Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

Miten itse lähestyn "olemmeko simulaatiossa" -tyylisiä ongelmia

Kirjoitin vähän aikaa sitten teorioista jotka koskevat sitä että meidän universumimme ja me olisimme itse asiassa jonkinlaisessa simulaatiossa. Tässä kohden lähinnä listasin erilaisia suhtautumisia vaihtoehtoisiin maailmoihin. Mutta tämä voidaan nähdä myös episteemisenä ongelmana.

Ei-propabilistinen viitekehys.

Tässä kohden on hyvä tiedostaa että irtaudun hyvin vahvasti siitä näkemyksestä joka näyttää kattavan suurimman osan ajattelutavoista. Etenkin tavalliset ihmiset ymmärtävät esimerkiksi tiedon epävarmuuden suoraan jonkinlaisena propabilistisena argumenttina. Tämä perinne on toki hyvin vanha ja kunnianarvoisa. Ja siihen kuuluu esimerkiksi sellaisia klassikkoargumentteja kuin Humen ajatus siitä että ihmeissä on mietittävä sitä kumpi on todennäköisempää (1) se, että on törmätty aitoon ihmeeseen tai (2) kertoja on erehtynyt tai valehtelee.

Ei liene yllätys että en pidä itsensä kritiikki-immunisoineista teorioista. Eli sellaisista näkemyksistä jotka ovat enemmän näkökulmia kuin teorioita. Niissä on tyypillistä se, että itse peruslähtökohta ei kumoudu vaikka havaintoaineisto olisi mitä. Tästä perinteestä on aika paljon kunnianarvoisia näkemyksiä; Tunnetuimpana vaikkapa Popperin falsifiointinäkemys.

Popperin näkemys on siitä hyvä että se ei itse asiassa puhu teorian oikeassaolotodennäköisyydestä vaan kumoutuvuudesta. Tästä seuraa esimerkiksi se, että jo hyvinkin maltillinen havaintoaineisto voi kumota pitkän ja menestyksekkään teorian. Popperin oivallus oli nerokas koska induktioita ei voi verifioida, mutta ne falsifioituvat deduktiivisesti yhdellä esimerkillä (modus tollens -päättely). Ja valtaosa näkemyksistämme on nimenomaan induktioita. Korroboroitunut teoria ei ole jotain jonka oikeassaolotodennäköisyys ei ole se mitä kartoitetaan. Sen sijaan ideana on että teoria on ollut tähän asti menestyksekäs ja se on sellainen että se voisi kumoutua myös tulevaisuudessa.

Simulaatioesimerkki on tästä varmasti hienoin.

John D. Barrown kirja "100 essential things you didn't know you didn't know" kertoo siitä miten monet simulaatioteoriat yrittävät todistaa itseään. Niissä korostetaan esimerkiksi sitä että meidän pitäisi nähdä muutoksia koodissa ja vakiossa. Esimerkiksi merkkejä viruksista. Tai sitten haetaan toistuvuuksia joissa näyttää siltä että ympäristöä ei olekaan tuotettu laskennallisesti raskaimmalla tavalla ; Toisin sanoen jokaista universumin kohtaa ei olekaan generoitu erikseen vaan sen sijaan on enemmänkin laskettu pienen alueen tapahtumat ja sitten näitä on toistettu.

Näissä taatusti kumotaan perinteinen naturalistinen ajatus jossa luonnonvakiot ovat objektiivisia sitä kautta että ne ovat intersubjektiivisia ja kattavia. Eli havaintoaineisto ei ole vain yksilön kokemus ja ne koskevat mahdollisimman laajasti ja muuttumattomasti kaikkea. Simulaationäkemys voidaan tätä kautta nähdä jopa jatkumoksi tai ainakin joksikin joka on sidoksissa vanhojen teologisten argumenttien kanssa. Niissähän nimenomaan ihme, poikkeus laskennallisissa säännöissä, todistaa Jumalasta. Eli vaikka Jumala on luonut luonnonvakiotkin niin jotenkin ihmeet ovat relevantimpia hänen todistamisessaan.

Näkemys on itse asiassa ymmärrettävissä juuri sitä kautta että osa falsifioi naturalistisen paradigman kun taas toinen on sellainen että molemmat vallitsevat isot näkemykset on sovitettavissa niihin. Eli luonnonvakioiden pysyvyysluonne sopii sekä naturalismiin että supernaturalismiin mutta ihme sopii vain toiseen.

Jokainen Barrown kuvaama rakenne voidaan itse asiassa nähdä tätä kautta mielenkiintoisesti ; Ne falsifioivat teorian universumista jossa jokainen luonnonvakio "pelaa" samoilla säännöillä kaikilla perusyksiköillä kattavasti. Tästä seuraa se, että (1) simulaatiomalli on jotain joka on jotain jota voidaan tukea evidenssillä, se on "todistettavissa" mutta (2) perusoletus siitä että emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa eli se on itsekriittinen.

Jos näkemys on "ei-propabilistinen epistemologia", on syytä ottaa pohjalle näkemys jossa emme elä simulaatiossa. Koska Barrow'n kuvaamia tilanteita ei ole havaittu ainakaan toistaiseksi, on tämä teoria korroboroitunut. Toki on olemassa simulaatiomalleja jotka sopivat nykymalliin - koska se ei ole falsifioitavissa, on tämä by definition se mitä tapahtuu aina ja kaiken kanssa. On turhaa vaatia että olisi todistettava aivan kaikki simulaatioteoriat vääriksi. On itse asiassa turhaa vaatia edes sitä että annetut simulaatiovaihtoehdot kuvaisivat jotenkin merkittävää prosenttiosuutta kaikista simulaatiomalleista joita on olemassa. Koska emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa, se on vahvempi kuin mikään sepustus siitä miten voimme elää simulaatiossa hyvinkin todennäköisesti. Kyse kun ei ole ontologisesta selittämisestä jossa otetaan näkökulma ja selitetään miten havainnot sopivat siihen, vaan siitä onko jompi kumpi teorioista itsekriittinen teoria vai ei.

Tälläisissä tilanteissa olen itse asiassa hankalassa välikädessä.

Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi. Sillä kannatan myös tutkimusohjelmanäkökulmaa. (Joka on myös ei-propabilistinen ; Teoria joka tuottaa paljon empiiristä tutkimusta on hyvä empiirinen teoria.) Tässä mielessä voisi sanoa että olisi innostavaa ottaa ei-simulaatiossaoleminen perustalle mutta silti harjoittaa tutkimusta jossa yritetään etsiä merkkejä siitä että maailma todella olisi simulaatio.

No. Itse asiassa tämä on aika viehättävä ajatus. Sillä jos jokin havaintoaineisto voisi kumota emme elä simulaatiossa -mallin niin sitten tämänlaisten rakenteiden etsiminen itse asiassa on sitä että tutkitaan teoriaa siitä että emme elä maailmassa. Intuitio yrittää tässä sanoa että tässä vahvistetaan tai "verifioidaan" simulaatioteoriaa. Mutta intuitio on lukkiutunut tässä tapauksissa propabilistiseen ja verifikationistiseen näkökulmaan. Ja tieteellisessä ajattelussa tämä ei ole ollut niin suosittua kuin maallikoiden keskuudessa.

Fallibilistisessa ja ei-propabilistisessa ajatuskulmassa jos teoriaa yritetään falsifioida ja tässä ei onnistuta, niin se tukee ja vahvistaa tätä teoriaa. Joten tämänlaisten falsifioivien rakenteiden etsintä on juuri tämän teorian varmistelua eli sen paikkaansapitävyyden tutkimusta.

Miten todennäköisyyksien tajuaminen on monesti vaikeaa

Ei ole tavatonta törmätä ihmiseen joka läväyttää esiin Pascalin vaa'an jonkin version tai muunnelman. Se tuntuu olevan jostain syystä yksi nykyajan modernin apologetiikan toistetuimpia teemoja.

Sitä katsoessa ei tarvitse kuin muistaa, että koko argumentti nojaa äärettömän konseptille. Se ei mittaa Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä. Kun ääretön isketään palkkiopuolelle, ei ole mitään merkitystä sillä että mikä on Jumalan olemassaolotodennäköisyys. Ääretön pöytään iskien voiton odotusarvo on yksinkertaisesti vakio. Ja koko argumentti nojaa tähän asiaan. Ilman sitä Pascalin vaaka on ilmaa.

Tämä tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Sillä kun apologeetikolle kertoo että ei nyt jaksa kääntyä Pascalin vaa'an vuoksi kristityksi sillä voihan olla että Jumala rankaisee kaikkia kristittyjä Helvetillä ja pelastaa kaikki ei-kristityt. Tässä käännyttäjät palauttavat keskustelun todennäköisyyksiin. Siihen, että onko tällä minun tavallani pelastuminen todennäköisempää kuin heidän tavallaan.

Valitettavasti tällä ei ole mitään väliä. Sillä äärettömän kanssa voiton odotusarvo on vakio. Ei ole paitsi ei-tiedettävissä onko minun ehdotukseni todella epätodennäköisempi kuin heidän ehdotuksensa vai tuntuuko arvon kristityistä vain tältä. Sillä itse argumentin peruslogiikan mukaan tuon asiantietämisellä ei muuteta mitään. Voiton odotusarvo on vakio. Kiitos äärettömän.

Toki voimme purkaa tämän antamalla taivaspalkinnolle äärellisen arvon. Se ei olisikaan ääretön vaan rajallinen. Valitettavasti tämä kuitenkin purkaa Pascalin vaa'an argumentin tehoytimen. Sillä sehän on argumentti jota tarvitaan lähinnä silloin kuin ei ole olemassa perusteluja sille että Jumala on todennäköisesti olemassa. Pascalin vaaka nojaa juuri siihen että Jumalan ei tarvitse olla todennäköinen vaan se voi olla hyvinkin epätodennäköinen ja Häneen uskomisensa olisi silti kannattavaa. Kun ääretön otetaan pois, tämä osio tuhoutuu ja jäljelle jää vain se, että olisi pakko jotenkin lähteä todistamaan että millä argumentein Jumala on olemassa jollain todennäköisyydellä joka on toivon mukaan aika suuri. Ja jos käsillä on tämä todiste Jumalan olemassaolosta, niin mitäpä siinä sitten tekee Pascalin vaa'alla? Ei mitään!

Empiristin evidenssistä?

Empiristit luottavat todisteisiin. Tämä on hieman eri asia kuin se, että he luottaisivat puhtaisiin faktoihin. (Vaikka nämä kaksi ovatkin usein aika lähellä toisiaan ; Tosin monesti näyttää että Totuuteen ja puhtaisiin faktoihin luottavat ovat luottavat enemmän intuitioihinsa ja pitävät uskomiaan premissejä hyväksyttävästi tosina lähinnä siksi että he ovat sitoutuneet niihin.)

Monesti kysymys onkin siitä että jos ajatellaan evidenssiä, todennäköisyyksiä ja uskottavuuden lisääntymistä empiristin tasolla olisi tässä kohden tarjolla karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä sille miten e hyväksyttäisiin evidenssiksi näkemykselle h;
1: Ensimmäinen todennäköisyyttä koskeva näkemys sanoo yksinkertaisesti että e on evidenssiä h:lle silloin kun e nostaa todennäköisyyttä. Tässä korostetaan vertailua jossa taustalla on itse asiassa jonkinlainen tausta. Vertailua ei siis tehdä tyhjiössä vaan ikään kuin kahden maailman välillä. Verrattavan maailman kaikkia muuttujia ei tarvitse tuntea, mutta olisi hyvä jos vertailtavassa maailmassa eroaisi vain mahdollisimman vähälukuinen määrä muuttujia. (Ihanteellisesti vain yksi.) e on evidenssiä h:lle iff P(h|e&b) > P(h|b).
2: Toinen malli sanoo että e on h:n evidenssiä jos h:n ehdollinen todennäköisyys e:lle on suurempi kuin jokin uskottavuusraja k. ; e:n suuri todennäköisyys on h:n evidenssiä iff P(h|e) > k.

Uskomusten varmuus vs. niiden todennäköisyydet

On tavallista että ihmiset puhuvat siitä miten tieto on epävarmaa tai varmaa. Suurimmalla ihmisillä onkin ajatus siitä että henkilökohtaiset uskomukset ovat oikeutettuja jollain varmuuden asteella. Ja vaikka osa pitää tieteellisiä tosiasioita tästä jotenkin oleellisena "puhtaiden faktojen maailmana" niin tosiasiassa myös tieteessä todistaminen ei ole ehdotonta vaan rajallista.

Monesti tätä lähestytään todennäköisyyden käsitteellä. ; On tavallaan mielenkiintoista huomata että ateistien bussikampanjassa Suomessa teksti oli "Jumalaa tuskin on..." Mutta ulkomailla lause oli "There's propably no God..." Lause viittaa suoraan todennäköisyyteen. Myös moni uskonnon ystävä puhuu mielellään siitä miten Jumala on todennäköisempi hypoteesi kuin Jumalan olemassaolo. Tämä vaikuttaa avomieliseltä, nöyrältä ja rationaaliselta samaan aikaan ; Vaihtoehdot ikään kuin otetaan vaihtoehtoina ja punnitaan vain tosiasioiden valossa köykäisiksi. Kun tämänlaisia sanoo ääneen se vaikuttaa ihanteelliselta, kauniilta ja älykkäältä. Mutta se ei ehkä ole niin ilmiselvää.

Itse pidän tärkeänä tiedostaa että tiede on aina jossain määrin rajallista. Quinelaisen tieteenfilosofian kannattajana näen että tiede on käsiteverkosto jossa ei ole yhtään ainutta täysin todistettua 100% a posteriori tiedettyä osiota. Tärkeää olisikin varmistaa että verkossa ei olisi myöskään 100% a priorisia oletuksia. Tieteessä kaikki arviot ovat arvioita jonkinlaisella varmuusasteella. Ja tämän varmuusasteen tulee olla mahdollisimman hyvä. Tämä toki irtautuu monista sellaisista ajatuksista jotka ovat olleet yleisiä. Puhutaanpa sitten metafysiikasta, skientismin kritiikistä tai arkijärjestä, monien tiedenäkemys vaatii todistamista ja vain ehdotonta todistamista.

En kuitenkaan pidä siitä miten vahvasti ihmisten näkemykset ovat tässä sitoutuneet todennäköisyyteen kuin se olisi jotain joka oikeastaan olisi se asia jota tässä ylipäätään tutkitaan ja testataan. Toisin sanoen ajatellaan usein että jos sinulla on uskomus p, jolle on evidenssi e, olisi jokin ehdollinen todennäköisyys jota voitaisiin lähestyä vaikka Bayesin tyyliin. ; Olisi jokin ehdollinen todennäköisyys Pr(p|e), jossa Pr voidaan esittää useilla eri tavoilla.

En yksinkertaisesti usko että tämä on se mitä tieteessä tapahtuu. Olen niitä epistemologeja joista asioiden varmistaminen ja todistamisen varmuus kasvaisi sillä että uskottaisiin kaikkiin mahdollisiin totuuksiin ja sitten vain arvioitaisiin mikä niistä on todennäköisempi kuin muut. En itse asiassa usko edes sitä että Bayesin kaava vapauttaisi meidät maailmankuvastamme järkevyyteen. Itse asiassa monesti tuntuu käyvän juuri päinvastoin.

Sen sijaan muistutan että tiede koostuu käytännössä induktioista. Eikä mistä tahansa induktioista. Korrelaatioista. Induktioita kuvaa sellainen jännittävä piirre että niiden lopullinen todistaminen on mahdotonta. (Tai oikeastaan ; Se vaatisi äärettömän määrän testejä.) Tieteellisiä teorioita voidaan kuitenkin ajaa vaikeuksiin. Joskus jokin havaintoaineisto kumoaa (falsifioi) teorian. Tai oikeastaan lähinnä pakottaa ympäripyöreistämään teoriaa (ad hoc -oletuksin) niin että tämä uusi omituinen aineisto sittenkin sopisi aineistoon, jonka jälkeen teorian selitysvoima heikkenee vaikka se ei olekaan enää ristiriidassa tämän uuden häiritsevän aineiston kanssa.

Todennäköisyyden hoopous paljastuu tavallaan heti jos mietimme miten klassisessa fallibilistisessa tiedekäsityksessä käy silloin kun teoria saa korroboraatiota. ; Meillä on teoria p joka kumoutuisi havaintoaineistolla a. Havaintoaineisto on kuitenkin mallia b, joten teoria ei kumoudu. On selvää että tämä teoria on nyt vahvempi kuin ennen testausta. Koska ennen testiä oli periaatteessa mahdollista että havaintoaineisto a tapahtuisi koeasettelussamme. Mutta kun induktion todistaminen vaatisi sitä että induktio läpikävisi äärettömän määrän testejä, tällä koeaineistolla on itse asiassa teorian todennäköisyyden todistamisen kannalta äärettömän pieni merkitys. Koska se on sellaisenaan vain 1 äärettömästä. On itse asiassa vaikeaa nähdä miten mikään inhimillisesti mahdollinen määrä kokeita voisi oikeastaan merkitä paljoa mitään.

Kuinka suuren osan vaikka 10 000 tarkasti tehtyä koeasetelmaa on äärettömän rinnalla? Onkin selvää että tässä katsotaan enemmän "induktion kätevyyttä". Joka demonstroituu kyllä jo paljon ennen tuota 10 000 koetta. Se voi toki kumoutua jatkossa mutta siihen asti se on kuitenkin osoittautunut käteväksi mallintamistyökaluksi joka on ennustanut tapahtumia aivan oikein... Kysymys ei ole absoluuttisesta totuudesta "vaan jostain ihan muusta".

Mutta ei tällä testatakaan teorian todennäköisyyttä sellaisenaan. Teorioiden varmistelussa on kyse enemmänkin teorian hedelmällisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Varmuuden aste jolla asiaa lähestytään ei ole metafyysinen totuus ja sen todennäköisyyden tunteminen ja arviointi. Vaan jotain aivan muuta. Ja itse asiassa voidaan sanoa että ihmisten on ylipäätään vaikeaa ajatella tieteellisesti koska he ajattelevat maailmaa ehdottomuuksin joissa "todellisuus" on kuin jokin Matrixtyylinen "punainen pilleri" joka vain niellään. Jossa faktat ovat tosiasioita joiden todennäköisyys on se joka tunnetaan ja jota arvioidaan. Tälläinen todellisuusnäkemys kuuluu mielestäni johonkin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Ja se itse asiassa sopii vielä paremmin sellaiseen aikaan jolloin valtaa oli teologeilla. Tarkemmin miettien ; Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä paremmin tämä ehdoton mutta naivi todennäköisyysfiksoitunut ajattelutapa tuntuu sopivan asenteisiin. Se onkin luultavasti nykyäänkin suosittua lähinnä siksi että se on ihmisille jotenkin erityisen helppoa.

Osittain siksi minulla onkin immersiivinen suhde todellisuuteen (en elä todellisuudessa sellaisenaan mutta elän kuin kokemusmaailmani olisi tosi) ; Tutkimusohjelman kätevyys suhteessa siihen miten ympäröivä elämämme toimii on oleellisempaa kuin miettiä mikä on varmaa jollain klassisen metafyysiikan tapaisella tasolla.

Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Määrästä, laadusta ja anekdootin todennäköisyydestä

Näin kerran (1x) krokotiiliherran kylvyssä, ihanaa.
Voin miltei nähdä kuinka sameassa vedessä vilahtaa.

Areiopagilla oli ihmeen todennäköisyyttä koskeva Vesa Palosen kirjoitus "Näin lasket ihmeen todennäköisyyden". Se käsitteli Bayesin kaavaa. Ja otti kritiikin kohteeksi Humen ihmeen todennäköisyyden. Aloituspuoli on ylevää "Johtopäätös siitä, onko ihmeisiin on järkevää uskoa, tehdään kuitenkin yllättävän usein ennakkoluulojen perusteella, ilman kunnollisia järkiperusteluja. On toki selvää, että mikäli naturalismi on totta, ihmeitä ei tapahdu. Jos taas vaikkapa kristinusko on totta, ainakin joitakin ihmeitä tapahtuu. Usein ihmeitä sivuavassa keskustelussa on kuitenkin kyse juuri näiden maailmankatsomuksellisten oletusten arvioimisesta, joten ei ole kovin kohteliasta ujuttaa huomaamattomasti omaa katsomustaan keskustelun taustaoletukseksi."

Ytimessä on, luonnollisesti, Humen tapa ajatella induktiota. "Meillä on valtavasti todisteita luonnollisista tapahtumista, eikä yhtään todisteita yliluonnollisista. Mikäli joku väittää jotain yliluonnollista tapahtuneen, on paljon todennäköisempää, että hän on väärässä tai valehtelee, kuin että jotain yliluonnollista olisi todella tapahtunut." Humen tapaus peräti nojaa anekdoottiin jossa joku kertoo havainneensa jotain omituista. Olisi siis viisasta olettaa että hän on erehtynyt.

Tässä on todellakin hyvä huomautus siitä että todella harvinainen tapahtuma, olipa sen luonne yliluonnollinen tai aliluonnollinen, voi olla hyvin vaikeasti suoraan havaittavissa. "Esimerkiksi, emme toistaiseksi ole havainneet protonin hajoavan. Havaintojen mukaan protonin hajoamisen todennäköisyys vuoden aikana on alle 10−33. Mikäli ihminen valehtelee tavallisesti noin joka sadas kerta, voivatko mittaajien todistukset protonin hajoamisesta enää tavoittaa harvinaisiin tapahtumiin skeptisesti suhtautuvaa?"

Tekstissä nostetaan esiin Humen kritiikki. "John Earmanin teos "Hume’s Abject Failure: The Argument Against Miracles". Earman käyttää suuren osan teoksestaan Humen tulkintaan ja selventämiseen löytääkseen riittävän jäsennellyn ja hyvin määritellyn argumentin ihmeitä vastaan. Tämän jälkeen Earman käyttää bayesilaisen todennäköisyyslaskennan työkaluja ja osoittaa, että Humen väitteet ovat useissa kohtaa liiallisia yksinkertaistuksia ja lisäksi induktion ja ihmisten todistusten kohdalla virheellisiä. Kuinka tuhoisia Humen argumentille Earmanin löydökset sitten ovat? Aika tuhoisia." Linkissä olevat laskelmat näyttävät että näin todellakin tapahtuu. Minulla ei olekaan mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa. Lopputulos on myös ilmaistu maltillilsesti "Humen väite siis oli, että koska todisteet luonnollisista tapahtumista ovat niin lukuisia, ne painavat aina enemmän kuin todistajien lausunnot yliluonnollisista tapahtumista. Edellisessä osiossa näimme, että todisteet luonnollisista tapahtumista kyllä vaikuttavat todennäköisyyksiin, mutta eivät niin paljoa kuin Hume oletti."

Ongelma tuleekin muualta. "Tuloksemme antavat siis jonkinlaisen peruslinjan ihmeiden uskottavuutta arvioitaessa. Harvinaisia asioita tapahtuu, ja usein jo yksi todistus tapahtumasta riittää tekemään siitä uskottavan. Tästä analyysiä voidaan sitten viedä erilaisiin suuntiin: Kuinka uskottava kyseinen todistaja on? Onko hänellä tai hänen yhteisöllään taipumusta suurennella tai olla herkkäuskoisia tapahtuman suhteen? Onko jollakin menetettävää tai voitettavaa erehtyessään juuri tämän tapahtuman kohdalla johonkin suuntaan?"

Olen itse asiassa ensimmäisestä kahdesta lauseesta äärimmäisen samaa mieltä ; Induktion ongelmaan liittyvät ratkaisut kun ovat olleet kovasti painottuneita siihen, että induktioissa on epäsymmetria joka johtaa siihen että niiden verifioiminen, suoralla havaitsemisella todistaminen, on mahdotonta. Sen sijaan keskitytään siihen että jo yksi vastaesimerkki voi kumota induktioteorian modus tollens. Näin ollen popperilaisessa falsifikationismissa yksittäisellä havainnolla voi olla jopa enemmän merkitystä kuin mitä Earmanin arviointi antaa ymmärtää. (Mekanismikin tosin on eri. Uskottavuutta ei kenties edes pidä lähestyä pelkästään Bayesin kaavan kautta. Itse esimerkiksi en pidä siitä että Bayesin kaavan soveltamisessa tulee usein vastaan garbage in-garbage out -ilmiö jossa tulkinta havainnoista muutetaan objektiiviseksi tunkemalla se lukuna kaavaan.) Ensimmäinen lause on mukana "kokonaisuuden takia". Se antaa sopivamman kontekstin ja luo mielestäni paremman kokonaiskuvan.

Ongelmat tulevat heti sen jälkeen. Tässä viedään asiaa "aivan muualle". Kun todennäköisyys laskee tapahtumien määrää, tässä otetaan mukaan sekin osio jota kalkyyli ei huomioi. Anekdootin. Huvittavinta onkin että ilmeisesti Humen vertaus on niin iskevä että se otetaan kokonaisuutena, huomaamatta että perustelumekanismi on jotain jota voi käyttää sekä anekdoottien puolesta että niitä vastaan. Ja Bayesin kaavan käyttö taas iskee vain tähän mekanismiin.

Nimittäin ; Jos arvioimme onko yksilöllä tai yhteisöllä taipumus suurenteluun, herkkäuskoisuuteen tai valehteluun (joista koostuu sitten "luotettavuuden arviointi") niin kyseessä on juuri Humen banaali-induktion tekeminen. Se, että henkilö on tavannut usein olla luotettava onkin juuri sitä Humen tapaa katsoa asiaa "hän on toiminut usein tavalla X ja tämä painaa enemmän kuin tämä yksittäinen mahdollinen höyrähtäminen". Eli juuri se asennetapa jossa määrä muuttuu suoraan laaduksi. Juuri se ajattelutapa ja asenne jota tämä samainen teksti kritisoi. Tämä on mielenkiintoista tekstiltä joka alkaa ylevästi siitä että maailmankuvallisuus on syytä kiertää ja ohittaa.

Tämänlainen sisäinen kaksoisstandardi vihjaa siihen että usein ihmiset ovatkin enemmän vihaisia metodeista kuin todennäköisyyksistä. Humen kritiikissä, ja kritiikissä yleensäkin, ei ole yleensä kysymys edes siitä mikä on "tavallista". Vaan nimenomaan siitä että halutaan että tiedoksi kutsutaan jotain hyvin erikoista metodia. Kuten esimerkiksi sitä että jollain on joku näkykokemus jota hän haluaa myydä samanarvoisena todistamisena kuin jotain hiukkaskiihdyttimestä saatua mittaustulosta. (Jos esimerkiksi joku ihminen saa näkykokemuksen tullessaan illalla töistä kotiin, hän haluaisi jakaa tästä saamansa viestin faktana.) Humen induktiota on ilo kritisoida koska se on anekdoottivastainen. Banaali-induktion sinänsä ansiokas kritiikki voikin tätä kautta saastautua. Ihan sen vuoksi että heti kun on moitittu tätä banaali-induktiota, ollaan itse valmiita tekemään kritiikkiä jonka ytimessä on tämä sama haukuttu banaali-induktio.

Itse olen toki sitä mieltä että ihmekokemusten todennäköisyyttä voidaan lähestyä siten että asiaa lähestytään psykologisesti. Psykologialla onkin monia falsifioitavissa olevia teorioita mielen toiminnasta. Niiden yleisviesti on tosin ollut se, että silminnäkijätodistukset eivät ole kovin laadukkaita.

Humen malli onkin banaalia yksittäistapauksilla käytävää arviointia. Jos jonkin tapahtuman syy ja ilmiön olemassaolo ja luonne ovat epävarmoja, se on tätä kautta "paremmalla pohjalla". Jos joku väittää nähneensä tuntemattoman lentävän esineen, se ei ole kovin voimakas todistus ulkopuolisesta älystä. Sen sijaan jo yksi havaittu avaruusolento voisi kumota koko teorian siitä että avaruusolentoja ei olisi. Yksittäistapauksella on siis todellakin merkitystä tavalla joka ei yllä Humen banaaliin induktiomalliin. Kuitenkin sitä yritetään nimenomaan oikeuttaa jossain ihan muussa. Ja hyvin ironisella tavalla.

Tätä kautta on tietenkin helppoa tiedostaa miten induktioita voidaan käsitellä "skientismissä". Tälläistä asennetta moittivan kristityn joka haluaa perustella että hänen ihmetarinansa ovat järkevääkin järkevämpiä on helppoa unohtaa että esimerkiksi protonin hajoaminen on, paitsi tapahtuma, niin jotain jonka todennäköisyys arvioidaan epäsuoraan sen havaitun kautta. Induktiivisesti. Mutta ei banaali-induktiivisesti. Protonin hajoaminen ilmiönä on arvioitu kaavoista jotka taas ovat saaneet vahvistusta. Jumalan ja ihmeen olemassaolon todennäköisyysarvioissa taas on pelkkä maailmankuvallinen väite. Kenties Palosen pitäisikin unohtaa loogisen positivismin banaali verifikationismi ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeiseen todellisuuteen jossa epäsuora havaitseminen vaikka falsifioinnin, korroboroimisen tai muiden vastaavien keinojen kautta ovat niitä joilla induktioita lähestytään. Humen todistukseenkaan en ole sellaisenaan törmännyt kuin maallikkoskeptikoilla. Tässä mielessä Humen induktion kritiikki on ihmeisiin suhtautuvan naturalistin kohdalla suunnilleen yhtä oleellista kuin se, että rinnastaisi kristillisen näkökulman puolustaminen nuoren maan kreationisteihin. Joita on maallikkokristityissä havaittavissa. Eikä siksi että enemmistö on älykkäämpiä. Vaan siksi että on jotenkin halvinta moittia huonoimmat argumentit ja sitten jotenkin pitää tätä saavutuksena joka kertoo jotain relevanttia parhaista mahdollisista tapauksista. (Minusta vain senhetkiset parhaat teoriat lasketaan.)

Lottoparadoksi

Itse en lottoa koska katson voiton odotusarvoja ja päättelen tästä että lotto on tyhmyysverotusta joka on erityisesti kohdistettu ihmisiin jotka ovat huonoja matematiikassa.

Mutta kuvitellaan, silti että olisin empiristi joka arvostaa parasta mahdollista selitysmallia. Eli sitä että jos jokin malli on todennäköisempi kuin toinen, niin se on sitten tosi kunnes toisin todistetaan. Tässä nollahypoteesina hylätään "mahdolliset maailmat" ja muut vastaavat logiikasta tutut loogiset mahdollisuudet ja muut "mahdolliset vaihtoehdot" jos niiden todennäköisyys on pienempi kuin muiden. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella. Tämä on aivan järkevä konsepti.)

Kun tällä mindsetillä käyn ostamassa lottokupongin, ja sitten minulla on maksamisen jälkeen omistuksessa tämä lipuke ennen kuin arvonta on suoritettu. (Tämä on se vaikeasti kuviteltava kohta.)

Mikäli seuraan periaatetta, kädessäni on häviävä lippu. Koska vain hyvin pieni todennäköisyys lipukkeista voittaa, on paras mahdollinen selitysmalli se, että kädessäni oleva lottokuponki on häviävä. Kaikista kiinnostavinta on että tämä teoria on falsifioitavissa arvonnan jälkeen, joten tämä on myös empiirisesti varmennettavissa.

Ostaako empiristi siis koskaan lottokuponkia?

Nopeita ja hitaita laskuja ebolalla

Numerot hallitsevat elämäämme. Ja koska kaikki eivät voi vain luoda narraatioita joita luodaan painotettuja todennäköisyyksiä soveltavasta kohinasta, on joskus syytä heittäytyä kuolemanvakavaksi. Niin kuolemanvakavaksi että ilmapiiriä ei rentouta edes se että ensin kertoo ebolavitsin. Ja tämän jälkeen alkaa nenäverenvuoto joka on ilmeisesti jotenkin tilannekoominen asia.

Kuvitellaan että meille on esitetty tarjous tehokkaasta ebolalääkkeestä. Suoraan ruiskuihin kerta-annostettu lääkeannos maksaa 2 euroa 20 senttiä. Pelkkä pullotettu lääke ilman ruiskua maksaa kaksi euroa enemmän kuin pelkkä ruisku. Lääkkeen tarvetta mitataan kaupantekijäiseksi tulevalla hienolla testipaketilla jossa joka ikinen ebolaa sairastava mitataan ebolaa sairastavaksi. Mutta toisaalta 3% ihmisistä joilla ei ole ebolaa tulkitaan virheellisesti ebolaa sairastavaksi. Lääkettä käytetään alueella jossa yksi kymmenestä tuhannesta sairastaa ebolaa. Lääkkeen tehokkuudesta on huomattu että kun sitä on annettu lääkkeeksi ebolaa sairastaneille 197 selvisi ja 95 ei. Kun eräässä erässä sitten oli ollut vahingossa pelkkää suolaliuosta oli ebolaa sairastavista potilaista 45 selvinnyt ja 20 ei.

Annetut tiedot kertovat yksiselitteisesti seuraavat asiat ; Kuinka paljon pelkkä puhdas ebolalääkeannos maksaa? Jos joku diagnosoidaan ebolalla mikä on todennäköisyys että hänellä on ebola? Onko lääke tehokas? Mikä on ihmishengen hinta? (Paljon rahaa kuluu että joko pelastetaan tilastollisesti yksi ebolapotilas enemmän tai myrkytetään sellainen.)

Osaatko sinä vastata näihin kysymyksiin? Anna vastausket sekä idea jolla sait juuri nuo tulokset. Voit samalla miettiä ovatko tehtävät matemaattisesti ja laskennallisesti vaikeita vai onko suurimpana haasteena ihmisen arkijärjen ja intuition psykologia?

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

Barry Arrington ja ID:n pseudohaaste

Barry Arrington on ollut vauhdissa "Uncommon Descentissä". "As I’ve said before, I will abandon ID, shut down this site, and become a dyed-in-the-wool Darwinist just as soon as chance/law forces are demonstrated to have created complex specified information."

"Uncommon Descentissä" kuitenkin esitetään toisaaalta aivan suoraan erikoisia lausuntoja "Elizabeth Liddle has offered a challenge to CSI that seems worth considering. She presents a mystery image and asks for a calculation of CSI. The image is in gray-scale, and looks a bit like the grain in a plank of wood. Her intent is either to force an admission that such a calculation is impossible or to produce a false positive, detecting design where none was present. But as long as we remain in the dark about what the image actually represents, calculating its probability is indeed impossible. Dembski never intended the design inference to work in the absence of understanding possible chance hypotheses for the event. Rather, the assumption is that we know enough about the object to make this determination."

Tämä lausuntopari paljastaa mielenkiintoisen asian. Eräs kreationisti aikanaan selitti että luomisopin voi kumota löytämällä todisteet jotka kumoaisivat Jumalan. Hän ei kuitenkaan asettanut ehtoja siitä miten tämä voisi olla mahdollista. Hän kuitenkin piti tätä lausuntoa ovelana tapana todistaa että kreationismi on falsifioitavissa ja siksi tiedettä. (Moderni kreationisti tosin korostaa että "falsifioituvuudella ei ole niin väliä".) Arringtonin ongelmana onkin se, että CSI -informaatio on siitä ovela konsepti, että jos jonkin kohteen synty selitetään se ei olekaan ollut aitoa CSI -informaatiota. Koska CSI on määritelty eliminatiivisesti, "ei sattumaa, ei lakia" se on rakenteeltaan sellainen että jos laki ja sattuma ja muut luononilmiöt tuottavat kyseisen piirteen se ei ole ollut CSI:tä in first place. Parhaimmillaan voidaan tehdä niin että aluksi ei tunnu olevan selitystä, ja siksi se nähdään CSI:nä. Mutta uusi tieto paljastaa tämän ennenaikaiseksi. CSI onkin ollut "näennäistä", koska esitaustatieto ilmiöstä oli puutteellista ja väärää sillä joka arvioita teki.

Tämä olisi tietenkin lähtökohtaisesti käytännöllistä ja ID:n tieteelle positiivista. Jos he voisivat mitata ja ilmaista että kohteessa todella on CSI -informaatiota. Jos se voitaisiin havaita ja mitata, se olisi todellinen haaste. Laki ja sattuma eivät tietenkään voi tuottaa sellaista mikä ei määritelmällisesti ole lain ja sattuman tuottamaa. Mutta, kuten jälkimmäinen lausunto paljastaa, tästä ei ole kysymys. CSI ei ole jotain joka vain havaitaan ja mitataan. Se on aina suhteessa oletettuun-tiedettyyn syntyhistoriaan ja siihen että nämä laskelmat on tehty oikein.

Ja tämä johtaa perimmiltään siihen että CSI -informaatio on parhaimmillaan aukkojen Jumala -konsepti. Joka on tietenkin ristiriitainen siinä mielessä että jos tunnettu selitys paljastuu riittämättömäksi, emme tiedä miten se on syntynyt. Tästä on sisäisesti ristiriitaista väittää että sen syntytapa tunnetaan. ID -kreationistit ovat usein väittäneet että kyseessä ei ole aukkojen Jumala, koska CSI on luokitteleva filtteri joka tunnistaa ja lajittelee ovatko kohteet suunniteltuja vai eivät. Mutta jotta tämä voitaisiin tehdä pitäisi CSI:n olla jotenkin sellaisenaan mitattava ja havaittava ominaisuus.

Barry Arrington ei voi hävitä haastettaan juuri sen takia koska ID on roskaa. CSI on niin paska konsepti, että sitä ei voi havaita ja sitä ei voi edes falsifioida. Perimmiltään tämä paljastaa että ID on biologista evoluutiota koskevissa kannanotoissaan vain lausunto "näyttää minun intuitioihin ja uskonnoollisiin tunteisiini Luodulta, en voi ymmärtää miten evoluutio voisi tuottaa sitä vaikka en osaakaan tehdä evoluutioon aidosti sidottuja todennäköisyysarvioitakaan, ja siksi sen on pakko olla vain ja ainoastaan Jumalisen luomistyön tuotos" ja sitten se vain kääritään retorisesti varovaiseen muotoon "Ilmentää CSI -informaatiota joten olisi epätodennäköistä että kohde olisi syntynyt luonnollisesti, joten sen takana on todennäköisesti älyllinen toimija." Eli mielipide jonka mielipiteenvaraisuus ja ideologisuus kätketään heittelemällä sivistyssanoja. Ja käyttämällä eri tilanteissa keskenään ristiriitaisia menetelmiä.

Jo tässä blogauksessa esiin lattamissani sitaateissa Liddleä moitittiin että hän piti sellaista CSI -mallia relevanttina mihin ID-läiset itse viittaavat toisenlaisissa tilanteissa. Argumenttimallit vaihtuvat lennosta ja muut mallit ovat naurettavia heti jos ne ovat ID -ajatuksen perusteesiä siitä että biologiassa on Suunnittelua ja tärkeintä on keksiä argumentit jotka missä tahansa tilanteessa tukevat tätä a priorista uskonnollista vakaumusta. Liddlen menetelmä on väärä koska se antaa väärät tulokset. Tämä tiedetään koska vakaumus antaa intuition joka määrää a priori sen minkä lopputuloksen ID -laskelmien tulee antaa. Ja loppuosa Suunnittelu-Informaatiotiedettä onkin se, että etsitään keskenään ristiriitaisista malleista se joka sattuu antamaan oikeat halutunhurskaat lopputulokset. (Joka onnistuu väistämättä ja helposti kun sallitaan keskenään ristiriitaiset konseptit.)

Miksi suunnittelua ei etsitä eliöistä?

Juha Leinivaara kuvasi blogissaan ID -aiheesta tohtoroineen väitöstilaisuutta. Kojosen kannanotto tiettyyn yhteen asiaan on jotain jota halusin sitten nostaa esille tarkemmin. "Väitöstilaisuudessa Kojosen opponentti tiedusteli tällaisten tutkimusten perään. Behen IC-argumentti ja Dembskin Complex Specified Information mainittiin. Hän ei ollut onnistunut löytämään näiden ID-työkalujen käyttöä tieteellisissä julkaisuissa. Kojonen vastasi sen johtuvan siitä etteivät biologit usko elämän olevan suunniteltua. Varmasti pätevä selitys ID-tutkimusten puutteelle, mutta toisaalta IDeisteillä on ne omat pro-ID julkaisut (esim. BIO-Complexity ja Evolutionary Informatics Lab). Ongelma säilyy tästäkin huolimatta: kukaan ei näyttäisi soveltavan IDeistien työkaluja biologiassa. Väittäisin sen johtuvan siitä, etteivät ne toimi älyn havaitsemisessa."

Olen tässä asiassa varsin tiettyä mieltä. Jos mietitään ID:n designin päättelyn menetelmiä, vastaan syntyy varsin helposti erikoisia tilanteita. Otetaan esimerkiksi CSI -informaatio. William Dembski, informaatiotieteen Paris Hilton, kuvaa itse tätä aivan itse kehittämäänsä ja nimeämäänsä konseptia esimerkiksi sellaisessa neronleimauksessa kuin "Specification: The Pattern That Signifies Intelligence". (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Sen ytimessä on juuri älysuunnittelun huomaaminen. Jos katsomme Dembskin spesifikaatiota vaikka sivuilta 9-12 voimme huomata että se viittaa matalaan Kolmogorov -kompleksisuuteen. Tämä täsmennys on tärkeää koska ollakseen suunniteltua täytyy kohteen olla kompleksia ja spesifiä. Ja jos se ei täytä spesifikaatiota se voi olla kompleksia mutta ei spesifiä. "It’s this combination of pattern- simplicity (i.e., easy description of pattern) and event-complexity (i.e., difficulty of reproducing  the corresponding event by chance) that makes the pattern exhibited by ( ψR) - but not (R) - a specification."

Dembskin esimerkit ovat tässä muutenkin kuvaavia. Hän on selityssuodattimessaan kuvannut sitä, miten hyvin säännönmukaiset ja toisteiset pätkät ovat spesifejä. Dembskin lempilapsi tässä on ollut Caputo-case. Tämä viittaa 1985 tapahtuneeseen Nicholas Caputon suhmurointiin. Hänet tuotiin oikeuteen koska hän oli manipuloinut poliittista vallanjakoa. Caputo kiisti huijanneensa mutta koska kukaan ei valvonut hänen prosessiaan, oli hänen syyllisyytensä arvioitu epäsuorasti todennäköisyysmatematiikalla. Jos voiton suhteet ovat fifti-fifti, niin miten ihmeessä demokraatit voittivat 40 kertaa 41. Liian monta kertaa tapahtunut tietty tulos vihjasi siitä että arpaa ei oltu heitetty vaan tulos oli peukaloitu. Caputo -casea on käytetty monessa paikassa mutta kenties helpoiten siihen voi tutustua lukemalla Dembskin "The Explanatory Filter:A three-part filter for understanding how to separate and identify cause from intelligent design" (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Jos teemme kolikonheitosta sarjan jossa kruuna on 1 ja klaava 2, on "11111101111111111111111111111111111111111" spesifi ja siis mahdollisesti suunniteltu. ID -kielenkäytöllä sattuma eliminoidaan selityksenä. Tätä ideaa ei selvästi ole muutenkaan hylätty. Dembskin esitelmästä saa aivan selvästi napattua lausuman "Well, it turned out what was crucial for detecting design was this what I called Specified Complexity, that you have a pattern, where the pattern signifies an event of low probability, and yet the pattern itself is easily described, so it’s specified, but also low probability. And I ended up calling it Specified Complexity"
1: Mitä on enemmän kuin hieman hauskaa hieroa monien kreationistien naamaan, sillä moni heistä väittää toisaalla että mutaatiot eivät voi tuottaa informaatiota koska jos geeni kahdentuu, ei synny uutta informaatiota. Tuossahan on informaatiopätkä "1" jota on kopioitu moneen kertaan. Ja jos kahdentaminen ei tuota informaatiota, ei tuossa voi olla lisää informaatiota. Mutta tämä on nyt tämän jatkon kannalta irrelevanttia. Kunhan itsekseni huvitun.

Toisaalla sitten voidaan kaivaa ID -nero Stephen Meyer jonka tuotos "in Evidence for Design in Physics and Biology: From the Origin of the Universe to the Origin of Life" esittää aivan suoraan seuraavaa "Complex sequences exhibit an irregular and improbable arrangement that defies expression by a simple formula or algorithm. A specification, on the other hand, is a match or correspondence between an event or object and an independently given pattern or set of functional requirements." Tämä viittaa nimenomaan ja by definition pieneen pakattavuuteen eli siihen että Kolmogorov-kompleksisuus onkin korkea. Ja sen olisi oltava by definition korkea.

Peruspuolustus tähän ongelmaan on se, että CSI -informaatiossa on sekä spesifi että kompleksi osuus. Ongelmana vain näyttää olevankin se, että CSI -informaation kompleksi on määritelmällisessä ristiriidassa sen spesifin kanssa. (Mikä itse asiassa sopii siihen ajatukseen että tosiasiassa ei ole mitään CSI -informaatiota vaan kaikki on sattumaa ja lainomaisuutta.) Astetta sivistuneempi ID -counteri aiheeseen on kuitenkin se, että ID -läiset korostavat että "Shannon Complexity" viittaa Shannonin entropiaan, ja että tätä ei käytetä kun älysuunnittelua etsitään. Että yleensä kompleksisuutta arvioidaan tapahtumatodennäköisyyteen. Ja että tässä katsotaan mahdollisia "maallisia selitysmalleja" ja niiden todennäköisyyksiä. Kompleksisuus olisi vain logaritmilaskentaa tästä todennäköisyydestä. Että Shannonin entropiaa voitaisiin käyttää vain hyvin spesifeissä tilanteissa, kuten Caputo -casessa. Siis tilanteesta jossa tiedetään että syntyteoria on jotain jossa osien järjestäytymiset olisivat yhtä todennäköisiä. (Oma kannanottoni tähän sofistikoituneempaan malliin on jo kirjoitettuna.)

Mitä tuo tarkoittaa?

Ylläolevaa katsoen on helppoa huomata että Design -suunnittelua ei tehdä millään yhdellä mittarilla. Idean taakse tiivistyy enemmänkin jotain josta on vaikeaa sanoa mitä se on. Karkeasti ottaen vaihtoehdot ovat seuraavat:
1: Kyseessä on oikea Design -teoria, joka on laaja. Siinä on keskenään ristiriitaisia osia. Eli teoria on kokonaisuutena rikki ja perseestä ja epälooginen.
2: Ei oikeasti ole mitään Design -teoriaa vaan peruskäsitteiden taakse on koottu enemmänkin hajanainen kokoelma jonkinlaisia intuitiopumppuja. Näitä tunnistusmetodeja ei suostuta kieltämään vaan niitä kaikkia halutaan tukea. Ja lopputuloksena on se, että se, mitä työkalua käytetään riippuu siitä mitä intuitio ensin sanoo suunnitelluksi. Kun tämä lopputulos on sitten päätetty (joko tietoisesti tai esitietoisesti, luultavasti tietoisesti) voidaan hajanaisesta työkalupakista valita aina sopiva menetelmä. Se joka antaa halutun tuloksen. Juuri se että tarjolla on keskenään ristiriitaisia työkaluja takaa sen että sopiva tulos saadaan aina ja jokaiseen tarpeellisentuntuisen tilanteeseen löydetään aina siihen sopiva päättelytyökalu ; Kun viittauksissa on Kolmogoriv -kompleksisuutta, Shannonin entropiaa ja Shannonin yllättyneisyyttä, on enemmän kuin luultavaa että jokin näistä osuu kohdalle.
     2.1: Bonuksena on se, että taustahypoteeseja tutkiessa ei usein olekaan tehty mitään asiallista ehdotonta todennäköisyyslaskentaa. Usein sen takia että todennäköisyyttä ei voida arvioida. Näin ollen se mikä jää käteen on se, että heitetään hatusta mitä tahansa todennäköisyysarvioita ja muutetaan tämä tieteellisen näköiseksi silmänkääntötempulla jossa todennäköisyys muutetaan biteiksi logaritmikaavalla. Joka tietysti onnistuu koska se on vain toinen tapa sanoa sama asia. (1/100 on 1% so math there.)

ID joko on ristiriitainen tai ei teoria. Sen soveltaminen on enemmän sitä että ensin täytyy olla intuition antama selvä käsitys siitä mitä lopputulosta haetaan. Ja usein todennäköisyysarviotkin täytyy heittää hatusta tukemaan tätä koska argumentatiivisesti hienostuneemmat ja ei epäloogisiksi havaitut menetelmät ovat niin hienoja että niiden vaatimia syntyepätodennäköisyyslukuja ei voida useinkaan selvittää koska maailma ei ole mikään ajatuskoe. Tämä selittää sen miksi edes ID -laitoksissa ei tätä älytunnistusta käytetä. Ja miksi esimerkiksi Kojonen itse ei laskeskele sujuvasti kuinka monta bittiä CSI -informaatiota on luritettuna alkeelliseksi kivikirveeksi epäillyssä kivensirussa, biteiksi muutetussa kuvassa jossa voi olla DNA tai televisiovastaanottimeen tullutta kohinaa tai missä tahansa muussa asiassa. ID -myönteisen Kojosen syynä tuskin on se, että hän ei usko että sitä löytyisi.

Ei oikeaa yritystä kommunikoida

"Uncommon Descentissä" on esitetty hyvin klassinen ID -haaste. "Support the claim that one must always understand the context of a message in order to know that it is, indeed, a message. Describe a specific context, the absence of which would make it impossible to know if a meaningful message consisting of 100 characters was designed by an intelligent agent." Kysymys on tietyllä tavalla kiinnostava. Se liittyy koko intelligent designin ydinkysymykseen. Siihen, että miten tunnistetaan järkevä viesti ns. nonsensestä. Ja koska ID:n argumentaatiossa olennaista on, että ID:n luonnetta, tavoitteita ja muita vastaavia ei voida tietää, on oleellista että mitään kovin tiukkaa kontekstia ei tarvita.

Toki tämä haaste näyttää olevan varsin normaali ID -harhaanjohto. Red herring, jolla huomio viedään syrjään ID:n kannalta relevanteista ja äärimmäisen syvistä ongelmista. Kikka ei ole edes kovin hyvin piilotettu tai sofistikoitunut. Kaava voitaisiin luetella siten että
a: Meillä on jotain oikeasti tiedettyä tietoa siitä että jokin kohde on Suunniteltu. Eli meillä on ainakin joskus keino erottaa onko kohde suunniteltu vai eisuunniteltu.
b: Solut ja DNA:n jotkun rakenteet ja eläimet vaikuttavat kuin ne olisivat suunniteltuja. Ei nyt välitetä eroavaisuuksista, joita on kenties syviäkin. Mutta kaikissa asioissa on epäanalogisuutta. Jos samanlainen kohde on eri lokaatiossa, on se paikkaa koskeva epäanalogia. Joten vain samanlaisuuksilla on väliä.
c: Ja koska emme nyt halua tunnistaa DNA:n suunnittelua samalla tavalla kuin kohdassa a oleviin kohteisiin, joihin meillä täytyy olla jokin keino koska emme muuten tietäisi että ne ovat Suunniteltuja, viittaamme vain kohdan b huomioon ja yliviivaamme ainakin joskus -sanan a kohdassa irrelevantiksi.
+: Joten nyt evoluutiobiologeilla on tutkimusvastuu ja todistusvastuu tehdä tutkimuksia, publish or perish, ja ID -väen ei sen sijaan tarvitse muuta kuin esittää tätä argumenttia uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ID tämän jälkeen sitten tekee tietessä on se, että se puolustaa kohdan a validiteettia, jolloin puhutaan koodeista ja informaatiosta ja viesteistä ja mahdollisesti salauksesta ja SETI:stä. Ja sitten kohta b vain kaikessa heikkoudessaan livautetaan jotta kohta c saadaan vaikuttamaan täydeltä tieteelliseltä faktalta. Ja valtaosa lopusta on sitä että keinolla millä hyvänsä yritetään olla kiinnittämättä johtopäätöksen laadun ja uskottavuuden kannalta äärimmäisen relevanttiin kohtaan b. Ja siirtämällä puhe takaisin kohtaan a. Mutta ei siihen, että jos a:n tunnistamiseen on metodi, se ei ole analogia itsensä kanssa, koska muuten lopputulos olisi kehäpäätelmäinen. Siksi pitää puhua a:sta mutta ei siitä miten a tunnistetaan Suunnitelluksi. Ja näin valtaosa koko aihepiirin keskustelusta onkin tiivistetty ID:n "red herring -kaavaksi", joka tiivistää valtaosan aiheesta käytävästä ns. "ns. keskustelusta".

Mutta en jaksa jäädä tähän.

On toki helpottavaa huomata että joku huijaa ja tämän petkuhuiputuksen havaitsee. Mutta itse vastaisin kuitenkin myös haasteeseen. Sillä tätä kautta voidaan nostaa esille uusia asioita.
1: Nostamalla esille vaikka Voynichin käsikirjoituksen. Se on ainakin riittävän pitkä. Ja sen kohdalla on todellakin hyvin vaikeaa tietää miten siinä oleva merkkijono on generoitu. Ja siitä keskustellaan paljon. Viestin kielirakenteen puolesta puhuu ainakin Gabriel Landinin huomio siitä että teksti noudattaa Zipfin lakia. Mutta toisaalta moni muukin ilmiö tuottaa Zipfin lain vaatimia jakaumia. Ja itse asiassa Gordon Rugg on luonut menetelmän jolla käsikirjoituksen sisältämä jakaumarakenne olisi voitu generoida ilman että sen takana olisi mitään aitoa kieltä.
2: Toisaalta StephenB:lle voisi muistuttaa vanhanaikaisesta salausmenetelmästä (One-time pad, OTP), joka perustuu kertakäyttöisiin sivuihin joissa on arvottu satunnainen kirjainjono. Jokaisella aakkosella on lukuarvo. Ja kirjaimet lasketaan yhteen ja jos kirjaimet "menevät ympäri", se kiertää siten että aakkosen viimeisen kirjaimen jälkeen tulee A. (Kirjaimet ovat ikään kuin ringissä ja piiriä kierretään.) Tämä tuottaa salattuja viestejä joita ei voi erottaa satunnaisesti arvotuista jonoista yhtään mitenkään.

Jotta haaste saadaan pelastetuksi on tähän kulmaan kuitenkin jo vastattu. "I have no doubt that someone could craft a message in a code that I can’t crack or in a language that I cannot translate into English. In such cases, there has been no real attempt to communicate." Tämä on tietysti surullista siinä mielessä että ID:n päätututkimusaihe on DNA, se onko biologiassa merkkiä Älykkäästä Suunnittelusta. Ja tämän vuoksi emme voi sanoa tästä tärkeimmästä aiheesta oikein mitään muuta kuin sen, että sekään ei näytä pitävän sisällään mitään oikeaa yritystä kommunikoida. Samoin ID:n tunnistusvoima näyttää menevän hämmästyttävän heikoksi koska tässä taustamerkitys on, että jos vaikka avaruusolennot lähettävät viestin jota emme ole kykeneviä kääntämään, niin että se voitaisiin sitten muuttaa englannin kielelle tai muuten ymmärrettäväksi, ei voitaisi tunnistaa viestiksi vaan se olisi pakosti pelkästään "no real attempt to communicate". Kuitenkin valtaosa ID:n vetoomuksista perustuu siihen miten SETI voi etsiä älyn merkkejä avaruudesta. Ja nämä ovat oleellisen epäanalogisia tämän ja muiden vastaavien ID -haasteiden kanssa.

Itse asiassa koko haaste menee omituiseksi, koska se perimmiltään esittää väitteen että jos on olemassa jokin yli 100 merkin mittainen englanninkielinen viesti, niin sitä on pidettävä älyn tuotoksena. Ja jos viesti ei täytä näitä ehtoja se ei ole aidosti älykäs viesti. Joka johtaa siihen että jos on olemassa muunlainen viesti, sen merkitys haasteelle on merkityksetön. Mutta jos se täyttää nämä ehdot sitä pitää pitää suunniteltuna. Huvittavinta on kuitenkin se, että testi joka selittää että viestin kontekstilla ei ole väliä asettaa haasteelleen hyvin spesifin kontekstin. Sen, että viestin täytyy olla englanninkielinen jotta sen viestin voi ymmärtää. Ja tätä tarvitaan siksi että merkkijono on kontekstoitu viestintäyritykseksi jossa viestillä on sisältö joka voidaan ymmärtää kielellisesti, tavalla joka on käännettävissä englannin kieliseksi puheeksi. Eli selittäessään että tietääkseen onko viesti älyllisesti suunniteltu, ei tarvita kontekstia tai Suunnittelijan tavoitteiden ymmärtämistä. Ja tämän "kontekstittomuusteorian" kyseenalaistajille asetetaan todistusvastuu haasteelle jossa viestin tunnistamisen kannalta oleelliseksi laitetaan se, että tiedetään että älyn olisi tavoiteltava viestintää. Ja että viestin on oltava tietyssä kielellisessä kontekstissa.

Hupaisaa onkin, miten samat henkilöt saattavat harjoittaa keskenään ristiriitaisia selitysmalleja tältä osin. Ilman selvää kontekstia ei voida erottaa satunnaista viestiä. Mutta sitten ajatellaan kuitenkin että "That we have a MESSAGE as opposed to noise, implies a context of a communication system involving sources, encoders and/or modulators, transmitters, channels and possibly storage units, receivers, demodulators and/or decoders and sinks or destinations. That whole technical context is replete with purpose, irreducible complexity and more, pointing to design." Mutta valitettavasti tämä tunnistetaan sillä että kohteiden konteksti ja sisältö on jo tunnistettu. ID ei siis tunnista ja johda yhtään mihinkään. Emme saa apuja heidän supertieteestään, vaan vasta sitten kun jo tiedämme että kyseessä on jokin jossa on merkityksellistä viestintää tunnistamme ylipäätään, että se on viesti.
1: Tai sitten jos kohde tunnistetaan sellaiseksi missä ID:läiset haluavat tunnistaa asian he väittävät että sekin edustaa tätä. Mutta he eivät osaa tunnistaa näitä ennen kuin se mistä kohteesta data on saatu kerrotaan. Mikä on kontekstointia sekin. Ja lisäksi paljastaa hyvin paljon siitä miten he osaavat niin ilmiselvästi ja varmuudella sanoa että ruuviavain ja bakteerimoottori pitää sisällään Suunnittelua. On erikoista miten tämä varmuus puuttuu heti kun ID ei tiedä mitä tulosta hänen maailmankuvansa tässä kyseisessä kohteessa tavoittelee.

Kun merkkijonoa halutaan tunnistaa, ja vaaditaan että tähän sovelletaan ID:n viestin sisällölliseksi paljastavia laskelmia, näitä ei osata tehdä vaan sanotaan "I do not need FSCO/I to tell me that an intelligent agency was involved." mutta sitten kun esillä on jokin jonka viesti on jo dekoodattu niin sitten tilanne onkin niin, että aivan sama henkilö kertoo että "Also FSCO/I will tell you if an intelligent agency is required to bring the thing into existence." Eli kun konteksti on selvä, ja viesti kääntyy englannin kielelle, on se sitten kontekstittomasti tunnettu. Mutta ennen tätä selvittämistä ei laskelmia joilla arvioidaan onko se designiä vai ei osatakaan soveltaa. Tämä on oireellista. Ja on hämmentävää, miten erilaisia menetelmiä ja sivistyssanarykelmiä mitä ID:n kannattajat käyttävätkin, niissä on kaikissa se sama oleellinen ongelma

Jos otamme vaikka SETI -esimerkin ja saamme radioteleskoopista tavaraa, miten voimme erottaa onko viesti satunnaista kohinaa, lainomaista rytmistä toimintaa vai merkityksellinen viesti. ID perimmiltään ottaa kohteita jotka muutenkin tiedämme edustavan Suunnittelua ja väittää että ne vastaavat näitä heidän taianomaisia konseptejaan. Ja väittävät että tietyt, heidän teologiassaan merkittävät kohteet, kuten DNA, myöskin heijastaa näitä samoja periaatteita. Mutta tosiasiassa nämä esimerkit näyttävät miten he tulkitsevat aineiston sen mukaan mitä siitä kerrotaan. He osaavat varmasti erottaa onko DNA:n viesti satunnaiskohinaa vai ei kertomalla ensin onko se DNA:ta. Loput päättelee heidän teologiansa. Tätä prosessia ei tietenkään voi pitää tieteellisenä ajatteluna. ID ei siis tunnista menetelmillään mitään viestiä, vaan kun muut keksivät miten se on viesti, he tästä röyhkeästi päättelevät että heidän epämääräinen laskukaavastonsa jota ei voi muutoin käyttää mihinkään, varmasti antaisi tässä kohden oikeita tuloksia. Koska he sanovat että nämä luvut mittaavat näitä asioita. Tämä on hyvin hyvin kummaisaa.

Mitä tämä epäonnistuminen tarkoittaa?

Väittäisin että huomatessaan vaikeuksia viestien tunnistamisessa UD:ssa on itse asiassa demonstroitu juuri se, miten konteksti tarvitaan jotta voidaan sanoa että kohde on todella design. Ja tämä todistaa sen, että Intelligent Designin perusteesi on hyvin heikoilla. Sen mukaanhan Suunnittelijan intentioista ja Suunnittelijan luonteesta ei tarvitse tietää mitään, koska kohteet heijastavat jotain sellaista ominaisuutta kuten CSI -informaatiota (ja muita ID -konsepteja) jota voidaan vain tunnustaa kohteista. Ja että tämä tunnistustapa on hyvä keino, koska vaikka ei voida mitenkään osoittaa että jokin kohde ei olisi Suunniteltu, niin tässä tapauksessa prosessissa eliminoidaan se, että kohde olisi voinut syntyä luonnollisin prosessein kuten algoritmein, luonnonlaein tai sattumalta.

Ja nyt sitten haasteille asetetaan tämänlaisia rajoitteita, koska menneistä haasteista on huomattu, että erilaisin menetelmin käsitellyt älylliset viestit eivät niin vain erotukkaan esimerkiksi satunnaiskohinasta (heikko pakattavuus) tai luonnonlakien tuottamasta merkkijärjestelmistä (korkea pakattavuus). ID väittää kykenevänsä erottamaan luonnolliset merkkijärjestelmät älyn tuotoksista, joten epäonnistuminen on kova paikka. Haasteiden pitää olla nokkavia mutta sellaisia että niissä ei voisi hävitä. Helpoin tapa tehdä tämä on tietysti asettaa keinotekoisia esteitä vastapuolelle. Riippumatta siitä onko tämä rajoite täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tässä pitäisi todistaa. (Kuten tässä haasteessa ilmiselvästi kävi.)

Miksi he vihaavat minua?
Tarkastelujeni mukaan koko
Uncommon Descent -blogi
on minun ja kollegoideni
tuottamaa materiaalia.
Olisivat kiitollisia!

Haaste onkin nähtävissä sitä kautta että ID ei pidä ns. infinite monkey theorem:asta. Ja tämä sitoo kaiken hyvin klassiseen kreationismiin. Ja perinteistä perinteisempään Dembskin argumentistoon. Sillä William Dembskin mukaan sattuma tuhoaa informaatiota ja luonnonlait siirtävät sitä eteenpäin. Ja tälle näkemykselle haasteena on se, että matemaatikot ovat jo kauan tunteneet "infinite monkey theorem" -nimellä tunnetuksi tulleen näkemyksen siitä että jos apinalle annetaan riittävästi aikaa, se naputtaa koko Shakespearen tuotannon. Metafora on saanut nimensä Émile Borel -nimiseltä matemaatikolta vuodelta 1913. Mutta ajatus siitä on paljon vanhempi. Ja sen takana on se, että apina on lähinnä satunnaisuuden vertauskuva (ja satunnaisuuden ominaisuudet on matemaattisesti määritelty) ja tällä tuodaan esiin lähinnä sitä, että yritysten määrä on oleellinen kun huomioidaan jonkin asian tapahtumisen todennäköisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos annetaan riittävästi aikaa, mikä tahansa älykkäältä vaikuttava sekvenssi syntyisi millä tahansa satunnaisgeneraattorilla. Tämä ei ole mitenkään erityisen kyseenalainen keksintö. Intelligent Designin puolella tätä periaatetta yritetään diskreditoida toistuvasti.

Ja toisaalta miksipä tätä ei tehtäisi. Dembskin "universal propability bound" (upb) yritti ratkaista tätä antamalla luvun 10¹⁵⁰ jonka hän oli laskenut näkyvän universumin koosta ja kvanttien liikkeistä, jotka hän oli kertonut yhteen. Jotka hän oli olettanut tyystin satunnaisiksi.
1: Ajatus on lähtökohdiltaan huono, että universumi on nykytiedon mukaan suurempi kuin pelkkä näkyvä universumi. Inflaatio heikentää näkyvyyttä siten että emme edes teoriassa voi nähdä tietyn rajan ulkopuolelle. Ja lisäksi jo atomien olemassaolo kertoo siitä että tosiasiassa kvantit eivät heilahtele satunnaisesti satunnaisiin kombinaatioihin, eikä universumi ole täysin satunnainen koska siellä on vähintään yksi luonnonlaki. (Enemmänkin.) joten Dembskin arvioissa on muutoinkin syviä puutteita. Dembskin arviot kun muuttuvat kontekstin mukana. Ja eliminointiprosessi tässä upb -ympäristössä vaatisikin kaikkien relevanttien ja mahdollisten, myös eikeksittyjen, luonnonlakien vaikutuksen tunnistamista jotta voitaisiin sanoa että sen takana ei todella ole lainomainen prosessi. Jota taas tarvitaan siksi että ID ei olisi aukkojen Jumala argumenttivirhe joka hyppäisi "emme tiedä miten on syntynyt" -selityksestä siihen että "tiedämme että sen takana on Suunnittelija". (Joka pitää sisällään ristiriidan : Jos emme tiedä emme voi tästä päätellä että tiedämme.) Ja upb -ajatuksen rakenne itsessään pakottaa tähän ajatuskehään, joten selvästi jotain muutoksia tarvitaan.
     1.1: Ja kuten eräs todennäköisyyksiä miettinyt Diplomi -Insinööri näki asian ; Hänestä universal propability bound oli jo ensivilkaisulta "aivan saatanan typerä" koska se ei itse asiassa laskenut sitä millä todennäköisyydellä universumissa syntyisi näin tarkkaa informaatiota. Vaan itse asiassa teoreeman perusteella pitäisi sanoa että 50% kaikista niin paljon CSI:tä sisältävistä informaationpätkistä pitäisi syntyä sattumalta ihan odotetusti. Kuitenkin Dembski nimenomaan otti tämän rajana jonka jälkeen jos luonnosta löytyy mitään niin kompleksista, niin sen takana täytyisi olla Suunnittelija. Tämä vihjaa että tässä lukuarvoissa on hyvin syvällisiä ja valtavia valuvikoja.

Mutta tämä ei toki muuta sitä että hieman sympatiseeraan ID:läisiä tässä asiassa. Sillä meillä ei ole "äärettömästi aikaa". Nuoren maan kreationistien parissa on usein tiedostettu että äärettömästä määrästä apinoita ei tarvitse välittää jos käytettävissä oleva aika on lyhyt. Mutta OEC ja ID -puolella ollaan sitten astetta vahvemmin vastustamassa tätä periaatetta. (Mikä on jossain määrin hilpeää koska moni kreationisti pitää Dembskin tuloksia absoluuttisina ja koskemattomina koska ne ovat matematiikkaa. Ja että on "matemaattinen tosiasia" että informaatio vaatii lähteen jossa on enemmän informaatiota. Koska Dembskin wtf. Tämä "infinite monkey theorem" on sekin perimmiltään matematiikkaa.) Toki asia voitaisiin hoitaa pelkästään merkkijonon pidentämisellä. Johon tämän mainitun ID -haasteen merkkipituusrajoitekin itse asiassa viittaa.

Toki se jättää yhä huomaamatta sen, mitä Diplomi -insinööriltä saamani lausunto kertoo jopa luonnontieteellisistä havainnoista ; Osa tieteellisistä löydöistä jotka täyttävät kovatkin tilastolliset rajat ovat itse asiassa vääriä positiivisia (false positive). Tiedämme että osa vallitsevan tieteen tunnustamista luonnonlaeista on tilastojen valossa väärin, mutta emme tiedä mitkä prosentit.

Mutta pääasiani sille miksi en hyväksy ID:n tapaa pelata "haasteineen" on se, että he eivät pelaa reilua peliä. Kun teoriana on että informaatio ei tarvitse kontekstia, tämä pitää demonstroida jotenkin muuten kuin vaatia tarkkaa kontekstia jotta merkkijono hyväksytään "sopivaksi". ID:n ongelmana itse asiassa onkin se, että (1) Dembskin alkupään informaatioversiot olivat jotain jossa konteksti oli hyvin heppoinen ja jossa tehtiin laskelmia ja todennäköisyysarvioita. Ne vain sitten havaittiin syvällisesti vääriksi. (Tai oikeastaan helpoilla tavoilla vääriksi.) Oli siis piirre jonka määrää voitiin laskea ja arvioida, mutta joka ei sitten kertonut mitään sellaista mitä sen väitettiin kertovan. (2) Uusilla tavoilla asioita on epämääräistetty. Ja uudelleenmääritelty. Ja muutenkin kikkailtu. Ja tämän seurauksena minkään CSI -pitoisuuksia ei oikeasti voida enää arvioida ilman että olisi hyvinkin tarkkarajainen konteksti. Mutta ID ei silti ole luopunut väiteestään siitä että Suunnittelijan luonteesta ja tavoitteista tarvitsisi tietää.

Tälläistä mallia ei voi soveltaa eikä tätä kautta voida tietenkään väittää että "DNA:ssa todella on CSI -piirre joka ylipäätään tarvitsee yhtään minkään selityksen". Lisäksi en pidä ylenmääräisestä "fiksoitumisesta ikuisiin apinoihin". (Heil Kitler!)  ID:ssä yksinkertaisesti keskitytään liiaksi yksittäisiin havaintojoukkoihin ja niiden permutaatioihin. Ne taas kaikki ovat useinkin yhtä epätodennäköisiä, ja erityisyys viittaa enemmän synkronisiteetin kaltaisiin psykologisiin - ja pahimmillaan suoraan taikauskoisiin merkitysten näkemiseen jossa esimerkiksi nähdään itselle suunnattuja henkilökohtaisia viestejä teelehtien asennossa kupin pohjalla. Kombinaatioiden arviointi taas on oleellisesti vähemmän taikauskoista. Mutta se vaatii sitten kontekstin tajua.

Eli lyhyesti;

Eli vaikka - tai oikeastaan juuri siksi että - UD -blogissa oma ideani haasteen ratkaisusta torjuttiinkin "ei oikeana yrityksenä kommunikoida", niin korostan että Voynichin käsikirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten älyllisen viestinnän merkkejä haetaan nimenomaan kontekstin tunnistamisella. Ruggin huomio on tärkeä, se ratkaisi ongelman kombinatorisesti. Mutta toisaalta Voynichin käsikirjoituksesta on myös yritetty todella purkaa auki kieltä. Ja sanoja onkin löytynyt. "The manuscript has a lot of illustrations of stars and plants. I was able to identify some of these, with their names, by looking at medieval herbal manuscripts in Arabic and other languages, and I then made a start on a decoding, with some exciting results." Konteksti on kaikki kaikessa.

Siksi toivotankin ID -läisille onnea projektissaan. Projektissaan jossa tärkein yksittäinen tehtävä on se, miten DNA:n sisältämä CSI voidaan kuvata englannin kielellä. (Tai jollain muulla kielellä joka sitten käännetään englannin kielelle.) Tässä onnistumisen välttämättömyys näyttääkin olevan se tieteellinen sisältö joka tähän "haasteeseen" sisältyi ja josta se kertoi. Väitän että tämä ei ollut sitä mitä UD:ssa haluttiin. Mutta kuten sanottua, tekijän intentioilla ei ole aina niin suuresti merkitystä. Kontekstilla on sen sijaan paljonkin. Ja siksi, UD -haasteiden hengessä, vaadinkin että tämä vaatimaton prosessi toteutetaan. Ja ennen tätä sanon vain sen, että yritykset löytää mitään Suunnittelua Designin takana on pelkkää "ei oikeaa yritystä kommunikoida".

Miten Hitlerin näköinen kissa selitetään?

Jos kylään syntyy Hitlerin näköinen kissa, se on taatusti samantapainen merkki kuin se, että aamupalaksi tarkoitettuun paahtoleipään palavatkin Jeesuksen kasvot. Sen on oltava merkki. Se on merkki siitä että human intrest -journalisteilla on helppo työ hankkia hieman ylimääräistä rahaa ja mediajulkisuutta pienellä tai olemattomalla työpanoksella.

Ja luonnollisesti skientistien pitää selittää miten syntyy Hitlerin näköinen kissa. Tähän haasteeseen ajattelinkin tarttua. Sillä aikamme syvin mysteeri tarvitsee selvityksen. Eikä ole selvitysti ilman selvittäjää.

Kissojen värityksestä on olemassa tutkimusta. Ja klassisesti värit selitetään geenien kautta. Jokainen koululainen tietää että tumma väri dominoi vaaleaa väriä joka jää resessiiviseksi - eli juuri toisin päin kuin natseilla. Ja että väri on tätä kautta geneettistä. Mutta Hitlerkissan kohdalla tämä ei itse asiassa ole oleellinen tieto.

Sen sijaan on syytä katsoa Richard Robinsonin "Mosaicism" -tutkimusta. Sillä kuten kissanjalostajat tietävät, värillinen kissa ei ole rotu. Hitler, joka itse oli kovasti rotuoppien ystävä, voisi järkyttyä että häntä muistuttava kissa on itse asiassa jotain joka ei ole ollenkaan kissarotu klassisessa mielessä. Siis vaikka laikukkaat kissat tunnetaan nimellä kuten calico cat, sille ei ole myönnetty kissarodun asemaa.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen josta Hitlerin nykyseuraajat kommentoivat tunnettuun tyyliinsä silloin kun ihmisrotujen luokittelun relevanssia mitätöidään ja selitetään että rotu on ilmiönä enemmän kulttuurinen konstuktio kuin biologinen asia. Tällä kertaa juutalaiset eivät ole salajuonensa kanssa takana. Syynä on laikukkuuden syntymekanismi. Mekanismi jonka voi lukea vaikka suuren tutkijaryhmän tekemästä tutkimuksesta "Patterns of molecular genetic variation among cat breeds." vuodelta 2007. Tunnetusti jalkoväliasioista kiinnostuneet ranskalaiset ovat nimenneet kissatyypin nimellä chatte d'Espagne, eli espanjalainen naaraskissa. (Joka kyllä minun korviini kuulostaa pornoelokuvan nimeltä. Mutta toisaalta, niin kuulostaa ranskalaisten kiroilukin.) Tähän on syy. Suurin osa laikukkaista kissoista on naaraita. Ja jos ominaisuus jotenkin putkahtaa uroksiin, ne ovat yleensä steriilejä.

Syy on se, että hedelmöittymisen jälkeen solu ryhtyy jakautumaan. Ja melko pian alkionkehityksessä käy niin että toinen X -kromosomi sammuu solussa. Se tiivistyy ns. Barrin kappaleeksi jota kyseinen solu ei käytä. Tämän efekti on satunnainen. Ja kun tämä Barrin kappaleeksi puristuminen on tapahtunut, niin kaikki tästä kyseisestä solusta myöhemmin jakautuvat solut eivät uudelleenarvo mitään. Eli toisin sanoen sen läheiset solutkin muuttuvat samanlaisiksi. Tämä on jotain joka tapahtuu joka ikisellä naisella ja naaraksella. Mutta kirjavien kissojen (toisin kuin kolipäiden koirien) kohdalla syynä on se, että kissojen turkin väriä määrääviä geenejä on X -kromosomissa. ; Kirjavien kissojen kohdalla jännittävää onkin huomata miten saman kissapentueen jäsenet näyttävät usein samoja värejä. Mutta laikut ovat hyvinkin eri muotoisia. Jos kissat olisivat identtisiä kaksosia, niin tämä sama tapahtuisi niidenkin kohdalla. Niillä olisi samat värit mutta laikuissa erilaiset muodot ja kohdat.

Luonnollisesti kirjavuutta ei tässä muodossa oikein voi jalostaa rotuominaisuudeksikaan, koska samanväristenkin kirjavien kissojen jälkeläisissä voidaan jakaa X -kromosomi joka koodaa samaa väriä kahteen kertaan. Kirjavuus vaatii variaatiota ja peräti sellaista variaatiota jota on vaikeaa toistaa. Rotu joka koostuisi vain naaraista olisi sekin tietysti haastava rotu.

Toisin sanoen Hitler voisi pahastua siitä että häntä inkarnoidaan naiseen. Hitlerkissa onkin selkeästi feminiininen. Mutta sitten toisaalta voimme muistaa sen minkä "Kwai joen silta" meille opettaa vihellyksessään. Tai opettaisi jos sirkusvihellykseksi opittu laulu olisi jätetty sensuroimatta. Vihellyshän perustui sotilaiden oikeasti käyttämään lauluun jonka sanoma oli se, että Hitlerillä on vain yksi kives. Elokuvan ohjaaja ajatteli että tämä olisi hieman liian provokatiivista laulettuna, ja siksi kappale vain vihellettiin. Kenties lyriikatkin rusentuivat Barrin kappaleeksi. (Hitlerin kiveskysymys on tiettävästi urbaani legenda jonka todennäköisyyttä ei ole varmistettu. Mutta kyllä tuo vitsi kuuluu tuohon paikkaan.)

Ai halusit että miettisin miten todennäköistä olisi että syntyisi laikukas kissa jonka laikut ovat Hitlerin muodossa. Tässä mielessä kysymys on tavallaan turha. Tarkemmin ajatellen se on jopa typerä. Kaikki kirjavien kissojen värikombinaatiot ovat harvinaisia ja keskenään samanarvoisia siinä mielessä että niiden permutaatiot ovat todennäköisyyksiltään samanarvoisia. Se, että ilmiö selitetään tarvitsee vain sen että selittää miten kombinaatio ei ole ollenkaan omituinen. Ja itse asiassa. Kun kirjavia kissoja on hirveän monta, niin Hitlerkissan nouseminen on suorastaan väistämätöntä. Viimeinenkin selittämättömyys purkautuu kun pöytään isketään tunnettu vertaus. Kolmogorovin mukaan apina kirjoittaa koko Shakespearen tuotannon jos sille annetaan kirjoituskone, jotain jolle kirjoittaa, riittävästi aikaa - ja ilmeisesti myös taiteilutukirahaa. Meillä ei siis ole mitään pelättävää.

Behe ja ID:n julkaisutahti

Behen historia on täynnä vaikeuksia "publish or perish" -lausunnon kanssa. Hän on nimittäin aikanaan korostanut miten evoluutikoiden kohdalla olisi seinä vastassa koska heidän olisi julkaistava tai tuhouduttava. "In effect, the theory of Darwinian molecular evolution has not published, and so it should perish." Tuntui varmasti vakuuttavalta näpäytykseltä kirjaa kirjoittaessa. Behe joutui kuitenkin kohtaamaan Doverin oikeudenkäynnissä sitä miten ID ei ole julkaissut. Ongelmana oli se, että "And you also propose tests such as the one we saw in "Reply to My Critics" about how those Darwinians can test your proposition?" mutta "But you don't do those tests?" Tämä ironisuus ei saanut medianäkyvyyttä ja muistan tämän lähinnä sen vuoksi että jostain mielisairaasta syystä luin koko oikeudenkäynnin alusta loppuun. Ja lakijargon ja lakimiesten solmuunsaamisyritykset lakkaavat olemasta kiinnostavia varsin pian. Ne kun eivät ole oikein tiedettä eivätkä filosofiaa vaan ... jotain ihan muuta.

Tämä oli tarpeen sillä Larry Moran kuvaa blogissaan sitä miten Behe on astunut esiin haasteella. Hänestä evoluutikot ovat suurisuisia koska pitää laittaa numerot sinne missä suu on. (Linkin takana on haasteen lisäksi vastaus, ja ne antavat todellakin paljon erilaisia tuloksia. Behen ongelma on kuitenkin se, että hän lainailee varsin kliseisiä laskentatapoja joiden mukaan ainut mikä universumissa tapahtuu on puhdasta kombinatoriikkaa. Hän ei ota huomioon juuri mitään aiheeseen liittyviä ilmiöitä. Hänen ideanaan näyttääkin olevan se, että kun esiin laittaa laiskasti numeroita, ei tarvitse välittää esimerkiksi tosiasioista. Tiede kuitenkin vaatii paitsi numeroita, myös oikeat numerot ja oikeat kaavat. Ja tässä Behe on, kuten aiemmin olenkin argumentoinut, todella ontto. Behe toistaa näitä laskelmia. Ja sitten ihmettelee että "publish or perish" -ironia seuraa hänen kantapäillään kuin rotta. Huomiotaherättävää onkin, että Behe on yhä liikenteessä tutun IC -argumenttilaskelmatapansa kanssa. Ja samalla asenteella kuin ennen Doveria. Hän ei siis ole oppinut yhtään mitään kaikkina vuosinaan. Totisesti ID edistyy harvinaisella tavalla toistamalla vähälukuista määrää korkeintaan marginaalisesti muuttuvia perusargumentteja.

Näkisin Behelle oikeasti enää yhden roolin. Sen, että hän ottaisi Dembskiin yhteyttä. Syynä on se, että
1: Dembskiltä on tullut lausumia jossa behen "Irreducible Complexity" (IC) on jotain jossa on hänen Complex Specified Information:iaan (CSI). Ja Dembski pyörittelee numeroita. Syytökseni olisi ikävä jos laskelmia olisikin tehty paljon ja osuvasti. Silloin olisi julkaistu (publish) joten ei olisi syytä laittaa turpaa kiinni ja poistua tiedemiehiä häititsemästä nollatiedehumpuukilla (perish).
2: No, Dembski on itse asiassa ollut hiton laiska juuri sen suhteen että hän mielellään laittaa sanoja ja statementteja ties mihin, mutta hän ei laita numeroitaan missä hänen suunsa on. Ja kuluttaa ns. saatanasti aikaa kiemurteluun juuri sillä että suuta pitää laittaa moneen paikkaan ja laskeminen on sen sijaan vain sitä varten että sen avulla voidaan suoltaa sivistyssanoja joiden taustaa enemmistö ei ymmärrä tai jaksa seuloa niin että he eivät huomaa että hän ei laita numeroita sinne missä hänen suunsa on. Publish or Perish -lausunto ja Behen sarkasmi, ollessaan perusteltua argumentointia, iskeekin siis tätäkin kautta hänen omaan nilkkaana, ikään kuin uudestaan nurkan takaa. Tai sitten Behe puhuu paskaa käyttäessään näitä haasteitaan, joka kuvaakin sitten sitä mitä ID on ilmiönä noin tieteellisten argumenttiensa lisäksi ja sen ulkopuolella (sosiologisena valtapelinä).

Dembski kun kirjoitti aikanaan IC -konseptia ja spesifisyyttä koskevan argumentin. Tätä kuvasi erikoinen epäselvyys ja epämääräisyys. Itse asiassa päällimmäisin asia koko artikkelissa on se, että vaikka sen aiheena on spesifin kompleksin informaation spesifikaation määritteleminen, siinä itse asiassa pääasiassa vältetään koko asian määrittelemistä. Hän selittää "voi ollaa", mutta ei koskaan iske määritelmää pöytään. Saati että loisi tästä kaavan jonka avulla voitaisiin laskea onko kohteessa CSI -informaatiota ja kuinka paljon. (Dembski on tosin hyvin epäselvä siitäkin onko CSI vain jotain jota ilmennetään ja jota ei siis mitata määrällisesti. Vai onko se todella mitattava suure joka voi olla suurempi ja pienempi.)

Dembskin erikoisin puute on siinä että hänen määritelmänsä ovat väärin. Ja tämä on oikeastaan melko ainutlaatuista. Normaalisti filosofiassa ajatellaan että jokaisella on valta tehdä määritelmiä ja johtopäätökset ovat sitten suhteessa niihin vääriä. Mutta Dembskin teoria on tässä hyvin erikoinen. Syynä on se, että hän soveltaa vakiintuneita informaatioteorian käsitteitä. Ja tätä kautta on selvää että niissä on määritelmällinen virhe.

Dembskin spesifin kompleksisuuden idea on siinä että ID:n tuottamalla piirteellä - joka ei ole ehdottomasti luonnollinen vaan varmasti älyn tuotos - on piirteinä spesifisyys ja kompleksisuus. Jos siis törmätään kohteeseen jolla on molemmat ominaisuudet ei kohde ole voinut syntyä muuta kuin älyllisellä interventiolla. Mutta hän kirjoittaa muualla kompleksisuudesta. Ja näin kokonaiskuva selviää kyllä. ; Itse asiassa kaikki kilahtaa siihen miten hän käsittelee Kolmogorov-Chaitinin näkemystä algoritmisesta informaatioteoriasta. Dembski puhuu paljon myös todennäköisyyksistä. Että tapahtuman todennäköisyys tulee olla sellainen että se ei synny sattumalta.

Oleellinen huomio onkin siinä että algoritminen kompleksisuus ei ole itse asiassa todennäköisyysarvio. Sen peruskysymys on mitata sitä miten pitkällä merkkijonolla jokin tapahtuma voidaan kuvata. Dembski on kirjoissaan käyttänyt esimerkkinä ns. Caputo Casea. Hän esittää että se olisi esimerkki siitä miten älyä tunnistetaan. Caputo Casessa tulos on kuulemma spesifi ja epätodennäköinen. Sillä Caputo heitti kolikolla monta kertaa tietyn ja saman tuloksen. Ja näin syntyi poliittista valtaa. Tämä on todella erikoinen laitettava algoritmisen kompleksisuuden yhteyteen. Sillä jos Caputon kolikonheitto muutetaan bittijonoksi jossa 1 on kruuna ja 0 on klaava, on samasta merkistä koostuva luku pakattavissa. Pakattavuus taas tarkoittaa sitä että sen algoritminen kompleksisuus on hyvin pieni. Yhteys on hyvin syvällinen. Ja se liittyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin entropiasta ja informaatioteoriasta. Sattuma tuottaa helposti algoritmista kompleksisuutta. Nämä ovat selvästi eri asioita, joten on hyvä etsiä a+b:tä.

Mutta toki Dembskin spesifi ja kompleksisuus pitää kohtauttaa, ja tällöin syntyy erikoisuuksia. Jos nimittäin oletetaan että Dembskin "voi olla tätä" -määritelmiä otetaan käyttöön relevantteina vaihtoehtoina ja niiden pohjalta tehdään arvioita, päädytään nimenomaan siihen tulokseen että Dembskin spesifi on "lyhyt" ja "kompleksisuus" on "pitkä". Ja näitä keskenään ristiriitaisia asioita etsitään samanaikaisesti samasta kohteesta. (Tavalla joka ei ole niin epämääräinen tai harmaasävyinen kuin pituus ihmisillä.) Mark Chu-Carroll onkin kirjoittanut siitä mitä tapahtuu kun Dembskin spesifin ja kompleksisuuden laittaa yhteen. "But to make matters worse – this statement explicitly invalidates the entire concept of specified complexity. What this statement means – what it explicitly says if you understand the math – is that specification is the opposite of complexity. Anything which posesses the property of specification by definition does not posess the property of complexity. In information-theory terms, complexity is non-compressibility. But according to Dembski, in IT terms, specification is compressibility. Something that possesses “specified complexity” is therefore something which is simultaneously compressible and non-compressible." (Minä tosin olen niin avomielinen että tunnustan että jos joku löytää nelikulmaisen ympyrän tai vastaavan matemaattisen ristiriidan, niin hän antaa kyllä vahvan keissin Jumalallisesta väliintulosta. Ja tämä kysymys toimii vahvana kannanottona siihen voiko Jumala luoda niin suurta kiveä että ei jaksa itse nostaa sitä. Moni ei tämänlaisia ajatuksia kuitenkaan arvosta ja iso osa teologeista pitää tämänlaisia vaihtoehtoja naurettavuuksina jotka eivät ole oikeasti mitään "vaihtoehtoja" koko kaikkivoipaisuustematiikassa.) Chu-Carrollin mukaan Dembskin suojana toimiikin lähinnä hänen epämääräisyytensä, joka taas vie kaiken merkityksen koko spesifisyydestä kirjoittamiselle. "The only thing that saves Dembski is that he hedges everything that he says. He’s not saying that this is what specification means. He’s saying that this could be what specification means. But he also offers a half-dozen other alternative definitions – with similar problems. Anytime you point out what’s wrong with any of them, he can always say “No, that’s not specification. It’s one of the others.” Even if you go through the whole list of possible definitions, and show why every single one is no good – he can still say “But I didn’t say any of those were the definition”." (Itse tosin huomauttaisin että Chu-Carrollin kritiikistä voidaan luikahtaa muualle. Ja nämä reitit olen sitten tukkinut jo aikaisemmin.)

Publish or perish -lausuman hengessä kun voitaisiin esittää että Dembskillä pitäisi olla CSI -informaation määriä laskevat algoritmit valmiina ja pöydässä pitäisi olla tosiasioihin sidottuja laskelmia jotka näyttäisivät sen lisäksi että sitä on myös luonnossa. Ilman tätä tasoa arvon evoluutikoilla ei ole mitään selitettävää. He saattavat sen sijaan vaikka katsoa entropiaan ja miettiä kompleksisuuden trendejä. Sellaisen kompleksisuuden joka ei kenties ole spesifiä, mutta johon on sentään vakiintunutta matematiikkaa jolla on oikeasti määritelmät joissa sanotaan mitä ne tarkoittavat sen sijaan että heitettäisiin ilmaan jotain epämääräistä "voi ollaa". Ja joita sitten on menestyksekkäästi sovellettu esimerkiksi tietotekniikassa ja muualla ihmiskuntaa hyödyttävästi. (Siis toisin kuin Intelligent Designin mitään tuotosta koskaan.)

Tämä herättää lisähuvitusta kun tajutaan että Behe on korskeana vaikka ID -piireissä häneen aletaan suhtautumaan tavalla jonka kuvaa "Quantum Non-Linearity" -blogin esiintuoma lausunto ; "Irreducible/reducible complexity: I don’t use these terms in the sense of Micheal Behe’s flawed concept of irreducible complexity. Irreducible complexity and reducible complexity as I conceive them are to do with how stable organic structures are laid out in configuration space. If a set of structures are reducibly complex they form a connected set in configuration space: This means that the diffusional computational process of evolution can bring about considerable change in organic structure. Irreducible complexity, on the other hand, is the opposite. That is, when such structures are widely separated in configuration space it is not possible for evolutionary diffusion to hop from one organism to another. Irreducible complexity, if defined properly (that is, not in the Behe sense), is an evolution stopper." Behen määritelmää ei siis oteta enää vakavasti edes ID:n kannattajien puolella. Se on niin viallinen että hän ei voi muuta kuin olla oppimatta mitään ja vaeltaa ympäri internettiä kysymässä "onx tiatoo" ja sitten leikkimällä että vastauksia ei ole olemassa vieläkään. Maailmassa on pian vain yksi ihminen johon tämä menee läpi. Behe itse. Näin käy kun toiset sitä vaan julkaisevat ja toiset eivät vaan tajua laota.