisia selitysmalleja tältä osin. Ilman selvää kontekstia ei voida erottaa satunnaista viestiä. Mutta sitten ajatellaan kuitenkin että "That we have a MESSAGE as opposed to noise, implies a context of a communication system involving sources, encoders and/or modulators, transmitters, channels and possibly storage units, receivers, demodulators and/or decoders and sinks or destinations. That whole technical context is replete with purpose, irreducible complexity and more, pointing to design." Mutta valitettavasti tämä tunnistetaan sillä että kohteiden konteksti ja sisältö on jo tunnistettu. ID ei siis tunnista ja johda yhtään mihinkään. Emme saa apuja heidän supertieteestään, vaan vasta sitten kun jo tiedämme että kyseessä on jokin jossa on merkityksellistä viestintää tunnistamme ylipäätään, että se on viesti.
1: Tai sitten jos kohde tunnistetaan sellaiseksi missä ID:läiset haluavat tunnistaa asian he väittävät että sekin edustaa tätä. Mutta he eivät osaa tunnistaa näitä ennen kuin se mistä kohteesta data on saatu kerrotaan. Mikä on kontekstointia sekin. Ja lisäksi paljastaa hyvin paljon siitä miten he osaavat niin ilmiselvästi ja varmuudella sanoa että ruuviavain ja bakteerimoottori pitää sisällään Suunnittelua. On erikoista miten tämä varmuus puuttuu heti kun ID ei tiedä mitä tulosta hänen maailmankuvansa tässä kyseisessä kohteessa tavoittelee.
Kun merkkijonoa halutaan tunnistaa, ja vaaditaan että tähän sovelletaan ID:n viestin sisällölliseksi paljastavia laskelmia, näitä ei osata tehdä vaan sanotaan "I do not need FSCO/I to tell me that an intelligent agency was involved." mutta sitten kun esillä on jokin jonka viesti on jo dekoodattu niin sitten tilanne onkin niin, että aivan sama henkilö kertoo että "Also FSCO/I will tell you if an intelligent agency is required to bring the thing into existence." Eli kun konteksti on selvä, ja viesti kääntyy englannin kielelle, on se sitten kontekstittomasti tunnettu. Mutta ennen tätä selvittämistä ei laskelmia joilla arvioidaan onko se designiä vai ei osatakaan soveltaa. Tämä on oireellista. Ja on hämmentävää, miten erilaisia menetelmiä ja sivistyssanarykelmiä mitä ID:n kannattajat käyttävätkin, niissä on kaikissa se sama oleellinen ongelma
Jos otamme vaikka SETI -esimerkin ja saamme radioteleskoopista tavaraa, miten voimme erottaa onko viesti satunnaista kohinaa, lainomaista rytmistä toimintaa vai merkityksellinen viesti. ID perimmiltään ottaa kohteita jotka muutenkin tiedämme edustavan Suunnittelua ja väittää että ne vastaavat näitä heidän taianomaisia konseptejaan. Ja väittävät että tietyt, heidän teologiassaan merkittävät kohteet, kuten DNA, myöskin heijastaa näitä samoja periaatteita. Mutta tosiasiassa nämä esimerkit näyttävät miten he tulkitsevat aineiston sen mukaan mitä siitä kerrotaan. He osaavat varmasti erottaa onko DNA:n viesti satunnaiskohinaa vai ei kertomalla ensin onko se DNA:ta. Loput päättelee heidän teologiansa. Tätä prosessia ei tietenkään voi pitää tieteellisenä ajatteluna. ID ei siis tunnista menetelmillään mitään viestiä, vaan kun muut keksivät miten se on viesti, he tästä röyhkeästi päättelevät että heidän epämääräinen laskukaavastonsa jota ei voi muutoin käyttää mihinkään, varmasti antaisi tässä kohden oikeita tuloksia. Koska he sanovat että nämä luvut mittaavat näitä asioita. Tämä on hyvin hyvin kummaisaa.
Mitä tämä epäonnistuminen tarkoittaa?
Väittäisin että huomatessaan vaikeuksia viestien tunnistamisessa UD:ssa on itse asiassa demonstroitu juuri se, miten konteksti tarvitaan jotta voidaan sanoa että kohde on todella design. Ja tämä todistaa sen, että Intelligent Designin perusteesi on hyvin heikoilla. Sen mukaanhan Suunnittelijan intentioista ja Suunnittelijan luonteesta ei tarvitse tietää mitään, koska kohteet heijastavat jotain sellaista ominaisuutta kuten CSI -informaatiota (ja muita ID -konsepteja) jota voidaan vain tunnustaa kohteista. Ja että tämä tunnistustapa on hyvä keino, koska vaikka ei voida mitenkään osoittaa että jokin kohde ei olisi Suunniteltu, niin tässä tapauksessa prosessissa eliminoidaan se, että kohde olisi voinut syntyä luonnollisin prosessein kuten algoritmein, luonnonlaein tai sattumalta.
Ja nyt sitten haasteille asetetaan tämänlaisia rajoitteita, koska menneistä haasteista on huomattu, että erilaisin menetelmin käsitellyt älylliset viestit eivät niin vain erotukkaan esimerkiksi satunnaiskohinasta (heikko pakattavuus) tai luonnonlakien tuottamasta merkkijärjestelmistä (korkea pakattavuus). ID väittää kykenevänsä erottamaan luonnolliset merkkijärjestelmät älyn tuotoksista, joten epäonnistuminen on kova paikka. Haasteiden pitää olla nokkavia mutta sellaisia että niissä ei voisi hävitä. Helpoin tapa tehdä tämä on tietysti asettaa keinotekoisia esteitä vastapuolelle. Riippumatta siitä onko tämä rajoite täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tässä pitäisi todistaa. (Kuten tässä haasteessa ilmiselvästi kävi.)
Haaste onkin nähtävissä sitä kautta että ID ei pidä ns. infinite monkey theorem:asta. Ja tämä sitoo kaiken hyvin klassiseen kreationismiin. Ja perinteistä perinteisempään Dembskin argumentistoon. Sillä William Dembskin mukaan sattuma tuhoaa informaatiota ja luonnonlait siirtävät sitä eteenpäin. Ja tälle näkemykselle haasteena on se, että matemaatikot ovat jo kauan tunteneet "infinite monkey theorem" -nimellä tunnetuksi tulleen näkemyksen siitä että jos apinalle annetaan riittävästi aikaa, se naputtaa koko Shakespearen tuotannon. Metafora on saanut nimensä Émile Borel -nimiseltä matemaatikolta vuodelta 1913. Mutta ajatus siitä on paljon vanhempi. Ja sen takana on se, että apina on lähinnä satunnaisuuden vertauskuva (ja satunnaisuuden ominaisuudet on matemaattisesti määritelty) ja tällä tuodaan esiin lähinnä sitä, että yritysten määrä on oleellinen kun huomioidaan jonkin asian tapahtumisen todennäköisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos annetaan riittävästi aikaa, mikä tahansa älykkäältä vaikuttava sekvenssi syntyisi millä tahansa satunnaisgeneraattorilla. Tämä ei ole mitenkään erityisen kyseenalainen keksintö. Intelligent Designin puolella tätä periaatetta yritetään diskreditoida toistuvasti.
Ja toisaalta miksipä tätä ei tehtäisi. Dembskin "universal propability bound" (upb) yritti ratkaista tätä antamalla luvun 10150 jonka hän oli laskenut näkyvän universumin koosta ja kvanttien liikkeistä, jotka hän oli kertonut yhteen. Jotka hän oli olettanut tyystin satunnaisiksi.
1: Ajatus on lähtökohdiltaan huono, että universumi on nykytiedon mukaan suurempi kuin pelkkä näkyvä universumi. Inflaatio heikentää näkyvyyttä siten että emme edes teoriassa voi nähdä tietyn rajan ulkopuolelle. Ja lisäksi jo atomien olemassaolo kertoo siitä että tosiasiassa kvantit eivät heilahtele satunnaisesti satunnaisiin kombinaatioihin, eikä universumi ole täysin satunnainen koska siellä on vähintään yksi luonnonlaki. (Enemmänkin.) joten Dembskin arvioissa on muutoinkin syviä puutteita. Dembskin arviot kun muuttuvat kontekstin mukana. Ja eliminointiprosessi tässä upb -ympäristössä vaatisikin kaikkien relevanttien ja mahdollisten, myös eikeksittyjen, luonnonlakien vaikutuksen tunnistamista jotta voitaisiin sanoa että sen takana ei todella ole lainomainen prosessi. Jota taas tarvitaan siksi että ID ei olisi aukkojen Jumala argumenttivirhe joka hyppäisi "emme tiedä miten on syntynyt" -selityksestä siihen että "tiedämme että sen takana on Suunnittelija". (Joka pitää sisällään ristiriidan : Jos emme tiedä emme voi tästä päätellä että tiedämme.) Ja upb -ajatuksen rakenne itsessään pakottaa tähän ajatuskehään, joten selvästi jotain muutoksia tarvitaan.
1.1: Ja kuten eräs todennäköisyyksiä miettinyt Diplomi -Insinööri näki asian ; Hänestä universal propability bound oli jo ensivilkaisulta "aivan saatanan typerä" koska se ei itse asiassa laskenut sitä millä todennäköisyydellä universumissa syntyisi näin tarkkaa informaatiota. Vaan itse asiassa teoreeman perusteella pitäisi sanoa että 50% kaikista niin paljon CSI:tä sisältävistä informaationpätkistä pitäisi syntyä sattumalta ihan odotetusti. Kuitenkin Dembski nimenomaan otti tämän rajana jonka jälkeen jos luonnosta löytyy mitään niin kompleksista, niin sen takana täytyisi olla Suunnittelija. Tämä vihjaa että tässä lukuarvoissa on hyvin syvällisiä ja valtavia valuvikoja.
Mutta tämä ei toki muuta sitä että hieman sympatiseeraan ID:läisiä tässä asiassa. Sillä meillä ei ole "äärettömästi aikaa". Nuoren maan kreationistien parissa on usein tiedostettu että äärettömästä määrästä apinoita ei tarvitse välittää jos käytettävissä oleva aika on lyhyt. Mutta OEC ja ID -puolella ollaan sitten astetta vahvemmin vastustamassa tätä periaatetta. (Mikä on jossain määrin hilpeää koska moni kreationisti pitää Dembskin tuloksia absoluuttisina ja koskemattomina koska ne ovat matematiikkaa. Ja että on "matemaattinen tosiasia" että informaatio vaatii lähteen jossa on enemmän informaatiota. Koska Dembskin wtf. Tämä "infinite monkey theorem" on sekin perimmiltään matematiikkaa.) Toki asia voitaisiin hoitaa pelkästään merkkijonon pidentämisellä. Johon tämän mainitun ID -haasteen merkkipituusrajoitekin itse asiassa viittaa.
Toki se jättää yhä huomaamatta sen, mitä Diplomi -insinööriltä saamani lausunto kertoo jopa luonnontieteellisistä havainnoista ; Osa tieteellisistä löydöistä jotka täyttävät kovatkin tilastolliset rajat ovat itse asiassa vääriä positiivisia (false positive). Tiedämme että osa vallitsevan tieteen tunnustamista luonnonlaeista on tilastojen valossa väärin, mutta emme tiedä mitkä prosentit.
Mutta pääasiani sille miksi en hyväksy ID:n tapaa pelata "haasteineen" on se, että he eivät pelaa reilua peliä. Kun teoriana on että informaatio ei tarvitse kontekstia, tämä pitää demonstroida jotenkin muuten kuin vaatia tarkkaa kontekstia jotta merkkijono hyväksytään "sopivaksi". ID:n ongelmana itse asiassa onkin se, että (1) Dembskin alkupään informaatioversiot olivat jotain jossa konteksti oli hyvin heppoinen ja jossa tehtiin laskelmia ja todennäköisyysarvioita. Ne vain sitten havaittiin syvällisesti vääriksi. (Tai oikeastaan helpoilla tavoilla vääriksi.) Oli siis piirre jonka määrää voitiin laskea ja arvioida, mutta joka ei sitten kertonut mitään sellaista mitä sen väitettiin kertovan. (2) Uusilla tavoilla asioita on epämääräistetty. Ja uudelleenmääritelty. Ja muutenkin kikkailtu. Ja tämän seurauksena minkään CSI -pitoisuuksia ei oikeasti voida enää arvioida ilman että olisi hyvinkin tarkkarajainen konteksti. Mutta ID ei silti ole luopunut väiteestään siitä että Suunnittelijan luonteesta ja tavoitteista tarvitsisi tietää.
Tälläistä mallia ei voi soveltaa eikä tätä kautta voida tietenkään väittää että "DNA:ssa todella on CSI -piirre joka ylipäätään tarvitsee yhtään minkään selityksen". Lisäksi en pidä ylenmääräisestä "fiksoitumisesta ikuisiin apinoihin". (Heil Kitler!) ID:ssä yksinkertaisesti keskitytään liiaksi yksittäisiin havaintojoukkoihin ja niiden permutaatioihin. Ne taas kaikki ovat useinkin yhtä epätodennäköisiä, ja erityisyys viittaa enemmän synkronisiteetin kaltaisiin psykologisiin - ja pahimmillaan suoraan taikauskoisiin merkitysten näkemiseen jossa esimerkiksi nähdään itselle suunnattuja henkilökohtaisia viestejä teelehtien asennossa kupin pohjalla. Kombinaatioiden arviointi taas on oleellisesti vähemmän taikauskoista. Mutta se vaatii sitten kontekstin tajua.
Eli lyhyesti;
Eli vaikka - tai oikeastaan juuri siksi että - UD -blogissa oma ideani haasteen ratkaisusta torjuttiinkin "ei oikeana yrityksenä kommunikoida", niin korostan että Voynichin käsikirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten älyllisen viestinnän merkkejä haetaan nimenomaan kontekstin tunnistamisella. Ruggin huomio on tärkeä, se ratkaisi ongelman kombinatorisesti. Mutta toisaalta Voynichin käsikirjoituksesta on myös yritetty todella purkaa auki kieltä. Ja sanoja onkin löytynyt. "The manuscript has a lot of illustrations of stars and plants. I was able to identify some of these, with their names, by looking at medieval herbal manuscripts in Arabic and other languages, and I then made a start on a decoding, with some exciting results." Konteksti on kaikki kaikessa.
Siksi toivotankin ID -läisille onnea projektissaan. Projektissaan jossa tärkein yksittäinen tehtävä on se, miten DNA:n sisältämä CSI voidaan kuvata englannin kielellä. (Tai jollain muulla kielellä joka sitten käännetään englannin kielelle.) Tässä onnistumisen välttämättömyys näyttääkin olevan se tieteellinen sisältö joka tähän "haasteeseen" sisältyi ja josta se kertoi. Väitän että tämä ei ollut sitä mitä UD:ssa haluttiin. Mutta kuten sanottua, tekijän intentioilla ei ole aina niin suuresti merkitystä. Kontekstilla on sen sijaan paljonkin. Ja siksi, UD -haasteiden hengessä, vaadinkin että tämä vaatimaton prosessi toteutetaan. Ja ennen tätä sanon vain sen, että yritykset löytää mitään Suunnittelua Designin takana on pelkkää "ei oikeaa yritystä kommunikoida".
Toki tämä haaste näyttää olevan varsin normaali ID -harhaanjohto. Red herring, jolla huomio viedään syrjään ID:n kannalta relevanteista ja äärimmäisen syvistä ongelmista. Kikka ei ole edes kovin hyvin piilotettu tai sofistikoitunut. Kaava voitaisiin luetella siten että
a: Meillä on jotain oikeasti tiedettyä tietoa siitä että jokin kohde on Suunniteltu. Eli meillä on ainakin joskus keino erottaa onko kohde suunniteltu vai eisuunniteltu.
b: Solut ja DNA:n jotkun rakenteet ja eläimet vaikuttavat kuin ne olisivat suunniteltuja. Ei nyt välitetä eroavaisuuksista, joita on kenties syviäkin. Mutta kaikissa asioissa on epäanalogisuutta. Jos samanlainen kohde on eri lokaatiossa, on se paikkaa koskeva epäanalogia. Joten vain samanlaisuuksilla on väliä.
c: Ja koska emme nyt halua tunnistaa DNA:n suunnittelua samalla tavalla kuin kohdassa a oleviin kohteisiin, joihin meillä täytyy olla jokin keino koska emme muuten tietäisi että ne ovat Suunniteltuja, viittaamme vain kohdan b huomioon ja yliviivaamme ainakin joskus -sanan a kohdassa irrelevantiksi.
+: Joten nyt evoluutiobiologeilla on tutkimusvastuu ja todistusvastuu tehdä tutkimuksia, publish or perish, ja ID -väen ei sen sijaan tarvitse muuta kuin esittää tätä argumenttia uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ID tämän jälkeen sitten tekee tietessä on se, että se puolustaa kohdan a validiteettia, jolloin puhutaan koodeista ja informaatiosta ja viesteistä ja mahdollisesti salauksesta ja SETI:stä. Ja sitten kohta b vain kaikessa heikkoudessaan livautetaan jotta kohta c saadaan vaikuttamaan täydeltä tieteelliseltä faktalta. Ja valtaosa lopusta on sitä että keinolla millä hyvänsä yritetään olla kiinnittämättä johtopäätöksen laadun ja uskottavuuden kannalta äärimmäisen relevanttiin kohtaan b. Ja siirtämällä puhe takaisin kohtaan a. Mutta ei siihen, että jos a:n tunnistamiseen on metodi, se ei ole analogia itsensä kanssa, koska muuten lopputulos olisi kehäpäätelmäinen. Siksi pitää puhua a:sta mutta ei siitä miten a tunnistetaan Suunnitelluksi. Ja näin valtaosa koko aihepiirin keskustelusta onkin tiivistetty ID:n "red herring -kaavaksi", joka tiivistää valtaosan aiheesta käytävästä ns. "ns. keskustelusta".
Mutta en jaksa jäädä tähän.
On toki helpottavaa huomata että joku huijaa ja tämän petkuhuiputuksen havaitsee. Mutta itse vastaisin kuitenkin myös haasteeseen. Sillä tätä kautta voidaan nostaa esille uusia asioita.
1: Nostamalla esille vaikka Voynichin käsikirjoituksen. Se on ainakin riittävän pitkä. Ja sen kohdalla on todellakin hyvin vaikeaa tietää miten siinä oleva merkkijono on generoitu. Ja siitä keskustellaan paljon. Viestin kielirakenteen puolesta puhuu ainakin Gabriel Landinin huomio siitä että teksti noudattaa Zipfin lakia. Mutta toisaalta moni muukin ilmiö tuottaa Zipfin lain vaatimia jakaumia. Ja itse asiassa Gordon Rugg on luonut menetelmän jolla käsikirjoituksen sisältämä jakaumarakenne olisi voitu generoida ilman että sen takana olisi mitään aitoa kieltä.
2: Toisaalta StephenB:lle voisi muistuttaa vanhanaikaisesta salausmenetelmästä (One-time pad, OTP), joka perustuu kertakäyttöisiin sivuihin joissa on arvottu satunnainen kirjainjono. Jokaisella aakkosella on lukuarvo. Ja kirjaimet lasketaan yhteen ja jos kirjaimet "menevät ympäri", se kiertää siten että aakkosen viimeisen kirjaimen jälkeen tulee A. (Kirjaimet ovat ikään kuin ringissä ja piiriä kierretään.) Tämä tuottaa salattuja viestejä joita ei voi erottaa satunnaisesti arvotuista jonoista yhtään mitenkään.
Jotta haaste saadaan pelastetuksi on tähän kulmaan kuitenkin jo vastattu. "I have no doubt that someone could craft a message in a code that I can’t crack or in a language that I cannot translate into English. In such cases, there has been no real attempt to communicate." Tämä on tietysti surullista siinä mielessä että ID:n päätututkimusaihe on DNA, se onko biologiassa merkkiä Älykkäästä Suunnittelusta. Ja tämän vuoksi emme voi sanoa tästä tärkeimmästä aiheesta oikein mitään muuta kuin sen, että sekään ei näytä pitävän sisällään mitään oikeaa yritystä kommunikoida. Samoin ID:n tunnistusvoima näyttää menevän hämmästyttävän heikoksi koska tässä taustamerkitys on, että jos vaikka avaruusolennot lähettävät viestin jota emme ole kykeneviä kääntämään, niin että se voitaisiin sitten muuttaa englannin kielelle tai muuten ymmärrettäväksi, ei voitaisi tunnistaa viestiksi vaan se olisi pakosti pelkästään "no real attempt to communicate". Kuitenkin valtaosa ID:n vetoomuksista perustuu siihen miten SETI voi etsiä älyn merkkejä avaruudesta. Ja nämä ovat oleellisen epäanalogisia tämän ja muiden vastaavien ID -haasteiden kanssa.
Itse asiassa koko haaste menee omituiseksi, koska se perimmiltään esittää väitteen että jos on olemassa jokin yli 100 merkin mittainen englanninkielinen viesti, niin sitä on pidettävä älyn tuotoksena. Ja jos viesti ei täytä näitä ehtoja se ei ole aidosti älykäs viesti. Joka johtaa siihen että jos on olemassa muunlainen viesti, sen merkitys haasteelle on merkityksetön. Mutta jos se täyttää nämä ehdot sitä pitää pitää suunniteltuna. Huvittavinta on kuitenkin se, että testi joka selittää että viestin kontekstilla ei ole väliä asettaa haasteelleen hyvin spesifin kontekstin. Sen, että viestin täytyy olla englanninkielinen jotta sen viestin voi ymmärtää. Ja tätä tarvitaan siksi että merkkijono on kontekstoitu viestintäyritykseksi jossa viestillä on sisältö joka voidaan ymmärtää kielellisesti, tavalla joka on käännettävissä englannin kieliseksi puheeksi. Eli selittäessään että tietääkseen onko viesti älyllisesti suunniteltu, ei tarvita kontekstia tai Suunnittelijan tavoitteiden ymmärtämistä. Ja tämän "kontekstittomuusteorian" kyseenalaistajille asetetaan todistusvastuu haasteelle jossa viestin tunnistamisen kannalta oleelliseksi laitetaan se, että tiedetään että älyn olisi tavoiteltava viestintää. Ja että viestin on oltava tietyssä kielellisessä kontekstissa.
Hupaisaa onkin, miten samat henkilöt saattavat harjoittaa keskenään ristiriitaisia selitysmalleja tältä osin. Ilman selvää kontekstia ei voida erottaa satunnaista viestiä. Mutta sitten ajatellaan kuitenkin että "That we have a MESSAGE as opposed to noise, implies a context of a communication system involving sources, encoders and/or modulators, transmitters, channels and possibly storage units, receivers, demodulators and/or decoders and sinks or destinations. That whole technical context is replete with purpose, irreducible complexity and more, pointing to design." Mutta valitettavasti tämä tunnistetaan sillä että kohteiden konteksti ja sisältö on jo tunnistettu. ID ei siis tunnista ja johda yhtään mihinkään. Emme saa apuja heidän supertieteestään, vaan vasta sitten kun jo tiedämme että kyseessä on jokin jossa on merkityksellistä viestintää tunnistamme ylipäätään, että se on viesti.
1: Tai sitten jos kohde tunnistetaan sellaiseksi missä ID:läiset haluavat tunnistaa asian he väittävät että sekin edustaa tätä. Mutta he eivät osaa tunnistaa näitä ennen kuin se mistä kohteesta data on saatu kerrotaan. Mikä on kontekstointia sekin. Ja lisäksi paljastaa hyvin paljon siitä miten he osaavat niin ilmiselvästi ja varmuudella sanoa että ruuviavain ja bakteerimoottori pitää sisällään Suunnittelua. On erikoista miten tämä varmuus puuttuu heti kun ID ei tiedä mitä tulosta hänen maailmankuvansa tässä kyseisessä kohteessa tavoittelee.
Kun merkkijonoa halutaan tunnistaa, ja vaaditaan että tähän sovelletaan ID:n viestin sisällölliseksi paljastavia laskelmia, näitä ei osata tehdä vaan sanotaan "I do not need FSCO/I to tell me that an intelligent agency was involved." mutta sitten kun esillä on jokin jonka viesti on jo dekoodattu niin sitten tilanne onkin niin, että aivan sama henkilö kertoo että "Also FSCO/I will tell you if an intelligent agency is required to bring the thing into existence." Eli kun konteksti on selvä, ja viesti kääntyy englannin kielelle, on se sitten kontekstittomasti tunnettu. Mutta ennen tätä selvittämistä ei laskelmia joilla arvioidaan onko se designiä vai ei osatakaan soveltaa. Tämä on oireellista. Ja on hämmentävää, miten erilaisia menetelmiä ja sivistyssanarykelmiä mitä ID:n kannattajat käyttävätkin, niissä on kaikissa se sama oleellinen ongelma
Jos otamme vaikka SETI -esimerkin ja saamme radioteleskoopista tavaraa, miten voimme erottaa onko viesti satunnaista kohinaa, lainomaista rytmistä toimintaa vai merkityksellinen viesti. ID perimmiltään ottaa kohteita jotka muutenkin tiedämme edustavan Suunnittelua ja väittää että ne vastaavat näitä heidän taianomaisia konseptejaan. Ja väittävät että tietyt, heidän teologiassaan merkittävät kohteet, kuten DNA, myöskin heijastaa näitä samoja periaatteita. Mutta tosiasiassa nämä esimerkit näyttävät miten he tulkitsevat aineiston sen mukaan mitä siitä kerrotaan. He osaavat varmasti erottaa onko DNA:n viesti satunnaiskohinaa vai ei kertomalla ensin onko se DNA:ta. Loput päättelee heidän teologiansa. Tätä prosessia ei tietenkään voi pitää tieteellisenä ajatteluna. ID ei siis tunnista menetelmillään mitään viestiä, vaan kun muut keksivät miten se on viesti, he tästä röyhkeästi päättelevät että heidän epämääräinen laskukaavastonsa jota ei voi muutoin käyttää mihinkään, varmasti antaisi tässä kohden oikeita tuloksia. Koska he sanovat että nämä luvut mittaavat näitä asioita. Tämä on hyvin hyvin kummaisaa.
Mitä tämä epäonnistuminen tarkoittaa?
Väittäisin että huomatessaan vaikeuksia viestien tunnistamisessa UD:ssa on itse asiassa demonstroitu juuri se, miten konteksti tarvitaan jotta voidaan sanoa että kohde on todella design. Ja tämä todistaa sen, että Intelligent Designin perusteesi on hyvin heikoilla. Sen mukaanhan Suunnittelijan intentioista ja Suunnittelijan luonteesta ei tarvitse tietää mitään, koska kohteet heijastavat jotain sellaista ominaisuutta kuten CSI -informaatiota (ja muita ID -konsepteja) jota voidaan vain tunnustaa kohteista. Ja että tämä tunnistustapa on hyvä keino, koska vaikka ei voida mitenkään osoittaa että jokin kohde ei olisi Suunniteltu, niin tässä tapauksessa prosessissa eliminoidaan se, että kohde olisi voinut syntyä luonnollisin prosessein kuten algoritmein, luonnonlaein tai sattumalta.
Ja nyt sitten haasteille asetetaan tämänlaisia rajoitteita, koska menneistä haasteista on huomattu, että erilaisin menetelmin käsitellyt älylliset viestit eivät niin vain erotukkaan esimerkiksi satunnaiskohinasta (heikko pakattavuus) tai luonnonlakien tuottamasta merkkijärjestelmistä (korkea pakattavuus). ID väittää kykenevänsä erottamaan luonnolliset merkkijärjestelmät älyn tuotoksista, joten epäonnistuminen on kova paikka. Haasteiden pitää olla nokkavia mutta sellaisia että niissä ei voisi hävitä. Helpoin tapa tehdä tämä on tietysti asettaa keinotekoisia esteitä vastapuolelle. Riippumatta siitä onko tämä rajoite täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tässä pitäisi todistaa. (Kuten tässä haasteessa ilmiselvästi kävi.)
 |
| Miksi he vihaavat minua? Tarkastelujeni mukaan koko Uncommon Descent -blogi on minun ja kollegoideni tuottamaa materiaalia. Olisivat kiitollisia! |
Ja toisaalta miksipä tätä ei tehtäisi. Dembskin "universal propability bound" (upb) yritti ratkaista tätä antamalla luvun 10150 jonka hän oli laskenut näkyvän universumin koosta ja kvanttien liikkeistä, jotka hän oli kertonut yhteen. Jotka hän oli olettanut tyystin satunnaisiksi.
1: Ajatus on lähtökohdiltaan huono, että universumi on nykytiedon mukaan suurempi kuin pelkkä näkyvä universumi. Inflaatio heikentää näkyvyyttä siten että emme edes teoriassa voi nähdä tietyn rajan ulkopuolelle. Ja lisäksi jo atomien olemassaolo kertoo siitä että tosiasiassa kvantit eivät heilahtele satunnaisesti satunnaisiin kombinaatioihin, eikä universumi ole täysin satunnainen koska siellä on vähintään yksi luonnonlaki. (Enemmänkin.) joten Dembskin arvioissa on muutoinkin syviä puutteita. Dembskin arviot kun muuttuvat kontekstin mukana. Ja eliminointiprosessi tässä upb -ympäristössä vaatisikin kaikkien relevanttien ja mahdollisten, myös eikeksittyjen, luonnonlakien vaikutuksen tunnistamista jotta voitaisiin sanoa että sen takana ei todella ole lainomainen prosessi. Jota taas tarvitaan siksi että ID ei olisi aukkojen Jumala argumenttivirhe joka hyppäisi "emme tiedä miten on syntynyt" -selityksestä siihen että "tiedämme että sen takana on Suunnittelija". (Joka pitää sisällään ristiriidan : Jos emme tiedä emme voi tästä päätellä että tiedämme.) Ja upb -ajatuksen rakenne itsessään pakottaa tähän ajatuskehään, joten selvästi jotain muutoksia tarvitaan.
1.1: Ja kuten eräs todennäköisyyksiä miettinyt Diplomi -Insinööri näki asian ; Hänestä universal propability bound oli jo ensivilkaisulta "aivan saatanan typerä" koska se ei itse asiassa laskenut sitä millä todennäköisyydellä universumissa syntyisi näin tarkkaa informaatiota. Vaan itse asiassa teoreeman perusteella pitäisi sanoa että 50% kaikista niin paljon CSI:tä sisältävistä informaationpätkistä pitäisi syntyä sattumalta ihan odotetusti. Kuitenkin Dembski nimenomaan otti tämän rajana jonka jälkeen jos luonnosta löytyy mitään niin kompleksista, niin sen takana täytyisi olla Suunnittelija. Tämä vihjaa että tässä lukuarvoissa on hyvin syvällisiä ja valtavia valuvikoja.
Mutta tämä ei toki muuta sitä että hieman sympatiseeraan ID:läisiä tässä asiassa. Sillä meillä ei ole "äärettömästi aikaa". Nuoren maan kreationistien parissa on usein tiedostettu että äärettömästä määrästä apinoita ei tarvitse välittää jos käytettävissä oleva aika on lyhyt. Mutta OEC ja ID -puolella ollaan sitten astetta vahvemmin vastustamassa tätä periaatetta. (Mikä on jossain määrin hilpeää koska moni kreationisti pitää Dembskin tuloksia absoluuttisina ja koskemattomina koska ne ovat matematiikkaa. Ja että on "matemaattinen tosiasia" että informaatio vaatii lähteen jossa on enemmän informaatiota. Koska Dembskin wtf. Tämä "infinite monkey theorem" on sekin perimmiltään matematiikkaa.) Toki asia voitaisiin hoitaa pelkästään merkkijonon pidentämisellä. Johon tämän mainitun ID -haasteen merkkipituusrajoitekin itse asiassa viittaa.
Toki se jättää yhä huomaamatta sen, mitä Diplomi -insinööriltä saamani lausunto kertoo jopa luonnontieteellisistä havainnoista ; Osa tieteellisistä löydöistä jotka täyttävät kovatkin tilastolliset rajat ovat itse asiassa vääriä positiivisia (false positive). Tiedämme että osa vallitsevan tieteen tunnustamista luonnonlaeista on tilastojen valossa väärin, mutta emme tiedä mitkä prosentit.
Mutta pääasiani sille miksi en hyväksy ID:n tapaa pelata "haasteineen" on se, että he eivät pelaa reilua peliä. Kun teoriana on että informaatio ei tarvitse kontekstia, tämä pitää demonstroida jotenkin muuten kuin vaatia tarkkaa kontekstia jotta merkkijono hyväksytään "sopivaksi". ID:n ongelmana itse asiassa onkin se, että (1) Dembskin alkupään informaatioversiot olivat jotain jossa konteksti oli hyvin heppoinen ja jossa tehtiin laskelmia ja todennäköisyysarvioita. Ne vain sitten havaittiin syvällisesti vääriksi. (Tai oikeastaan helpoilla tavoilla vääriksi.) Oli siis piirre jonka määrää voitiin laskea ja arvioida, mutta joka ei sitten kertonut mitään sellaista mitä sen väitettiin kertovan. (2) Uusilla tavoilla asioita on epämääräistetty. Ja uudelleenmääritelty. Ja muutenkin kikkailtu. Ja tämän seurauksena minkään CSI -pitoisuuksia ei oikeasti voida enää arvioida ilman että olisi hyvinkin tarkkarajainen konteksti. Mutta ID ei silti ole luopunut väiteestään siitä että Suunnittelijan luonteesta ja tavoitteista tarvitsisi tietää.
Tälläistä mallia ei voi soveltaa eikä tätä kautta voida tietenkään väittää että "DNA:ssa todella on CSI -piirre joka ylipäätään tarvitsee yhtään minkään selityksen". Lisäksi en pidä ylenmääräisestä "fiksoitumisesta ikuisiin apinoihin". (Heil Kitler!) ID:ssä yksinkertaisesti keskitytään liiaksi yksittäisiin havaintojoukkoihin ja niiden permutaatioihin. Ne taas kaikki ovat useinkin yhtä epätodennäköisiä, ja erityisyys viittaa enemmän synkronisiteetin kaltaisiin psykologisiin - ja pahimmillaan suoraan taikauskoisiin merkitysten näkemiseen jossa esimerkiksi nähdään itselle suunnattuja henkilökohtaisia viestejä teelehtien asennossa kupin pohjalla. Kombinaatioiden arviointi taas on oleellisesti vähemmän taikauskoista. Mutta se vaatii sitten kontekstin tajua.
Eli lyhyesti;
Eli vaikka - tai oikeastaan juuri siksi että - UD -blogissa oma ideani haasteen ratkaisusta torjuttiinkin "ei oikeana yrityksenä kommunikoida", niin korostan että Voynichin käsikirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten älyllisen viestinnän merkkejä haetaan nimenomaan kontekstin tunnistamisella. Ruggin huomio on tärkeä, se ratkaisi ongelman kombinatorisesti. Mutta toisaalta Voynichin käsikirjoituksesta on myös yritetty todella purkaa auki kieltä. Ja sanoja onkin löytynyt. "The manuscript has a lot of illustrations of stars and plants. I was able to identify some of these, with their names, by looking at medieval herbal manuscripts in Arabic and other languages, and I then made a start on a decoding, with some exciting results." Konteksti on kaikki kaikessa.
Siksi toivotankin ID -läisille onnea projektissaan. Projektissaan jossa tärkein yksittäinen tehtävä on se, miten DNA:n sisältämä CSI voidaan kuvata englannin kielellä. (Tai jollain muulla kielellä joka sitten käännetään englannin kielelle.) Tässä onnistumisen välttämättömyys näyttääkin olevan se tieteellinen sisältö joka tähän "haasteeseen" sisältyi ja josta se kertoi. Väitän että tämä ei ollut sitä mitä UD:ssa haluttiin. Mutta kuten sanottua, tekijän intentioilla ei ole aina niin suuresti merkitystä. Kontekstilla on sen sijaan paljonkin. Ja siksi, UD -haasteiden hengessä, vaadinkin että tämä vaatimaton prosessi toteutetaan. Ja ennen tätä sanon vain sen, että yritykset löytää mitään Suunnittelua Designin takana on pelkkää "ei oikeaa yritystä kommunikoida".
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Onnistuminen ja luotettavuus.
"We may think we're being scientists, but we're actually being lawyers."(Jonathan Haidt)
Tuore tuttavuuteni, "Philosophical Disquisitions" -blogi kertoo historiallisesta ajattelutavasta. Siinä ajateltiin että Jumala on voittajien puolella. Eli käytännön onnistuminen kertoi oikeasta maailmankuvasta ja oikeasta metafysiikasta. Tämä on olennaisessa osassa esimerkiksi siinä, miten Konstantinus suuren uni muuttui merkittäväksi todisteeksi kristinuskon toimivuudesta. Kun hän näki unen joka kertoi että "Tässä merkissä olet voittava", ja kun hän totteli unta ja voitti taistelun, muuttui uni ikään kuin ennustukseksi joka oli toteutunut. Jos uni ei toteutunut ja voittoa ei tullut, se unohdettiin koska vain voittaneet unet olivat "Tosi Maailmankuvaa".
Sama logiikka toimi myös keskiaikaisessa kaksintaisteluperinteessä. Kaksintaistelujen oikeuttamisen takana oli kunnia ja kunniattomuus. Voittaja nähtiin joksikin jonka pyrintöjä Jumala komppasi. Voittaminen kertoi siis siitä että voittajalla oli Tosi Maailmankuva ja Tosi Pyrkimykset.
Nykyhistoriantulkitsija näkee tämän tietysti helposti tapana jolla oikeutetaan sitä että "historia on voittajien kirjoittamaa." Eli asia nähdään manipuloivana. "Philosophical Disquisition" muistuttaa tässä kuitenkin siitä, miten maailmankuvamme on itse asiassa muuttunut hyvinkin radikaalisti noista ajoista. Esimerkiksi Alvin Plantingan argumentaatio nojaa ajatukselle, että pärjääminen ei ole sama asia kuin oikeassaolo. Hänhän on esittänyt että naturalismilta puuttuu tae juuri siksi että "adaptatiivinen" ei tarkoita samaa kuin "olla oikeassa". Totuusarvon sijasta katsotaan oikeaa ulkoista reagointia. Sen sijaan Plantingan mukaan kristityillä on tae, jolloin he voivat luottaa että oikeassolo on mukana.
Huomio on minusta varsin mielenkiintoinen ja jopa tärkeä. Ja moni, kuten minä, pitää selviönä että ihminen ei ole luonnostaan totuudessa elävä rationaalinen olento. Ihmiset hankkivat kummallisia uskomuksia vain siksi että se vahvistaa henkiinjäämistä, kuten esimerkiksi vahvistaa ryhmää. Näin uskonnolle saadaan tilaa. Ei siksi että uskonto olisi Totta, vaan siksi että uskomiseen uskomisessa on takana jotain perää. "Philosophical Disquisitions" nostaakin täsä esiin David Sloan Wilsonin näkemyksen, jonka mukaan "the beliefs are selected for their social benefits, not for their ability to track the mind-independent truth. In the case of by-product theories, the beliefs are produced by a mechanism with a propensity for making type 1 (false positive) errors." Eli ihmiset ovat virittyneet tunnistamaan Jumalan kaltaisia olentoja vaikka niitä ei olisi olemassa, koska siitä on etua. Ihmisten järkevyys onkin enemmän sitä, että he vakuuttavat muita siihen näkemykseen jota he itse kannattavat ja vakuuttuvat muiden näkemyksistä myös sosiaaliset edut mielessä. Totuusarvo jää tässä etäälle.
Tämä selittääkin osaltaan pseudotieteiden menestystä. Sillä jos intuitiomme ovat erehdykelle alttiita, tiede voi varsin helposti tuottaa intuitionvastaisia tuloksia. "Philosophical Disquisitions" kertookin että "the content of scientific beliefs need not be consistent with commonsense, all that matters is that the method used to derive those beliefs is consistent with commonsense. Indeed, scientific beliefs are quite often counter-intuitive."
"The Science why we don't believe in science" -juttu miettii samaa kysymystä, jonka se tiivistää paradoksiin siitä "miten evoluutio kehittää ihmisiä jotka eivät usko evoluutioon". (Tämä on tietysti kysymys jonka skientistisen evolutionistin on selitettävä.) Sekin kertoo ryhmään kuulumisen merkitystä oman ennakkonäkemyksen tukemiselle, assimilaatiolle. Sen mukaan monessa tilanteessa päättely muistuttaakin enemmän sosiaalista oikeudenkäyntiä kuin totuusarvoa punnitsevaa perustelua. Tämä tarkoittaa sitä että meillä ihmisillä on mielessään ennaltapäätetty voittoasema, oma mielipide, jota puolustetaan agendalla joka pyrkii puolustamaan sitä mahdollisimman hyvin. Ja sitten sitä viedään läpi sillä tavalla että "tiettyjä virheitä ja puutteita" sallitaan omalle näkemykselle. "Our "reasoning" is a means to a predetermined end-winning our "case"-and is shot through with biases. They include "confirmation bias," in which we give greater heed to evidence and arguments that bolster our beliefs, and "disconfirmation bias," in which we expend disproportionate energy trying to debunk or refute views and arguments that we find uncongenial."
Kaksintaistelun lopputuloksen ratkaisevuuteen ei enää uskota tieteessä. Mutta oikeasti tila ei kuitenkaan ole paljon muutakaan. Kuitenkin tässä on huomattava, että intuition luotettavuuden romahduttaminen ei vielä tarkoita samaa kuin tieteen tukeminen.
Itse kannatan toki sitä että tieteelläkään ei ole lopullista varmuutta. Se on vain "ainut mitä meillä on". En usko että nousemme inhimillisen, puutteellisen, ajattelumme yläpuolelle. Voimme toimia vain parhaamme mukaan. Ja näin tiede latistuu "eilopullisestivarmaan" näkemykseen, jossa metodologia, jaettu perustelukenttä, on ainut vertailukohta joka on. (Minun puolestani jos et luota empiriaan, niin siitä vaan. Mutta en sen jälkeen välitä paskaakaan mitä sanot. Minua kiinnostaa vain argumentaatio jota käydään tällä tietyllä perustelukentällä.)
Mutta voidaan silti leikkiä mukana ja kokeilla mitä käy jos leikitään "sillä toisella puolella".
Moni lähestyykin tieteen tukemista Plantingan tapaan ; Annetaan intuitiolle warrant, eli pidetään sitä varmana ja luotettavana ja koska tieteellinen metodi sopii monin paikoin intuitioon, saa koko tieteellinen järjestelmä tätä kautta tukea. Ja koska tiedettä voidaan tukea, voidaan samalla systeemillä saada tukea myös Jumalalle ja yliluonnolliseen uskomiselle. Tämä perustelu rakentuu selkeästi analogiseen päättelyyn.
Tässä on hyvä huomata ero, joka on a priorisen mahdollisuuden ja käytännön välillä. Voidaan nimittäin sanoa että tiede on paljon vahvemmilla kuin uskonto; Taistelun voitto on vain valtaa ja mahdin antamaa oikeutusta, mutta esimerkiksi jos tehdään keksintö, siihen liittyy teoria toimintaperiaattesta. Näin esimerkiksi teorioita testataan eri tavalla kuin väitteitä Jeesuksen ylösnousemuksesta. Ja niin kauan kuin naturalistinen koe ei ole liittämässä uskonnollista väitettä todellisuuteen, on selvää että uskonnon samankaltaisuus tieteen kanssa vähenee ; Epäanalogisuus heikentää argumenttia.
Näin saadaan kohtuullisen helposti hyväksyttävissä oleva argumentti jossa selitetään että Teologis-hengelliset konseptit ovat hyvin erilaisia tieteellisten teorioiden kanssa; Ihmeet ja Jumalalliset interventiot ovat luonteeltaan ennustamattomia, inkoherentteja, eitoistuvia, niissä ei ole ennustusvoimaa, ne eivät ole kumottavissa... Ja niiden vastapainoksi tieteelliset uskomukset ovat kaavamaisia eli niillä on koherenttia ennustavuutta. Ne voidaan jopa kumota. Tieteellisistä teorioissa on mahdollista löytää aukkoja, koska ne asettavat itsensä alttiiksi kritiikille. Ja niiden käsitteistöön liittyy empiriaan. ~ Mutaatiot, mustat aukot ja jopa gravitonit ovat empiirisesti paljon varmennetumpia kuin Jeesus. Logiikka ja tieteen metodologia ovat sellaisia että niiden toimintarakenteesta voidaan debatoida ja ne voidaan ymmärtää. "yliluonnollisissa tieteissä" asiat taas ovat väitteenomaisempia - ja siksi siinä on niin valtavasti eri mielipiteitä ja innokkaita eksperttejä omine näkemyksineen.
Tilanne ei selvästi ole samanlainen molempiin suuntiin. Näin uskonnon varmuuden vahvistaminen vaatii aivan erilaisia painotuksia kuin tiede. Eli jos katsotaan että tiede on "kehitettyä intuitiota", joutuu väistämättä ottamaan etäisyyttä epäanalogiseen uskontoon. Hänen täytyy pitää tärkeänä asioita, jotka tekevät uskonnon maailmasta epäuskottavamman. Ja jos lähestyy uskontoa, etääntyy samasta syystä tieteeseen luottamisesta.
1: Tietysti tämänlainen analogiaan perustuva debunkkaus on eri asia kuin "lopullinen ja ehdoton kumoaminen". Mutta debunkkaus on debunkkausta. Jokin näkemys on paremmin perusteltu kuin toinen. Jolloin se toinen on huonommin perusteltu. Tästä erosta jokaisen pitäisi tietää kumpaa on hyvä kannattaa..
maanantai 3. tammikuuta 2011
Valhe, emävalhe, tilastonikkarointi.
Ihmiset eivät jostain syystä pidä tilastotietoa kovinkaan mielenkiintoisena ilmiönä. Silti kaikki vetoavat mielellään tilastoihin. Ja toisaalta huijareiden huomaaminen tuntuu kiinnostavan ihmsiä usein aika paljonkin. Tätä kautta skeptikolle tarjoutuu tietysti tilaisuus yrittää tehdä tilastotieteestä kiinnostavampaa sitä kautta miten meitä voidaan huijata arkielämässä niillä tilastoilla. (Toki kaikenlaisia virheitä voidaan tehdä myös viattoman vahingossa huolimattomuuden tai ymmärtämättömyyden vuoksi. Mutta huijaus on mediaseksikkäämpää.)
Asiallisesti lähestyen tilastotieteessä on kolme vaihetta. On otoksen valinta, eli tietojen kerääminen. Tämän jälkeen on aineiston käsittely. Ja tämän jälkeen on aineiston esittely, presentaatio. Huijaamista voidaan tehdä missä tahansa vaiheissa.
On ehkä mielenkiintoista miettiä sitä, että itse asiassa usein huijaaminen kannattaakin tehdä siten, että tekee väärin vain yhdessä osiossa. Silloin muiden osioiden kohdalla voi kertoa vuolaastikin niiden teosta. Ihmiset huomaavat niiden tarkkuuden ja koko juttu vaikuttaa vakuuttavalta. Siksi ei lienekään yllättävää, että usein tilanne onkin juuri näin. Sitä ei esitetä väärä dataa väärinkäsiteltynä, siinä olisi turhan monta virhettä josta jäädä kiinni.
Otoksessa voidaa tehdä virheitä. Silloin ei napata riittävästi aineistoa. Tai aineistoa ei ole satunnaistettu tai valikoitu muutoin niin, että niiden voisi uskoa vastaavan olennaisesti koko massaa, jolloin puhutaan systemaattisesta virheestä joka vääristää tuloksen. Itse asiassa aineisto voidaan myös keksiä hatusta ja vain väittää että se on todella tehty.
Käsittelyssä on huomattava monenlaisia mutkia. Esimerkiksi:
1: Esimerkiksi jos arvioidaan prosenttiosuuksia, ei kannata mennä ryhmien kokoon liittyvään ansaan. Jos meillä on nyt ryhmä A ja ryhmä B. A:ssa on pieni prosenttiosuus x:iä. Ja A on kooltaan pieni. Ryhmä B on kohtuullisen kokoinen ja siinä on kohtuullinen prosenttiosuus x:iä. Jos ryhmää A suurennetaan rajusti, sen x:än prosenttiosuutta voidaan kasvattaa. Tämä näyttää tasa -arvoistumiselta. Mutta kun ryhmät A ja B lasketaan yhteen, voikin käydä niin että A+B oli ennen muokkailua isompi prosenttiosuus x:iä, kuin jälkeen muutoksen.
2: "Yksi miljoonasta on kontekstissa". Eli jos se, että kahdella ihmisellä on "1:1000000" mahdollisuus jakaa sama DNA profiili, ja ollaan 6 miljoonan suurkaupungissa, tiedetään itse asiassa että kaupungissa on keskimäärin 6 tyyppiä jotka jakavat saman DNA -profiilin. Oikeudessa "yksi miljoonasta" voisi vaikuttaa että syyllisyyden mahdollisuus olisi hyvin pieni. Mutta jos sanotaan "kaupungistamme vain 6 jakaa tälläisen profiilin" tulkinta näyttää tuomitulle leppoisammalta.
3: Tappouhkaustilastoharhan kautta voidaan lähestyä väkivaltarikoksia. Uhkailija toteuttaa uhkauksensa prosentuaalisesti hyvin harvoin. Siksi uhkailu voi tuntua irrelevantilta oikeudessa. Mutta samanaikaisesti voi olla totta tilasto, jonka mukaan uhkailtujen kuoltua murhattuna uhkaaja on yllättävän usein teon takana, sama tilanne näyttää erilaiselta, jos uhkailtu onkin murhattu ja tässä ruoditaan hänen kuolemaansa.
4: False positive -ilmiö, jossa jos haussa on harvinainen tautia testillä joka antaa luotettavasti oikeita hälytyksiä ja antaa joskus harvoin vääriä hälytyksiä johtaa usein tilanteeseen, jossa saatu diagnoosi ei tarkoita juuri mitään: Joukossahan on sekä tunnistettuja sairaita ja väärin tunnistettuja terveitä ja näillä apukeinoilla voidaan melko pienellä vaivalla hakea sellaiset luvut, että ne menevät esimerkiksi tasan.
5: Jalkavirhe. Vaikka ihmiset ovat keskimäärin keskimääräistä tyhmempiä, jalkojen kohdalla useimmilla ihmisillä on keskimääräistä enemmän jalkoja. Koska jalkojen määrä on yleisesti ottaen vakio lukuunottamatta amputoituja mutantteja jotka ovat poikkeuksellisia mutta vaikuttavat jalkojen määrään vain tiettyyn suuntaan. (Ylimääräiset mutanttijalat ovat todella paljon harvinaisempia kuin amputoidut jalat. Joten voitte unohtaa ne.)
6: Korrelaatio ja yhteys eivät ole ihan sama asia. Auringonlasit eivät ehkäise flunssaa, vaikka asioilla on yhteys. Flunssaa sairastetaan talvella ja aurinkolaseja käytetään useimmiten kesällä. Tilastollinen yhteys voidaan taatusti kaivaa.
Yllättävää kyllä presentaatio tarjoaa kenties rajuimmat harhautukset. Esimerkiksi mitta -asteikon käyttäminen vaikuttaa todella paljon. Jos esimerkiksi pystyaseteikolla ei näy nollaa, vaan näytetään vaikkapa vain käyrän yläosia voidaan usein tarkkailla muutosta paremmin ; Muutokset näyttävät dramaattisilta kun valtaosa pylväästä on ikään kuin "piilossa". Tämä leikkaaminen voi harhauttaa luulemaan että erot ovat prosenttiosuuksia.
1: Joskus tosin on kätevää katsoa vain yläosaa, esimerkiksi pörssikursseissa muutokset ovat usein kokonaisuutta tuijottaen pieniä. Niillä pelaajilla on käytössä paljon osakkeita, joten pienistä virroista saadaan aikaan merkittäviä muutoksia. Kysymys onkin siitä onko presentaatio oikeassa kontekstissaan.
Aineistoa voidaan myös "leikata", jolloin vain jokin osa näkyy. Näin esimerkiksi selvästi pitkällä ajalla melko tasaista mutta kuitenkin jonkin verran aaltomaista vaihtelua (on hyviä ja huonoja vuosia jotka kuuluvat alaan) näyttävä yrityksen liikevaihto voidaan saada näyttämään menestyksekkäältä tai tappiota kohti luisuvalta valikoimalla tarkasteltavaksi taktiset "edelliset viisi vuotta".
Esityksessä myös lukemaväli vaikuttaa runsaasti. Jos kaaviolle annetaan pystysuuntaan paljon tilaa, kaaviossa olevat muutokset näyttävät isommilta. Syntyy korkeita kaaria. Jos pystysuuntaan annetaan paljon mittaritilaa, voidaan lasku näyttää vaikka 2 ruutua korkeana suhteessa yhteen vaakasuunnan asteikkoon. Ja toisessa ero on vain 1 ruudun. Ei siksi että romahdus olisi pienempi, vaan siksi että ruudunväli tarkoittaa ensimmäisessä pienempää muutosta. Samaan tapaan vaakatason lukemavälin kasvattaminen tasoittaa aaltoja. Oikeasti aineisto ei muutu mihinkään, vain sen esitystapa.
Itse asiassa asioiden esittäminen onkin luultavasti yksi keskeisin tilastotieteen "väärinkäyttömuoto". Skeptikot tuntuvat usein keskittyvän virhepäätelmiin, jossa on katsannon alla tutkimusmenetelmät. Ne ovatkin toki mukavaa älyllistä leikkiä. Kuitenkin tuntuu että presentaatiota ei korosteta tarpeeksi. Vaikka tällä onkin hyvin suuri vaikutus. Ehkä syynä on se, että skeptikot eivät yleensä jaksa panostaa niin paljoa retoriikkaan. Ehkä he myös optimistisesti luottavat että ihmiset ymmärtävät esitysten sisällön jos se on tehty hyvin. Kuitenkin itsellenikin tilastoesityksissä käy helposti niin, että se miltä se näyttää vaikuttaa yllättävänkin paljon. Tästä kuvasta syntyy ikään kuin ensivaikutelma, jota on vaikeaa pyyhkiä pois.
Asiallisesti lähestyen tilastotieteessä on kolme vaihetta. On otoksen valinta, eli tietojen kerääminen. Tämän jälkeen on aineiston käsittely. Ja tämän jälkeen on aineiston esittely, presentaatio. Huijaamista voidaan tehdä missä tahansa vaiheissa.
On ehkä mielenkiintoista miettiä sitä, että itse asiassa usein huijaaminen kannattaakin tehdä siten, että tekee väärin vain yhdessä osiossa. Silloin muiden osioiden kohdalla voi kertoa vuolaastikin niiden teosta. Ihmiset huomaavat niiden tarkkuuden ja koko juttu vaikuttaa vakuuttavalta. Siksi ei lienekään yllättävää, että usein tilanne onkin juuri näin. Sitä ei esitetä väärä dataa väärinkäsiteltynä, siinä olisi turhan monta virhettä josta jäädä kiinni.
Otoksessa voidaa tehdä virheitä. Silloin ei napata riittävästi aineistoa. Tai aineistoa ei ole satunnaistettu tai valikoitu muutoin niin, että niiden voisi uskoa vastaavan olennaisesti koko massaa, jolloin puhutaan systemaattisesta virheestä joka vääristää tuloksen. Itse asiassa aineisto voidaan myös keksiä hatusta ja vain väittää että se on todella tehty.
Käsittelyssä on huomattava monenlaisia mutkia. Esimerkiksi:
1: Esimerkiksi jos arvioidaan prosenttiosuuksia, ei kannata mennä ryhmien kokoon liittyvään ansaan. Jos meillä on nyt ryhmä A ja ryhmä B. A:ssa on pieni prosenttiosuus x:iä. Ja A on kooltaan pieni. Ryhmä B on kohtuullisen kokoinen ja siinä on kohtuullinen prosenttiosuus x:iä. Jos ryhmää A suurennetaan rajusti, sen x:än prosenttiosuutta voidaan kasvattaa. Tämä näyttää tasa -arvoistumiselta. Mutta kun ryhmät A ja B lasketaan yhteen, voikin käydä niin että A+B oli ennen muokkailua isompi prosenttiosuus x:iä, kuin jälkeen muutoksen.
2: "Yksi miljoonasta on kontekstissa". Eli jos se, että kahdella ihmisellä on "1:1000000" mahdollisuus jakaa sama DNA profiili, ja ollaan 6 miljoonan suurkaupungissa, tiedetään itse asiassa että kaupungissa on keskimäärin 6 tyyppiä jotka jakavat saman DNA -profiilin. Oikeudessa "yksi miljoonasta" voisi vaikuttaa että syyllisyyden mahdollisuus olisi hyvin pieni. Mutta jos sanotaan "kaupungistamme vain 6 jakaa tälläisen profiilin" tulkinta näyttää tuomitulle leppoisammalta.
3: Tappouhkaustilastoharhan kautta voidaan lähestyä väkivaltarikoksia. Uhkailija toteuttaa uhkauksensa prosentuaalisesti hyvin harvoin. Siksi uhkailu voi tuntua irrelevantilta oikeudessa. Mutta samanaikaisesti voi olla totta tilasto, jonka mukaan uhkailtujen kuoltua murhattuna uhkaaja on yllättävän usein teon takana, sama tilanne näyttää erilaiselta, jos uhkailtu onkin murhattu ja tässä ruoditaan hänen kuolemaansa.
4: False positive -ilmiö, jossa jos haussa on harvinainen tautia testillä joka antaa luotettavasti oikeita hälytyksiä ja antaa joskus harvoin vääriä hälytyksiä johtaa usein tilanteeseen, jossa saatu diagnoosi ei tarkoita juuri mitään: Joukossahan on sekä tunnistettuja sairaita ja väärin tunnistettuja terveitä ja näillä apukeinoilla voidaan melko pienellä vaivalla hakea sellaiset luvut, että ne menevät esimerkiksi tasan.
5: Jalkavirhe. Vaikka ihmiset ovat keskimäärin keskimääräistä tyhmempiä, jalkojen kohdalla useimmilla ihmisillä on keskimääräistä enemmän jalkoja. Koska jalkojen määrä on yleisesti ottaen vakio lukuunottamatta amputoituja mutantteja jotka ovat poikkeuksellisia mutta vaikuttavat jalkojen määrään vain tiettyyn suuntaan. (Ylimääräiset mutanttijalat ovat todella paljon harvinaisempia kuin amputoidut jalat. Joten voitte unohtaa ne.)
6: Korrelaatio ja yhteys eivät ole ihan sama asia. Auringonlasit eivät ehkäise flunssaa, vaikka asioilla on yhteys. Flunssaa sairastetaan talvella ja aurinkolaseja käytetään useimmiten kesällä. Tilastollinen yhteys voidaan taatusti kaivaa.
Yllättävää kyllä presentaatio tarjoaa kenties rajuimmat harhautukset. Esimerkiksi mitta -asteikon käyttäminen vaikuttaa todella paljon. Jos esimerkiksi pystyaseteikolla ei näy nollaa, vaan näytetään vaikkapa vain käyrän yläosia voidaan usein tarkkailla muutosta paremmin ; Muutokset näyttävät dramaattisilta kun valtaosa pylväästä on ikään kuin "piilossa". Tämä leikkaaminen voi harhauttaa luulemaan että erot ovat prosenttiosuuksia.
1: Joskus tosin on kätevää katsoa vain yläosaa, esimerkiksi pörssikursseissa muutokset ovat usein kokonaisuutta tuijottaen pieniä. Niillä pelaajilla on käytössä paljon osakkeita, joten pienistä virroista saadaan aikaan merkittäviä muutoksia. Kysymys onkin siitä onko presentaatio oikeassa kontekstissaan.
Aineistoa voidaan myös "leikata", jolloin vain jokin osa näkyy. Näin esimerkiksi selvästi pitkällä ajalla melko tasaista mutta kuitenkin jonkin verran aaltomaista vaihtelua (on hyviä ja huonoja vuosia jotka kuuluvat alaan) näyttävä yrityksen liikevaihto voidaan saada näyttämään menestyksekkäältä tai tappiota kohti luisuvalta valikoimalla tarkasteltavaksi taktiset "edelliset viisi vuotta".
Esityksessä myös lukemaväli vaikuttaa runsaasti. Jos kaaviolle annetaan pystysuuntaan paljon tilaa, kaaviossa olevat muutokset näyttävät isommilta. Syntyy korkeita kaaria. Jos pystysuuntaan annetaan paljon mittaritilaa, voidaan lasku näyttää vaikka 2 ruutua korkeana suhteessa yhteen vaakasuunnan asteikkoon. Ja toisessa ero on vain 1 ruudun. Ei siksi että romahdus olisi pienempi, vaan siksi että ruudunväli tarkoittaa ensimmäisessä pienempää muutosta. Samaan tapaan vaakatason lukemavälin kasvattaminen tasoittaa aaltoja. Oikeasti aineisto ei muutu mihinkään, vain sen esitystapa.
Itse asiassa asioiden esittäminen onkin luultavasti yksi keskeisin tilastotieteen "väärinkäyttömuoto". Skeptikot tuntuvat usein keskittyvän virhepäätelmiin, jossa on katsannon alla tutkimusmenetelmät. Ne ovatkin toki mukavaa älyllistä leikkiä. Kuitenkin tuntuu että presentaatiota ei korosteta tarpeeksi. Vaikka tällä onkin hyvin suuri vaikutus. Ehkä syynä on se, että skeptikot eivät yleensä jaksa panostaa niin paljoa retoriikkaan. Ehkä he myös optimistisesti luottavat että ihmiset ymmärtävät esitysten sisällön jos se on tehty hyvin. Kuitenkin itsellenikin tilastoesityksissä käy helposti niin, että se miltä se näyttää vaikuttaa yllättävänkin paljon. Tästä kuvasta syntyy ikään kuin ensivaikutelma, jota on vaikeaa pyyhkiä pois.
lauantai 2. tammikuuta 2010
OXXXOXXXOXXOOOXOOXXOO
Apophenia on psykologinen ilmiö, jossa ihmiset illuusionomaisesti havaitsee järjestystä ja merkitystä jossakin satunnaisessa. Merkityksettömyys näyttää merkitykseltä. Tilastotieteen termeillä kyseessä on aina Tyypin 1 virhe, false positive. Liika herkkyys yhteyksille johtaa siihen että ihminen näkee liian helposti jotain jota ei ole. Ilmiön tutkinta alkoi psykoottisten ihmisten tutkimuksessa.
Klaus Conrad esitti että se on "motivoimatonta yhteyksien näkemistä". Myöhemmin huomattiin että ilmiö koskee mielenterveydeltään aivan normaalejakin ihmisiä. Ilmiötä käytetään esimerkiksi joidenkin uskonnollisten kokemusten taustaselittämisessä.
Apophenia on melko laaja ihmisen harhatulkinnan ilmiö. Sen takana on muutamia erilaisia virheentekotapoja. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin seuraavat:
1: Clustering illusion on harha, jossa ihminen kokee että satunnaisissa merkkijonoissa on järjestystä, järjestysklustereita. Daniel Kahneman ja Amos Tversky liittivät tämän ilmiön ajattelun prosessointiin, heuristiikkaan. Mielemme käsittelee aineistoa, ja usein tavoitteena on löytää nopeasti "kohtuu hyvin toimiva ratkaisu" sen "täysin oikean vastauksen" sijasta. Thomas Gilovich, Robert Vallone ja Amos Tversky huomasivat että tämä näkyy esimerkiksi urheilujuontajien ja urheilun ystävien puheissa. Kilpailumenestyksessä esimerkiksi nähtiin "kausia", jollain oli onnea ja toisilla oli huonon onnen kausi. Tilastollinen käsittely näytti kuitenkin sattumaa. Vastaava taikausko on tietysti tuttua myös uhkapelien maailmassa.
2: Pareidolia taas on sitä että nähdään kuvissa ja kuullaan äänissä merkityksiä, jotka tuntuvat epätodennäköiseltä. Tämän vuoksi esimerkiksi väärinpäin soitetuissa nauhoissa voidaan kuulla viestejä jotka tulkitaan backmaskingiksi, joihin liitetään tarinoita manipuloinnista. Parapsykologian ystävät taas kuulevat nauhojen kohinassa puhetta, jonka he kokevat johtuvan kummitusten viestinnästä. Kuvien puolella ihmiset näkevät helposti kasvoja ja silmiä vaikkapa lautalattiassa.
3: Confirmation bias, jossa asioiden yhteensopivuus painaa enemmän kuin niiden sopimattomuus. Tässä on takana kaksi osaa: (1) Ensimmäinen puolisko ei ole apopheniaa, koska se johtuu assimilaatiosta. Odotuksemme ja maailmankuvamme painottavat tulkintaa, ja sen kanssa sopimaton hylätään ja siihen sopivat valikoidaan helpommin kuin pitäisi. (2) Sen toinen tyyppi, illusory correlation, sen sijaan on apopheniaa, koska siinä satunnaisten asioiden välissä vain nähdään yhteys. Vahvistusharhoja on hyvin monenlaisia:
___3.1: Forer efektissä ihmiset kokevat että jokin asia on räätälöity juuri heille sopivaksi, vaikka se sopiikin yleisemmin ihmisiin. Tämä vaikuttaa esimerkiksi yhtenä astrologian taustavoimana. Ihmiset kokevat satunnaiset sanajonot harvinaisen hyvin itseensä sopivina. Astrologiassa, kuten muissakin mukana on myös "muutakin vaikutusta" kuin apophenia. Odotukset, halut, toiveet ja maailmankuva vahvistavat räätälöintikokemusta : Esimerkiksi se että kuulijalle esitetään että se on juuri hänelle tehty vahvistaa tätä harhaa, samoin kuin se että arvion antajan kerrotaan olevan "asiantuntija" tai "kehittäjä" vahvistaa kokemusta siitä että arvio on osuva.
___3.2: Synchronicity on kokemus siitä että jos kaksi asiaa tapahtuvat samaan aikaan, koetaan niillä olevan yhteys toisiinsa vaikka asiat ovat tapahtuneetkin samanaikaisesti sattumalta. Sattuma saa siis ikään kuin merkityksen.
Apopheniaa vastaan käyty tärkein taisteluväline on aineiston käsittely ja itsekriittisyys. Conrad kirjoitti tästä seuraavasti "A Cognitive Approach to Situation Awareness: Theory and Applicationissa" : "While observations of relevant work environments and human behaviors in these environments is a very important first step in coming to understand any new domain, this activity is in and of its self not sufficient to constitute scientific research. It is fraught with problems of subjective bias in the observer. We (like the experts we study) often see what we expect to see, we interpret the world through our own personal lens. Thus we are extraordinarily open to the trap of apophenia."
Vaikka apophenia ilmiö itsessään ei tavoitteellista tai maailmankuvariippuvaista, nämä kuitenkin liittyvät siihen mutkan kautta. Maailmankuvaan ja sen antamiin odotuksiin sitoutuminen nimittäin tuottaa sokeita pisteitä, jotka vaikeuttavat harhautumisen huomaamista. Tehty virhe otetaan totena, eikä sitä tajuta virheeksi. Näin harha "näyttää, maistuu ja tuntuu" havainnolta.
1: Ja siksi apophenian varaan voidaan rakentaa monia ennakkokäsityksiä vahvistavia argumentteja. Esimerkiksi uhkapelimaailmassa taikauskon takana on sitäkin, että onnen vaihtelu on "kokemus" joka on pelureille "havainto". Se "selitetään" jollain asialla, kuten taikasukilla jotka on ollut jalassa "hyvän onnen kausina".
Vaikeaksi ilmiön tekee tietysti se, että hahmojen huomaaminen voi tarkoittaa sitä että henkilö näkee tavoitteita ja ideologioita jossakin, missä niitä ei ole, on sen erottaminen monista ryhmäpaineen avulla tuotetuista harhakäsityksistä hyvin vaikeaa. Niissähän jokin sääntö opetetaan, ja tästä syntyy motivoitua yhteyksien näkemistä. Tämä tarkoittaa sitä että jos salaliittoteoriajengi näkee yhteyksiä UFO:ista, se tulkitsee vaikka satunnaiset lehtiuutiset niin että niiden takana on jokin voima. Jokin toinen salaliittojengi voi nähdä samoissa jutuissa yhteyden illuminatin toimintaan. Se, että näitä yhteyksiä harjoitellaan huomaamaan kertoo että ne ovat maailmankuvan kautta rakennettuja harhoja. Tässä tulee helposti tulkinnallisia vaikeuksia. On esimerkiksi vaikeaa sanoa johtuuko jokin tietyn yksilön stereotypia (enemmän) ennakkoluuloista vai siinä että hän vahvistaa mielessään yhteyksiä väärin.
Otsikon nimi juontaa Thomas Gilovichin tutkimukseen. Siinä hän havaitsi, että ihmiset kokevat esimerkiksi tuon merkkijonon säännönmukaiseksi, vaikka sillä on kaikki satunnaisen merkkijonon ominaisuudet. Syynä on se, että ihmiset odottavat satunnaiselta merkkijonolta enemmän vaihduntaa kuin mitä satunnaisessa oikeasti on. Ihmisten satunnaiseksi kokemissa merkkijonoissa X jälkeen on useammin O kuin X, ja O:n jälkeen olisi useammin X kuin O. Ihmiset kokevat että jos asiat eivät ole vierekkäin, ne ovat satunnaisia. Hajallaan olo tuntuu sattumalta. Kuitenkin oikeassa satunnaisuudessa syntyy myös pieniä kohtia, klustereita, joissa asiat ovat yhdessä, rypäytyneenä.
Klaus Conrad esitti että se on "motivoimatonta yhteyksien näkemistä". Myöhemmin huomattiin että ilmiö koskee mielenterveydeltään aivan normaalejakin ihmisiä. Ilmiötä käytetään esimerkiksi joidenkin uskonnollisten kokemusten taustaselittämisessä.
Apophenia on melko laaja ihmisen harhatulkinnan ilmiö. Sen takana on muutamia erilaisia virheentekotapoja. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin seuraavat:
1: Clustering illusion on harha, jossa ihminen kokee että satunnaisissa merkkijonoissa on järjestystä, järjestysklustereita. Daniel Kahneman ja Amos Tversky liittivät tämän ilmiön ajattelun prosessointiin, heuristiikkaan. Mielemme käsittelee aineistoa, ja usein tavoitteena on löytää nopeasti "kohtuu hyvin toimiva ratkaisu" sen "täysin oikean vastauksen" sijasta. Thomas Gilovich, Robert Vallone ja Amos Tversky huomasivat että tämä näkyy esimerkiksi urheilujuontajien ja urheilun ystävien puheissa. Kilpailumenestyksessä esimerkiksi nähtiin "kausia", jollain oli onnea ja toisilla oli huonon onnen kausi. Tilastollinen käsittely näytti kuitenkin sattumaa. Vastaava taikausko on tietysti tuttua myös uhkapelien maailmassa.
2: Pareidolia taas on sitä että nähdään kuvissa ja kuullaan äänissä merkityksiä, jotka tuntuvat epätodennäköiseltä. Tämän vuoksi esimerkiksi väärinpäin soitetuissa nauhoissa voidaan kuulla viestejä jotka tulkitaan backmaskingiksi, joihin liitetään tarinoita manipuloinnista. Parapsykologian ystävät taas kuulevat nauhojen kohinassa puhetta, jonka he kokevat johtuvan kummitusten viestinnästä. Kuvien puolella ihmiset näkevät helposti kasvoja ja silmiä vaikkapa lautalattiassa.
3: Confirmation bias, jossa asioiden yhteensopivuus painaa enemmän kuin niiden sopimattomuus. Tässä on takana kaksi osaa: (1) Ensimmäinen puolisko ei ole apopheniaa, koska se johtuu assimilaatiosta. Odotuksemme ja maailmankuvamme painottavat tulkintaa, ja sen kanssa sopimaton hylätään ja siihen sopivat valikoidaan helpommin kuin pitäisi. (2) Sen toinen tyyppi, illusory correlation, sen sijaan on apopheniaa, koska siinä satunnaisten asioiden välissä vain nähdään yhteys. Vahvistusharhoja on hyvin monenlaisia:
___3.1: Forer efektissä ihmiset kokevat että jokin asia on räätälöity juuri heille sopivaksi, vaikka se sopiikin yleisemmin ihmisiin. Tämä vaikuttaa esimerkiksi yhtenä astrologian taustavoimana. Ihmiset kokevat satunnaiset sanajonot harvinaisen hyvin itseensä sopivina. Astrologiassa, kuten muissakin mukana on myös "muutakin vaikutusta" kuin apophenia. Odotukset, halut, toiveet ja maailmankuva vahvistavat räätälöintikokemusta : Esimerkiksi se että kuulijalle esitetään että se on juuri hänelle tehty vahvistaa tätä harhaa, samoin kuin se että arvion antajan kerrotaan olevan "asiantuntija" tai "kehittäjä" vahvistaa kokemusta siitä että arvio on osuva.
___3.2: Synchronicity on kokemus siitä että jos kaksi asiaa tapahtuvat samaan aikaan, koetaan niillä olevan yhteys toisiinsa vaikka asiat ovat tapahtuneetkin samanaikaisesti sattumalta. Sattuma saa siis ikään kuin merkityksen.
Apopheniaa vastaan käyty tärkein taisteluväline on aineiston käsittely ja itsekriittisyys. Conrad kirjoitti tästä seuraavasti "A Cognitive Approach to Situation Awareness: Theory and Applicationissa" : "While observations of relevant work environments and human behaviors in these environments is a very important first step in coming to understand any new domain, this activity is in and of its self not sufficient to constitute scientific research. It is fraught with problems of subjective bias in the observer. We (like the experts we study) often see what we expect to see, we interpret the world through our own personal lens. Thus we are extraordinarily open to the trap of apophenia."
Vaikka apophenia ilmiö itsessään ei tavoitteellista tai maailmankuvariippuvaista, nämä kuitenkin liittyvät siihen mutkan kautta. Maailmankuvaan ja sen antamiin odotuksiin sitoutuminen nimittäin tuottaa sokeita pisteitä, jotka vaikeuttavat harhautumisen huomaamista. Tehty virhe otetaan totena, eikä sitä tajuta virheeksi. Näin harha "näyttää, maistuu ja tuntuu" havainnolta.
1: Ja siksi apophenian varaan voidaan rakentaa monia ennakkokäsityksiä vahvistavia argumentteja. Esimerkiksi uhkapelimaailmassa taikauskon takana on sitäkin, että onnen vaihtelu on "kokemus" joka on pelureille "havainto". Se "selitetään" jollain asialla, kuten taikasukilla jotka on ollut jalassa "hyvän onnen kausina".
Vaikeaksi ilmiön tekee tietysti se, että hahmojen huomaaminen voi tarkoittaa sitä että henkilö näkee tavoitteita ja ideologioita jossakin, missä niitä ei ole, on sen erottaminen monista ryhmäpaineen avulla tuotetuista harhakäsityksistä hyvin vaikeaa. Niissähän jokin sääntö opetetaan, ja tästä syntyy motivoitua yhteyksien näkemistä. Tämä tarkoittaa sitä että jos salaliittoteoriajengi näkee yhteyksiä UFO:ista, se tulkitsee vaikka satunnaiset lehtiuutiset niin että niiden takana on jokin voima. Jokin toinen salaliittojengi voi nähdä samoissa jutuissa yhteyden illuminatin toimintaan. Se, että näitä yhteyksiä harjoitellaan huomaamaan kertoo että ne ovat maailmankuvan kautta rakennettuja harhoja. Tässä tulee helposti tulkinnallisia vaikeuksia. On esimerkiksi vaikeaa sanoa johtuuko jokin tietyn yksilön stereotypia (enemmän) ennakkoluuloista vai siinä että hän vahvistaa mielessään yhteyksiä väärin.
Otsikon nimi juontaa Thomas Gilovichin tutkimukseen. Siinä hän havaitsi, että ihmiset kokevat esimerkiksi tuon merkkijonon säännönmukaiseksi, vaikka sillä on kaikki satunnaisen merkkijonon ominaisuudet. Syynä on se, että ihmiset odottavat satunnaiselta merkkijonolta enemmän vaihduntaa kuin mitä satunnaisessa oikeasti on. Ihmisten satunnaiseksi kokemissa merkkijonoissa X jälkeen on useammin O kuin X, ja O:n jälkeen olisi useammin X kuin O. Ihmiset kokevat että jos asiat eivät ole vierekkäin, ne ovat satunnaisia. Hajallaan olo tuntuu sattumalta. Kuitenkin oikeassa satunnaisuudessa syntyy myös pieniä kohtia, klustereita, joissa asiat ovat yhdessä, rypäytyneenä.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Pelon mittasuhteet.
Barry Glassner on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi "The Culture of Fear ~ Why Americans Are Afraid of the Wrong Things - crime, drugs, minorities, teen moms, killer kids, mutant microbes, plane crashes, road rages & so much more." Siinä tutkitaan pelon kulttuuria, eli sitä mitten pelko esiintyy ihmisten puheissa ja diskursseissa. Samalla mietitään sitä miten nämä ovat mittasuhteissa näiden asioiden tapahtumisen määrään. Näin saadaan vahvasti esiin se, mitten ihmiset pelkäävät liikaa erikoisia asioita.Esimerkiksi pelkäämme vieraita ihmisiä emmekä tuttuja. Vaikka oikeasti suurempi todennäköisyys on että jos joudumme murhan, raiskauksen, ryöstön tai muun rikoksen kohteeksi, tekijä on tuttu eikä tuntematon. Ihmiset pelkäävät haiden hyökkäyksiä. Mutta auto -onnettomuudet huolettavat tuskin lainkaan. Sen sijaan korostetaan miten ei olla tarpeeksi huolissaan halloweenkarkkeihin piilotetuista partateristä.
1: Ironista kyllä, autoilussa syntyy paljon onnettomuuksia. Ehkä se nopeusvalvontaa tekevä ja autoja pysäyttelevä poliisi tekee tärkeämpää juttua kuin se joka tutkii jotain pankkiryöstöä tai jo tapahtunutta murhaa. Vaikka nämä poliisit aika usein saavatkin kuulla lausuman "Eikö teillä muka ole mitään tärkeämpää tekemistä?"
Glassner korostaa että syynä on esimerkiksi media joka näyttää uutisoinnissa poikkeuksellista tavallisen sijasta, opportunistiset poliitikot, yhden asian liikkeet.. nostavat asiat esille sellaisessa määrin mitä ne eivät ansaitse. Kuuluvuus muuttuu ikään kuin tärkeäksi, ja iso metelinpito aiheesta antaa kuvan siitä että asiaa tapahtuu koko ajan. Huolen määrä ei kerrokaan massahysteriasta vaan siitä että on syytä pelätä. Pelon kulttuuri leviää sanavalinnoilla, tilastojen valikoinnilla sekä tekemällä yliyleistäviä kannanottoja asioihin. Tehoja saadaan heittämällä todistamattomia väitteitä, epäilyksen ja suojelun nimissä - pahimmillaan jopa väärennöksiä apuna käyttäen. Haluttu mielikuva saadaan kääntämällä seuraus syyksi tai ottamalla yksittäistapaus tai yksittäistapauksia ja väittämällä että tämä on laajempi ilmiö josta nuo ovat osuvia esimerkkejä. Tai viittaamalla tiettyihin ihmisryhmiin joita pelätään hieman jo valmiiksi. Tämän jälkeen systeemi ruokkii itseään.
Suurin syy on tietysti se, että olematon riski kuvitellaan suureksi.
1: Glassner ottaa esiin työpaikalla olevien murhaajapsykopaattien pelon. Tosiasiassa todennäköisyys kuolla tälläisessä on vajaat yksi kahdesta miljoonasta.
2: Media nosti esiin autoista tehdyistä ammuskeluista 1980 - 1990 -luvuilla. Tämä aikaansai paranoiaa, kun kaikki tavalliset ihmiset alkoivat pelkäämään sitä, että hekin joutuisivat kohtaamaan tällaisen kohtalon. Kuitenkaan kyseessä ei ollut tapahtuma joka olisi kaikille yhtä todennäköinen. Tosiasiassa "drive by -shooting" liittyy sosiaalisiin suhteisiin : Jos pyörit huumejengeissä ja osallistut jengisotiin ja sinulla on huumevelkoja, ja olet nuori musta mies, tapahtuma on mahdollinen. Näiden piirien ulkopuolella riski on melkoisen pieni.
3: Esimerkiksi miespuolisissa opettajissa on varmasti historian aikana ollut pedofiilejä. Mutta miesopettajien pelko on silti yllättävän voimakasta. Tämä pelko ei suinkaan suojele. Syynä on tilastomatemaattinen ilmiö, johon viittasin rodun pohjalta tehdyssä profiloinnissa: Jos meillä on jokin suuri joukko, (kuten miesopettajat), ja näistä todella pieni joukko tekee jotain vaarallista (kuten pedofiliaa), ja on olemassa toinenkin joukko (kuten naisopettajat) jotka tekevät vähemmän tuota pelättävää asiaa, käy kuitenkin helposti niin että valvonnan keskittäminen tähän enemmistöön itse asiassa lisää sen toiminnan määrää, jota ollaan varomassa. Syynä on se, että tunnistaminen ei ole aivan varmaa. False positive ja false negative ovat kuvioissa, ja keskittymisessä tarkkailu painottuu. Massahysteria voi siis, hieman yllättäen, johtaa sen pelätyn asian lisäämiseen. Siksi pelot olisi osattava laittaa oikeaan mittasuhteeseen.
Hieman kuten maataloudessa riskinarvoinnissa on aina sekä onnettomuus, sen vakavuus sekä sen todennäköisyys. Vaikka meteoriitti voisi tuhota koko tilan ja tappaa tekijät, sen varalta ei kannata tehdä toimenpiteitä koska se ei ole todennäköinen.
Nykyihmiset saattavat naureskella, miten Orson Wellesin "Maailmojen Sodasta" tekemä radiokuunnelma sai aikaan massahysteriaa ja pakokauhua vuonna 1938. Tosiasiassa elämme yhä tällaisessa maailmassa. Tietenkin erilaisia riskejä on, mutta paras tulos saadaan aikaiseksi siten että heitetään syrjään kaikki tämä "huolestuneiden" halu "vaalia, varjella ja suojella", sillä heidän kuuntelunsa voi olla jopa asiantilaa huonontava asia. Sen sijaan tulisi kohdistaa voimavarat tapahtumien todennäköisyyksien ja riskien suuruuksien arviointiin.
Sillä sanovat relativistit mitä tahansa, rikoksen pelko ja rikoksen keskeisenä pitäminen ei ole sama asia kuin se että tuota rikosta tapahtuu paljon. Ihmiset voivat "pelätä olemattomia". Toki kulttuuri rakentaa näitä pelkoja. Minuakin, paatunutta skeptikkoa, jänskättää kauhuelokuvien jälkeen pimeissä öissä kotiin tullessa. Vaikka en usko kummituksiin muuna kuin sosiaalisena konstruktiona.
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Skeptikon epäilys.
Skeptismillä - ja tietenkin samalla tähän ideologiaan sidotulla henkilöllä, skeptikolla - on tarkoitettu historian aikana monenlaisia asioita. Tässä aiheena on "Humenjälkeinen" skeptismi, jossa ajatellaan että jotta uskomus voidaan hyväksyä, sille pitää saadan siihen sopiva määrä tukevaa todistusaineistoa. Tämä liittyy lujasti Carl Saganin lausumaan "extraordinary claims require extraordinary evidence." Toisin sanoen tässä skeptikko hylkää tai hyväksyy todisteiden mukaan. He eivät ole Groucho Marxeja, jotka sanovat "Whatever it is, I’m against it!" Tämä ei toteudu, koska kun skeptikko puhuu ilmiöiden todistamisesta, puhuu hän eri vaihtoehdoista ja niiden uskottavuudesta.
Skeptismiin liittyy lujasti myös se, että hän hylkää useammin väitteen kuin hyväksyy sen. Joku voisi ajatella että kun joku väite joko on totta tai ei ole, se tarkoittaisi että skeptikon tulisi olla tasapuolinen ja hylätä ja hyväksyä asiat yhtä kevyesti. Valitettavasti asiat eivät ole näin kauniisti. Syynä on se, että riskinä päättelyssä on tehdä kahdenlaisia virheitä:
1: Tyypin I virhe on sellainen, jossa nollahypoteesi hylätään vaikka se on totta. Tähän liittyy esimerkiksi false positive. (Toki monia muita, mutta otin sen koska se viittaa yleensä jonkinlaiseen mittauksen virherajaan eikä toiminta tai ajatteluvirheeseen.) Esimerkiksi lääkärissä voidaan saada väärä diagnoosi. Näin voi käydä esimerkiksi silloin kun HI -testissä tulee virhe, ja saadaan tulos joka näyttää sairautta, vaikka niin ei olisikaan. Tällöin nollahypoteesi, terveys, kumotaan. Näin voi käydä vaikka lääkäri tekisi kaiken teknisesti oikein.
2: Tyypin II virhe taas on päinvastainen. Nollahypoteesi hyväksytään vaikka se onkin virheellinen. Tähän liittyy tietenkin false negative. Tämä tietenkin liittyy siihen jos HI -testi antaakin terveen paperit, vaikka ollaankin sairaita.
Tietenkin yksi ongelma on näiden kahden erottaminen toisistaan. Mutta näiden kahden kohdalla on kuitenkin selvää se, että ne ovat ristikkäisiä. Kun lisäät kriittisyyttä toisessa, päädyt kohti toista. Kriittisyys todisteiden elementeille tekee uusien löytöjen todistamisesta varmempaa, mutta myös hitaampaa ja joskus joku totuus voi jäädä huomaamatta koska olet niin kriittinen. Toisessa päässä taas ollaan helposti epäkriittisiä ja päädytään hyväksymään mitä ihmeellisempiä asioita.
Skeptisyys (modernissa, "Saganmuodossa") ei siis ole "epäilyä" vaan enemmänkin tasapainoilua näiden kahden ääripään välillä. Valitettavasti on selvää että nämä leirit eivät ole samanpainoisia. Sillä jos meillä on vain yksi todellisuus, väärien hypoteesien määrä kasvaa. Syynä on se, että todellisuus ei ole pelkkää "on olemassa-ei ole olemassa" -dikotomiaa. Sillä jos minulla joko on kahvikuppi tai ei ole edessä kahvikuppia, tässä kupissa voi olla lattea, cappuccinoa, tavallista kahvia, maustekahvia ... Se voi olla kylmää ... Se voi olla tyhjä tai täysi tai siltä väliltä. Niiden vaihtoehto on tietysti se, että minulla ei ole kahvikuppia. Tästä skeptikko voi melkoisen helposti johtaa todistuksen taakan. Ennen todisteita on todennäköisempää että väite on virheellinen.
Tässä määrittelyssä skeptikkous liittyy evidenssin analyysiin. Tässä skeptikko voidaan määrittää melko hyvin hänen mielipiteistään. Oikein tapa on tietysti katsoa mitä tietoa hänellä on. Joskus skeptisyydellä saadaan vääriä uskomuksia, koska tiedot ovat epätasaisesti hankittuja. Tämä on tietysti aika normatiivinen lähestymistapa. Sillä tosiasiassa näyttää siltä että ihmisillä on enemmänkin taipumus olla valikoivasti skeptisiä tai avomielisiä. Tällöin voidaankin päästä siihen että skeptismi voisi olla myös asenne. Tällöim ukaan pitää ottaa myös psykologiaa. Taustalla olevasta ihanteesta ei tarvitse välttämättä luopua, mutta sitä pitää tällöin katsoa hieman eri kulmista.
Skeptismissä on tällöin enemmän tasapuolisuudesta. Silloin kysymys ei ole siitä että skeptikko tavoittelee "yhtä heuristiikkaa", sen sijaan että pitäisivät tuplastandardeja hyväksymistä ja hylkäämistä. Sillä esimerkiksi salaliittoteorian ystävä voi olla erittäin kriittinen vaikka virallisen tieteen tutkijoihin (koska he ovat maksettuja, norsunluutornissa olevia...) ja olla hyvin suopea oman kantansa henkilöille (koska tämä on vainottu toisinajattelija, ja meidän tavallisten ihmisten puolella). Samoin salaliittojen epäilijä voi olla niin tiukka että oikeakaan salaliitto ei voisi mennä läpi. Hän voisi luottaa viralliseen propagandaan (koska se ei ole idealistista) ja olla luottamatta muihin (se on paranoidi). Tässä sama henkilö voi olla ylikriittinen tai yliavomielinen samanaikaisesti. Aihe vaihtuu, samoin suhtautumistapa.
Syynä eroihin on molemmissa suunnissa sama kognitiivisen dissonanssin välttely.
Tämän johdosta väärää asennetapaa ei voida välttämättä katsoa siitä onko henkilöllä "oikeat mielipiteet" vai ei - vaikka toki esimerkiksi salaliittoteorioilla sinällään voi olla vahvakin korrelaatio asian kanssa. (Ja onhan Oracillakin mielenkiintoinen tapa lähestyä asiaa. Epätieteen vankalla kannattamisella varsinaisten todisteiden puutteesta ja vastakkaisten todisteiden olemassaolosta huolimatta on oltava syy.) Tällöin, jos joku aiheuttaa ärtymystä, pitäisi katsoa mikä on syynä. Syy voi olla joko ulkoinen, tai sisäinen tai molempia. Jos saat tarkistettua että se on ulkoinen, voit lopettaa "leikkimisen heidän kanssaan". Jos se taas on sisäinen, asiaa kannattaa miettiä itseärsytyksellä ennen kuin leikkimistä jatkaa. Toisin sanoen kyseessä on assimilaation tarkkailu. Assimilaatiohan on psyykkinen "säilytysmenetelmä", joka pyrkii pitämään mielipiteitämme samankaltaisina. Se estää erehtymisen huomaamista. Tämän huomioimisessa ei painotu niinkään se, miten usein olemme väärässä ja miten usein oikeassa. Sen sijaan se ottaa huomioon tämän prosessin ylipainotuksen. Jos emme ole tarkkoina, päädymme ylläpitämään mielipiteitämme erilaisin rationalisoinnein vaikka se olisi kuinka evidenssitöntä tai jopa todisteiden vastaista. ~ Liian vähäinen assimilaatio ei ole käytännössä merkittävä tai todennäköinen ongelma. Sen varomiseen ei siis tarvitse keskittyä yhtä kovasti.
Tässä tapauksessa skeptismin määritelmä lähestyy esimerkiksi inferred justificationin välttelyksi, presuppositionismiksi. Selityksen termille saan kätevästi lainaamalla Oracin blogissa olevaa lainausta :
"Our interviews revealed an interesting and creative reasoning style that we call inferred justification: recursively inventing the causal links necessary to justify a favored politician's action. Inferred justification operates as a backward chain of reasoning that justifies the favored opinion by assuming the causal evidence that would support it. As with the situational heuristics described above, respondents begin with the situation and then ask themselves what must be true about the world for the situation to hold."
Karkeasti voisi sanoa että "psykologinen skeptismi" ei ole denialismia eikä pseudoskeptismiä. Se on sitä että "pidetään mieli avoimena, mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista." Tämä on tietysti aika harvinainen ilmiö, koska mielemme on rakentunut siten että meidän on vaikeaa "huomata omia asennevammojamme". Siksi tässä korostuu varovaisuus (alertness). Sillä jos vain koemme olevamme kovinkin hienostuneita, tarkkoja ja oikeassa olevia, ajattelijoita, on todennäköistä että emme ole.
Skeptismiin liittyy lujasti myös se, että hän hylkää useammin väitteen kuin hyväksyy sen. Joku voisi ajatella että kun joku väite joko on totta tai ei ole, se tarkoittaisi että skeptikon tulisi olla tasapuolinen ja hylätä ja hyväksyä asiat yhtä kevyesti. Valitettavasti asiat eivät ole näin kauniisti. Syynä on se, että riskinä päättelyssä on tehdä kahdenlaisia virheitä:
1: Tyypin I virhe on sellainen, jossa nollahypoteesi hylätään vaikka se on totta. Tähän liittyy esimerkiksi false positive. (Toki monia muita, mutta otin sen koska se viittaa yleensä jonkinlaiseen mittauksen virherajaan eikä toiminta tai ajatteluvirheeseen.) Esimerkiksi lääkärissä voidaan saada väärä diagnoosi. Näin voi käydä esimerkiksi silloin kun HI -testissä tulee virhe, ja saadaan tulos joka näyttää sairautta, vaikka niin ei olisikaan. Tällöin nollahypoteesi, terveys, kumotaan. Näin voi käydä vaikka lääkäri tekisi kaiken teknisesti oikein.
2: Tyypin II virhe taas on päinvastainen. Nollahypoteesi hyväksytään vaikka se onkin virheellinen. Tähän liittyy tietenkin false negative. Tämä tietenkin liittyy siihen jos HI -testi antaakin terveen paperit, vaikka ollaankin sairaita.
Tietenkin yksi ongelma on näiden kahden erottaminen toisistaan. Mutta näiden kahden kohdalla on kuitenkin selvää se, että ne ovat ristikkäisiä. Kun lisäät kriittisyyttä toisessa, päädyt kohti toista. Kriittisyys todisteiden elementeille tekee uusien löytöjen todistamisesta varmempaa, mutta myös hitaampaa ja joskus joku totuus voi jäädä huomaamatta koska olet niin kriittinen. Toisessa päässä taas ollaan helposti epäkriittisiä ja päädytään hyväksymään mitä ihmeellisempiä asioita.
Skeptisyys (modernissa, "Saganmuodossa") ei siis ole "epäilyä" vaan enemmänkin tasapainoilua näiden kahden ääripään välillä. Valitettavasti on selvää että nämä leirit eivät ole samanpainoisia. Sillä jos meillä on vain yksi todellisuus, väärien hypoteesien määrä kasvaa. Syynä on se, että todellisuus ei ole pelkkää "on olemassa-ei ole olemassa" -dikotomiaa. Sillä jos minulla joko on kahvikuppi tai ei ole edessä kahvikuppia, tässä kupissa voi olla lattea, cappuccinoa, tavallista kahvia, maustekahvia ... Se voi olla kylmää ... Se voi olla tyhjä tai täysi tai siltä väliltä. Niiden vaihtoehto on tietysti se, että minulla ei ole kahvikuppia. Tästä skeptikko voi melkoisen helposti johtaa todistuksen taakan. Ennen todisteita on todennäköisempää että väite on virheellinen.
Tässä määrittelyssä skeptikkous liittyy evidenssin analyysiin. Tässä skeptikko voidaan määrittää melko hyvin hänen mielipiteistään. Oikein tapa on tietysti katsoa mitä tietoa hänellä on. Joskus skeptisyydellä saadaan vääriä uskomuksia, koska tiedot ovat epätasaisesti hankittuja. Tämä on tietysti aika normatiivinen lähestymistapa. Sillä tosiasiassa näyttää siltä että ihmisillä on enemmänkin taipumus olla valikoivasti skeptisiä tai avomielisiä. Tällöin voidaankin päästä siihen että skeptismi voisi olla myös asenne. Tällöim ukaan pitää ottaa myös psykologiaa. Taustalla olevasta ihanteesta ei tarvitse välttämättä luopua, mutta sitä pitää tällöin katsoa hieman eri kulmista.
Skeptismissä on tällöin enemmän tasapuolisuudesta. Silloin kysymys ei ole siitä että skeptikko tavoittelee "yhtä heuristiikkaa", sen sijaan että pitäisivät tuplastandardeja hyväksymistä ja hylkäämistä. Sillä esimerkiksi salaliittoteorian ystävä voi olla erittäin kriittinen vaikka virallisen tieteen tutkijoihin (koska he ovat maksettuja, norsunluutornissa olevia...) ja olla hyvin suopea oman kantansa henkilöille (koska tämä on vainottu toisinajattelija, ja meidän tavallisten ihmisten puolella). Samoin salaliittojen epäilijä voi olla niin tiukka että oikeakaan salaliitto ei voisi mennä läpi. Hän voisi luottaa viralliseen propagandaan (koska se ei ole idealistista) ja olla luottamatta muihin (se on paranoidi). Tässä sama henkilö voi olla ylikriittinen tai yliavomielinen samanaikaisesti. Aihe vaihtuu, samoin suhtautumistapa.
Syynä eroihin on molemmissa suunnissa sama kognitiivisen dissonanssin välttely.
Tämän johdosta väärää asennetapaa ei voida välttämättä katsoa siitä onko henkilöllä "oikeat mielipiteet" vai ei - vaikka toki esimerkiksi salaliittoteorioilla sinällään voi olla vahvakin korrelaatio asian kanssa. (Ja onhan Oracillakin mielenkiintoinen tapa lähestyä asiaa. Epätieteen vankalla kannattamisella varsinaisten todisteiden puutteesta ja vastakkaisten todisteiden olemassaolosta huolimatta on oltava syy.) Tällöin, jos joku aiheuttaa ärtymystä, pitäisi katsoa mikä on syynä. Syy voi olla joko ulkoinen, tai sisäinen tai molempia. Jos saat tarkistettua että se on ulkoinen, voit lopettaa "leikkimisen heidän kanssaan". Jos se taas on sisäinen, asiaa kannattaa miettiä itseärsytyksellä ennen kuin leikkimistä jatkaa. Toisin sanoen kyseessä on assimilaation tarkkailu. Assimilaatiohan on psyykkinen "säilytysmenetelmä", joka pyrkii pitämään mielipiteitämme samankaltaisina. Se estää erehtymisen huomaamista. Tämän huomioimisessa ei painotu niinkään se, miten usein olemme väärässä ja miten usein oikeassa. Sen sijaan se ottaa huomioon tämän prosessin ylipainotuksen. Jos emme ole tarkkoina, päädymme ylläpitämään mielipiteitämme erilaisin rationalisoinnein vaikka se olisi kuinka evidenssitöntä tai jopa todisteiden vastaista. ~ Liian vähäinen assimilaatio ei ole käytännössä merkittävä tai todennäköinen ongelma. Sen varomiseen ei siis tarvitse keskittyä yhtä kovasti.
Tässä tapauksessa skeptismin määritelmä lähestyy esimerkiksi inferred justificationin välttelyksi, presuppositionismiksi. Selityksen termille saan kätevästi lainaamalla Oracin blogissa olevaa lainausta :
"Our interviews revealed an interesting and creative reasoning style that we call inferred justification: recursively inventing the causal links necessary to justify a favored politician's action. Inferred justification operates as a backward chain of reasoning that justifies the favored opinion by assuming the causal evidence that would support it. As with the situational heuristics described above, respondents begin with the situation and then ask themselves what must be true about the world for the situation to hold."
Karkeasti voisi sanoa että "psykologinen skeptismi" ei ole denialismia eikä pseudoskeptismiä. Se on sitä että "pidetään mieli avoimena, mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista." Tämä on tietysti aika harvinainen ilmiö, koska mielemme on rakentunut siten että meidän on vaikeaa "huomata omia asennevammojamme". Siksi tässä korostuu varovaisuus (alertness). Sillä jos vain koemme olevamme kovinkin hienostuneita, tarkkoja ja oikeassa olevia, ajattelijoita, on todennäköistä että emme ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)